Esmeraldan eetos

Vastaamo-kohun ryönä hymyilee salissa ripulit housuissa. Hän kuvittelee olevansa voittamaton, vaikka on jo hävinnyt. Seitsemän vuotta aikaa pelata Nintendoa. Eikä häntä istuteta edes kiukaaseen. Sellainen fiilis saattaa olla niillä yli kymmenellä tuhannella suomalaisella, jotka eivät tehneet Kivimäen kiristyksestä rikosilmoitusta. Se osoittaa, että hän osui haavoittuvimpiin kansanosiin. Nämä ihmiset eivät jaksa tavoitella oikeuksiaan, kun ovat jo ne ehkä tunteen tasolla menettäneet. Tuomiokirkko ei viittaa oikeuslaitokseen vaan kotiin. Domus. Kuvassa kaksin kappalein. Rikolliset ovat aina iskeneet henkilökohtaisimpaan. Jos kotiin ei pääse, identiteetti on digitalisoituneessa yhteiskunnassa tehokkaasti saatavilla. Haavat ovat avoinna kaikkien löydettävissä.  Suomalaisen kulttuurin päivänä nostaisin esiin oikeustajun. Meillä on myös mahdollisuus tavoitella oikeutta silloinkin, kun se ehkä on henkilökohtaisesti liian raskasta. Mutta yleisesti se tieto, ettemme käytä oikeuksiamme, on...

Ukrainan sota on luonnollisesti nyt kaikkien huulilla, peloissa ja painajaisissa. Samaan aikaan ahdistusta Ukrainan ulkopuolella aiheuttanee hyytävin pörssilasku sitten koronapandemian alun. Raha vai henki, valinta on itsestäänselvä. Mutta niin kauan kun oma henki ei ole uhattuna, suurta levottomuutta voi aiheuttaa säästöjen ja sijoitusten valuminen sotatantereen takia taivaan tuuliin. Samalla tämä on ilman muuta markkinarako heille, joilla on jo entuudestaan paljon rahaa. Kriiseissä rikkaat ovat aina voittajia, mikäli henki ei ole uhattuna. He voivat sijoittaa suuria siivuja yrityksiin pitkällä tähtäimellä. Mutta mitä voi tehdä "tavis", joka murehtii miinusmerkkisiä säästöjään vailla kykyä ostaa korkeintaan pientä kuukausisummaa enempää? Olen tietoisesti vältellyt menemästä katsomaan, paljonko sijoitukseni ovat tappiolla. Mutta eilen sen tein, juuri sinä pahimpana laskupäivänä. Parhaimmillaan minulla oli alkusyksystä yli 9000 euroa voittoa osakesijoituksissani. Jälkiviisaana...

Ihminen tekee läpi elämänsä löytöjä. Parhaita ovat usein ne, joiden aiemman olemassaolon on unohtanut. Varmuuskopioin romaanikäsikirjoitukseni aina Siniselle muistitikulle (tämäkö uuden ajan Eeva Kilven tuotantoa kunnioittava tuleva ajatusteos?), josta löytyy myös graduni, sen aineisto ja muumioutunut määrä kaikenlaista ennen tai nykyisin tärkeää.  Olin kuitenkin unohtanut kuva-arkiston vanhalta tietokoneeltani, joka lakkasi toimimasta vuonna 2010 tai 2011. Yksi tuon arkiston kansioista sisälsi Ranskan matkan kuvia. Seikkailin siellä yksin, kiersin viinitiloja ja kuvittelin löytäväni unelmieni viinintekijäuroon, jolla olisi tyhjä vierashuone harmaakivilinnassaan. Sen salakäytävää pitkin voisin sitten rakkauden leiskuessa muuttaa varsinaiseen asuintilaan ja pullottaa nyt tekemääni keräilyharvinaisuutta täydellisen satovuoden annista. Tämä oli suunnitelma. Toisin kävi, paremmin.  Nähtyäni tämän kuvan, ymmärsin, miten monta kertaa olen nähnyt unta tästä samasta puistosta Nizzas...

Museoissa käydessäni mietin aina museoiden perustehtävää. Menneisyyden ja perinteen säilömistä, mutta myöskin sitä, mitä niistä kerrotaan. Mistä taas jätetään kertomatta. Minulla oli ilo vierailla Suomen Kansallismuseossa, jonka kaksi näyttelyä  Kotiinpaluu ja  Suomen tarina nivoutuvat yhteen hienoksi kokonaisuudeksi. En ihan heti keksi, mitä merkittävää jätettiin kertomatta. En myöskään ihan heti keksi, kuinka monessa muussa museossa maailmanlaajuisesti on päätetty palauttaa aarteet niiden alkuperäisille omistajilleen.  Saamelaismuseo Siidan kanssa tehty yhteistyö kantaa hedelmää ja kirvoittaa varmasti kyyneleitä silmiin yhdellä jos toisella saamelaistaustaisella. "Sarvilakeistaan" saamelaisladyt tunnetaan, mutta pitkään nämä hienoudet olivat paheksuttuja.  Kansakunnan historian likatahrojen käsittely on ollut jo pitkään nouseva trendi. Tällä en tarkoita ihmisryhmiä. Valitettavasti vastakkainasettelun aika on kaikkea muuta kuin ohi. Mutta aiemmat silmätikut tai ...