Agatha Christie: Kortit pöydällä

Poirot ei ollut ihan terässä, mutta se saattoi kyllä olla murhatunkin vika. Hän oli nimittäin järjestänyt murhansa niin että paikalla oli neljä erilaista (sala)poliisia. Poirot joutui toimimaan ikään kuin ryhmän jäsenenä eikä se sovi alkuunkaan Poirotin egolle.

Juonen kannalta olisi ollut tärkeää ymmärtää bridgen säännöt. Osaan monenlaisia korttipelejä moskasta pokeriin, mutta bridge on jäänyt opettelematta. Luultavasti syykin on selvä. Se vaatisi muitakin asiaan vihkiytyneitä pelikaveriksi ja on vaikea perustella vaikean korttipelin monimutkaisten sääntöjen opettelua pelkästään kiinnostuksella Agatha Christieen. Vilkaisin nopeasti wikipediasta bridgen sääntöjä ja aika monimutkaiselta vaikuttaa, jopa moskaan verrattuna...

Agatha Christie: Kortit pöydällä (Cards on the table 1936) WSOY, suom. Aune Suomalainen
Arvio: *** Vähän pliisu Poirot

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa

Olen lukenut tämän vaikka kuinka monta kertaa ja nähnyt telkustakin ainakin pari kertaa. Silti, vaikka murhaajan muistinkin, pysyi tunnelma koko ajan katossa. Christie osaa kertakaikkiaan rakentaa juonen!

Vaikka kyseessä on Hercule Poirot-tarina, niin kertoja oli eri kuin yleensä ja se loi oman, naisellisen, näkökulman tähän tarinaan.

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa (Murder in Mesopotamia 1936) WSOY
Arvio: **** Aivan mahtavaa aivojumppaa

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

Tuntuu, että olen viime aikoina lukenut vain keskinkertaisia tai jopa huonoja kirjoja. Olen ehkä antanut niille neljä tähteä viihdyttävyydestä, mutta mitään mieleenpainuvaa niissä ei ole ollut. Olen vuosien varrella yrittänyt lukea kaikki Agatha Christien dekkarit kutakuinkin kirjoittamisjärjestyksessä, riippumatta siitä olenko lukenut kirjan jo aiemmin. Olen vasta päässyt 1930-luvun alkuun eli paljon on vielä jäljellä.

Varailin Helmetin kautta kirjoja ja muistin vihdoin tarkistaa Christie-listani tilanteen. Huomasin, että Idän pikajuna oli jäänyt jostain syystä väliin ja että ko. kirja löytyy myös omasta hyllystäni. Sillä hetkellä tunsin riemua, jota on vaikeaa selittää. Onhan kirja ollut luettavissa koko ajan hyllyssäni, mutta jotenkin se tuntui pelastavan tämän masentavan kirjasyksyn!

Olen lukenut kirjan monesti ja nähnyt siitä ainakin yhden filmatisoinnin. Muistan siitä aina ruhtinatar Dragomirovin ryppyisyyden ja kreivi Andrenyin uhrautuvaisuuden. Juonessa ei siis ollut mitään yllätyksiä odotettavissa...

Ja silti jaksoin innostua joka kappaleesta. Lukiessa tiesin mitkä yksityiskohdat ovat tärkeitä oikeasti ja mitkä vain siksi että syyllisyys kohdistuisi johonkin määrättyyn henkilöön. Oli erittäin rentouttavaa lukea Poirot-kirjaa, jossa ei tarvitse miettiä ja arvailla vaan antaa vain tekstin soljua.

Teininä pidin kirjoista, joissa oli kaavio-kuvia. Ne olivat kiinnostavia poikkeuksia kaiken sen, sinänsä kiinnostavan, tekstin keskellä. Tässäkin kirjassa on erittäin tärkeää tietää missä järjestyksessä hytit olivat ja toisaalta mistä oli vaunun ulos- ja sisäänkäynti. Sitä varten järjestys oli piirretty nätisti kaavioon:

Loppuratkaisukin oli sinänsä yllättävä, että Poirot aikoi esittää poliisille eri tarinan kuin todellisuus oli. Olen monesti pohtinut pientä puutetta juonessa. Jos kiristyskirje, jossa mainittiin Armstrongin nimi, olisi palanut kokonaan, ei Poirotilla olisi ollut mitään mahdollisuuksia selvittää tarinaa. Minusta Christie jätti ratkaisemisen mahdollisuuden vähän liian ohuen langan varaan.

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express 1933) WSOY, suom. Leena Karro
Arvio: ***** Ehdoton ykkönen

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen

Tässä kirjassa ei seikkaillut neiti Marple eikä Hercule Poirot. Se ei haitannut vaan kotitekoiset salapoliisit pärjäsivät vähintään yhtä hyvin. Silti oli tarpeetonta, että lopussa nämä "salapoliisit" päättivät mennä keskenään naimisiin.

Alusta asti minulla oli sellainen olo, että olin nähnyt tarinan televisiosta. Erityisesti Moira-niminen tyttö oli jäänyt mieleeni. Sen tarinan hämäämänä odotin koko ajan väärän miehen paljastumista murhaajaksi... Toimii ne tv-tarinat joskus siis ihan hyödyllisestikin, yleensähän ne vaan paljastaa etukäteen kaiken.

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen (Why didn't they ask Evans? 1934) WSOY, suom. Kirsti Kattelus
Arvio: *** Ihan hyvä

Agatha Christie: Lordin kuolema

Nyt on kyllä pakko pitää Agatha Christie -tauko. Tääkin on varmasti ihan hyvä kirja, mutta liika on vaan liikaa. Kaikki menee niin kuin ennenkin: murha, Poirot viisastelee, harhautuu, syyllinen on selvä, Poirot miettii, todistaa jonkun ihan muun murhaajaksi ja Hastings ihmettelee...

Agatha Christie: Lordin kuolema (Lord Edgware dies 1933) WSOY, suom. Eila Pennanen
Arvio: * Samaa

Agatha Christie: Vaarallinen talo

Kunnianhimoinen tavoitteeni lukea kaikki Christiet saattaa olla hiukan liian optimistinen. Nämä alkavat pikkuhiljaa jo kyllästyttämään. Toisaalta tässäkin oli tosi nerokas juoni, joten ehkä lukemalla näitä vähän harvemmin voisi päästä joskus loppuunkin.

Tässä oli monia Christien tai ainakin Poirotin kliseitä: rajattu määrä epäiltyjä, lopussa kaikki kootaan paljastamaan lopullinen ratkaisu puhumattakaan Poirotin kyvystä tehdä johtopäätöksiä ihan pientenkin yksityiskohtien perusteella.

Agatha Christie: Vaarallinen talo (Peril at End House 1932) WSOY, suom. Kirsti Kattelus
Arvio: *** Pliisu

Kapteeni Leo Rainio: Keisarin tekohampaat

Kirja on varsinainen seikkailuromaani. Siinä seikkailevat Jussi Kiho ja Onni Piukkanen. Kirja alkaa kännireissulta Pariisissa ja päättyy Abessinian kautta Turkuun. Siinä tehdään kolme vallankumousta ja ruumiita tulee ihan Steven Seagalin hengessä.

"Tekohampaat" on Armas J. Pullan ja Mika Waltarin yhdessä kirjoittama seikkailukirja. Kirja on kirjoitettu jo 1930-luvulla ja on hämmentävän nykyaikainen. Suurin ero miksei se voisi olla nykypäivänä kirjoitettu on rasismi. Kirjassa kerrotaan juutalaisesta, jonka nenä saattoi mittasuhteistaan päättäen vainuta pienimmätkin ansiomahdollisuudet sadan kilometrin säteellä. En voi edes kirjoittaa tähän mitään lainausta siitä miten afrikkalaisia kuvataan. No, kirja on aikansa kuva ja sille ei enää voi mitään. Kirjan nykyaikaisuutta kuvaa myös Piukkasen kommentti: Taivas varjelkoon, millainen mylly siellä on käynnissä.

Kirja löytyi Pasilan kirjavarastosta ja siitä löytyi sivulta 47 lapsuudesta tuttu kirjaston kirjojen kommentti: "Katso sivu 128" ja sivulla 128 "Älä ole utelias". Sen perään oli eri käsialalla lisätty "Hah hah. Oliks toi olevinaan joku hyvä vitsiki?" Ensimmäiset kaksi kommenttia oli kirjoitettu käsialalla, jollaista käyttävät eläkeikäiset nykyään... Toisaalta tuo kolmas kommentti on sikäli samaa sarjaa vessakirjoitusten kanssa, että kommentoidaan jonnekin jotain, mutta alkuperäisen kommentin kirjoittaja ei välttämättä ikinä näe vasta-argumenttia.

Kapteeni Leo Rainio: Keisarin tekohampaat (1931) Gummerus
Arvio: *** Hauska

Agatha Christie: Kuolema lähettää viestin

Tapahtuu murha ja siitä saadaan ilmoitus heti sen tapahduttua jonkinsortin spiritistisessä istunnossa. Siinä sitten poliisi ja epäillyn tyttöystävä tahoillaan selvittelevät asiaa ja vihjeitä saadaan vaikka kenen syyllisyydestä. Lopuksi sitten se, jota ei ole varsinaisesti edes epäilty kertaakaan, osoittautuu syylliseksi.

Mietin että kun Christie kerran kirjoitti niin paljon niin seassa, on muutama tosi huippu, muutama tosi huono ja sitten tätä keskitasoa on paljon. Ja melkein millä tahansa muulla mittapuulla tämäkin olisi huippua, mutta Christielle on pakko rakentaa uusi asteikko!

Agatha Christie: Kuolema lähettää viestin (The Sittaford mystery 1931) WSOY, suom. Anu Niroma
Arvio: *** Perus-Christietä

Mika Waltari: Jälkinäytös

Luulin, etä "Vieras mies" loppui jo, mutta sitten hokasin että sitä seuraa vielä "Jälkinäytös". Fiksuna ajattelin että siinä varmaan kerrotaan tuomio ja sen pituus on max. 10 sivua. Jälkikäteen ymmärsin, että kyse on kokonaan toisesta kirjasta, jatko-osasta "Vieraalle miehelle". Kaiken lisäksi Waltari kirjoitti sen melkein kuin paineen alla, kun lukijoille piti näyttää, että paha saa palkkansa.

Kirjan juonikuvio oli hieno. Käytiin läpi Astridin motiivi ja tunnustus, mutta myös ne lukuisat juorut ja niiden seuraukset ja yksi huijausyritys kun vanhan isännän rahat yritettiin saada pois Astridilta. Yleisöä ja sen tekopyhyyttä voisi varmaankin verrata Waltarin lukijoiden reaktioon "Vieraaseen mieheen". Kaiken huippu oli Aaltosen vaimo, josta piti tulla tähtitodistaja oikeudenkäyntiin todistamaan Aaltosen lurjusmaisuus, mutta asia kääntyikin aivan päinvastoin.

Loppu oli melkein onnellinen, kun Astrid palaa lapsensa kanssa vankilaan.

Juoni muistutti hyvinä poliiseineen, tuomareineen ja syytettyineen ja pahoine todistajineen ihan "Kovaa lakia".

Mika Waltari: Jälkinäytös (1938) WSOY
Arvio: **** Melkeen ku "Kova laki"

Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon

En tiedä mitä oikein odotin kun aloitin, mutta odotukset ylittyivät. Kirjan juoni on simppeli, mutta tunnelma hieno. Epätoivoisen emännän kauhea elämä sekopäisen aviomiehen rinnalla on kuvattu erittäin uskottavasti. Lukija uskoo helposti, että pakotietä ei ole.

Kun emäntä sitten tekee kamalia ja peittää jäljet niin lukijan on helppo yhtyä emännän teon moraaliseen oikeutukseen.

On vaikea uskoa, että tämä kirjoitettiin jo 1930-luvulla. Kirjan teemat ja erityisesti sen ratkaisut tuntuvat erittäinkin nykyaikaisilta. En ole lukenut läheskään kaikkia Waltarin kirjoja, mutta mielestäni tämä on jopa parempi kuin Sinuhe, joka on kyllä hieno omassa historiallisten romaanien sarjassaan.

Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon (1937) WSOY
Arvio: ***** Mieletön

Agatha Christie: Herra Quin esittäytyy

Oli hassua, että luin peräkkäin kaksi täysin erillistä ja erilaista kirjaa, joissa molemmissa oli Quin/Quinn. Tässä kirjassa Quin oli Kohtalo, joka muutti ihmisten elämän suuntia. Kirjan päähenkilö oli Satterthwaite, joka oli jonkinlainen elämän sivustakatsoja eikä Quin näin ollen puuttunut hänen elämäänsä, korkeintaan näytti suuntaa miten auttaa muita ihmisiä

Muistan joskus lukeneeni, ettei Christien kirjoissa olisi mitään varsinaisesti yliluonnollista. No tässä kyllä oli, ei nyt mitään kovin merkittävää, mutta vähän kuitenkin.

Kirjan oli jälleen suomentanut Aulis Rantasen vetämä suomentajaseminaariryhmä, mutta tällä kertaa erittäin onnistuneesti. En muista yhtään kohtaa, jossa suomennos olisi jotenkin särähtänyt korvaani. Kirjan takakannessa tämä on luokiteltu SAPO-kirjojen tapaan perinteiseksi salapoliisromaaniksi. Tämä kirja oli kyllä enimmäkseen jotain ihan muuta.

Agatha Christie: Herra Quin esittäytyy (The mysterious Mr. Quin 1930) WSOY, suom. Aulis Rantanen, Oskari Heikkinen, Leena Häggqvist, Ilpo Lifländer, Sirpa Mustonen, Tuula Muukka, Outi Ojanen, Sari Pippuri, Heli Rajala, Päivi Riikonen, Minna Sainio, Ilkka Sankari, Aimo Tattari ja Minna Wallén
Arvio: **** Kokonaan uudenlainen Christie

Agatha Christie: Murha maalaiskylässä

Minua alkoi vähän kyllästyttää nämä "huonot" Christiet ja muutenkin oli hyvä päästä käsiksi jo neiti Marpleenkin. "Roger Ackroydin murhan" arvostelussa totesin, ettei neiti Marple ollut mikään juoru-akka. Tämän kirjan alkupuolella hän vähän oli sellainen, mutta kun päähenkilö, kirkkoherra Clement, häneen tutustui niin tuo kuva kyllä varisi pois. Tietenkin neiti Marplen aseman takia on hyvä, jos hänet laitetaan aina juoru-akka-kategoriaan. Murhaaja ei osaa pelätä häntä.

Tarina muistutti muutenkin "Roger Ackroydia": kylän merkkiherra murhataan, on epämääräisä sukulaisia, onneton rakkaustarina ja sivullinen, joka tutkii asiaa poliisin rinnalla. "Rogerissa" murhaaja vaan oli tuo samainen sivullinen...

Lukemani suomennos lienee 1950-luvulta ja välillä sen kyllä huomaa. Toisaalta on kyllä omituista että eroja on kuitenkin niinkin vähän nykysuomennoksiin verrattuna. Epäilen myös että nykysuomentajien tyyli kumpuaa vanhoista suomennoksista ja nykysuomennokset muistuttavat enemmän vanhoja suomennoksia kuin nykykieltä.

Agatha Christie: Murha maalaiskylässä (Murder at the vicarage 1930) WSOY, suom. Eila Pennanen
Arvio: **** Klassikko

Dorothy L. Sayers ja Agatha Christie: Murha yksinoikeudella - Ruumis varjostimen takana

Kirjassa oli kaksi erillistä tarinaa, joita olivat kirjoittaneet useat "Detection Clubin" jäsenet. Lisäksi kirjaa oli suomentanut kymmenkunta henkeä. Tämä aiheutti sellaisen sekavuuden ja epäjatkuvuuden, että lukukokemus häiriintyi pahasti.

Ensimmäinen tarina "Murha yksinoikeudella" oli sentään suunniteltu yhdessä, joka kai tarkoitti sitä, että kirjoittavat tiesivät koko ajan murhaajan. Jälkimmäisessä tarinassa "Ruumis varjostimen takaa" oli tunnelma paljon sekavampi. Loppuosan kirjoitajat eivät kai tienneet kuka oli murhaaja vaan he päättelivät sen itse. Tämä näkyi juonessa.

Jälkimmäisen tarinan alkukohtaus lähenteli jopa Hitchcockin parhaita kauhun rakentelukohtauksia. Siis salapoliisiromaaniksi se oli kauhua. Kauhuromaaniksi se olisi ollut pliisua...

Dorothy L. Sayers, Agatha Christie ja muita Detection Clubin jäseniä: Murha yksinoikeudella (The scoop 1931) - Ruumis varjostimen takana (Behind the screen 1930) WSOY, suom. Auli Rantanen, Tiina Kinnunen, Tiina Koskimaa, Anne Kylliäinen, Marita Laakso, Päivi Laakso, Anssi Pasila, Ulla Ritvanen, Irma Roiha, Jerry Silván ja Jaana Tiihonen
Arvio: *** Melkein kauhua

Mika Waltari: Appelsiininsiemen

"Surun ja ilon kaupungin" jälkeen odotin ehkä liikaa. Tässä kirjassa oli selkeämpi juoni ja se jakaantui selvästi pidemmälle jaksolle. Silti tässäkin seurattiin tapahtumia monen henkilön kannalta.

Päähenkilö taisi olla Irene, mutta hänen veljensä Kai, isänsä, äitinsä, miehensä ja muutama muu olivat välillä kerronnan keskiössä.
Kirjan kieli oli selkeää, mutta varsinainen dialogi oli sydäntä lämmitävää, tuli ihan mieleen Suomisen Olli. Olen aina kuvitellyt, että Ollin puhetapa elokuvissa oli vaan tahallisen teennäisen reipasta, mutta ehkä se oli silloin tavallista. "Terve vaan!"

Jotkut kirjan ilmiöt ja tapahtumat ovat osaltaan niin totta edelleenkin: nuorison "kapina" vanhempiaan vastaan, vanhempien paheksunta, esiaviollinen seksi, raskaaksitulon pelko, ensimmäinen känni. Välillä kirjan tyyli on vähän holhoava, jopa opettava: Kain mielestä känni ei ollut niin kivaa ja rikkoo viimeisen pullonsa oma-tekemää "likööriä". Tulee vähän mieleen Waltarin "Jumalaa paossa". Nykykirjallisuudessa ei lähdettäisi noin selkeästi osoittamaan. Oli varmaan vaikeata harjoitella viinanjuontia kieltolain aikana.

Helsinki oli tässä kirjassa tosi erilainen kuin nyt: oli dupletteja keskuskeittiötaloissa ja vaikka mitä. Olisi kyllä hieno lukea lisää ajankuvia 1930-luvusta.

Suosikkihahmoni oli Irenen professori-isä, "farsa", joka vähän anteeksipyytäen oli edes olemassa.

Mika Waltari: Appelsiininsiemen (1931) WSOY
Arvio: *** Huonompi kuin odotin, mutta silti ihan jees

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki

Sain tämän joululahjaksi jo vuonna 2007, mutten ollut lukenut tätä jostain syystä. Nyt kun luin muitakin Waltarin kirjoja, ajattelin lukea myös tämän.

Kirja kertoo yhdestä päivästä hyvin erilaisten ihmisten elämässä. Kaikkien tarinat kuitenkin kietoutuvat lopulta yhteen. Vaikuttavin hahmo on vaimonsa menettänyt mies, joka uskoo vaimon ja lapsen kuoleman olevan rangaistus taposta, jonka mies teki suojellakseen äitiään. Toinen hahmo on teologi, joka kuulee saavansa potkut töstään, mutta joka osaa ajatella kaikki parhain päin.

Kirja saattaa kuulostaa mitäänsanomattomalta, mutta samalla se on "vahva". Jokaisen hahmon elämässä tapahtuu jonkinlainen käänne: kuolema, väkivalta, poispääsy, anteeksianto...

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki (1936) WSOY
Arvio: **** Hämmentävän hyvä