John Grisham: Calicon Joe

Grishamin kirjoihin voi aina luottaa, niiden laatu pysyy samana vaikka juonet kertovat erilaisista asioista. Nyt oli kuitenkin astuttu ulos koko lakimiesaiheesta, mutta Grisham hoiti silti homman hienosti. En vaan osaa baseballin sääntöjä tarpeeksi hyvin, mutta luulen ymmärtäneeni kirjan juonen.

Loppuratkaisu oli hieno, jopa herkkä. Sellaista en ole koskaan odottanut Grishamilta, mutta ehkä se ei lakimiesaiheisiin olisi sopinutkaan...

John Grisham: Calicon Joe (Calico Joe 2012) WSOY, suom. Hilkka Pekkanen
Arvio: *** Virkistävän erilainen Grisham

John Grisham: Perintö

Kirja on ihan sitä tavallista Grishamia: loppuun asti mietitty juoni ja paljon yksityiskohtia.

Tällä kertaa jäin miettimään kirjan tapahtuma-aikaa: muutaman vuoden "On aika tappaa" -tapahtumien jälkeen. Olisi jollain tavalla loogisempaa kirjoittaa nykypäivästä kuin 1980-luvusta. Voi kuitenkin olla, että tuo aika oli herkullisempaa rotu-asioista kirjoittamiseen kuin nykypäivä. Olen miettinyt tätä ennenkin, mutta internet, some ja kännykät ovat kyllä muuttaneet maailmaa niin paljon, että kirjojen juonetkin väkisin muuttuisivat. Eivätkä välttämättä parempaan suuntaan...

John Grisham: Perintö (Sycamore row 2013) WSOY suom. Jorma-Veikko Sappinen
Arvio: **** Tuttu ja turvallinen

John Grisham: Valamiehet

Tämä kirja toimii kohdallani kuin lohturuoka jollain muulla. Siis lohtukirja. Kansanterveyden ja -sivityksenkin kannalta olisi parempi korvata lohturuoka kirjalla. Tätä terveysinnovaatiota voivat soveltaa ainoastaan sellaiset ihmiset, jotka saavat kirjojen lukemisesta iloa. Lisäksi on varma, ettei juuri tämä kirja välttämättä toimi kellään muulla. Jokaisella on omat lohtukirjansa ja jokainen pystyy varmasti nimeämään niitä vaikka unissaan.

"Valamiehet" on tyypillistä Grishamia: äärimmäisen ovela juoni jossa lukija harhautuu luulemaan vaikka mitä matkan varrella. Yllättävän hyvin tämäkin kirja on kestänyt aikaa...

John Grisham: Valamiehet (The runaway jury 1996) WSOY, suom. Jorma-Veikko Sappinen
Arvio: *** Vähän liian tuttu juoni

John Grisham: Puhallus

Muuton seurauksena liityin uuden kirjaston asiakkaaksi, lainasin 2 kirjaa viikon pikalainoina ja unohdin palauttaa ne. Hyvä minä! Olen aina ollut ylpeä kirjaston sääntöjen noudattamisesta ja vasta aivan viime vuosina on alkanut tulla myöhästymissakkoja. Ja nyt tein tällaisen ensivaikutelman...

Valitsin tämän aika randomilla ja olisi varmaan kannattanut jättää hyllyyn.

Juoni vaikutti ensin kekseliäältä, mutta puolen välin jälkeen juoni oli kuin Grishamin "Partnerisssa". Muutenkin Grisham toistaa usein samoja tuttuja, mutta monimutkaisia juonikuvioitaan ja tässä mennään taas aika samoilla linjoilla.

John Grisham: Puhallus (The racketeer 2012) WSOY, suom. Jorma-Veikko Sappinen
Arvio: ** Samaa vanhaa

John Grisham: Lakimiehet

Kirjan nimi todisti Grishamin paluuta juurilleen. Lähes jokainen Grishamin kirja käsittelee lakimiehiä, mutta tämän kirjan nimi on vaan yksinkertaisesti "Lakimiehet". Hienoa ja yksinkertaista!

Kirjassa on tuttuja teemoja: "Petoksesta" tuttu "iso firma", jossa ei tiedetä katujen elämästä mitään ja toisaalta "Kanteiden kuninkaasta" ja muista tuttu joukkokannehomma Learjetteineen. Erilaista oli kuitenkin hyvän palkitseminen, kukaan joukkokannelakimies ei saanut neljääkymmentä prosenttia tuhannesta miljoonakorvauksesta eikä oikeudenkäynnissä varsinaisesti ollut mitään filunkia. Loppu oli onnellinen, muttei kuitenkaan niin onnellinen kuin alkuun vaikutti. Sekin oli uskottavaa.

Voi olla, että Grisham ei enää ikinä saa "Firmaa" tai "Pelikaanimuistiota" kiinni, mutta tämäkin suunta on ihan hyvä. Ehkä Grisham on muuttumassa jotenkin pehmeämmäksi.

John Grisham: Lakimiehet (The litigators 2011) WSOY, suom. Kimmo Paukku
Arvio: *** Ihan hyvä

John Grisham: Tunnustus

Grisham käsittelee tällä kertaa kuolemanrangaistusta vähän eri hengessä kuin "Kammiossa". Siinähän ei jäänyt paljoa epäselvää kuolemaantuomitun syyllisyydestä, kuolemanrangaistuksen oikeutuksesta enemmänkin. Tässä tapauksessa tuomittu on jo alunperinkin syytön eikä kuolemantuomion täytäntöönpanoa estä edes oikean murhaajan tunnustus.

Vastakkainasettelu mustien ja valkoisten välillä on esillä niin kuin monesti aiemminkin. Enää puuttui että kaikki olisi sattunut alunperin Clantonissa.

Kirjan tarina on alusta asti ennalta-arvattava, mutta silti juoni jaksaa kiinnostaa loppuun saakka.

John Grisham: Tunnustus (The confession 2010) WSOY, suom. Jorma-Veikko Sappinen
Arvio: **** Varmaa Grishamia

John Grisham: Etelän lait

Kirjassa on pikku tarinoita, jotka sopisivat hyvin minkä tahansa Grishamin kirjan sivujuonteeksi. Tarinat ovat päättömiä, lyhyitä ja kertovat lähes poikkeuksetta tutusta pikkukaupungista Clantonista tai sen lähiseuduista.

Kirjat alleviivaavat Grishamin maalaamaa kuvaa syvästä etelästä. Merkittävää on, että lakimiehiä on kuin sieniä sateella. Moneen kertaan (aikaisemminkin) on todettu, että Clantonissa on lakimiehiä liikaa, mutta täytyy siellä jotain hommiakin olla, vaikka suurin osa ilmeisesti repii leipänsä avioeroista ja perunkirjoituksista.

Jollain kummallisella tavalla tarinat ovat hyvin uskottavia. Ne sopivat täydellisesti aikaisempaan Grisham-maailmaan. Pitäsi varmasti käydä joskus siellä päin toteamassa, että mustat syövät muutakin kuin maissileipää ja vahapapuja.

John Grisham: Etelän lait - Seitsemän kertomusta (Ford county 2009) WSOY, suom. Hanna Tarkka
Arvio: **** Varmaa Grishamia

John Grisham: Kammio

Tämä kuuluu Grisham-kokoelmaani, johon tartun kun mikään muu ei huvita. Kuolemanrangaistus on Suomesta katsoen kaukana, mutta kai se on ihan tätä päivää Yhdysvalloissa. Kirjan nuori asianajaja haluaa auttaa kuolemansellissä lojuvaa isoisäänsä teloituksen kynnyksellä. Samalla kaivellaan suvun synkkiä salaisuuksia.

Kaiken kaikkiaan kuolemanrangaistus on jo sinänsä julmaa, mutta kirja tuo esille omituisia piirteitä ainakin Mississippin kuolemanrangaistussysteemistä. On teloituspipareita ja sheriffejä juhlimassa vankilan pihalla juuri ennen teloitusta. Toisaalta taas vanki siirretään ennen telotusta tarkkailuselliin, ettei hän vaan tapa itseään. Onko se nyt humaania vai ei?

Toinen hämmentävä asia on lukuisat valitustiet ja valitusten aiheet. Lisäksi amerikkalainen virkoihinvalintakäytäntö (siis vaalit) tuo aina eturistiriitoja tuomareiden ja syyttäjien välisiin suhteisiin.

Kaikkein kamalin asia on kuitenkin se että teloitukseen on mahdollista päästä katsomaan kuolemaa. Mahdollisuus on uhrien omaisilla ja kuvernöörillä. Lisäksi muutama toimittaja pääsee arvonnan kautta mukaan.

John Grisham: Kammio (The chamber 1994) WSOY, suom. Irmeli Ruuska
Arvio: *** Varma

John Grisham: Avustaja

Aina kun aloitan uuden Grishamin niin odotan jotain suurta, jotain Firmaan ja Valamiehiin verrattavaa. Mutta Grishamilta on terä pois. Jollain hämärällä tavalla Grisham on liian nykyaikainen ja liian kaukana Memphisistä ja Clantonista.

Tämän kirjan juoni oli selitetty jo takakannessa ja jos kirjan juoni mahtuu takakanteen niin ei se silloin kovin kummonen voi olla. Yalen priimus Kyle joutuu kiristyksen kohteeksi ja on vähän aikaa kiristettävänä. Ystävänsä murhan jälkeen hän päättää paljastaa kaiken, mutta kun FBI:n pitäisi pidättää kiristäjät, niin he ovat jo kaukana. Kylelle tarjotaan todistajansuojeluohjelmaa, mutta hän päättää palata isänsä luo. Ja siihen kirja loppuu. Tästä olisi voinut jatkaa vielä vaikka kuinka. Esimerkiksi että kuinka kymmenen vuoden päästä kiristääjät ovat taas Kylen kannoilla ja miten hän selviää.

Yhtään oikeasti jännittävää kohtaa ei ollut koko kirjassa. Oli vähän sellanen "tässä pedataan nyt tulevia kohtauksia" -fiilis, muttei se sitten johtanutkaan mihinkään.

John Grisham: Avustaja (The associate 2009) WSOY, suom. Anu Niroma
Arvio: ** Hyvin pliisu

John Grisham: Vetoomus

Kirja kuvaa hienosti amerikkalaisen oikeusjärjestelmän mädännäisyyttä. Kirjassa Jeannette haastaa ison yrityksen oikeuteen, koska hänen miehensä ja poikansa ovat kuolleet syöpään myrkyllisen juomaveden takia. Yhtiö tuomitaan, mutta se valittaa korkeimpaan oikeuteen. Varsinainen tarina on se kuinka yhtiö saa valituksi korkeimpaan oikeuteen itselleen myötämielisen tuomarin. Toisin kuin Grishamin kirjoissa yleensä, loppu ei ole onnellinen vaan yhtiö vapautetaan vastuusta.

Kirjan tiimoilta herää kysymys yleensäkin amerikkalaisesta oikeussysteemistä. Miksei yksilö ole vastuussa mistään: kuuman kahvin kaatumisesta päälleen, kielletyn pesäpallomailan käytöstä, vaarallisen ruohonleikkurin käytöstä. Aina voidaan syyttää tuotteen valmistajaa ja näin oikeutettujenkin (hoitovirhe, vaarallinen lääke) juttujen läpimeno vaikeutuu, koska pääsääntöisesti jutut on ihan älyttömiä.

Tämä kirja ei oikein saanut minua otteeseensa. Vasta ihan loppumetreillä se muuttui sillä tavalla jännäksi kun Grishamit yleensä muuttuu. Luin sitä lähinnä bussissa, koska Potter oli liian painava...

John Grisham: Vetoomus (The appeal 2008) WSOY, suom. Jorma-Veikko Sappinen
Arvio: * Huonoin Grisham

John Grisham: Päämies

Tätä vuotta ehtikin kulua yllättävän pitkään ennen kuin palasin vanhan Grisham-kokoelman pariin. En ole mitenkään ylpeä ko. kokoelmasta, mutta se on tarpeellinen. Tällaisina päivinä kun makaa flunssan kourissa kotona, ei todellakaan tarvita mitään vaikeaa. Kirja jonka on lukenut monta kertaa ja nähnyt elokuvanakin, on tarpeeksi helppo. Ei yllätyksiä, ei uusia asioita...

Kirjan juonihan on nerokas, joskin detaljeiltaan joskus vähän epäuskottava. Tällä lukukerralla kiinnitin erityistä huomiota huonoon suomennokseen. Tottakai sitä pitäisi verrata ensin alkuteokseen, mutta laitan nämä virheet nyt kuitenkin suomentajan piikkiin: ei kukaan 8-vuotias sanoisi "nyt en tajua" ja "iäkkäänpuoleinen naisihminen" oli seuraavassa kappaleessa "vanha harppu".

Muuten pidän kirjassa erityisesti kohtauksesta Mamma Loven kotona, jossa syödään valkosipulileipää, pinaattilasagnea ja persikkajäätelöä. Kyse taitaa olla Viisikko-ilmiöstä.

John Grisham: Päämies (The Client 1993) WSOY, suom. Irmeli Ruuska
Arvio: ** Varma

John Grisham: Syytön

Kirja poikkeaa perinteisestä Grishamista aika paljon. Kirja on kertomus, jossa on tosi vähän dialogia. Toisaalta jos kirjoittaa todellisista tapahtumista, niin mistä sitä dialogia sitten löytyisi.

Kirja kertoo karmivia asioita poliisin virheistä, piittaamattomuudesta ja suoranaisesta tyhmyydestä. Jos kirjan poliisit olisivat edes olleet tahallaan ristiretkellä tuomittuja kohtaan, niin jollain sairaalla tavalla siinä olisi ollut järkeä. Helposti käy niin että linnatuomion saaminen jollekin on tärkeää vaaleilla valitulle virkamiehellä (syyttäjä, seriffi?), silläkin uhalla että ihan väärät miehet tuomitaan.

Grishamin viaksi voisin kuitenkin laskea liiallisen poliisin ja syyttäjän virheiden alleviivaamisen. Kyllä lukija ymmärtää itsekin kun virheitä tehtiin ilman sen suurempaa osoitteluakin...

Suomentaja oli kyllä keksinyt melkosia kukkasia välillä. Koulu, lukio, yliopisto: onhan se suo, mutta johdonmukaisuuskin riittäisi.

John Grisham: Syytön (The Innocent Man: Murder and Injustice in a Small Town 2006) WSOY, suom. Jorma-Veikko Sappinen
Arvio: **** Karmiva