Tapani Bagge (toim.): Taksi - 14 dekkaria kumijalasta

Saadaan viihdyttävää lukemista kun 14 kirjailijaa kirjoittaa novellin samasta aiheesta. Ihmettelen vaan suuresti sitä sovinistista lähestymistapaa, jolla mukaan on otettu vain miehiä.

Moni tarina muistutti rakenteeltaan niitä tv-pätkiä, joita 1980-luvulla näytettiin "Alfred Hitchcock esittää" -otsikon alla: jännä tarina , joka loppuessaan onkin täysin arvaamaton ja vielä vähän pahempi. Monessa tarinassa oli keskenään samoja teemoja, mutta se on kai ymmärrettävää kun pääotsikko on noinkin rajaava.

Yksi parhaista tarinoista oli Seppo Jokisen "Miljoonatippi", joka kertoi vuodenvaihteesta 2049-2050 ja komisario Koskisen lapsenlapsesta. Kuuluisimpien kirjoittajien (Rönkä, Jokinen, Sipilä ja Kilpi) erottuivat edukseen, mutta Nykäsen "Katoamistemppu" jäi aika ohueksi.

Tapani Bagge, Markku Ropponen, Seppo Jokinen, Harri Nykänen, Jarkko Sipilä, Matti Rönkä, Juha Numminen, Tuomas Lius, Kari Häkämies, Eppu Nuotio, Antti Tuomainen, Marko Kilpi, Max Manner, Henry Aho: Taksi - 14 dekkaria kumijalasta (2012) Crime time
Arvio: **** Nopeasti luettu

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin

Marko Kilpi osaa kirjoittaa. Niin yksinkertaista se vaan on.

Tällä kertaa päähenkilö Ollin rinnalle nostettiin Elias, hiukan omituinen poliisi-psykoterapeutti. Elias muistutti Sipilän Suhosta. Eroa oli vaan siinä, etä Suhonen pääsi rikollisten lähelle ainoastaan Suikkasena, mutta Elias omana itsenään.

Johtotähti kirjassa oli kuitenkin ex-narkomaani Pike, joka pääsi vankilasta pienen poikansa kanssa. Pikeä vainosi vanhat haamut. Jos tämä olisi ollut Sipilän kirja niin lopussa Lalli olisi tappanut Piken ja itsensä ja vain Aleksi olisi jäänyt eloon. Mutta Kilpi ratkaisi toisin. Vähän ehkä liikaakin 007-hengessä, mutta melkein jopa uskottavasti.

Kilpi kirjoittaa minulle ihan vieraasta maailmasta, mutta tekee sen hienosti ja selvittää samalla huumeiden vääristämää maailmaa ja sen logiikkaa. Pike kyseenalaistaa hienosti "normaalin elämän": äidit hiekkalaatikolla ja kotirouvat kaupassa. Ei siis välttämättä arvostele, mutta ihmettelee, että tuotako se tavallinen elämä onkin...

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin (2011) Gumemrus
Arvio: **** Tosi hyvä

Marko Kilpi: Kadotetut

Kilven päähenkilö, Olli Repo on viiltävän filosofinen poliisiksi. Hän näkee taustat asioiden takana ja siitä huomaa selvästi, että kirjailija on itsekin poliisi. Ei kukaan sivusta asioita seuraava pystyisi tuollaiseen analyysiin.

Tarina voisi olla totta juuri nyt kun lehdissä meuhkaa BB-Hannat ja Idols-Terot ja kaikki teinit haluaa vaan kuluisiksi hinnalla millä hyvänsä. Pahinta onkin kai juuri se, että puitteet tämänkaltaisille tapahtumille on jo olemassa.

Kilven kerronta on todella kaunokirjallista. Tässä esimerkki

Tunnelma on uinuva, tuntuu kuin aika olisi nostettu valkopyykin mukana takapihojen löysille naruille roikkumaan, missä se pääsee kevyessä tuulenvireessä hitaasti edestakaisin aaltoilemaan.

Tämä on kertakaikkiaan vain hyvin kirjoitettu. Viittä tähteä ei tuu, koska tämä on hyvä kirja nyt, muttei ehkä enää kymmenen vuoden päästä kun aika on käsitellyt Myyrmannin, Jokelan ja Kauhajoen ja edessä on ihan uudet ongelmat.

Marko Kilpi: Kadotetut (2009) Gummerus
Arvio: **** Liiankin ajankohtainen

Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

Kirja oli omaelämänkerrallinen kertomus poliisikokelaasta, joka palaa vanhaan kotikaupunkiinsa töihin. Nopeasti Olli pääsee mukaan toimintaan ja törmää isäänsäkin, johon ei ole pitänyt mitään yhteyttä. Isän avulla poliisit pääsevät "terroristin" jäljille. Lopussa "terroristi" tappaa Ollin isän ja kuolee itsekin vauhdikkaassa kiinniottotilanteessa. Ollille selviää vasta isän kuoleman jälkeen äidin itsemurhan syy ja muukin perhettä vaivannut sotku.

Juoni oli hyvin jännittävä ja kerran aloitettuani en oikein voinut laskea kirjaa käsistäni. Ei kirja kuitenkaan mikään mestariteos ollut mutta esikoiskirjaksi lupaava.

Kilven tapa kuvailla asioita sopisi kyllä paremmin johonkin muuhun kirjallisuuslajiin kuin dekkareihin. Esim. kohta jossa lattia tunsi kävelijän jalat, oli jo vähän liikaa...

Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja (2007) Nemo
Arvio: *** Ihan hyvä dekkari