Elonleikkuukuu

Elokuussa elo leiskuu, vattupehke tuoksuaa.
Elokuussa elon leikkuu, kasvu hiipuu, taukoaa.
Kuutamolla elokuun voi viljan varren katkoa.
Kuu on juusto, uninaama, taivas musta lakana.
Elokuu on lintuparvi, kesän tuotot järsinyt.
Intohimon runsas sarvi, ylkä kaikki kärsinyt.
Elokuu kuin punaviini, hapan, juovuttava on,
eikä etanakaan muista mihin laittoi kotilon.

Kuukauden kolme kuvaa reportaasisarjani tulee päätökseensä. Viimeisenä saa vuoron elokuu. Kirjoitin aiheesta runon, joka ei liity kuviin, joten se siitä.

Ensimmäinen kuva on otettu metsästä, jota ei enää ole. Metsänomistaja, jota en tunne, korjasi metsänsä tuoton todennäköisesti. Minä ja vaimoni kuljimme toisinaan kävelyllä sitä tietä pitkin, jolta kuva on otettu. Autioituneet maisemat eivät sittemmin enää ole kiinnostaneet. Otin samalla kertaa kolme samankaltaista kuvaa, joista joku oli oman aikansa tietokoneellani taustakuvana. Kuva on otettu 13. päivä elokuuta vuonna 2013. Kuusien juurella aluskasvustona on pihlajia, mikä tuo mieleeni aikoinaan Puijolla ottamani diakuvasarjan nimeltä Näre ja pihlaja. Puijon metsässä vanhojen kuusten juuressa kasvaa nuoria pihlajia, jotka lehtevinä näyttävät herkiltä kuin runotytöt. Puijolla pihlajat kuitenkin syksyn tullen kaadetaan kuin runotytöt, niin että niitten on kerättävä herkkyytensä seuraavana kasvukautena uudelleen. Nimittäin pihlajien. Runotytöistä en tiedä. Minä en ole kaatanut runotyttöjä enkä pihlajia, älkää kuvitelkokaan. 

Toinen kuva on otettu 14. päivä elokuuta vuonna 2016. Auringonvalo lankeaa niin armollisena päälleni samalla kun kahvi valuu kulkkuuni. Pusakkani vasemmassa olkavarressa olevat koristenuolet näyttävät alaspäin, siihen suuntaan mihin kahvi elimistöni kautta kulkiessaan päätyy ja minä itse tässä joku päivä päädyn myös. Tosin olen suunnitellut kohdalleni suorahautausta, niin että paras osa kehostani kulkeutunee samaan suuntaan kuin kahvista kohoava höyry. Kuvan otti vaimoni Puijon maisemissa. 

Kolmas kuva on otettu elokuun 16. päivä vuonna 2009. Kuvassa on hetki kotiani ympäröivän aronia-aidan elämästä. Sade on virkistävänä langennyt aroniain päälle, vähäinen kosteus puhuttelee vielä näkyvänä lehdillä ja herkissä marjanraakileissa. Erillään, kuva-alasta jo poistumassa, roikkuu männävuotinen, kuivahtanut ja kuollut marjaterttu. Se muistuttaa meitä kuin sanoisi: ”Hyvät naiset ja herrat, tytöt ja pojat, sellaista on elämä!” 

Heinäkuu: odottelua, autoilua ja kahvia

Jatkan rakastettua sarjaani kolme kuvaa kuukaudelta. Olen modifieerannut lähestymistapaani tähän tehtävään siten, että etsin kunkin kuukauden otoksia pisemmän ajan kuluessa ottamistani kuvista. Tällä kertaa teen harvinaisen poikkeuksen, koska ajattelin pitää kesälomaa tästä hommasta. Satuin melko vähällä hakemisella löytämään kolme soveliasta kuvaa vuoden 2021 heinäkuulta. Niissä näyttäytyy elämäni yhdeltä tai useammalta karvaalta kantiltansa. Kuvat ja selitykset seuraavat ketä kehtaavat.

Ensimmäinen kuva on otettu 10.7.2021. Katselen siinä tv:stä jotain ohjelmaa. Kuvatekstissä kysytään: ”Odotellaanko vielä yön yli?” Jos minulta kysyttäisiin, niin luultavasti odotellaan. Aikoinaan katselin tv:ssä esitetyn William Saroyanin näytelmän Elämäsi paras aika. Wikipediassa näköjään sanotaan, että näytelmän nimi on Elämäsi parhain aika. No, eniveikkari, sen nyt kumminkin katselin ja siinä Kari Franck eräänä hahmona sanoo, että 23 ½ tuntia vuorokaudesta on odottamista. Siinä mennään siis yön yli että heilahtaa. Odottamisesta voi tulla elämäntapa. Voi olla, että niin on käynyt minun kohdallani. Monet vanhenevat ihmiset, johon luokkaan useimmat meistä kuuluvat, saattavat hyvinkin ajatella, että kannattaa elää mahdollisimman pitkään, kun saa kerran eläkettä. En tiedä miten tämä nyt mihinkään liittyy, tulipahan vain mieleeni.

Toinen kuva on otettu 16.7.2021. Olemme juuri palanneet joltain autoreissulta. Kerätessäni tavaroita autosta, löysin viimeiseksi nurmikolta silmälasini, joitten päälle olin tallannut. Olin aluksi pahalla tuulella, mutta sitten ajattelin ikuistaa lasien kunnon valokuvauskoneella, jollainen kännykästä nykyisin löytyy. Kun nyt katselen tuota useitten vuosien takaista kuvaa, näyttää kuin silmälasien sanka heittäisi minulle heipat. Sellaisia ohimennen tallottuja kun molemmat satumme olemaan.

Kolmas kuva on otettu 24.7.2021. Olemme siinäkin jollain autoreissulla, muistelen että tulimme Jyväskylän suunnasta. En enää muista miksi. Olisi kai sinnekin voinut jäädä ja asettua odottelemaan jotain? Sen jostain syystä muistan, että minua alkoi pissittää, jolloin pysäytin auton johonkin levikkeelle ja kävin pissimässä kaseikkoon. Pois tullessani näin tiellä minua puhutelleen pahvimukin, josta luin tekstin: Kuuma kahvi ei sammaloidu. Jos sinä, rakas lukijani, osaat päätellä, mikä minua tekstissä puhutteli, saat kernaasti pitää sen omana tietonasi. Tuskin sillä enää niin väliä on.

Kesäkuun kiviset kuvat

Meinasi unohtua tämä potsaus. Onneksi ei jäänyt viime tippaan kumminkaan.

Kesäkuu on matkailun aikaa. Monilla myös heinäkuu menee samaan sivakkaan. Minne sen matkailun anti sitten menee, luultavasti sen kanssa käy kuten elämässä käy muutoinkin. Minulle se on tarkoittanut sitä, että kiville mennään. Mitään dramaattista ei tapahdu hyvässä eikä pahassa. Loma osoittautuu arjen pyhäpäiväksi, jonka jälkeen voi laskeskella kannattiko satsaus. Aina sanotaan, että matkailu avartaa. Jotkut lisäävät, että avartaa ainakin rahapussia. Toisaalta eikö olekin avartaa älytä, että jossain toisessa paikassa asiat eivät ole sen paremmin, korkeintaan vähän toisella tavalla. Odotukset elämältä ovat juuri senlaatuisia, että niitten suhteen kannattaa säilyttää maltti. On ihan sama mennä vain katsomoon ja istua kuten muutkin ja sitten poistaa tomumajansa paikalta, kun sen on aika.

Ensimmäinen kuva on Kilpisjärveltä. Tai oikeastaan Kilpisjärvestä. Ajankohta on kesäkuun 17. päivä vuonna 2005. Kävin perheeni kanssa lomamatkalla Lapissa. Ajeltiin ensin Kuusamoon, sieltä Soankylän kautta Kilpisjärvelle, Suomen suurtunturialueelle. Tiesin kyllä etteivät Suomen tunturit kovin suuria olisi, joten jatkoimme matkaa Norjan puolelle. Näimme siellä ohimennen Lyngenin Alpit ja jotain lampaita, ehkä ne olivat niitä rasvahäntälampaita? Norjasta päästyämme majoituimme johonkin mökkiin, jossa laipiosta tipahteli tukkimiehentäitä. Mitätön pikku juttu, jollainen ei edes jää mieleen, jos sen lisäksi tapahtuu jotain oikein kivaa. Nari-nari, sanoisi joku, eikä olisi ihan väärässä.

Toinen kuva on otettu 28. päivä kesäkuuta vuonna 2009. Olimme mökkilomalla Heinävedellä. Uimarannasta löytyi iilimato, grillin ympärille kerääntyi sisiliskoja ja autoon piti vaihtaa akku. Ilmeisesti myös auton radioantenni pöllittiin – luultavasti kylällä käydessä. Yritimme päästä venereissulle Saimaalle, mutta sekään ei luonnistunut. Uitiin rannassa ja nähtiin komeita kallioita. Lähdettiin pois päivää etuajassa, kun lapsia alkoi kyllästyttää.

Kreetalla kävin vaimoni kanssa jonkinlaisella 25-vuotishäämatkalla. Vaimo on myöhemmin sanonut, että ei se nyt mikään häämatka ollut. Laitan tähän sitten kuvan jostain fossiilintapaisesta, jota emme suinkaan itse löytäneet vaan jonka meille esitteli pienen eläinpuiston ystävällinen työntekijä. Onko kyseessä aito fossiili vai pseudosellainen, en tiedä. Siellä eläinpuistossa oli kameleontti, jolle tämä työtekijä ystävällisesti syötti eläviä kaskaita. Kun kuvasin innolla vuohia, hän ihmetteli, eikö Suomessa ole vuohia. Ei kai sitten ole, kun pitää vuohia ja rasvahäntälampaita lähteä ihmettelemään ulkomaille?

Urponpäiväiset juurisyyt

Jatkan kolme kuvaa kuukaudesta -projektiani. Vuorossa on toukokuu.

Ensimmäinen kuva on vuodelta 2023. Se on otettu toukokuu 21. päivänä Orinorossa. Jollekin saattaa Orinorosta tulla mieleen Orinoco, mutta kyse on eri paikasta. Eikä orilla ollut noroa havaittavissa. Kuvan nimi voisi olla Juurisyyt. Sitä nimeä itse käytän kyseisestä kuvasta. Siihen on syynsä ja juurensa, mutta ei niistä sen enempiä. Kuva puhunee puolestaan. Juuret kierivät maassa paljaina kuin kärmeet auringonkilossa.

 

Menemme ajassa sekä eteenpäin että taaksepäin. Seuraava kuva on otettu Urponpäivänä (25.5.) vuonna 2020. Pihallamme tehdään remonttia. Vuorossa on autotallin ajoluiskan valu. Minä en ole kuvassa vaan osaava ammattimies, eikä hänkään ihan kokonaan näy, kun sementti pölisee sopivasti.

Lopuksi peruutamme vuoteen 2014. Urponpäivänä kukkii pihassamme omenapuu. Elämä näyttäisi hymyilevän, mutta mitenhän asia oikeasti lienee? Mitä kaikkea kesäinen ympärystö toukokuisella pihallamme kätkee katsojalta? Taistelun koristetuulimyllyjä vastaan? Kasaantuvatko pilvet aurinkoiselle taivaalle? Ja minkälainen kasa niistä syntyy? 

Huu, huu, huhtikuu!

Einari Vuorela kirjoitti nuoremmuuttaan runon Huhtikuu. Einari Marvia sävelsi runon sittemmin yksinlaulujen sarjaansa Laulu joka vuodenajalle. Kun vein hiekoitussoraa pikkuautolla maankaatopaikalle, tuo Huhtikuu-laulu pärähti soimaan Jaakko Kortekankaan esittämänä ja Ilkka Paanasen pianolla säestämänä.

Talvi, joka sisälsi useampia sulamisia ja jäätymisiä ja niistä johtuen kaameat määrät hiekoitussoraa, tuotti minulle melkoisen työn tehtäväksi. Tonttini ulkopuolella oleva viherkaistale kuuluu minun hoidettavakseni lumitöitä lukuunottamatta. Haravoin ja kuljetin pois arviolta puoli tonnia hiekoitussoraa. Valtaosa minun tuomastani sorasta näkyy kuvassa maankaatopaikalla etummaisina vaaleampina kasoina. Huh, huh, huhtikuu!

Kevättä pinnassa. Sellaisen nimen keksin kuvalle, jonka otin pitkänäperjantaina kävellessäni kotiinpäin hautuumaareissulta. Kuvassa näkyy Siilinjoki, joka kuljettaa vesiä Sulkavanjärvestä Siilinlahteen. Tarkkaan katsoen kuvassa saattaa havaita myös jalkapallon, joka on päätynyt jokiveteen ja odottaa löytäjäänsä. Pallon kuiville onkija saa pitää varansa, sillä maat olivat ainakin siellä kulkiessani vielä sulamisvesien pehmentämät eikä joen reunakaan kovin kantavalta näyttänyt.

Huhtikuussa kasvukausi täälläpäin käynnistyy. Ruohoalueet alkavat vihertää haravoinnin ja sateen jälkeen. Leskenlehdet aukeavat kukkaan. Pihassamme pioni näytti jo punaisia kasvunalkujaan.

Parikymmentä kilometriä etelämpänä Siilinjärveltä ollaan kasvun suhteen aimo harppaukset pisemmällä. Käväisin näet pääsiäismaanantaina Kuopion Elon avausottelussa ja sain nähdä ihmeekseni miten Oulusta saapunut Hercules kaatoi Elon jo huhtikuussa! No, tämä oli huumoria. Kyllä Hercules on ihan vakuuttava vastustaja Elolle. Ensimmäisen puoliajan Elo vielä pelasi melko tasapäisesti vierailijaansa vastaan, mutta toisella puoliajalla Hercules rokotti kahdella komealla maalilla ja voitti pelin maalein 1 – 3.

Joukkueitten peliasut tekivät minuun vaikutuksen. Elon totuttu punainen ja valkoinen saivat peliseurakseen Herculeksen kokomustan peliasun. Näky oli säväyttävä. Pahemmin pääsi säväyttämään huhtikuinen koleus, josta pohjoistuuli teki hyytävän. Olin pukenut ylleni välikausitakin, jolla pärjäsin melkein koko talven. Minulla oli paksut sukat ja talvikengät. Mutta en tajunnut ottaa hanskoja mukaan. Piti lämmitellä käsiä taskuissa ja puoliaikakahvin jälkeen siirryin kentän pohjoispäätyyn, jossa selkäni taakse jäi jonkinmoisia rakennuksia, niin että pahin puhallus loppui. Lisäksi aurinko paistoi melkein koko toisen puoliajan siihen kohti missä istuin. Ihan loppuvaiheessa aurinko jäi jonkin rakenteen taakse ja kylmä alkoi vaivata. Maltoin kumminkin katsella pelin loppuun.

Kuulemma KalPa ja Saipa ovat päässeet jääkiekon finaaliin, mikä ilahduttaa itäsuomalaista. Ehkäpä Elokin eistyy, jahka se kylmä keli väistyy.

Maalis maita näyttää

Kuukauden esittely kolmen kuvan kautta on edennyt maaliskuuhun. Maaliskuu on minulle tarkoittanut viimeisten 20 – 30 vuoden aikana lumien vuosittaisen huippukertymän kanssa painiskelua. Varmaankin monien lähiseudun asukkaiden mielestä olen painiskellut asian suhteen melkoisesti liikaakin, mutta itse väsäämästäni sillasta olen kevääntulon myötä aina noussut. Tänä talvena lunta on kertynyt vähänlaisesti, tosin maanantain parinkymmenen sentin lumenkertymä muutti asiaa melko lailla. Etsin taas valokuvia tietokoneen uumenista ja ne uumenet tarjosivat tällä kertaa kuvia vuosilta 2011 ja 2012.

Maaliskuun 1. päivä vuonna 2011 muistuttaa lumimäärän suhteen tämän vuoden tilannetta. Ehkä oli silloin 2011 vähän vielä korkeampi kasa, mutta muistaakseni silloin kaikki lumi oli kasattu samaan paikkaan? Kuva on otettu kotitieltämme. Joku naapuri aikoinaan ohikulkiessaan oli pelkäävinään, että ”milloinkahan tuo kasa kaatuu tänne tielle”. Aika hyvin ne lumet kasassa kestävät vaikka läheisellä Yaran avolouhoksella toisinaan koviakin paukkuja räjäytellään. Lumivyöryjä ei ole esiintynyt. Tämä lähiseudun asukkaitten kasaama asenneympäristö on osa sitä painia, jonka olen lumien kanssa joutunut läpikäymään. Nimimerkkini ketjukolaaja kertoo omaa kieltään minun itseni asenteesta. En lainkaan pidä lumitöistä, mutta niitä vain joudun tekemään niin kauan kuin tässä asun. Ainakin talvisin.

”Maalis maita näyttää”, sanotaan sananlaskussa. Kyllä minä nautin kevääntulosta! Kuva, jonka otin maaliskuun 21. päivä vuonna 2012, kertoo siitä ilosta, jonka talven lumisen kuoren murtuminen minussa herättää. Monena vuonna olen petkeleellä nakutellut jäisiä lumia pois pihan pinnasta, että piha sulaisi nopeammin, ettei minun pikku tuiskujen takia tarvitsisi enää kolata. Sulalle maalle satanut lumi sulaa päivän aikana pois ja sula maa-ala kiihdyttää lumen sulamista siitä ympäriltä.

 

Kuvassa näkyy vielä maassa vanhaa mursketta, jota aiemmin oli pihassamme. Piharemontin yhteydessä siitä valtaosa hävisi. Osan pelastin koristekäyttöön vaimon kukkapenkkiin. Vai mitä pihlajia siinä kasvaakaan. Itse piharemontti oli monelta osin pettymys. Tosin rännikaivojen vesi menee nyt viemäriputkia pitkin kunnan sadevesikaivoon samoin kuin salaojien vedet. Mutta vieläkin sitä maksellaan ja pihan kallistukset eivät korjautuneet toivomallani tavalla. Lienevätkö ihan jumalatkin niitä vastaan?

Maaliskuun 28. päivä vuonna 2012 otin kuvan ilmehikkäästä jääpuikosta. Joskus nuorempana kirjoitin runon, jossa sanottiin mm. näin:

Vielä ei jääpuikko nenäänsä tiputa, Ruuneperi ei päiväänsä liputa.

Monet eivät tajunneet runoani. Se oli kai kirjoitettu tammikuussa, jolloin saattaa joskus tuntea kevään henkäyksen ilmanalassa jo etukäteen. Tässä kuvassani sen sijaan jääpuikon nokka tiputtaa tavaraansa alitsekulkevan niskaan. Taisin tiputtaa jääpuikon pois niistä tehtävistä ja asetin sen lumikasan päälle. Otettujen kuvien perusteella jääpuikko suli sen kummemmitta seremonioitta saman päivän aikana. Niin sitä käy myös meidän ihmisten. Elämämme keväässä vartemme vahvistuu, tiputamme pisaroitamme muitten kiusoiksi ja kun aikamme koittaa, tipahdamme räystäältä itsekin ja sulamme olemattomiin. Ehkä joku meidät valokuvaan ikuistaa, mutta tuskinpa kukaan saa koskaan tietää mitä meidän mielessämme liikkui silloin, kun jääpuikkoina roikuimme jonkun ketjukolaajan räystäällä.

Helmikuiset helmihampaat

Jatkan suosittua sarjaani, jossa esittelen omaa elämääni kolmella kuvalla, jotka on napattu kulloinkin puheena olevan kuukauden aikana. Tämänkertainen helmikuu sai teemakseen syömisen. Ei se välttämättä erityisesti juuri helmikuuhun liity, mutta onhan villieläimille ainakin syöminen tärkeää talvisella pakkaskaudella. On se melko välttämätöntä muulloinkin, eipä silti.

Ensimmäinen kuva on otettu 19.2.2012. Kuvasin keittiön ikkunasta tilheä, joka ahmi kokonaisia aroniamarjoja sisuksiinsa. Kuvassa tilhi on juuri saanut marjan ujutettua kurkkuunsa ja yrittää nieletellä sitä. Olen kuvannut tai oikeammin yrittänyt kuvata tilhiä ennenkin. Tällä viikolla sain ilon todistaa ennennäkemättömän suurta tilhiparvea pihassamme. Lintuja oli useita kymmeniä, ehkä jopa sata. Valehtelematta. Luulisi sellaisesta parvesta jo kuvia saavan.

 

 

Mutta asia on niin, että tilhet ovat varovaisia. Kun kolasin pihaa, ne kyllä tottuivat siihen, etten muodosta niille vaaraa. Saatoin jopa pysähtyä hetkeksi katselemaan kun ne popsivat aroniamarjoja. Mutta kaikenlainen uusi liike, ohiajavat autot ja traktorit, tiellä kulkevat kävelijät, kaikki mikä vain saattaisi uhata niitä, sai ne pyrähtämään lentoon. Jos olisin kaivanut kameran esiin, ne olisivat vain paenneet. Huomasin, että muutama tilhi tarkkaili puusta kauempaa, kun toiset einehtivät aroniapensaissa. Mikäli jotain epäilyttävää ilmeni, ne varoittivat ruokailijoita erilaisella, iskevällä äänellä. Muutenhan tilhet laulavat kuin minikokoisella hernepillillä vihelleltäisiin. Oli kiva kolata vähäisiä lumia tilhien säestyksellä.

Toinen kuva on erikoisempi. Se on otettu erikoisena päivänä – karkauspäivänä vuonna 2020. Kuvassa voi nähdä ”leipurin sormenjäljen”, jonkilaisen painauman leipäpalassa. Syön joka päivä noita ruispuikuloita. Ne ovat niin hyvää ruokaa, että toisinaan tulee korvattua lounas pelkillä voileivillä. Sen lisäksi kun pistelee kupillisen kahvia ja toisen kupillisen jukurttia päälle, niin kyllä sillä pärjää. Valaistuksesta päätellen olen valmistautunut aamupäivän välipalaan.

 

 

Kolmas kuva ja sen yhteys syömiseen vaatii ehkä selityksen. Rakensin tonttimme eteläreunan lumikasaan muinaisaikain muurinharjaa jäljittelevän hammastuksen. Eikös hammastus voisi viitata syömiseen? Talvinen lumimuuri pitää siinä vielä puoliaan aurinkoa vastaan, joka lopulta aika nopeasti tekee siitä selvää. Kuva on otettu 22.2.2023. Kevään tulo kesti tuona vuonna pitkälle huhtikuuhun asti, lunta tuli vielä niin paljon lisää, että muurinharjani katosi lumipeitteen alle. Miten mahtanee käydä tänä vuonna? Lunta on toistaiseksi kertynyt huomattavasti vähemmän ja parin viikon ajaksi on povailtu päiväsajaksi plussakelejä. Mutta muistan miten vuonna 1995 (?) huhtikuun alussa satoi lunta tunnin tai kahden sisällä nelisenkymmentä senttiä. Maa oli jo ehtinyt sulaa ja sitten tulikin semmoinen humaus lunta. Se suli kyllä pois päivässä tai parissa.

 

Tammikuiset kuvat

Jatkan tätä kuvakavalkadia, jonka aloitin joskus syksyllä – pitäähän vuosi saada täyteen.

Ensimmäinen kuva on otettu 24.1.2015. Se kuvastaa minusta niin erinomaisesti tammikuun pakkaskeliä, että valitsin sen, vaikka olen muistaakseni saman kuvan liittänyt johonkin aikaisempaan tekstiini. Kuvassa pakkanen on huurtanut koivut ja kuuset suorastaan satumaisiksi hahmoiksi, jotka kansoittavat pellonlaidassa alkavaa metsää. Vai alkaako pelto metsänlaidasta? Tammikuuhun kuuluvat laakeat, tasaiset lumialueet, vähäinen valonkajo, jota kylmän huntu peittelee ja pakkanen, jonka olosuhteet kokenut voi valokuvastakin aistia. Muistaakseni tuolloin lämpötila oli -14 ºC. Kävin vaimoni kanssa kävelyllä ja otin siinä sivussa tämän talvisen kuvan. Tammikuussa talvi on tavallaan valmis ja helmikuussa se valmistuu vielä lisää.

Toisenkin kuvan muistelen julkaisseeni tässä blogissani. Kuvassa on meidän kirjahyllymme. Nykytilanne on sellainen, että ostin vielä kolmannen palasen kierrätyskeskuksesta. Otin kuvan myös nykymeiningistä, mutta se ei poikkea kovin paljoa tuosta 21.1.2023 otetun kuvan tilanteesta, niin että eiköhän tuo riitä. Tänään kirjahyllyjen edustalla on pyykkejä kuivumassa, kiikkutuoli on siirretty vieläkin syrjemmälle ja kirjahyllyn lasiovet ovat saaneet lisää tuotemerkkejä koristeikseen. Kirjat eivät ole minulle niin tärkeitä, että minun kannattaisi pitää kirjablogia. Viime aikoina lukeminen on syrjäytynyt kuin kiikkutuoli, joten olen ajatellut, että pitäisi varmaan tehdä tästä blogista vain omien ajatusten summauspiste. Jos niistä nyt sitten mitään summaa kertyy.

Kirjoista oli sentään hyötyä minulle joulun seutuun. Kerroin vaimolleni ostaneeni jo itselleni joululahjan – mikä oli totta. Ostin sen nimittäin edellisenä jouluna. Kyseessä on kirja, jota en ole viitsinyt edes avata. Ehkä teen siitä toistuvan joululahjan: annan saman kirjan itselleni uudelleen joulu joulun perään. Ei tarvitse paketoida eikä avata. Lukemisesta puhumattakaan.

Kolmas kuva on otettu 18.1.2020 Viipurissa. Siinä on kolme kovaa: minä ja Torkkeli Knuutinpoika ja Viipurin linna. Linnan tornissa liehuu lippu, jossa on vanhan Viipurin vaakunantapainen. Mutta lunta ei näy, kuten ei näy enää minuakaan Viipurissa. Se on luut ny, sano ruåttalainen kun liha loppu. Juuri ennen koronaepidemian puhkeamista kävin vaimoni kanssa Pietarissa ja paluumatkalla pysähdyttiin Viipurissa. Kaupunkiin oli tullut uutta rakennuskantaa, mutta vanha Linnoituksen kaupunginosa oli kehnossa tilassa.

Vaimolle käynti Pietarissa oli ensimmäinen. Ja varmaan viimeinenkin. Käytiin siellä S-kaupassa ja saatiin bonuksia. Tosin ei viinaksista. Ja käytiin Iisakin kirkossa ja muutamassa muussa kirkossa ja Talvipalatsissa ja Venäläisen taiteen museossa ja Jokerien pelissä. Metrolla ajaa suhuteltiin, nähtiin ruuhka-aika ja paljon venäläistä väkeä. Viime aikoina olen kai hieman kaivannut niitä aikoja, kun asiat vaikuttivat olevan kunnossa venäläisten kanssa. Ne ajat ovat minun osaltani lopullisesti ohi kuin Karjalan menetys. Vanha Venäjä kumahtelee sisäisissä korvissani kuin keisarin paalien mahtipontinen tanssimusiikki. Venäjän arkku on naulattu kiinni.

Joulukuun kuvat

Tämän tekstin teemaa voisi kuvailla laulun sanoin: ”Isä, äiti, te rakkahat mulle!” Joulukuu on semmoinen. Käperrymme perheeksi, joka saattaa olla enemmän tai vähemmän pyhä sinänsä, mutta itse kullekin se perhe on pyhä. Ja meille jokaiselle se perhe on erilainen kuin muille perheemme jäsenille. Antakoot siis ne muut jäsenet minulle anteeksi, että tämän harvan kerran perhettäni omalta kannalta kuvailen.

 

Ensimmäinen kuva on otettu jouluaattona 2017 Siilinjärven sankarihautausmaalla. Kuvassa on kivi, joka on lumihärmän peitossa. Hetkeä myöhemmin se kivi pyyhkäistiin puhtaaksi ja näkyviin tuli vaimoni äidin isän nimi. Tämä vaimoni ukki kaatui talvisodassa, helmikuussa 1940, Laatokan Karjalassa. Anoppini, joka hänkin on nyt Siilinjärven hietakehtoon kätketty, ei varmaan paljon isäänsä muistanut, sillä hän oli vasta kolmannella ikävuodellaan isänsä kuollessa. Hänellä oli muistonaan kirjeet, joita isä oli lähettänyt ”täältä teltasta” ja ”täältä jostakin”, arkisia asioita ilman välimerkkejä.

 

Meidän jouluumme kuuluu vierailu haudoilla. Itselleni varasin hautapaikan tänä syksynä. Se on sen verran syrjässä, että toivon, ettei kenenkään siellä tarvitse vierailla ellei nyt ihan välttämättä siltä tunnu. Isää voi käydä tapaamassa hänen eläessään. Myöhemmin voi vain todeta: ”mies kuoli, hokemat jäivät”.

 

Toisen kuvan otin äidistäni hänen viimeisellä vierailullaan luonamme joulupäivänä 2014. Äiti väsähti syömisistä ja juomisista ja otti pienet ettonet pyörätuolissaan. Kuvasin tarkoituksella äidin siten, että takana näkyvä kynttelikkö näyttää kruunaavan hänet. Äiti eli vielä puolisentoista vuotta kuvan ottamisen jälkeen ja kuoli 90-vuotiaana. Äiti tuli jo lapsena orvoksi, hänen molemmat vanhempansa menehtyivät sairauksiin, kun äiti oli vielä pikkutyttö. Hän kasvoi jonkin aikaa lastenkodissa kaksosveljensä kanssa. Lopulta heidän ukkinsa meni uusiin naimisiin ja pystyi ottamaan lapset huostaansa. Äiti muisteli ukin kodissa ensimmäisenä eineenä saamaansa riisipuuroa, joka oli tehty oikeaan maitoon eikä veteen kuten lastenkodissa. Äiti oli veljensä kanssa syönyt puuroa niin ahnaasti, että kunnon ruokaan tottumaton vatsa oli kääntynyt ylös ja sisarukset olivat molemmat oksentaneet pihamaalle.

 

Kolmas kuva kertoo sekin syömisestä. Kävimme vaimoni, tyttäreni ja hänen miesystävänsä kanssa vuoden 2019 joulunpyhinä Puijon tornissa, minkä jälkeen piipahdimme Ramin konditoria-kahvilassa. Tilaan siellä yleensä perunaleivoksen, jonka olen kuvassa jo kuorinut esiin kääreestään. Leivos näyttää pieneltä, mutta sen nautittuaan tietää saaneensa makeaa massun täydeltä. Kahvila on laaja, siellä on aina rauhallinen tunnelma, Kuopion paras kahvila minun mielestäni.

 

Kuva on otettu viattomien lasten päivänä. Eikös se sulje perheteeman mukavasti kääreeseen?

Marraskuun kuvia

On 11.11. kuluvaa vuotta. Vuodet kuluvat muistoissa, maatuvat kuin lehdet puistoissa. Ainakin ellei joku niitä lehtiä haravoi ja korjaa pois. Nykyään lehdet tilataan kotiin digimuodossa. Valokuvien avulla on mahdollista taltioida muistoja, joita sitten vuosien kuluessa ei enää olisi muistanut olleenkaan. Kaikki maatuu, muistotkin. ”Marraskuu on musta hauta”, totesi Reijo Mäki kirjansa otsikon muodossa. Marras tarkoittaa kuollutta. Marraskuu on siis kuoleman kuukausi. Kuvat valikoituivat tämän teeman mukaan.

Ennätin jo valita yhdeksi kuvaksi otoksen, jossa makaan sohvalla kuin junttinapaljuuni, käsi mahan päällä, olohuoneen pöydällä on tuttavan kuolinilmoitus, silmäni ovat suljetut, paitani on punainen, housut ovat siniset, jalkojani lämmittävät villasukat. Kuvia kumminkin pyrki mukaan niin monta, että valintaa oli tehtävä. Kelpuutin mukaan lähinnä luontoaiheita sisältäviä kuvia, joilla kumminkin on inhimilliselta kannalta vahva symboliarvonsa.

 

Ensimmäinen kuva on otettu anopin kerrostaloasunnon ikkunasta. Hän asui loppuvuosiaan hautausmaan naapurissa. Kuva lienee pyhäinpäivänä otettu? Viinamäen hautuumaa ei ole vielä hiljaisena valomerenä. Vasta siellä täällä näkyy kynttilöitä ja muutama ihmishahmo.

Kuva on vuodelta 2013, päivämäärä 2.11. Anoppi kuoli tänä keväänä. Iso osa vuodesta meni tämän asian hoitamiseen ja sulatteluun. Kokonaan ohitse se ei ole vieläkään. ”Kaikki loppuu aikanaan, kokonaan ei milloinkaan”, tuumasi Pekka Kejonen.

 

Toisen kuvan otti vaimoni. Kuvassa näkyy valaistusilmiö, jossa valonheitinten loiste osuu matalalla kulkeviin pilviin, joihin sitten kuvastuu Siilinjärven kirkon varjo. Aikoinaan kuuntelin radio-ohjelmaa, jossa puhuttiin isän pitkästä varjosta. Siinä todettiin, että varjo voi tarkoittaa helpottavaa tai ahdistavaa asiaa, joka seuraa kulkijaa. Raamatussakin taidetaan puhella kuoleman varjon maasta. Kirkon varjo taivahan pilvissä voi tuntua oudolta, ehkä ahdistavaltakin. Mikä on se kirkko, joka ulottuu taivaisiin? Mikä on sen kirkon missio, tehtävä? Pääseekö sen kirkon myötä tikapuita pitkin taivaaseen? En käy vastaamaan.

 

Kolmas kuva liittyy valokuvaharrasteeseeni. Tonttimme rajalla kasvaa aroniapensaita. Olen kuvannut niitä aika tavalla. Aroniamarjat ovat mustia, ne ovat varsinaisia marraskuun marjoja. Emme poimi aronioita mihinkään erityisempään käyttöön. Toiveena on, että tilhet ahmisivat ne paremman puutteessa talviaikaan. Tilhet syövät ensin punaiset marjat ja vasta sitten – jos meillä on tuuria – ne tulevat hotkimaan aroniat. Usein edellisvuoden marjoja on pensaissa vielä seuraavana talvenakin. Marraskuun kuvassani näin on käynyt. Rusinoita muistuttavat kurttuiset vanhat marjat ovat peräisin vuodelta 2007, tuoreemmat marjat vuodelta 2008. Itkuiset marjat odottavat lumipeitettä, ennen kuin tilhet saapuvat. Kuva on otettu 14.11.

Lokakuu kuvina

Jatkan tätä kuvasarjaa, jonka syyskuussa aloitin. Etsin vanhoja lokakuun kuvia ja löysinkin niitä tietokoneelta. Lokakuu ei selvästikään ole mikään kuvien aarreaitta, joiltakin vuosilta en löytänyt kuvan kuvaa lokakuulta. Valitsemani kuvat eivät ainakaan kaikilta osin edusta lokakuuta sellaisena kuin se elämässäni on näyttäytynyt. Toisaalta vaikea on mennä sanomaan millaisia elämäni lokakuut ovat olleet, kun mitään täsmällisiä merkintöjä on vaikea löytää. Kaikki kuvat on ottanut vaimoni.

Aikajärjestyksessä ensimmäisenä pääsee esiin kuva, jossa seison viimeisen varteenotettavan työpaikkani edustalla. Tosin minulla oli tapana sanoa, että olin Oikeus- ja poliisitalolla Kuopiossa poliisin tarkkailtavana. On 20.10.2012. Olemme joko menossa teatteriin tai tulossa sieltä. Voi olla, että näytelmänä oli Aapelin tekstiin perustuva Siunattu hulluus, saattoi olla joku muukin.

PS. Pankaa merkille komea takkini, sillä näette sen pian uudelleen.

Kuopion Oikeus- ja poliisitalolta siirrymme Eduskuntatalolle Helsinkiin. Käväisimme Helsingissä 20.10.2013 eli edellisen kuvan ja tämän kuvan päivämäärillä on eroa tasan vuosi. En ole ihan varma miksi juuri tuolloin Helsingissä kävimme. Tytär taisi jo asua pääkaupungissa, ehkä kävimme häntä tapaamassa? Laitan tämän kuvan nähtäville, kun on ollut kohua Eduskuntatalon pylväitten töhrimisestä.

Sitä paitsi minulla on kuvassa Turusta ostettu takki, joka tosin jäi melko pian pieneksi, salpasi hengitykseni. Onneksi sain tilalle hankittua Kuopiosta uuden takin, joka sopii minulle vieläkin.

 

Kolmas kuva esittelee minua kotimme edustalla Siilinjärvellä. Työnäni on haravoida lehdet paitsi tontiltamme, myös tonttia ympäröivältä kunnan viheralueelta. Sitä työtä teen syksyisin ja keväisin. Keväisin lehdet ovat pieni sivuseikka, pääosan haravoinnista muodostaa hiekoitussora. Näytän kuvassa onnelliselta, koska jäljellä on enää lehtikasojen siirto jätesäkkeihin. Tai ehkä meillä silloin jo oli sellaisia suursäkkejä, joissa lehdet voi kätevästi kuljettaa maankaatopaikalle. Nyt meillä vain on pienempi auto, saa nähdä millainen ruljanssi lehtien ja soran kuljetuksesta sillä oikein muotoutuu. Kuva on otettu 19.10.2017. Edellisestä kuvasta on siis kulunut melkein tasan neljä vuotta.

Kuten ensimmäisen kuvan yhteydessä huomautin, hieno 1980-luvun mokkatakkini, jonka veljeni minulle loppusijoitti, on päässyt uusiin tehtäviin – se on tullut miehen ikään kuten Suomikin oli tuolloin tulossa. Kävin tarkastamassa ja siellä se takki on edelleen eteisen komerossa syksyn haravahommia odottelemassa.

Syyskuun kuvia

Marjatta blogissaan esittelee kolmen kuvan kautta näkymiä syyskuuhun. Minä ajattelin matkia Marjattaa tältä osin. 

Ensimmäinen kuva on Siilinjoesta vuodelta 2012. Se on otettu syyskuun 15. päivä. Kuva tuo minun mieleeni Andrei Tarkovskin elokuvan Solaris, jonka alussa kuvataan verkkaisesti liikehtivää vettä vesikasveineen. Valokuva on tietenkin tapahtumiltaan pysäytetty tallenne, mutta saa siinä riittävässä määrin liikkeenkin näkymään. Solaris on elokuva, joka mainitaan suomenkielisessä wikipediassa hakusanan hiljaisuus kohdalla. Elokuvan teho perustuu hitaaseen etenemiseen – katsoja haluaa toisaalta päästä selville Solaris-planeetan mysteeristä ja toisaalta säilyttää unenomaisen kohtaamisen rakastettujen välillä. Molempia ei kuitenkaan voi saada. Jos sitten kumpaakaan.

Viime yönä näin unen, jossa olin jollain mökillä. Oli talvi, olimme menneet mökille kelkalla, sellaisella pienellä vetokelkalla, sellaisella Rosebudilla, jonka minä lapsena pudotin veljelleni parvekkeelta ja särin sen, koska en tajunnut, ettei kelkka kestäisi pudotusta kolmannen kerroksen parvekkeelta jäiselle pihamaalle. Unessa oli oma hätänsä ja lohduttomuutensa. Syttyi sota tai ainakin jonkinmoinen sekamelska, jota meidän piti paeta mökiltä. Autoimme muita, jotka olivat huonommassa asemassa. Jostain syystä toistuvasti soitettiin sävellystä Kimalaisen lento. Unen lopulla tuumasin, että tuota piisiä ei viitsisi ihan heti uudelleen kuunnella.

Toinen kuva kertoo minulle kovin lyhyen kokemuksen Kiihtelysvaaran kirkosta, jonka luona kävin vaimoni kanssa 13.9.2015. Teimme pienen kierroksen pohjoisessa Karjalassa. Näimme neljä kirkkoa, joista mihinkään emme päässeet sisään, sillä Kiihtelysvaarassa kirkonmenot eivät olleet vielä alkaneet ja Pyhäselässä, Rääkkylässä ja Liperissä ne olivat jo ohi, kun me paikalle ennätimme. Pyhäselän kirkon pihalla oli runsaasti maamyyrän koloja. Kiihtelysvaaran kirkko joutui kärsimään myyräntyöstä myöhemmin, kun syyskuussa 2018 joku poltti sen.

Kolmas kuva olkoon nimeltään Pelikenttä. Se näytää joltakin valokuvataiteen teokselta, josta ei ota pirukaan selvää mitä se mahtaa tarkoittaa. Ehkä nelikenttää, maaleja näkyy olevan kahdeksan. Otin kuvan Siilinjärven kunnan Harjamäen kylässä. Kenttä sijaitsee muinoin Harjamäen mielisairaalan päärakennuksena toimineen komean pytingin läheisyydessä. Kuva on otettu syyskuun 24. päivänä vuonna 2020. Oikeastaan tästä kuvasta tulee mieleeni kaverini Olli, joka harrasti valokuvausta. Hän myös käytti minua kerran merkillisessä valokuvanäyttelyssä, jossa oli kuva lumisesta tenniskentästä. Ehkä olin tavoitellut jotain samanlaista tähän otokseen.