Aleksis Kivi: Teokset 1 (osa alusta)

Aleksis Kivi (1834 – 1872) eli valitettavan lyhyen elämän, mutta kerkesi kirjoittaa monenlaista. Siilinjärven Jätekukon kierrätyskontista nappasin kyytiini kirjan, joka sisältää yhtä sun toista ja alkukoristeena Väinö Linnan kehuvat alkusanat. Aleksis Kiven tyylilajiksi nimetään wikipediassa realismi, mutta minä näen tekstit myöhäisen romantiikan kaartiin kuuluviksi. Mutta minä nyt olenkin vain höpsö merkonomi. Romantiikan tyylilajin piirre käsittääkseni ovat päähahmon elämän vahva nousukausi, joka kääntyy hurjaan laskuun tai päinvastoin laskukausi, jota seuraa huimaava nousu. Tarinat muistuttavat siten entisaikain maanteitä, joita pitkin uudemmilla autoilla hurjasteltaessa sai alhopaikoissa kokea mukavat muljahdukset vatsanpohjassaan. Näistä rallivaiheista esimerkeiksi kelpaavat osaksi lukemani opuksen alkupuolen tarinat ihan komeesti.

Koto ja kahleet. Eerikki asuu maalla omassa talossa, turvallisesti vaimonsa, poikansa ja vanhan isänsä kanssa. Kaapuntireissulla asiat menevät hullusti. Eerikki joutuu kahleisiin ja tutkintavankeuteen. (1852 - 1855)

Eriika. Eriika elää hyvässä talossa, josta tarvitseva löytää aina turvan ja elo on niin nuhteetonta että jotta. Joku päivä heinäpellolla Eriika sitten tuntee voimakasta heikotusta, lavantautiko lienee, sillä eiväthän hänen asiansa voi olla hullusti. (1859)

Mansikoita ja mustikoita -albumin (1860) runot:

Unelma. Vieraalla maalla unelma kotiseudusta ja kiharaisesta immestä hekuman herättää.

Kaunisnummella. Lapsen katoaminen saa äidin ja lapsen pelästymään, mutta myös kässäämään hyvän osansa.

Kullervo. Kivi on sovitelnut tämän Kalevalan kertomuksen Kullervosta näytelmäksi. Hahmojen ratkaisuja käydään läpitse ei niinkään armahtaen vaan selittäen syitä syviä. Selittämistä riittää, sillä Kullervo on täynnä vihaa ja kostonhimoa:

Oi! olis tämä keihäs Ukon vasama ja minä pitkäisenä pilven partaalla istuisin, niin tietäisinpä työni: Kulovalkean hurjan ympäri mailmaa sytyttäisin, jyristen kukistaisin taivahat maan helmaan, ja syvyyteen kaikki vaipuisivat viimein. Niin lakeutta tekisin ja ilman herrana valtaistuimellani istuisin noilla tasaisilla tantereilla. Niin juuri. Mutta miksi tämä? Mitä kaikesta tästä? – Ei autuutta jumalien, ei kirottuin öitä Tuonen tulisilla paateroilla eikä näitä päiviä täällä, vaan kaikesta loppu! Mitättömyys paras, ja kaikki antaisin jos saisin tyhjyyden.

Kullervo on selkeästi näytelmän keskushahmo, hän saa aikaan sekaannusta, tuskaa ja tuhoa missä kulkeekin. Muista hahmoista hän vaikuttaa tunteettomalta, ehkä se on vain kuori, sotisopa, jonka hän lopussa riisuu ja ilmaisee pelkonsa tulevasta tuomiosta ennen kuin surmaa itsensä. Tyylilaji ei ainakaan ole realismia, näen Kullervon luonnonvoimana, jota näytelmän muut, itsekin enemmän tai vähemmän ryvettyneet hahmot voivat kavahtaa. Sitä tehen sitten Kullervo on yhden miehen armeijana Luonto vastaan muut humut. Kivi kääntää romantiikkaan liittyvän ihmisen kamppailun luonnon voimien kanssa luonnon kamppailuksi ihmisen kanssa. Hämmentävää on että luonto kärsii tappion.

Näytelmä on kuulemma kirjoitettu vuonna 1859 johonkin kilpailuun runomuotoisena, mutta Kivi on sittemmin (1860) muokannut siitä suorasanaisen. Sanasto on osaksi vanhaa, esim. käsittää tarkoittaa käsiinsä saamista. Kiven Kullervo on wikipedian mukaan esitetty eka kerran vuonna 1882 Helsingissä Suomalaisessa Teatterissa. Tampereen Teatterin avajaisjuhlassa vuonna 1904 on myös esitetty Kullervo (lähde: Tampereen Teatterimuseon nettisivut).

Aleksis Kivi: Kanervala & Lea

Aleksis Kivi (1834 – 1872) kirjoitti monenmoista. Koska on Aleksis Kiven päivä, lukaisin pikku näytteenä hänen tuotannostaan runokokoelman Kanervala ja näytelmän Lea. Ne löytyvät kahdella eurolla kierrätyksestä ostamastani Aleksis Kiven mestaristeokset osa I -kirjasta.

Kanervala ilmestyi wikipedian mukaan runokokoelmana vuonna 1866. Se sisältää useamman runon, joista osa on pisempiä, mutta silti kokoelma ei ole kovin pitkä, hallussani olevasta teoksesta se käsittää vain 45 sivua. Lukaisin sen läpi puolessatoista tunnissa. Suurimmaksi osaksi runot on sepitetty trokeemittaisina, tosin pitkien ja lyhyitten tavujen suhde ei vaikuta olleen Kivelle mitenkään sitova. Daktyylimittaakin lyötyy, runossa Keinu on käytetty mittaa, jota olen tottunut nimittämään köyhän miehen anapestiksi, mutta ketä kiinnostaa. Runot ovat mitallisia, sillä kussakin runossa säkeitten pituus säkeistöittäin säilyy vakiona. Loppusointuja ei ole edes kaavailtu, silti Kivi on saanut paikoitellen runot soimaan aika jännästi.

Aihepiiriltään ja kuvaustavaltaan nämä runot edustavat hyvin myöhäistä romantiikkaa tai ehkä mieluummin varhaista kansallista romantiikkaa. Usein runot linkittyvät tavalla tai toisella tiettyyn paikkaan, joka ei ole missään Hellaassa tai olemattomissa satumaailmoissa vaan kotomaan metsissä ja niituilla. Runojen hahmot ovat vereviä, voimakkaasti eläviä ihmisiä, jotka raatavat korvessa ja kaskimailla, pelloilla ja metsäretkillä, mitä nyt tietyin ajoin juhlivat joulua, pääsevät ripille tai polttavat helavalkeita. Tätä romantiikka suunnilleen tarkoittaa.

Parhaat sävärit sain runoista Anjanpelto ja Äiti ja lapsi. Anjanpellossa runoilijaminä piipahtaa markkinoilla, kuulee saksalaista harpunhelinää sekä pohjalaisnaisen kanteleen soittoa. Naisen arvellaan mahdollisesti olleen Kreeta Haapasalo. Runoilija näkee markkinoilla kauniin hämäläisnaisen, jota sitten muistelee pitkään. Runossa Äiti ja lapsi taas eletään viimeisillä rajoilla, ankara talvi nietostaa lumen pienen asumuksen ympärille ja lattialla istuu nälkäinen poika, jonka äiti lähettää mieron tielle. Kivi on rakentanut tähän runoon lopun, jossa tuoni armollisesti korjaa molemmat mahdottomaan tilanteeseen joutuneet huomaansa ja antaa heidän katsella elämää taivaasta käsin.

Lea on yksinäytöksinen näytelmä, joka wikipedian mukaan julkaistiin vuonna 1869. Jos Kiven runot ovat karun romanttisia – ihminen vastaan luonnonvoimat – toimitaan tässä näytelmässä kaukana kotimetsistä, nimittäin raamatullisessa eksotiikassa, Jerikon kaupungissa, jonne on saapunut erikoinen puhujavieras. Näytelmän pääosissa telmee kumminkin Sakeuksen kotiväki. Publikaanien pomo Sakeus on itara mies, joka on naittamassa tytärtään Leaa ja mieluiten miehelle, jota kiinnostaa pitää huolta hänen rahavaroistaan, ettei vain puute pääse puseroon hänen rakkaalla tyttärellään. Siinä mielessä romantiikka kyllä kapsahtaa mieleen, että rahoja tavoitteleva kosija Joas muistuttaa etäisesti Spiegelbergiä, joka juonittelee Schillerin näytelmässä Rosvot. Mutta häliäkös vällä, oikeus voittaa, Jeesus piipahtaa Sakeuksen luona eineellä ja parannushan siitä seuraa. Näytelmä on erittäin lyhyt, vain parikyt sivua, sen vuoksi sen luinkin.

Hyvää Aleksis Kiven päivää! Vaikka johan nyt on ilta... Lean sanoin:

Kuin kesän lempeä sade, niin vuotakoon onni ja rauha sinulle ja viimein Jumalan kunnian loiste!

Aleksis Kivi: Olviretki Schleusingenissä

Aleksis Kivi (1834 – 1872) kirjoitti vuonna 1866 näytelmän Olviretki Schleusingenissä. Luin näytelmästä vuonna 1996 julkaistun, tyylikkäästi toimitetun laitoksen. Kirjaa somistavat kuvat taiteili Pekka Vuori. Kirjan lopusta löytyy lyhyt mutta kattava sanasto, jonka avulla lukija voi selvittää Kiven käyttämiä vieraskielisiä lausahduksia, sotilasslangia ynnä muita puolentoista vuosisadan aikana vanhentuneita ilmaisuja.

Olviretki Schleusingenissä on sijoitettu tapahtumaan näytelmän kirjoitusvuonna 1866. Tapahtumapaikka on Schleusingenin kaupunki Saksanmaalla. Näytelmän henkilöt ovat suurimmaksi osaksi sotilaita, baijerilaisia ja preussiläisiä, jotka käyvät toisiaan vastaan sotaa Saksan parhaaksi. Näytelmän tapahtumat kuitenkin keskittyvät oluen anniskelutiskin (näytelmässä toikan) ympärille. Olut on sotilaille muodostunut välttämättömyydeksi, mistä osoituksena Kiven näyttämöohje kuuluu:

Jokaiset, sekä sotamiehet että kapteeni, ovat tavattoman lihavia miehiä kovin punertavilla nenillä.

Kyseessä on siis sotilasfarssi. Toisaalta näytelmässä voi nähdä tietyn samankaltaisuuden juuri toissapäivänä lukemani Ludvig Holbergin näytelmän Jeppe Niilonpoika kanssa. Tuon näytelmän esipuheessa mainitaankin Holbergin komiikan vaikutuksesta mm. Aleksis Kiveen. Samaan hönkäykseen on minun nyt helppo näytellä isänmaallista ja todeta, että Aleksis pysyy mielestäni paremmin aiheessa ja muodostuikin Olviretki Schleusingenissä minulle ihan kelpo lukukokemukseksi. Tietty kohta Kiven näytelmässä herätti minussa klaustrofobisia tuntemuksia, jota tosin näyttämöllä voitaisiin paksuilla pehmusteilla lieventää. (Olen tässä syksyn mittaan huomannut, miten puolitoista vuotta sitten Turusta hankkimani välikausitakki on alkanut tuntua ylläni kumipukumaisen kireältä, niin että kaupoilla käydessä minun on ollut liikuttava reteesti takki auki.)

Kiven näytelmä (tekstissä osotelma) vaikuttaa tahallaan näytelmäksi suunnitellulta tarkkoine näytös- (tekstissä osa) jakoineen ja huojentavine loppuineen. Minään erityisempänä tutkielmana olvin juonnista ja sen tarkoituksesta tätä näytelmää voi tuskin pitää, mutta uskoisin sen ilahduttavan minua näyttämölle saatettuna siinä missä kirjoitettunakin. Teatteriesityksen taltiointi televisiolle olisi miehevä kulttuuriteko. Ehkä Saksa-yhteyden kautta voitaisiin anoa EU-rahoitusta?

Tunnustan tuntevani tiettyä kanttorinrakkautta tätä näytelmää kohtaan, sillä kerran lausuin Siilinjärven kirjastossa Aleksis Kiven -päivän tapahtumassa näytelmään kuuluvan laulun, jossa ylistetään olvia ja sen voimaa. Liitän tähän laulun lopusta katkelman:

     Mitä huolin

     Vaihka iskis

     Taivaan nuoli

     Mailman halki

Ja polttais palleroisen maan,

Kuin mä ja olvi ollaan vaan?

Terve, ruskee ohranneste,

Terve, voima kuohuva!

Omalla tavallaan samantyyppisissä tunnelmissa ovat näytelmässä kaksi juoppohullua sotilasta, Fuchs ja Max, jotka arvelevat loppunsa jo koittaneen ja odottavat mitä tuleman pitää. Jumalan viimeisestä tuomiosta esittää käsityksensä Max:

En kärmettäkään, vaihka olis se mua sadat kerrat pistänyt, en vihamiestäni suurimpaa mä syöksis tähän masuuniin, niin miksi sitten hän tuolla pilvien päällä, jolla tiedän olevan sydämmen paljon paremman kuin minulla, mielisi sinne viskata minua, joka en koskaan ole häntä pistänyt, ehdolla en suinkaan, vaan itseänipä enemmitten pistellyt olen? Sen on hän tekemättä, niin uskon ja vakavana varron mitä annetaan, ja tähän pääni torkahtaen kallistan. (Painuu alas)

Elän Maxin kanssa jokseenkin samassa uskossa.

Kirjassa on 175 sivua ja sen lukemiseen käytin pari päivää.

Koska tämä vuosi on kohta jo selvitelty, tahdon toivottaa kaikille Hyvää Uutta Vuotta!