Heini Junkkaala: Kristuksen morsian

Heini Junkkaala (s. 1975) kirjoitti vuonna 2010 kantaesitetyn näytelmän Kristuksen morsian. Vuonna 2013 valmistui Junkkaalan käsikirjoittama ja Kari Paljakan (s. 1958) ohjaama samanniminen tv-elokuva. Elokuvan katselin eilen, sen voipi katsella Yle Areenasta vielä jonkin aikaa. Näytelmän luin tänään. Kuten odottaa sopii poikkeaa elokuva jonkin verran näytelmästä, vaikka aihepiiri on molemmissa sama – puheena on Suomen luterilaisen kirkon suhtautuminen naispappeuteen ja homoseksuaalisuuteen.

Kristuksen morsiamella tarkoitetaan Raamatussa käsittääkseni seurakuntaa tai samassa merkityksessä kirkkoa. Junkkaala laventaa uhallaan morsiamen tarkoittamaan myös vihittävää naisimmeistä. Koska naispappeus oli kirjan kirjoittamisen aikaan jo voitettu kanta luterilaisen kirkon liberaattoreille, puhutaan tässä piispaksi vihkimisestä. Minulle henk.koht. on aivan sama vaikka arkkipiispa ja paavikin olisivat naisia, tuskin koskaan olen heidän kanssaan missään tekemisissä. Myös homoseksuaalisten henkilöitten kirkollinen vihkiminen kävisi minun puolestani. Ihmettelen tosin, miksi homoseksuellit eivät vain vihkiydy maistraatissa, koska avioliitto on kuitenkin isolta osin oikeudellinen sopimus. Mutta tietysti uskovat ihmiset haluaisivat heillä olevan mahdollisuus vihkiintyä siinä missä muillakin. Koska itselleni tällaiset sakramentit ovat vähemmän tärkeitä, kuulostavat lähinnä ihmisten keksimiltä, arvoltaan heikentyneiltä virtuaaliepoleteilta, en osaa panna niille paljon painoa. En käy ehtoollisellakaan, koska en koe kuuluvani täysillä porukkaan. Mutta veisaan kirkossa virsiä ja saatanpa jututtaa pappiakin sekavine kysymyksineni.

Junkkaalan näytelmässä puhutaan paljon sekä naisten kärsimästä epätasa-arvosta että uskonasioista. Moni puheenvuoro tuntuisi vähän muokattuna sopivan muillekin nykypäivän kiistelyjen osa-alueille. Seuraavassa näyte:

Kylmä fakta on, että me eletään totalitaarisessa, yksiäänisessä yhteiskunnassa, jossa ko. elämäntavan kritisointi on kriminalisoitu poliittisen korrektiuden nimissä.

– – – –

Ja missä on niiden ko. henkilöiden oikeudet, jotka eivät halua toteuttaa ko. elämäntapaa?

Elokuva on jotenkin turhankin nätti rakenteeltaan, näytelmä tuntuu jotenkin miellyttävästi rosoisemmalta, tosin näytelmän loppukuviot ovat ehkä hieman yliampuvat.

Eikös tässä nyt olekin jotain tästä. Kirjassa on 127 sivua ja toisten kirjojen mainoksia siihen päälle.

Ylioppilasteatteri: Missä aalto jatkuu

Ylioppilasteatterin Neljä uutta näytelmää julkaistiin vuonna 2006 Salla Taskisen toimittamassa kirjassa nimeltä Missä aalto jatkuu. Kaikki näytelmät saivat ensi-iltansa vuonna 2006. Esipuheen kirjaan kirjoitti Pauliina Hulkko. Seuraavaksi jokunen sananen kunkin näytelmän tiimoilta.

Heini Junkkaala (s. 1975): Nainen johon aina rakastut. Kolmiodraama sarjakuvapiirtäjästä, hänen tanssijamiehestään ja sokeasta mallista. Karrikoidun mustasukkaisuusteeman lisäksi näytelmässä pohditaan fiktion suhdetta tosielämään. Näytelmän neljäs hahmo, merkittävässä sivuosassa operoiva kustannuspäällikkö Karkama lausuu näytelmässä seuraavaa:

Sitähän me kaikki salaa toivomme, että taiteilija olisi nähnyt juuri minut, kirjoittanut juuri minun tarinani. Me haluamme, että taiteilija ennustaa meille meidän elämästämme.

Minusta se on aika hyvin sanottu. Junkkaalan näytelmän loppumuljautusta olisi minunlaiseni älykön ollut vaikea keretä tajuta näyttämöltä nähtynä, mutta lukiessa ehti kelaamaan vähän takaisin ja yrittämään uudelleen, ettei jäänyt tämäkään persoona ihan ulalle näistä naisten naamioista.

Marko Järvikallas (s. 1970): Satunnaista rakkautta. Kuvailevan alaotsikon mukaan Näyttämörunoelma. Näytelmä on tosiaankin hyvin runollinen, ei suinkaan kaunis vaan erittäin karhea ja rujo. Näytelmän kertojat sanovat sen koostuvan seitsemästä kuvaelmasta, joilla on kullakin oma julkilausuttu teemansa. Kuvaelmat käsittelevät miestä ja naista, valheeseen perustuvaa toivoa, syntipukkeja ja lopuksi yhteiskunnallisempia ja ekologisempia teemoja. Henkilöhahmot muuttuvat toisiksi ja silti säilyttävät hapuilevan muistin entisistä hahmoistaan. Alussa esillä oleva pariskunta esitetään kahtena pariskuntana, jotka vaikuttavat kuitenkin samalta ja silti erovat toisistaan erilaisen elämänvaiheensa kautta. Kuolleet jatkavat maallista vaellustaan. Luulisin näytelmän toimivan hyvin varsinkin näyttämöllä esitettynä. Tosin kerronta on sen verran omaperäistä, ettei ihan kaikki yhdellä katselemisella ehdi aueta. Mustaa huumoria on sikäli paljon, että se saattaa jonkin verran hajottaa keskittymistä vakavampiin aihelmiin, mutta toisaalta pehmentäähän se esitystä jollain tapaa.

Pipsa Lonka (s. 1977): AAVA – merenrantanäytelmä. Näytelmän henkilökaarti jakautuu kolmeen osaan, lopummalla jotkut henkilöistä kohtaavat toisiaan. Teemoina ovat vanhenemisen aiheuttama näköalattomuus, asunnottomuuden aiheuttama toisten nurkkiin ajautuminen, nuorten huoli merien tilasta ja vanha tuttu ihmisen ikävä toisen luo. Tässä näytelmässä ovat mukana myös kirjan myönteisimmät hahmot: Ulpu, joka yrittää piristää vanhenevaa äitiään ja Kuutti, joka on määrätty rakentamaan virkistysalue rannalle, paikkaan, jossa asunnottomat omin lupineen majailevat. Näytelmän draaman kaari on perinteisemmän oloinen kuin kahdessa aikaisemmassa, joskin tästäkin löytyy runollisuutta ja kerrassaan Shakespearen näytelmien ennustajia muistuttava Aava, joka näkee horisontin yli, tulevaisuuteen.

Minna Nurmelin (s. 1967): Nimimerkki. Kertoo nettikeskusteluista ja omaisen hoitamisesta ja parisuhteesta ja vanhemmuudesta. Tärkeällä sijalla on kerrontatapa: käsittääkseni näytelmä tulisi toteuttaa siten, että kutakin roolia näyttelee joukko näyttelijöitä, millä haluttanee huomauttaa meidän ihmisten monenmoisesta samankaltaisuudesta. Se mitä tapahtuu minulle, tapahtuu monelle muullekin ja päinvastoin. Nettikeskustelujen kuvaukset ovat varmaan hauskoja sellaiselle, joka ei ole niihin jo kuolettavan kyllästynyt. Näytelmän valmistumisaika on tietenkin syytä ottaa huomioon. Pienemmistä ja suuremmista epämiellyttävistä aihelmista huolimatta näytelmä sisältää myös purevaa huumoria, joka toimii edelleen.

Kirjassa on 230 sivua. Lukaisin sen tänään.

Teatterissa Kuopiossa osa 2

Kuopion teatteritalon remontti ja laajennus etenevät.

Viimaisen, mutta aurinkoisen maaliskuun lauantaipäivän ratoksi käväisin vaimoni keralla teatterissa Kuopiossa. Kyseessä oli päivänäytös, teatterikappaleena Pirkko Saision romaanista dramatisoitu Elämänmeno, ohjaus ja dramatisointi Miisa Lindén.

Dramatisointi oli onnistunut erinomaisesti. Kirjan henki tuli mainiosti esiin. Henkilöhahmoja ja tapahtumia oli tietenkin jouduttu karsimaan melkoisesti, mutta toisaalta mukaan ympätty musiikki elävöitti esitystä ja johdatteli aikakauteen. Näyttelijöitten valinnassa oli myös onnistuttu. Eila ja Marja sekä Lempi ja Alpo vetivät suurimman huomion ja sopivat kukin osaansa. Marjaa esittäjän liikunnallisuus pääsi oikeuksiinsa Marjan mielenliikkeitä kuvastavissa tanssikohtauksissa. Huomiota herätti myös se miten näyttelijät onnistuivat välttämään vuoden 1978 tv-elokuvan maneerit ja loivat kukin oman kuvauksensa kirjan hahmoista. Tässäkin suhteessa erityisen onnistunut oli näytelmän Eila.

Huhtikuun puolivälissä katselin omin nokkineni ruotsinkielisen vierailunäytelmän. Kyseessä oli helsinkiläisen Klockrike-teatterin esittämä Morbror Vanja eli Tsehovin Vanja-eno. Näytelmään mennessäni huomasin unohtaneeni lipun kotiin, mutta minut laskettiin armosta sisään. Unohdin pari kertaa myös narikkalipun tiskille ja sekin toimitettiin minulle kiitettävällä palveluhenkisyydellä.

Nelituntisen näytelmän oli ohjannut ukrainalainen Andriy Zholdak. Jo ensimmäisen näytöksen alussa huomasi, että kyseessä oli kokeellinen teos ja ohjaajan rapsakanpuoleinen tulkinta näytelmäklassikosta. Näyttämön keskelle oli rakennettu uiskenteluallas, jossa näyttelijät pulikoivat vuorollaan. Ensimmäisen viidentoista minuutin aikana en huomannut yhtään merkitsevää vuorosanaa lausutun näyttämöllä. Omenia ja luumuja näytelmässä nautittiin yllin kyllin, samoin viinaa kuvastavia nesteitä. Repliikkejäkin alettiin sittemmin kuulla ja ne myös heijastettiin suomenkielisinä katsomon yläpuolen tekstipalkkiin. Paitsi ne professori Serebrjakovin repliikit, jotka kuvasivat hänen öisillä päivällisillä pitämiään pitkästyttäviä luentoja. Koska näytelmätekstistä kyseisiä repliikkejä ei löydy kirjoitettuina, puhui professori vain jotain blaablaablaa-tyyppistä julistusta toistellen. Tässä vaiheessa katsomosta tiedusteltiin ruotsin kielellä jatkuuko tämä hulluinhuone vielä vai onko teillä (näyttelijöillä) jotain muutakin sanottavaa. Valitettavasti tätä kysymystä ei heijastettu tekstipalkkiin. Se olisi tavallaan kuvannut hyvin sitä tilannetta, josta näytelmä kertoo. Näytelmän henkilöillä on vahvoja mieluiluja toisiaan kohtaan, mutta kuten usein elämässä, halut eivät kohtaa toisiaan. Puhetta ja säntäileviä liikkeitä silti syntyy. Zholdakin näkemys korostaa ennen kaikkea Jelenan ja Astrovin välistä jännitettä, tosin Vanja-eno ja Sonjakin pääsevät hyvin esiin. Sen sijaan Astrovin halu suojella luontoa kuitataan aika lyhyesti – näyttävimmillään Astrovin skog!-huutoina ja harakiri-liikkeinä. Näytelmän lopussa Sonja saa puheenvuorossaan esittää jonkinlaista askeesimadonnaa sekä esitellä soittotaitoaan ja liikunnallisuuttaan.

Pidin kovasti lavastuksesta, puvustuksesta sekä vahvasta ja rohkeasta yrityksestä herättää vanha klassikkoteos henkiin. Esitystä ei tosiaankaan voi syyttää alleviivaamisen puutteesta, tosin vähän ohuempikin hehkuvanpunainen tushi olisi riittänyt.

Huhtikuun loppupuolella oli tarkoitus käydä vaimoni kanssa katselemassa Martti Suosalon vierailuesitys Gogolin tekstistä väsätystä monologinäytelmästä Mielipuolen päiväkirja. Vaimoni kuitenkin sairastui ja niinpä minulla oli tällä kertaa peräti kaksi lippua esitykseen. Yritin tehdä toisella lipulla mustan pörssin kauppaa. Ostajia ei kuitenkaan ilmaantunut. Sali oli kyllä täynnä, pyysin viereeni istumaan erään Kuopion teatterin näyttelijöistä.

Suosalon esittämän näytelmän tulkinta oli ihan jonkin verran komediallisempi kuin Gogolin novelli. Pisti oikein minut miettimään, että kyllähän se ajoittain saattaa näyttää ja kuulostaa huvittavalta kun joku tulee hulluksi, mutta onko se varsinaisesti huvittavaa? Nauroin kyllä minäkin monen muun mukana ja lopuksi suosionosoitukset seisoviltaan. Hieno esitys. Harmitti vain kun vaimo ei päässyt mukaan. No, ensi kerralla sitten.

Näytelmän lavastus oli verrattain niukka, mutta selvästikin riittävä: lamppu ja jakkara. Taustalla oli lisäksi kolme televisioruutua, joissa vaihtuivat kuvat esityksen etenemistä myötäillen. Musiikki tehosti tapahtumia, erityisen selkeästi juuri Poprištšinin estoisuutta. Merkillinen yhteensattuma musiikin osalta on, että sekä Morbror Vanjassa että Mielipuolen päiväkirjassa lauletaan Nessun dormaa, aariaa Puccinin oopperasta. Näkyy sopivan kumpaankin.

Vaimolle korvauksena menetystä vierailunäytännöstä hommasin liput vappuaaton esitykseen Heini Junkkaalan näytelmästä Soita minulle, Billy. Vappuaatto olikin kiva ajankohta käydä teatterissa – saimme nähdä auton ikkunasta juuri sopivassa määrin nuorison vapunviettoa.

Puistokoulun pienen näyttämön lehterit olivat täynnä yleisöä katselemassa näytelmää naisesta, jonka piti pukeutua mieheksi kelvatakseen pianistiksi jazz-orkesteriin takavuosien Yhdysvalloissa. Esityksen asetelmasta saattaa tulla mieleen Marilyn-elokuva Piukat paikat, jossa miehet joutuvat pukeutumaan naisen asuun. Kyseinen elokuva loppuu sanoihin ”Nobody's perfect!” Nämä sanat lausutaan suomeksi myös Junkkaalan näytelmässä, mutta tavallaan näytelmä kertookin siitä mitä sen jälkeen tapahtui. Sukupuoliroolin vaihtaminen ei käy ihan vain vaatteita vaihtamalla. Pääosan näyttelijä selvisi silti osastaan hienosti ja turhia liioittelematta. Näytelmän tapahtumat etenivät kivan portaattomasti kohtauksesta toiseen ilman ihmeempiä selittelyitä. Loppupuolen osalta olisin itse karsinut jonkin kymmenminuuttisen pois, mutta menetteli noinkin.

Vakavista ja koskettavista virityksistä huolimatta näytelmä on viihdyttävä taitavine musiikkiesityksineen. Tässä näytelmässä ei sentään kuultu Nessun dormaa. Lisäksi saimme ihailla taitolentoa ja esiin putkahtavia hauskoja hahmoja. Näyttämöllä nähtiin vahvakätinen Neil ja toinen Neil sai laulella loppulaulut. Lavasteet olivat oikein mageet, pidin erityisesti nätisti valaistusta punaisesta tiiliseinästä taustalla ja valomainokset sopivat hienosti teatterin lavalle.

Sekin nyt vielä, että vaimon kanssa todettiin Puistokoulun käytävän limoviikuna oikein terhakaksi ja hyvää hoitoa nauttineeksi. Sama päti myös muihin koulun viherkasveihin.