Leevi Madetojan Pohjalaisia-ooppera

Katselin ja kuuntelin Ylen Areenasta Leevi Madetojan (1887 – 1947) säveltämän oopperan Pohjalaisia, libretto säveltäjän. Oopperan ensiesitys tapahtui vuonna 1924. Esitys, josta sain nauttia, oli taltioitu Suomen Kansallisoopperassa  joulukuussa 2024. Yritin katsella tätä aikoinaan tv-lähetyksestä, mutta en saanut tekstitystä päälle, enkä saanut riittävästi selvää sanoista, joten haeskelin oopperaa Areenasta. Sieltä se löytyikin, mutta ilman tekstiä. Kun maltoin odotella vuodenvaihteen yli, löytyi sanoituskin ja saatoin antaa oopperan tulvahdella Pohjanmaan täydeltä olohuoneeseeni. Kissat kävivät välillä ihmettelemässä mistä on kysymys, ajan oloon ne jättivät asian hautumaan kuten minäkin olin jättänyt oopperan katselun ja kuuntelun silloin kun tekstitystä ei vielä ollut saatavissa.

Pohjalaisia on vanhan tyylin ooppera siinä mielessä, että tarina noudattaa traagisia uomia – eli joki on suora vaikka maa on mutkallinen. Traagisuus tarkoittaa tässä siis pahan enteilyä, joka paha myös vääjäämättä toteutuu. Mukaan upotetut kansanlaulut korostavat tämän traagisuuden todennäköisyyttä – eihän kansalle hyvin voi käydä! Kansa on lapsellista, sen käsitys laista ja oikeudesta on samaa sukua Minna Canthin näytelmän Työmiehen vaimon Homsantuun  tokaisulle: ”Teidän lakinne ja oikeutenne – niitähän minun pitikin ampua!” Madetojan oopperan atleettinen sankarihahmo Harrin Jussi  katkaisee vallesmannin ruoskan kahvan samaan tapaan kuin unkarilainen Sándor Rózsa  aikoinaan hevosen valjaisiin kuuluvan marhaminnan.

Ooppera sijoittuu Härmään, ensimmäinen näytös ja lavasteitten perusteella myös kolmas eli viimeinen näytös tapahtuvat Harrin tilan perunapellolla. Heti alussa paljastuu, että Harrin tilan vävykokelas Antti, joka on kihlautunut Harrin Maija-tyttären kanssa, on vangittu. Antti on käynyt apteekkarin kimppuun. Oopperan alussa hänet tuodaan Vaasan linnasta tutkintavankeudesta tuomittavaksi kotiseudun käräjille. Harrin tilalla odotetaan vapauttavaa tuomiota. Harrin Jussin omalakisuus suututtaa kuitenkin pitäjän vallesmannin, joten oopperan seuraajalle on selvää, että tämä ei jää tähän.

Toinen näytös rakentaa pilvilinnaa, jossa kaikki kääntyisi vielä parhain päin, mutta kansanlaulut ja tanssipaikalle pölähtävät häjyläiset antavat ounastella muuta. ”Enkä minä hurjan luontoni tähren päätäni alaha paina!”  laulavat häjyt. Ei heidän eikä juuri oopperan muittenkaan hahmojen asenteeseen tepsi mikään. Tai kuten voisi väittää, sitä ei taivuta ”kuolema eikä poliisi”.

Kolmannessa näytöksessä toisen näytöksen loppuluisu jyrkkenee ja päädytään meleko traagillisiin tapahtumiin.

Musiikki saattaa olla tyypillistä tuon ajan oopperoille. Kansanlaulujen kautta minunlaiseni oopperatollo saa jotain tutunoloista kuunneltavaa. Näitä lauluja yhteensitovat väliosat ja laulumainen puhe eivät minua oikein jaksaneet innostaa. Riitasointuja tällaiseen tarinaan tietenkin sisältyy, itse olisin lumoutunut vähemmästäkin. Toisen näytöksen tanssijaksossa oli jotain Copelandmaista ja kolmannen näytöksen alun lemmenkohtauksessa olin tunnistavinani Gershwinin sointujen tyyliä. Oopperan alkusoiton alun pahaenteinen teema on niin upea, että olisin toivonut sitä lisää.

Laulajat olivat minulle pääosin tuntemattomia, vaikka ilmeisesti alansa suuruuksia. Tunnistin oikeesti vain Aarne Pelkosen, joka on tainnut laulaa joululauluja kansan iloksi.

Ohjaaja Paavo Westerberg on tuttu tv-sarjasta Ruusun aika.

Lavastus oli nykyaikainen ja minusta hyvin toimiva. En pitänyt amerikanautoa tai T-paitoja ja farkkuja mitenkään vähättelevänä ja perunapelto oli hieno, samoin kuin toisen näytöksen tanssipaikka, jota tosin aluksi luulin matonpesulaituriksi.

Kesto 128 min. Katselin osissa tänään. Paikan päällä seuraaminen olisi ollut minulle liikaa.

Hyvä, hyvä! Seuraavaksi Juha?

Oopperassa Kuopiossa

Kävin asioikseni katselemassa ja kuuntelemassa oopperan Minnan taivas Kuopion musiikkikeskuksessa. Vaikka en ole mikään oopperafanittaja, kerron kokemuksestani muutamalla hassulla sanalla.

Ooppera Minnan taivas: säveltäjä Jukka Linkola, libretto Veera Airas.

Minna Canth – Marjukka Tepponen, J. V. Snellman – Esa Ruuttunen, Venny Soldan-Brofeldt – Marjatta Airas, Juhani Aho – Jukka Romu, astraalihahmoina Ossi Jauhiainen, Johanna Takalo ja Olli-Tapio Tikkanen. Kuopion kaupunginorkesteri johtajana Rauno Tikkanen. Kesto n. 2 ½ h.

Kotona kuuntelen toisinaan Yle Radio 1 -kanavaa, jolla esitetään klassillista musiikkiakin. Yhdeksän seutuun laitan radion päälle, että kissat saavat kuunnella ohjelmaa Muistojen bulevardi. Kissat nukkuvat rauhallisen, vanhanaikaisen viihdemusiikin hiljaa huplattaissa. Minä, joka olen jo konkari radion kuuntelijana, pystyn nukkumaan vaikka minkälaisessa kiljunnassa – tulipa ratijosta oopperaa tai taivaalta hornetteja.

Kun kerran säveltäjänä tässä Minna Canthin elämää hauskasti sivunneessa oopperassa oli Jukka Linkola, odotin kuulevani jotain jatsahtavia säveliä. Kyse oli kuitenkin melko perinteisestä oopperamusiikista. Mitään kirkuvan uudenaikaista ei korviini kuulunut, tosin välillä minulle meinasi käydä muistojenbulevardit, niin että paras olla vannomatta. En enää yön yli nukuttuani pysty muistamaan yhtään melodiaa koko esityksestä. Se ei luultavasti johdu siitä, että keskityin seuraamaan sanoja, jotka oli huomaavaisesti tekstitetty näyttämön yläpuolelle (laulajat tosin esittävät laulettavansa niin selkeästi, että harvoin olisi ollut tarpeen lukea tekstejä, mutta varmuuden vuoksi luin ne kumminkin). Sävelmät eivät myöskään olleet liian korkealentoisia tai vaikeita, laulajat ja soittajat esittivät ne mainiosti. Jokin niissä jäi kumminkin loksahtamatta meikäläiseen. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö musiikki olisi ollut toimivaa, ehkä minä nyt vain keskityin liiaksi tapahtumiin. Nukkumaan ruvetessa mietin kyllä, että kun näinkin humoristinen aiheen käsittely oli kyseessä, olisiko musiikki voinut tukea sitä koomillisuutta hieman selkeämmin?

Mistä oopperassa sitten kerrotaan ja miten? Minna Canth oli Suomessa maailmankuulu kirjailija, joka jo 1800-luvulla nosti vahvasti korostaen esiin yhteiskunnallisia vääryyksiä ja sortoa. Naisten ja köyhien asemaa oli Canthin mielestä parannettava. Oopperan alussa astraalihahmot toistelevat Canthin ajatuksia. Vähän kerrassaan oopperan seurailijalle selviää, että Minna on kuollut ja hän on nyt taivasten tasolla. Kuitenkin sellaisella tasolla, jossa ei vielä ihan telepatialla toimita, joten älyllistä yhteiskunnallista keskustelua voisi määttiijjä vielä jatkaa. Ja voisiko taivaista saada yhteyden maanpäällistä elämää viettäviin? Minnan seuraksi heräjää entinen Kuopion asuja ja Saimaan ystävä J. V. Snellman. Hänen koominen hahmonsa, jonka Ruuttunen vetää erinomaisesti, meinaa välillä päästä varastamaan souvvin (maskeeraus+puvustus täysi 10). Ahnaammin Minnan mekosta kiinni tarttuu kumminkin Venny Soldan-Brofeldt, jonka kanssa Minna väittelee korsetin käytöstä puolisen tuntia. Ainakin siltä minusta tuntui. Lopuksi mieshahmot tulevat voitelemaan Minnan rentoutuneempaan tilaan, mikä tapahtuu konjakkia juomalla ja korttia pelaamalla.

On totta, että Minna pelasi korttia. ”Ein kleines…” tarkoitti Kanttilassa pientä peliä, ei ryyppyä. Alkoholinkäytön turmiollisuudesta Minna oli itse kirjoittanut lehteen jo Jyväskylässä ja taisi saada potkutkin, lehden omistajalla kun oli viinatehdas? Tässä oopperassa on kenties käynyt päinvastoin. (Huom. kys.m.)

Mutta mitäs minä vielä mietinkään eilen illalla ennen kuin sain taas unen päästä kiinni…? Niin sehän se juuri oli, että aika monet tietävät tai ainakin luulevat tietävänsä paljon ja kaikenlaista Minna Canthin elämästä ja sen tapahtumista. Ehkäpä oopperan tekijä onkin ajatellut, että näissä faktoissa teillä on tarkistelemista, kun tapahtumat sijoittuvat taivaisiin! Lopussa Venny maalaa Minnalle uuden taivaan, jossa voipi elellä selevittä päivittä korsetin kanssa tai ilman.

Porgy and Bess

Ylen Teema-kanava esitti tänään Metropolitan-oopperassa tallennetun esityksen George Gershwinin säveltämästä oopperasta Porgy and Bess. Wikipediasta luin, jotta ooppera perustuu näytelmään, jonka kirjoitti Du Bose Heyward. Oopperan käsikirjoittajana on toiminut laulutekstien kirjoittaja, säveltäjän velimies Ira Gershwin. Ooppera esitettiin ensi kertaa vuonna 1935. Teeman nettisivulla kerrotaan, että tapahtumapaikkana on Charleston, kaupunki Yhdysvaltain itärannikolla.

Minun pitäisi tässä luetella kapellimestarin nimi ja orkesterin nimi ja pääroolien laulajat ja esityksen ohjaaja, mutta en jaksa etsiä niitä netistä. Hyvin osasivat kaikki tehtävänsä ja esitys oli onnistunut, kestikin melkein kolme tuntia.

Ooppera tapahtuu köyhien mustien asuinkorttelissa nimeltä Catfish Row. Lavasteet esitykseen oli laadittu siten, että kahdessa kerroksessa olevien asuntojen sisään pystyi helposti näkemään. Asunnoissa oli vain tukirakenteet osoittamassa missä kohdin seinät, ovet ja ikkunat sijaitsevat. No, oli niissä tietysti lattiatkin. Vain yksi pitempi jakso sijoittui muihin maisemiin.

Lähes kaikki esiintyjät olivat mustia. Poliisit ja kuolinsyyntutkija olivat ihonväriltään eurooppalaisia. Tavallaan esitys siis kuvasi omassa melko suljetussa elinpiirissään elävän mustan yhteisön eloa. Sillä tavoin se muistutti musikaalia Viulunsoittaja katolla, joka kuvaa elämää juutalaiskylässä jossain Ukrainassa. Kun näissä molemmissa tarinoissa on mukana paljon hahmoja, saadaan vissiin syntymään elävän tuntuinen kuvaus pienen yhteisön omasta maailmasta. Minun näkökulmastani hankalaa on se, että tällainen kuvaus ei muodostu riittävän kiinnostavaksi. Sekä Porgy and Bess että Viulunsoittaja katolla sisältävät hyviä musiikkiesityksiä, jotka antavat minulle ihan kivoja elämyksiä, mutta kun tarinan jännite ei tunnu riittävän jää taidenautinto epätasaiseksi.

Halusin katsella tämän oopperan, sillä nuoruudessani olin tullut hankkineeksi kasetin, jossa on niitä hittikappaleita ja kiinnosti tietää millainen tarina niitten ympärille oli rakennettu. Minulla on myös Miles Davisin levy, jolla hän esittää omia versioitaan näistä tunnetuista sävelmistä. Janis Joplinin herkkä Summertime sekä muutamia hänen hittejään tuli joskus 1980-luvun alussa radiosta ja nauhoitin ne ja niistä tuli minulle tärkeitä ja kuuntelin niitä usein eli minun tapauksessani useammin kuin kerran vuodessa keskimäärin.

Oopperasta jäi minulle sellainen vaikutelma, että noin puolet lyhyempänä se saattaisi toimia paremmin. Jos keskityttäisiin vain perustarinaan, saavutettaisiin tehoja kerrontaan eikä katsoja välttämättä jäisi kaipaamaan oopperan yhteisöllistä puolta. Joskus muuten senkin saa välittymään hyvin pienin maininnoin – semmoinen voi synnyttää taiteennauttijaan eräänlaisen nälän saada tietää lisää. Poliisin osuus oli kuvattu tällä tavoin erittäin tehokkaasti, samoin oopperan kahden muun pahiksen.

Olen nyt muutaman kerran katsellut näitä Metropolitanin esityksiä kuuluisista oopperoista ja musikaaleista. Wagnerin Sormus-trilogia tuli joitakin vuosia sitten ja youtubesta sain katsella South Pacific-musikaalin (se taisi olla taltioitu Carnegie Hallissa), joka oli todella upea, olisi kiva nähdä sekin tv:ssä. Todella kiva, että näitä esitetään, sillä mihinkään teattereihin en taida enää viitsiä lähteä vaikka miten tautitilanne hellittäisi.

Richard Wagner: Nibelungin sormus

Richard Wagnerin (1813 – 1883) Nibelungin sormus (Der Ring des Nibelungen) koostuu neljästä oopperasta, jotka ovat esitysjärjestyksessä Reininkulta (Das Rheingold), Valkyyria (Die Walküre), Siegfried ja Jumalten tuho (Götterdämmerung). Kokonaiskesto on viitisentoista tuntia. Wagner on kuulemma kirjoittanut myös libreton. Wikipedian mukaan ensiesitys tapahtui Bayreuthissa vuosina 1869 – 1876 sitä mukaa kuin kukin ooppera valmistui.

Kun Sormus-sarja nyt esitettiin uusintana Ylen Teema-kanavalla New Yorkin Metropolitan oopperasta taltioituna versiona, päätin katsella ja kuunnella sen ihan yleissivistyksen kannalta. Poimin esityksestä ylös seuraavat biometriatiedot:

ohjaaja Robert Lepage

kapellimestari Fabio Luisi

Wotan, Bryn Terfel

Brünnhilde, Deborah Voigt

Siegfried, Jay Hunter Morris

Opperoissa on vaikka kuinka ja paljon muitakin hahmoja, mutta riittäkööt nuo. Esityskielenä oli saksa. Esityksessä eniten huomiota kiinnitti lavastus, jonka keskeisenä elementtinä toimivat valtavat palkit, joita liikuteltiin ylös ja alas ja valaistiin kohtauksiin sopivasti. Näyttelijät toisinaan kävelivät ja laskivat jopa peppumäkeä niitä palkkeja pitkin. En tässä ajatellut kumminkaan puhua erityisesti tästä esityksestä vaan itse Wagnerin oopperasarjasta.

En ole katsellut juuri muita oopperoita ennen tätä. Viime talvena taisi tulla Teemalta Kullervo-ooppera, joka oli minusta jotenkin parempi kuin tämä Wagner. Heinäkuussa luin pari oopperalibrettoa. Näistä Wagnerin oopperoista olin lukenut Leo Tolstoin kärttyisää tekstiä kirjasta Mitä on taide? Tolstoi esittää 17-sivuisessa motkottavassa tekstissään, että Wagnerin oopperat eivät ole hyvää taidetta. Hän on kirjoittanut kirjaansa myös kuusisivuisen lyhennelmän oopperasarjan tapahtumista.

Minusta ensimmäisen oopperan Reininkulta lopussa oli kiva kohta, kun vedenneidot kulkivat katsomosta poispäin ja lauloivat kolmen naisen kuorossa lauluaan: ”Rheingold! Rheingold! Reines Gold.” Heidän äänensä soivat kauniisti yhteen ja se että he kulkivat poispäin lisäsi jotain hienoa kaikua ääneen. Sitä paitsi laulun sanoista saattoi ainakin yrittää päätellä mistä koko oopperassa voisi olla kyse. Myöhemmin huomasin, ettei näin tainnut ollakaan.

Toisena vuorossa ollut Valkyyria sisälsi koko oopperasarjan hittikappaleen, jonka olen oppinut tuntemaan nimellä Valkyyrioitten ratsastus. Sävelmä on tuttu mm. elokuvasta Ilmestyskirja. Nyt. Brünnhilde siinä heti alkupuolella esittää hurjaa laulua, jossa toistuu hepoa kannustava huuto ”Hojotoho!” Ajattelin että olisikohan suomalainen ”hopotihoi” peräisin tästä huutelosta? Niin että olisi joku suomalainen hevosmies käväissyt oopperassa ja sen verran jäänyt mieleen. Väliajan jälkeen isompi valkyyriajoukkio esittää samaa sävelmää samoilla kannustuksilla terästettynä. Valkyyria-oopperassa on myös rakkaustarina, jossa päähahmoina ovat Siegmund ja Sieglinde. Se oli ehkä oopperan kaunein yksittäinen tarina, vaikka ei kaikilta osin ihan nätti homma ollutkaan, mutta Kullervo-oopperaan hyvin verrattavissa.

Siegfriediä, sarjan kolmatta oopperaa on Tolstoi kirjassaan kuvaillut lasten satunäytelmän veroiseksi. Kovin paljoa en oopperasta irti saanut. Nukahdin siinä kohti, kun pääjumala Wotan on kääpiö Mimen juttusilla ja esittää hänelle jotain juonikkaita kysymyksiä. Kolmannen kysymyksen kerkesin herättyäni kuulla, mutta en muista siitä mitään. Tässä oopperassa ei ollut erityisesti mieleen jääviä lauluja. Sen sijaan oopperan alkumusiikissa (en tiedä pitäisikö sitä kutsua alkusoitoksi) on tuttu pahaenteinen sävel, jota joskus käytetään elokuvissa ja tv-ohjelmissa.

Sarjan päätösooppera Jumalten tuho antoi odottaa jotain kaunista laulua ryöpsähtävän ilmoille tällaisen passailun päätteeksi, mutta niinpä vain sain odotella turhaan. Olen siinä mielessä Tolstoin kanssa samaa mieltä, että lupaavan kuuloiset teeman kehittelyt musiikissa lopahtavat alkuunsa. En yhtään ymmärtänyt miksi. Ajattelin, että tämä Wagner yrittää vain pitkittää peliä mahdollisimman kauan, mutta kun ei lopussakaan musiikki räjähdä soimaan kauniisti ja pitkään, niin en saata ymmärtää mitä ihmettä säveltäjä on hakenut. Tarina sinänsä ei tunnu erityisen kiinnostavalta. Laitoin välillä pyykkiä kuivumaan ja nautin välipalaa. Parasta Jumalten tuhossa oli vedenneitojen yhteislaulu. Sitä olisin kuunnellut vaikka enemmänkin. Vedenneitoja oli myös aika kiva katsella.

Nytpä on Sormus-sarjat katseltu ja kuunneltu. En tosiaankaan tullut hullua hurskaammaksi. Tolstoikin on huolissaan vanhasta työmiehestä, lukutaitoisesta, uskovasta tuttavastaan. Kirjailijakreivi miettii mitä kansanmies ajattelisi, jos tietäisi millaisella tyhjällä hoilotuksella varakkaat ihmiset aikansa täyttävät. Voisipa joku supattaa Tolstoille, että kansansivistyksessä on se hyvä puoli, että sittenpähän kansa voi vaikka nauraa partaansa sille sivistykselle, jos sivistys tuntuu sen naurun ansaitsevan.

On se silti ihan mahdollista, että joku vaikka pitääkin tällaisesta lauletusta teatterista! Nykyopperat taitavat olla lähinnä sellaisia, ilman mitään hittisävelmiä toimimaan tarkoitettuja esityksiä. Minusta oopperassa olisi hyvä olla jotain mieleenpainuvaa musiikkia. Mutta ei tarvitse minun takia ruveta sellaista säveltämään, sillä en taida lukeutua kohderymään. Mihinkään kohderyhmään.

Parit libretot

Lukaisin tänään kaksi oopperalibrettoa. Toinen teksteistä oli tullut tutuksi kuunnelmana, toisesta tiesin vähemmän kuin oletin. Joka tapauksessa aika vähällä lukemisella näitten kanssa selvisin. Käyn libretot läpi lukujärjestyksessä.

Lauri Kokkonen: Libretto oopperaan Viimeiset kiusaukset, säveltäjä Joonas Kokkonen, ensiesitys vuonna 1975.

Viimeisten kiusausten libretto on kirjamainen, siitä löytyy kuvia oopperan esityksestä käsittääkseni Savonlinnan oopperajuhlilta. Mukana on Timo Mäkisen kirjoittama kuvaus säveltäjä Joonas Kokkosen (1921 – 1996) musiikista sekä kirjoitus kirjailija Lauri Kokkosesta (1918 – 1985), joka kuuluu käyneen keskikoulunsa Kuopion Yhteiskoulussa. Kokkonen kirjoitti oopperan libreton näytelmänsä Viimeiset kiusaukset pohjalta. Näytelmän kantaesitys oli vuonna 1959. Tämän lisäksi kirjassa on emerituspiispa Olavi Kareksen (1903 – 1988) laatima uljaan runollinen kirjoitus Paavo Ruotsalaisesta, oopperan keskushenkilöstä, savolaisesta herätysliikkeen kulttihahmosta. En malta olla poimimatta muutamia lauseita Kareksen kirjoituksesta tähän näytteeksi:

Hän oli valittu ase Suomen kansaa varten sen pitkällä korpivaelluksella.

- - -

Ja Raamatustaan hän ennen muuta löysi Jumalan salaisuuden, Kristuksen.

- - -

Hän vaikutti usein karkealta ja hiomattomalta, jopa tylyltä.

- - -

Syvissä vesissä hän sai kahlata viimeiseen asti.

(Poimintoja Olavi Kareksen tekstistä: Paavo Ruotsalainen – erämaan profeetta)

Kirjassa on samat tekstit suomeksi, ruotsiksi, saksaksi ja englanniksi. Tosin suomen- ja ruotsinkielisenä ei löydy kuvausta, joka englanniksi on otsikoitu Paavo Ruotsalainen – A Historical Introduction. Kirjoituksessa selvennetään mm. oopperan tapahtuma-aikaan vallinneita oloja. Luulenpa että monet muutkin kuin minä olisivat mielellään lukeneet sen suomeksi, vaikka menihän tuo englanniksikin. Koska koko oopperan tekstiosuus on neljällä kielellä, on luettavaa siis huomattavasti vähemmän kuin kirjan satakunta sivua saattaisi antaa otaksua. Vain harvoissa kohdin kehtasin vertailla käännöksiä alkuperäistekstiin.

Itse oopperan tarina on aika rankka. Se kertoo 1800-luvun alun kovista oloista, jotka vaativat veronsa myös Paavon perheessä. Toisaalta pääpaino on koko ajan Paavoa painostavissa itsesyytöksissä. Hänellä on syytä soimata itseään perheensä jättämisestä oman onnensa nojaan, kun hän perheenpäänä on viipynyt matkoillaan levittämässä Jumalan sanaa. Ooppera käynnistyy Paavon kuolinvuoteelta, mutta pääasiassa kerronta soutaa unenomaisissa kamppailuissa, joissa Paavo käy läpi elämäänsä läheistensä kautta ja puntaroi kai sitä, onko saarnatouhussa ollut mieltä.

Toisena luettavana minulla oli Kalevi Ahon (s. 1949) ooppera Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet, valmistumisvuosi 1995/1999. Säveltäjä Ahon libretto perustuu Juha Mannerkorven samannimiseen kuunnelmaan vuodelta 1969. Kuunnelma oli minulle tuttu entuudestaan, se teki minuun vahvan vaikutuksen, kun sen joskus 1970-luvulla kuuntelin.

Oli mielenkiintoista ja ehkä hieman yllättävääkin todeta, miten tästä libretosta löysin viittauksia vain muutama päivä sitten lukemaani Juha Mannerkorven runoon ”Että he kaikki yhtä olisivat”. Tästä esimerkkinä seuraava katkelma:

Sen ainoan yön olin tosi, olin yhtä,

me kaikki minussa, hän minä,

potilaat sairaalassa, kuolevat ja

eloon jäävät,

me kaikki, sinä yönä.

Mutta minä valehtelin.

Minä olinkin vain minä,

enkä jaksanut yksin.

Kuten näytteestä huomaa, on teksti hyvin runollista. Tarina kertoo sairaanhoitajattaresta, joka hyppää sillalta jokeen ja hukuttautuu. Eikä tämä ole mikään spoilaus vaan asia tehdään täysin selväksi heti alussa. Hukuttautunut nainen on oopperan kertoja. Hän käy läpi elämäänsä ja tarkastelee myös mitä tapahtuu hän kuoltuaan. Nainen ajelehtii joen pohjalla lojuvaan romuautoon, sen etupenkille. (Auton merkkiä ei kerrota.) Mannerkorven kuunnelman pohjalta on kuulemma valmistunut 1970-luvun alussa monologinäytelmä, jota Eeva-Kaarina Volanen on esittänyt. Minulle kuunnelma jäi mieleen osaksi siinä esitetyn musiikin ansiosta, joten olin vähän hämmästynyt, kun huomasin, että Kalevi Aho on halunnut ikäänkuin säveltää koko homman uusiksi. Ehkä Ahokin on innostunut erikoisesta aiheesta? Mannerkorpi on käsitellyt teemaa hallitusti, aiheen raskautta hälventää naisen kauhistelematon kerronta. Lisäksi mukana on suloinen poikahahmo sekä naaratessaan rupattelevat poliisimiehet, jotka paitsi keventävät, myös laventavat tapahtumien kuvausta.

Oli mielenkiintoista havaita miten lyhyillä libretoilla on mahdollista tehdä kokonainen ooppera. Ahon libretossa on tiiviisti painettua tekstiä vain kaksitoista sivua.

Huhtikuun lopulla kokeilin itse kirjoittaa oopperalibreton omasta aiheestani. Kun näihin vertaa niin kyllä siitä minun tekstistäni taisi tulla korkeintaan operetti. Vaikka niin se lienee kuten sanovat, että operettia ei synny rikkomatta hiljaisuutta?