Aristoteles: Runousoppi

Luin Pentti Saarikosken tekemän suomennoksen antiikin aikain kreikkalaisen tiedemiehen Aristoteleen (384 eKr. - 322 eKr.) kuulemma paikoin hajanaisesti säilyneisiin teksteihin perustuvasta kirjasesta nimeltä Runousoppi. Tekstit ovat peräisin Aristoteleen elinajoilta. Vaikka kirjan nimenä on Runousoppi, puhutaan siinä pääosin tragedianäytelmistä, koska näytelmäin vuorosanat sepitettiin tuolloin runomuotoon.

Suomentajan alkusanoissa Saarikoski kertoo, että antiikin näytelmät oli tarkoitettu tasapainoisille ihmisille, jotta he voisivat käydä tragediassa puhdistamassa säälin ja pelon tunteensa näytelmän aiheuttaman järkytyksen avulla. Aristoteles käsittelee teoksessaan tragediaa eli murhenäytelmää. Hänen arvellaan mahdollisesti kirjoittaneen myös komediasta, mutta sitä tekstiä ei ole löytynyt.

Aristoteles arvioitsee, että tragediassa näytelmän laatija pyrkii kuvaamaan ihmiset parempina kuin he ovatkaan, komediassa huonompina kuin ovatten. Runomitoista näytelmiin soveltuu kuulemma parhaiten jambinen trimetri, koska se on lähinnä puhekieltä. Puhekielenomaisuus on kelpo tavoite, mutta ei saa kirjoittaa liian arkisesti.

Tärkein näytelmän osatekijöistä on juoni. Tragedialla on oltava alku, keskikohta ja loppu. Muodon on oltava niin selkeä, että katsoja tunnistaa näytelmän ydinaiheen. Näytelmän tulee olla fiktiota, siinäkin tapauksessa, että se käsittelisi tunnettuja henkilöitä tai tapahtumia. On jäljiteltävä elämää, mutta ei suoranaisesti todellisuutta. Juonet voivat olla yksinkertaisia tai monisäikeisiä, jolloin niissä on oltava juonenkäänteitä ja tunnistamisia, jossa outona pidetty osoittautuu tutuksi. Peripetia, juonenkäänne tarkoittaa toiminnan kääntymistä vastakkaiseksi. Juonen kolmas osatekijä on kärsimys.

Hahmojen tulee olla luonteeltaan jaloja (meitä parempia), soveliaita (sovinnaisia?), totuudenmukaisia ja johdonmukaisia. Hahmon epäjohdonmukaisuudenkin on oltava johdonmukaista. Näytelmässä käsiteltävän ongelman ratkaisun tulisi kestää koko näytelmän loppuun saakka. Jo tuolloin oli ilmennyt näytelmissä hyviä kehittelyjaksoja, jotka eivät purkautuneet napakkaan loppuratkaisuun.

Aristoteles ylistää Homerosta kertojana, joka on opettanut runoilijat valehtelemaan oikealla tavalla. Aristoteleen mukaan:

Todennäköinen mahdottomuus on parempi kuin epäuskottava mahdollisuus.

Kertomukseen ei silti saisi sisältyä järjenvastaisuutta.

Aristoteles neuvoo miten kirjailija voi vastata teoksesta esitettyyn kritiikkiin. Esimerkkinä hän esittää Sofokleen kertoneen kuvaavansa tragedioissaan ihmisiä sellaisina kuin heidän pitäisi olla, kun taas Euripides on kuvannut heitä sellaisina kuin he ovat.

Lopuksi Aristoteles pohtii kumpi ompi parempi: tragedia vai eeppinen runoelma? Ilmeisesti eeppisellä runoudella on ollut vähemmän seuraajia kuin tragedialla, mikä Aristoteleen mielestä viittaisi siihen, jotta epiikka olisi arvokkaampaa. Sitten hän kuitenkin vetäisee peripetiat ja väittää, jotta tragediassa sentään asia esitetään tiiviimmässä muodossa, joten nautintoa ei tarvitse odottaa niin pitkään kuin epiikan saralla. Ja edelleen Aristoteles sekoittaa omaa lapskoussiaan toteamalla, jotta eeppisesti (kertovan runouden keinoin) esitetty lyhyt yksittäinen tarina saattaa vaikuttaa liian lyhyeltä ja ohuelta.

Aristoteleen Runousopissa on esipuheineen, selitteineen päivineen 78 sivua. Sen lukemiseen kului minulta kolme päivää. Muistiinpanojen tiivistäminen otti aikansa.

Marja-Liisa Pynnönen: Siirtolaisuuden vanavedessä

Marja-Liisa Pynnösen laatima, vuonna 1991 julkaistu teos Siirtolaisuuden vanavedessä  on alaotsikkonsa mukaisesti Tutkimus ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden kentästä vuosina 1956 – 1988. Kirja on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia nro 542.

Kirjan mukaan suomalaisia on muuttanut Ruotsiin 1900-luvulla erityisen paljon viime sotien jälkeen. Suomalaisten muuttoaalto oli huimimmillaan vuosina 1969 – 1970. Kaikkiaan Ruotsiin muutti sotien jälkeen noin 400000 suomalaista, joista osa oli ruotsinkielisiä. Viidennes suomalaisista on myöhemmin palannut takaisin Suomeen. 

Tutkimuksen aiheena on suomalaisten siirtolaisten kirjallisuuden harrastus Ruotsissa. Erityisenä tutkimusalueena on siirtolaisten itsensä tuottama kirjallisuus ja sen välittämä kuva elämästä uudessa maassa. Oman mainintansa saavat myös Suomessa asuvien kirjailijoitten siirtolaisaihetta käsittelevät teokset. 

Vuonna 1975 perustettiin Ruotsin Suomalaisten Kirjoittajien Yhdistys (RSKY). Yhdistyksen sanomaa alkoi levittää lehti nimeltä Liekki, ruotsiksi Lågan. Samana vuonna sai alkunsa myös RSKY:n kustantamo Finn-Kirja edesauttamaan ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden julkaisemista. Vuonna 1976 julkaistiin ensimmäinen Finn-Kirjan kustantama teos, runoantologia 22 ruotsinsuomalaista runoilijaa. Runot ovatkin olleet suomalaissiirtolaisten tärkeä oman itsensä ilmaisemisen keino. Finn-Kirja kustansi runojen lisäksi mm. romaaneja, novelliantologioita, äidinkielen oppikirjoja ja lastenkirjoja. Rahoitus haalittiin kasaan suurelta osin valtionapuina, pääasiassa Ruotsista. Monet kirjoittajat siirtyivät sittemmin julkaisemaan tekstejään omakustanteina. 

Suomalaiset siirtolaiskirjailijat on esitelty kirjan lopussa omassa tietosanakirjamaisessa osastossaan. Täytyy sanoa, että näitten esittelyjen ja mukaan sijoitettujen näytteitten perusteella löysin eräitä kiinnostavia kirjoittajia, nyt kun vielä löytäisin heidän kirjojaan. Itselläni on mainituista ainoastaan Aappo I. Piipon runovihko Lauluja elämälle, joka sisältää Nils Ferlinin ja Dan Anderssonin runoja Piipon suomennoksina. Muita minua kiinostavia kirjoittajia ovat Hilkka Alm, jonka ruotsiksi kirjoittamat romaanit Värmlannin metsäsuomalaisista olivat muodostuneet Ruotsissa myyntimenestykseksi, joskaan ei valitettavasti Finn-Kirjalle. Ruotsiksi on kirjoittanut myös Antti Jalava, jonka romaanin Asfaltblomman suomensi itse Pentti Saarikoski nimellä Asfalttikukka. Lisäksi kiinnostavilta vaikuttivat ainakin Ritva Enström, Leena Kuisma, Kalervo Kujala, Marketta Salonen, Arja Uusitalo ja Hannu Ylitalo. Myös Esko Korpilinnan kuunnelmia olisi kiva kuunnella.

Monella kirjoittajalla kuuluu siirtolaiskuvauksessa olevan mollivoittoinen, pessimistinen sävy. Minulle syntyy tämän kirjan perusteella sellainen käsitys, että usean siirtolaiskirjoittajan tarkoituksena on ollut oman kirjansa myötä esittää sivistyneellä tavalla protestinsa niistä vaikeuksista, jotka siirtolaisia ovat Ruotsissa kohdanneet. Jotkut ovat suoraan sanoneet haluavansa vaikuttaa kirjoituksillaan. Pynnönen mainitseekin kirjoittajien yhdistävän joskus itseterapiansa sosiaaliseen protestiin. 

Tärkeinä siirtolaiskirjojen ajatuksina nousevat tässä kirjassa esiin se, että siirtolainen seisoo toinen jalka vanhassa, toinen uudessa maassa. Moni siirtolaisena Ruotsiin muuttanut saattaa myös alkuun ajatella, että on syytä sopeutua, muttei sulautua. Nuoremmille sukupolville sulautuminen kotimaahansa käynee luonnollisemmin, joskin juuristaan on ihmisen syytä olla tietoinen.

Eräs tutkimuksen aiheista on ollut lukemisharrastuksen selvittely. Joukkoa ruotsinsuomalaisia on vuonna 1982 pyydetty nimeämään kuukauden aikana lukemansa kirjat. Vuonna 1987 ruotsinsuomalaisia kirjoittajia on pyydetty nimeämään puolen vuoden aikana lukemansa kirjat. Kyselyjen perusteella ruotsinsuomalaisten lukutottumukset eivät erityisemmin hätkäytä. He ovat lukijoina luullakseni verrattavissa Suomessa asuviin lajitovereihinsa. Tosin Ruotsissa asuvat lukevat tietenkin jonkin verran enemmän ruotsalaisia teoksia. Ja nuoremmat ikäluokat lukevat myös muilla kielillä. Tutkimuksessa muuten käytetään tiettyinä vuosina (esim. 1923 – 1925) syntyneistä nimitystä sukupolvi, minusta ikäluokka saattaisi sopia paremmin? Erityisenä huomiona Pynnönen tekee sen, että ruotsinsuomalaiset eivät näy lukeneen suomalaisia modernisteja vaan perinteisempää, realistista tai raportoivaa kuvausta. Sama suuntaus vallitsee myös ruotsinsuomalaisten kirjoittajien omissa teksteissä, joskin eräitä irtiottojakin löytyy.

On jännä havaita, miten systemaattisesti tutkimalla voi löytää yleisiä suuntauksia ihmisryhmistä. Kirjaan sisältyy neljän kirjailijan haastatteluun perustuva kuvaus kustakin kirjoittajasta. Luetusta päätellen olisi vaikea nähdä heidän välillään juuri muuta yhteistä kuin suomalaisuus, siirtolaisuus ja kirjoittaminen. Tutkimuksen avulla kukin heistä voidaan kuitenkin sijoittaa tiettyihin ryhmiin. Yksinkertaisimpia jaotteluja ovat tietenkin sukupuoli ja ikä. Kirjan loppupuolella Pynnönen kuitenkin viisaasti toteaa, että 2000-luvulla ihmisten ryhmittely tähän tapaan käy huomattavasti vaikeammaksi, sillä ryhmien sisällä olevien ihmisten näkemykset saattavat erota toisistaan niin kovin monin tavoin. 

Tässä kirjassa on kaikkiaan nelisensataa sivua, joista luin erityisesti 227 sivua, joilla itse kirjallinen selostus tutkimuksesta on. Lisäksi kirjasta löytyy luettelo ruotsinsuomalaisista kirjailijoista, heidän lukemisistaan kyselyn mukaan, viitteitä ja lähdekirjallisuuden luettelo. Kirjan lukemiseen käytin aikaa tämän viikon.