Anna Krogerus: Kuin ensimmäistä päivää

Anna Krogerus (s. 1974) kirjoitti vuonna 2007 Kajaanin kaupunginteatterissa kantaesitetyn näytelmän Kuin ensimmäistä päivää. Luin sen.

Krogeruksen näytelmä sijoittuu Lepolan Hoitokotiin, joka on vanhemmille kansalaisille tarkoitettu majoitus- ja hoitolaitos. Näytelmän keskeinen henkilö Ritva työskentelee Lepolassa perushoitajana. Näytelmä kertoo hänen kuormittavasta työstään sekä vanhusten elon ehtoosta kremppojensa, muistojensa ja toistensa pitkäkestoisessa seurassa. Muuta henkilökuntaa edustavat osastonhoitaja Seikku ja sairaanhoitaja Minna. Lepolassa on myös kaksi siviilipalvelusmiestä Mara ja Kaide. Lisäksi sinne saapuu näytelmän alussa työllistettynä Adam, tummaihoinen maahanmuuttaja Sudanista.

Lepolan asukkaat on rajattu katsojalle sopivaan määrään, lähinnä neljää heistä kuullaan eniten, 95-vuotiasta Taimia, muistinsa hukannutta 80-vuotiasta Untoa ja hänen ikätovereitaan Marttaa ja Toivoa, jotka ovat aviopari. Näitten hahmojen lisäksi näyttämöllä piipahtaa muutamia sivuhenkilöitä. Ryhmän jäseniin on katsojan paljon helpompi tutustua, kun ryhmä rajataan näin suppeaksi, toisaalta henkilöitä on syytä olla enemmän kuin yksi tai kaksi, jotta ryhmän dynamiikkaa saadaan kuvattua. Ainakin lukiessa nämä jutut toimivat oikein mainiosti, varsinkin kun hahmot on toisistaan eriyttävästi tyylitelty.

Ritva on näytelmän hyvis katsojan silmissä. Oman elämänsä hän sen sijaan uhraa tekemällä muittenkin työt. Synnin palkka on kuolema, mutta Ritvankaltaisten maanpäällinen valtakunta on sitä luokkaa, että Vihtahousun kupliva järvikin kelpaa sen jälkeen porealtaaksi. Ritva on leski, hänellä on aikuinen, kehitysvammainen poika, Arvo, joka aloittelee ryhmäkodissa asumista sopeutumisjakson jälkeen. Lepolan henkilöstö lienee vahvasti alle mitoitusten, palattuaan vapailta Ritva saa tehdäkseen ympäripyöreän päivän. Koska näytelmä kertoo ajasta ennen hoitajalakkoja, ovat juonessa mukana myös leikkaustoimet. Kyseessä on duunarinäytelmä, jossa runsaat komedialliset osuudet laupiaasti pehmentävät taakkansa alla taapertavan päähenkilön osaa. Eikä sitä osaa useimmiten helpota työtovereitten dynaamisuus. Ritva uskoutuu Taimille näytelmän keskivaiheilla seuraavasti:

Kakskytviis vuotta mä oon tehny tätä työtä, tehny työtä ja huolehtinu Arvosta. Että jos vielä tän viikon jaksaa ni sitte, jos kesään vielä jaksaa ni sitte. Mikä se on se sitte? Entäs jos sitä ei ole olemassakaan? Jos ei koskaan tulekaan mitään toisenlaista, aina vaan tätä samaa. Päivät vierii ohi ku junan vaunut ja minä en pääse kyytiin.

Kirjassa on 113 sivua. Luin sen tänään.

Neljä näytelmää – Fyra pjäser

Vuonna 2015 julkaistiin Nuori näyttämö -hankkeen tilaamina neljän näytelmän antologia, jonka toimitti Inke Rosilo. Hanke oli kaksikielinen ja sen tavoitteena oli tuottaa 13-19-vuotiaille suunnattuja näytelmiä. Kirjan neljä näytelmää löytyvät suomeksi ja ruotsiksi niin, että samalla aukeamalla näytelmän teksti on luettavissa yhdellä sivulla suomeksi ja toisella ruotsiksi. Kirjan lopusta löytyy lyhyt kuvaus näytelmien kirjoittajista.

Tove Appelgren (s. 1969): Zoo (suom. Liisa Urpelainen). Luettuna hieman hankalahkosti avautuva henkilögalleria (tusinan verran väkeä), joka varmaan näyttämöllä toimii ihan kivasti. Hahmojen ominaisuuksien näkeminen auttaa katsojaa mieltämään helpommin mistä saattaisi olla kysymys. Näytelmä sijoittuu maailmaan, jossa ihmisiä tuskin on enää olemassakaan, vaikka jotkut sellaisina haluavatkin esiintyä. Kaikille hahmoille on annettu nimet tuotteiden tai tuoteryhmien mukaan: Jaffa, Pepsi, Kaffe, Lambi jne. Näytelmässä nuorten seurustelunhaluinen ja olemassaolon salaisuuksista kiinnostunut elämä kuvataan kiehtovan dystopian sisälle rakennettuna.

Anna Krogerus (s. 1974): Kaarna (ruots. Annina Enckell, Karin Barck och jag). Pekko on sarjakuvataiteilija, joka on alkanut työstää menneisyytensä tragediaa taiteensa keinoin. Keskiössä on Pekon paras kaveri Kaarna, naapurin tyttö. Näytelmässä on hyvin kirjoitettua, elävän tuntuista vuoropuhelua. Tapahtumat vaikuttavat valtaosaltaan uskottavilta. Hahmoihin pääsee hyvin kiinni ihan lukiessa, mikä osaksi johtuu siitä, että päähenkilöt on selkeästi korotettu esille. Sisältää myös parit näytelmät näytelmässä. Loppuratkaisu on koskettava. Sarjakuvaruutujen esittäminen näyttämöllä onnistunee, mutta se vaatii paneutumista. Ruudun voi heijastaa seinälle tai rakentaa vaikka kovitetusta kankaasta, jonka ripustaa näyttämölle ja tarvittaessa valaista sen, sitten vain näyttelijät ruudun sisälle tekemään tehtävänsä.

Ari-Pekka Lahti (s. 1975): Senga sengana (ruots. Jan Nåls). Senga sengana on puutarhamansikkalajike. Tässä näytelmässä sen osana on kuvata lempeä. Muutoin näytelmän hahmot ovat poika, sisko, isä, äiti sekä Jyrki ja huora. Puhutaan pohjanmaan murretta, kirjailija on Kokkolasta, minä luulin murretta oulun murteeksi. Aiheena on kypsyminen, senga on kuulemma myöhäinen lajike, isot marjat. Ihan kiva näytelmä, jossa kaikki hahmot saavat oman puheenvuoronsa ja siten myös kasvavat todellisemmiksi, mikä vaikutelma saa tukea murteen käytöstä.

Tuomas Timonen (s. 1975): Keltainen pallo, eli suomalainen yksinäisyys (ruots. Anna Simberg, En gul boll, eller den finska ensamheten). Absurdismiin viittaava aloitus muuttuu kotimaisen näytelmän ahdistuksen kuvien kulkueeksi. Kuvat kulkevat rooliensa elämät läpi pikavauhtia ja kokevat puhdistavan elämyksen. Tämä voi olla hankalin näistä neljästä näytelmästä, haastetta riittää näytelmän esittäjille ja katsojille. Voi tietysti olla, että joku poppoo onnistuu keittelemään tästä kasaan ihan muhevan esityksen.

Luettuna oikein sujuva, joskin hieman koskenlaskunomainen.

Kirjassa on 355 sivua, mutta en minä niitä ruotsinkielisiä osuuksia lukenut. Lainasin kirjan jo ennen keväistä kirjastojen sulkemista, mutta puolisen vuotta meni ennen kuin sain sen luettua. Aina kiilasi jokin kirja edellä ja kesällä lukeminen ei oikein maistunut. Varsinainen lukeminen sujui kahdessa päivässä.