Paavo Rintala: Sarmatian Orfeus

Paavo Rintala (1930 – 1999) kirjoitti vuonna 1991 julkaistun romaanin Sarmatian Orfeus. Aiheesta muutama sana.

Sarmaatit olivat kansa jossain antiikin lopun ja keskiajan alun vaiheilla. He lienevät elelleet etupäässä kaakkoisessa Euroopassa, nykyisen eteläisen Ukrainan alueella ja siitä Roomaan päin hyvän matkaa. Kriminkin lienevät vallanneet skyyteiltä. Netistä löysin 1700-luvulla sommitellun Sarmatian kartan. Siinä mennään Balkanilta itäisen Euroopan kautta aina Suomen seuduille asti. Karjalan kannaksen itäinen puoli ja osia Suomen ja isompia osia Venäjän puolen Pohjois-Karjalasta on myös luettu Sarmatiaan, samoin Viro ja Liettua. Jotkut lukevat Sarmatiaan myös eteläisen Suomen. Nykyään Sarmatia on saanut nimellistä tunnettuutta Venäjän kerrottua valmistaneensa joukkotuhoaseen nimeltä Sarmat.

Orfeus oli antiikin tarujen hahmo, joka meni noutamaan puolisoaan Eurydikeä manalan luolasta. Orfeus melkein onnistui laulullaan ja soitollaan saamaan vaimonsa takaisin elolle.

Itä-Preussi on historiallinen alue, joka nykyään kuuluu Venäjälle (Kaliningrad), Puolalle ja Liettualle.

Johannes Bobrowski (1917 – 1965) oli itäpreussilainen, sittemmin itäsaksalainen kirjailija. Häneltä julkaistiin vuonna 1961 runokokoelma nimeltä Sarmatische Zeit. Hänen runojaan on suomennettu eri teoksiin. Nyt puheena olevassa romaanissa on muutama hänen runonsa Rintalan suomentamana. Bobrowskilta on suomennettu vuoden 1964 romaani Levinin mylly. Bobrowski palveli Wehrmachtin joukoissa toisen maailmansodan alusta vuodesta 1939 lähtien pääosin itärintamalla, kunnes jäi venäläisten sotavangiksi vuonna 1945. Hän vapautui vankeudesta vuonna 1949 työskenneltyään mm. kaivoksessa Donetskin hiililaakiolla. Rintalan romaanissa jäljitetään Bobrowskia toisen maailmansodan melskeissä. Matkassa kuljeksivat seuraavat historialliset henkilöt:

Konsuli Marie-Henri Beyle (1783 – 1842) tunnettu kirjailijanimellä Stendhal osallistui Rintalan kertoman mukaan Napoléonin sotaretkelle Moskovaan. Pakomatkalla Vilnassa konsuli pääsee toipumaan fyysisesti, mutta järkyttyy perinpohjaisesti korkea-arvoisten saksalaisten lakitieteen tohtoreitten ja upseereitten ideologiasta ja etenkin sen täytäntöönpanosta Ponarin tammilehdossa. Lainaus:

Huomasitteko, että teloittajat eivät koskaan käyttäneet sitä verbiä, he puhuivat erikoistoimenpiteistä.

Jud Süß nimellä tunnettu Josef Süß Oppenheimer (1698 – 1738) toimi Württembergissä hovijuutalaisena talousneuvoksena ja rikastui, mitä ympäröivä luterilainen väki ei sietänyt. Vilnassa hänen hahmonsa karkaa valkokankaalta Jud Süß-nimisestä juutalaisvastaisesta propagandaelokuvasta, jonka hän katsoo antavan väärän kuvan itsestään. Lainaus:

Ihmisellä on suuret ja pöhöttyneet aivot, mutta madon selkäranka ja punkin sydän, eikä hän jaloksi muutu.

Aleksis Kivi (1834 – 1872) Suomen kansalliskirjailija, joka piipahtaa Helsingin herrojen puheilla romaanihahmojensa keralla. (Bobrowski sepitti runon Aleksis Kivestä.)

Ruhtinas Igor tunnetaan Aleksandr Borodinin samannimisen oopperan hahmona, joka vangittuna laulaa haikeasti ettei tässä oikein saa unta eikä lepoa, kun entisiä vain muisteleepi. Romaanin lopussa Rintala kertoo yhden version Siverian ruhtinaasta Igorista (1000-luvulla jKr.), joka päättää lähteä sotaretkelle Kertsinsalmen ja Krimin suuntaan. Kertomuksen sielun muodostavat kaksi munkkia, jotka löytävät tien paratiisiin nykymarkoissa muinaisen Tmutarakanin kaupunkivaltion muurinharjalta. Kertomukseen johdattaa sokean laulajan tuntemattomalla kielellä Novgorodin kirkolla esittämä laulu.

Lisäksi kirjassa on osansa sinisuohaukoilla, viiriäisillä, Vilnan juutalaisghettolla sekä lukuisalla määrällä erilaisia henkilöitä, tavaroita, ilmiöitä ja historiallisia faktoja ja niitten kuvaelmia. Löytyykö Sarmatian Orfeus eli Johannes Bobrowskin runoilijantien alku Memelinmaalta, Ilmajärveltä, hiilikaivoksesta vai onko etsintä löytämistä tärkeämpi, saatte arvata.

Kirjassa on 253 sivua. Lukeminen kesti pari viikkoa, mutta tulipahan tehdyksi.

Mauri Sariola: Aamu Heinjoen tiellä

Mauri Sariola (1924 – 1985) kirjoitti vuonna 1966 julkaistun romaanin Aamu Heinjoen tiellä. Romaanissa kerrotaan fiktion keinoin, lopun osalta taistelukertomukseen perustuen, jatkosodan humppilalaisen sotasankarin, Kauko Tuomalan tarina. Sariola käyttää hänestä nimeä Tuomo Tupala. Romaanissa hänen toverinaan lapsuudesta saakka on samanikäinen poika nimeltä Simo Soukiala. Kirjan alusta löytyy Tekijän itsensä kirjoittama lyhyt avaus Lukijalle, jossa em. asioita esille tuodaan. Sariola vertaa kirjan sankarin tekoa Sven Tuuvan toimintaan Koljonvirran sillalla.

Heinjoki oli pieni kunta Viipurin itäpuolella. Ratkaisujaksossa, joka muodostaa vain kolmisenkymmentä kirjan viimeistä sivua, eletään kesäkuun loppua vuonna 1944. Viipuri on menetetty, nyt taistellaan puna-armeijan suurhyökkäyksen pysäyttämiseksi. Suomalaisjoukot ovat ryhmittyneet puolustusasemiin järvikannakselle, jota pitkin kulkee tie Heinjoelle.

Kirja kuitenkin käynnistyy kahden keskushenkilön, Tuomon ja Simon, lapsuudesta. Poikien elämää seurataan kuusivuotisista nassikoista yläkouluikään ja nuoruuteen saakka. Talvisotaan pojat ovat liian nuoria, jatkosotaankin he pääsevät mukaan vasta asemasotavaiheessa.

Vaikea sanoa, mikä sai Sariolan aloittamaan kuvauksensa niinkin kaukaa. Välillä tulee olo kuin nuorisoromaania lukisi. Ehkä tällä on tavoiteltu voimakkaampaa tunnereaktiota lukijassa? Tai ehkä Sariola on vain halunnut tätä kautta muistella oman lapsuutensa kepposteluja ja puuhasteluja. Tietyssä mielessä – juuri tämän kaksijakoisuuden kautta: aluksi päivänpaisteinen lapsuus ja lempeän kiusallinen nuoruus, joita seuraa taistelu ja äkkikuolema – romaani toimii sotana tunnetun katastrofin kuvaajana. Se on sotakirja, jossa painotus on kuitenkin sotaa edeltävillä rauhan ajoilla, ”rauhan meidän ajaksemme”, kuten kirjassa siteerataan Chamberlainia. Ja onhan Sariola tässä tapaillut varmaan myös samanhenkisyyttä Sven Tuuvan tarinaan. Vuonna 1958 oli valmistunut Edvin Laineen ohjaama elokuva Sven Tuuvasta, jossa myös lähdetään liikkeelle kaukaa itse sotatoimia edeltävistä tapahtumista.

Jokseenkin puolet kirjan tapahtumista kuvaavat toisen keskushenkilön, Simon, kasvamista pojasta mieheksi. Simo on selittelijäluonne, ihminen, joka nykypäivän sosiaalisessa kulttuurissa menestyisi mainiosti. Kaikki työhän on nykyään puhetyötä, jossa ennen kaikkea selitellään se, miksi työ on juuri tällä kertaa valitettavasti sujunut kehnosti. Tämä on itse asiassa minun käsitykseni sosiaalisuudesta: se on kuin kumi, jolla omat väärät teot saadaan poispyyhityksi. Simon hahmon kautta Sariola saa romaaniinsa mukaan myös tyttöjä, joitten suhteen juro, mutta rehellinen Tuomo ei ole erityisen sosiaalinen. Sen sijaan panssarintorjujana Tuomo on mies paikallaan.

Kirjassa on 240 sivua. Luin sen sanotaanko vaikka viidessä päivässä. Muutamia muitakin asioja tuli siinä sivussa harrastetuksi. Puolet luin eilen ja tänä aamuna sen sankarillisen loppujakson.

Leo Tolstoi: Omatuntoja

Luin Leo Tolstoin (1828 – 1910) kirjoittamiin esseisiin perustuvan vuonna 2013 julkaistun valikoiman nimeltä Omatuntoja, jonka suomensi Esa Adrian. Kirja oli alkujaan ilmestynyt suomeksi vuonna 1981 nimellä Omantunnon kujanjuoksu. Luulin, että Tolstoi käsittelisi teksteissään omaatuntoa yleisemmin. Minun olisi pitänyt lukea alkusivut tarkemmin, sillä kuvailevassa alaotsikossa kirjan kerrotaan sisältävän Kirjoituksia rauhasta ja kansalaistottelemattomuudesta. No, mänhän se nuinniin. Esseet ovat peräisin vuosilta 1894 – 1901. Tosin viimeisen esseen nimeltä Nikolai Palkin kirjoitusvuotta ei ole ilmoitettu.

Heti kärkeen sanon tämän, niin saan sen pois mielestäni: Tolstoilla on oma käsityksensä Raamatun suuresta sanomasta eikä se käsitys minun mielestäni ole täydellisen yleispätevä. Tolstoi korostaa korostamasta päästyään käskyä Älä tapa. En ole erityisempi raamatuntuntija, mutta käsittääkseni vielä sen jälkeen, kun Jumala oli antanut kymmenen käskyä (toisessa Mooseksen kirjassa), tämä sama Herra sanoo Moosekselle, jotta hänen pitää kostaa midianilaisille heidän pahat tekonsa (4. Mooseksen kirjan, 31. luku) ja Mooseksen käskystä midianilaiset tapetaan jokseenkin viimeiseen mieheen, naimattomat naiset tosin sotilaat saavat ottaa itselleen. Tolstoi korostaa kuitenkin myös Jeesuksen kuuluisaa Vuorisaarnaa, erityisesti kohtaa, jonka mukaan on kohdeltava muita niin, kuin haluamme itseämme kohdeltavan (ks. Matt. 7:12). Minusta Raamattu on sen verran paksu teos, että kannattaa tosiaankin tarkkaan yksilöidä mitä siinä pitää tärkeänä. Tolstoi on valinnut kaksi kohtaa, jotka vaikuttavat vähänkin tarkemmin syynättyinä johtavan ristiriitaisiin tulkintoihin. On totta, että Tolstoi haluaa korostaa sitä paradoksia, että kristityt valtiot ylläpitävät armeijoita, joitten lopullinen tarkoitus on toimeenpanna ihmisten tappamista, joka kristittyjen pyhässä kirjassa kielletään. Tämän hän nostaa myös todella usein esille. Lisäksi Tolstoin oma historia ei ole pelkkää rauhaa ja tsaijun juontia. Hän on nähnyt armeijan raakaa meininkiä ja sotaa omin silmin.

Lyhyesti sanoen Tolstoi kannustaa kirjoituksillaan ihmisiä tajuamaan sen, että valtioitten johto se nimenomaan tarvitsee armeijoita eikä pelkästään sotiakseen ulkovaltoja vastaan vaan myös puolustaakseen omaa valtaansa omia kansalaisiaan vastaan. Eilen kävelylenkillä hirvittävän kovaääniset hornetit lensivät ylitseni ja saivat minut lähettämään yläilmoihin kädelläni päätäni ympyriöiviä viestejä. Toivoisin, että Suomeen saataisiin sellaiset päättäjät, jotka hankkisivat hornettien tilalle muutaman kymmenen ruotsalaista jassia ja tiivistäisivät puolustusyhteistyötä Ruotsin kanssa. Nyt puhutaan vappusatasista ja infran rakentamisesta, mutta sen sijaan pidetään järkevänä hankkia miljardien arvoisia sotakoneita, jotka eivät pääsisi edes ilmaan, mikäli maamme ajautuisi aseelliseen konfliktiin suurvallan kanssa. Kenen etu tämä rahan syytäminen taivaalle oikein on?

Tolstoi kannustaa sotilaita kieltäytymään tappamisesta ja upseereita pyytämään anteeksi sotilailta, että ovat heille sellaisia taitoja opettaneet ja tämän jälkeen eroamaan palveluksesta. En usko, että Tolstoi uskoi itsekään näin tapahtuvan. Kun Suomessa aikoinaan kieltäydyttiin menemästä Venäjän armeijaan, se tapahtui koska suomalaiset halusivat eroon Venäjästä tai ainakin vastustivat maamme venäläistämistä. Viime sotien aikaankin aseistakieltäytyjiä tai asepalvelusta pakoilevia Suomessa oli, mutta he olivat pieni vähemmistö. Jos Suomi olisi antanut Neuvostoliiton vallata alueensa, meidän olisi käynyt kuin Baltian maille, olisimme tulleet osaksi Neuvostoliittoa. Ei hyvä. Kaikki kunnia isänmaamme puolustajille.

No, en tässä nyt paljon itse kirjasta kertonut, ei se ehkä niin suurta vaikutusta minuun tehnyt. Kirjasta on kertonut blogissaan MarikaOksa. Kirjassa on 181 sivua. Lukeminen kesti pari viikkoa, ellei pitempään.

Boris Vasiljev: Ja ilta oli rauhaisa

Neuvostoliittolaisen Boris Vasiljevin (1924 – 2013) vuonna 1969 Junost-aikakauslehdessä julkaistu pieni sotaromaani А зори здесь тихие hakeutui luettavakseni kun hdcanis oli sen ensin lukenut ja kirjasta Hyönteisdokumentti-blogissaan kertonut. Tajusin oitis, että tässähän oli kyseessä se tarina, jonka pohjalta tehty neuvostoelokuva kosketti minua, kun sen nuorna miesnä tv:stä katselin. Aiheesta on filmattu useampikin elokuva, minä olin nähnyt sen ensimmäisen version, vuonna 1972 valmistuneen Stanislav Rostotskyn ohjaustyön. Niin että tämän kirjan lukemalla ainakin voi osallistua Seitsemännen taiteen haasteeseen, jossa tarkoituksena on mm. lukea kirjoja, joitten pohjalta on tehty elokuva. Kirja ilmestyi Ulla-Liisa Heinon suomentamana vuonna 1974 nimellä Ja ilta oli rauhaisa.

Romaanissa vääpeli Vaskov on vartioimassa varastorakennusta ja johtamassa ilmatorjuntaosastoa keväällä 1942 jossain Karjalan rintamalla, missä vastapuoleksi mainitaan saksalaiset. Hän saa johdettavakseen naissotureista koostuvan osaston. Tarina alkaa velmuilevasti, mutta kehittyy vakavampaan suuntaan, kun osasto joutuu kosketukseen saksalaisen sissiosaston kanssa. Sota ei ole auringonottoa tai marjareissu – se on raakaa peliä. Tämän saa kokea vääpeli Vaskov osastoineen.

Koska kyseessä on lähinnä ajanvietekertomus, lienee se tarkoitus lukea vain seikkailuna. Vasiljev onkin saanut Karjalan saloseudun muuntumaan järvien, harjun, suon ja metsien rajaamaksi salaperäiseksi näyttämöksi, jolla hän liikuttelee toisiaan jahtaavia joukkoja. Koskettavuus syntyy nuorten naissotilaitten taustatiedoista. Hennoilla taistelun ensikertalaisilla on kannustimenaan isänmaanrakkaus ja halu elää ja vastassaan saksalaiset valiojoukot. Tarinan elokuvan pohjalta tuntevana en ehkä järkyttynyt siitä ihan niin paljon kuin nuorempana, nyt pystyin tutkailemaan kirjailijan valitsemia ratkaisuja ja hänen kerrontaansa.

Tämän enempää sotakirjallisuutta en haluaisi tämän itäblokin kirjallisuushaasteen yhteydessä lukea, toivottavasti kovin hyviä ehdokkaita ei ilmaannu. Tämä meni vielä ihan kivasti, oli aika lyhytkin vain 160 sivua. Aikaa lukemiseen kului juhannuksen kirjoman keskikesän juhlan seutuvilla kolme päivää. Kävin nyt sitten Siilinjärven kirjastossakin. Lainasin sieltä kolme kirjaa, joita ei Kuopiosta löydy ja lisäksi ostin puolella eurolla yhden poistokirjan, jonka olin ajatellut lukea. Seuraavaksi luen sitten ihan toisen tyyppisiä tarinoita.

Aleksis Kivi: Olviretki Schleusingenissä

Aleksis Kivi (1834 – 1872) kirjoitti vuonna 1866 näytelmän Olviretki Schleusingenissä. Luin näytelmästä vuonna 1996 julkaistun, tyylikkäästi toimitetun laitoksen. Kirjaa somistavat kuvat taiteili Pekka Vuori. Kirjan lopusta löytyy lyhyt mutta kattava sanasto, jonka avulla lukija voi selvittää Kiven käyttämiä vieraskielisiä lausahduksia, sotilasslangia ynnä muita puolentoista vuosisadan aikana vanhentuneita ilmaisuja.

Olviretki Schleusingenissä on sijoitettu tapahtumaan näytelmän kirjoitusvuonna 1866. Tapahtumapaikka on Schleusingenin kaupunki Saksanmaalla. Näytelmän henkilöt ovat suurimmaksi osaksi sotilaita, baijerilaisia ja preussiläisiä, jotka käyvät toisiaan vastaan sotaa Saksan parhaaksi. Näytelmän tapahtumat kuitenkin keskittyvät oluen anniskelutiskin (näytelmässä toikan) ympärille. Olut on sotilaille muodostunut välttämättömyydeksi, mistä osoituksena Kiven näyttämöohje kuuluu:

Jokaiset, sekä sotamiehet että kapteeni, ovat tavattoman lihavia miehiä kovin punertavilla nenillä.

Kyseessä on siis sotilasfarssi. Toisaalta näytelmässä voi nähdä tietyn samankaltaisuuden juuri toissapäivänä lukemani Ludvig Holbergin näytelmän Jeppe Niilonpoika kanssa. Tuon näytelmän esipuheessa mainitaankin Holbergin komiikan vaikutuksesta mm. Aleksis Kiveen. Samaan hönkäykseen on minun nyt helppo näytellä isänmaallista ja todeta, että Aleksis pysyy mielestäni paremmin aiheessa ja muodostuikin Olviretki Schleusingenissä minulle ihan kelpo lukukokemukseksi. Tietty kohta Kiven näytelmässä herätti minussa klaustrofobisia tuntemuksia, jota tosin näyttämöllä voitaisiin paksuilla pehmusteilla lieventää. (Olen tässä syksyn mittaan huomannut, miten puolitoista vuotta sitten Turusta hankkimani välikausitakki on alkanut tuntua ylläni kumipukumaisen kireältä, niin että kaupoilla käydessä minun on ollut liikuttava reteesti takki auki.)

Kiven näytelmä (tekstissä osotelma) vaikuttaa tahallaan näytelmäksi suunnitellulta tarkkoine näytös- (tekstissä osa) jakoineen ja huojentavine loppuineen. Minään erityisempänä tutkielmana olvin juonnista ja sen tarkoituksesta tätä näytelmää voi tuskin pitää, mutta uskoisin sen ilahduttavan minua näyttämölle saatettuna siinä missä kirjoitettunakin. Teatteriesityksen taltiointi televisiolle olisi miehevä kulttuuriteko. Ehkä Saksa-yhteyden kautta voitaisiin anoa EU-rahoitusta?

Tunnustan tuntevani tiettyä kanttorinrakkautta tätä näytelmää kohtaan, sillä kerran lausuin Siilinjärven kirjastossa Aleksis Kiven -päivän tapahtumassa näytelmään kuuluvan laulun, jossa ylistetään olvia ja sen voimaa. Liitän tähän laulun lopusta katkelman:

     Mitä huolin

     Vaihka iskis

     Taivaan nuoli

     Mailman halki

Ja polttais palleroisen maan,

Kuin mä ja olvi ollaan vaan?

Terve, ruskee ohranneste,

Terve, voima kuohuva!

Omalla tavallaan samantyyppisissä tunnelmissa ovat näytelmässä kaksi juoppohullua sotilasta, Fuchs ja Max, jotka arvelevat loppunsa jo koittaneen ja odottavat mitä tuleman pitää. Jumalan viimeisestä tuomiosta esittää käsityksensä Max:

En kärmettäkään, vaihka olis se mua sadat kerrat pistänyt, en vihamiestäni suurimpaa mä syöksis tähän masuuniin, niin miksi sitten hän tuolla pilvien päällä, jolla tiedän olevan sydämmen paljon paremman kuin minulla, mielisi sinne viskata minua, joka en koskaan ole häntä pistänyt, ehdolla en suinkaan, vaan itseänipä enemmitten pistellyt olen? Sen on hän tekemättä, niin uskon ja vakavana varron mitä annetaan, ja tähän pääni torkahtaen kallistan. (Painuu alas)

Elän Maxin kanssa jokseenkin samassa uskossa.

Kirjassa on 175 sivua ja sen lukemiseen käytin pari päivää.

Koska tämä vuosi on kohta jo selvitelty, tahdon toivottaa kaikille Hyvää Uutta Vuotta!

Syyskuun sotaisat jotokset

Syyskuussa luin sotakirjoja. Omalle, luontaiselle lukutahdilleni taisin lukea turhan monta kirjaa. Nyt pitää yrittää vähän rauhoittaa menoaan. Oikeasti luen vain pari-kolme kirjaa kuukaudessa. Sen pitäisi riittää jatkossakin. Yritän seuraavassa hieman haroa mitä tästä syyskuun lukutouhotuksesta jäi näppiin.

Ensimmäisenä luin kiinalaisen Sun Tzun kirjan Sodankäynnin taito. Siitä jäi erityisesti mieleen se, miten vihollista on tutkittava vakoilemalla, miten vihollinen on pyrittävä saattamaan pois tasapainosta häirinnällä, kylvämällä epäsopua vihollismaan sisälle, erottamalla vihollinen mahdollisista liittolaisistaan. Myös erilaiset harhautukset ja iskeminen heikkoon kohtaan silloin kun vihollinen sitä vähiten odottaa, tuodaan esille strategisina vinkkeinä. Kaikki nämä opit sopisivat koulukiusaajille. Tosin luulen että useimmat lapset oppivat nämä taidot ilman että niitä heille opetetaan. Siitä huolimatta oli jännä huomata miten jo pari vuosituhatta sitten Kiinassa on jaksettu kirjata muistiin yhtä ja toista ohjetta asiasta kiinnostuneitten tahojen lueskeltavaksi.

Seuraavaksi luin Ilmari Turjan näytelmän Päämajassa. Siinä muistutetaan kuinka sotasalaisuudet on pidettävä omana tietona. Myös Sun Tzu korosti että sodan johdon on pidettävä omat suunnitelmat salassa viholliselta ja jopa omilta joukoilta.

Kolmantena oli vuorossa Esa Anttalan romaani Hopeaa rajan takaa. Siinä kerrotaan tarina rohkeista miehistä, jotka livahtavat Neuvostoliiton valloittamalle alueelle hakemaan rajan taakse jääneitä hopeita. Samalla miehille tarjoutuu tilaisuus myös nähdä rakkaita kotiseutujaan.

Uula Aapa kertoo kirjassaan Partisaanit iskevät Neuvostoliiton joukkojen tunkeutumisista Suomen rajojen taakse tekemään tuhotöitään. Suomalainen partisaanientorjuntaosasto pistää vähälukuisuudestaan huolimatta hanttiin suurille vihollisen osastoille.

Niilo Lauttamuksen romaani Vieraan kypärän alla kertoo suomalaisen SS-pataljoonan miehistä kaukana kotoa. Minusta kyseinen romaani sopisi ihan mainiosti korvaamaan Tuntemattoman sotilaan koulujen sotaa käsittelevänä romaanina. Luettavuus on kelpo luokkaa. Tarinaan sisältyy romanssi ja siten kaivattu naisnäkökulma.

Jenni Linturin romaani Isänmaan tähden liikkuu tarinan takaumajaksojen osalta samoilla seuduilla Lauttamuksen romaanin kanssa. Linturi on kuitenkin laajentanut kirjansa SS-pataljoonan kotimaahan paluun jälkeisiin ja jopa sodan sodan loppumisen jälkeisiin aikoihin.

Asko Sahlbergin pieni romaani Yhdyntä rajaa kekseliäästi sodan tarkastelun yhteen huoneistoon Helsingissä. Kirja sai minut miettimään seksin soveliaisuutta sotaa käsittelevissä teoksissa. Olen edelleenkin sitä mieltä, että totta kai seksiä harrastettiin sota-aikaankin, mutta päähuomion sota-aikaan lienevät vieneet tarvehierarkian alimpien portaitten asiat, kuten hengissä pysyminen.

Taina Huuhtasen kokoama valikoima Talvisodan kirjeet esittelee tavallisten suomalaisten kirjeenvaihtoa talvisodan ajalta. Kirjeissä korostuvat arkiset neuvot ja pyynnöt. Esimerkiksi pyykit lähetettiin mielellään rintamalta kotiin pestäviksi, sillä armeijan pesula palautti pesusta vain tietyn määrän pesuun lähetettyjä vaatteita – joko valtion vaatteita tai jonkun muun, eikä sotamies siis välttämättä saanut omiaan takaisin. Kotoa lähetetyt villavaatteet ja alusvaatteet olivat rintamamiehille tärkeitä – lämpimänä pysyminen pakkasissa ei ollut itsestäänselvyys. Myös täit olivat rintamamiesten jatkuvana riesana ja ehkäpä kotona pyykit pestiin siinäkin suhteessa tarkemmalla syynillä kuin valtion toimesta rintaman takana. Mielenkiintoisesti Huuhtanen huomauttaa, että etulinjaan olisi sijoitettu maalaismiehiä. Tähän viittaa jossain määrin myös Uula Aapa, jonka partisaanientorjuntaosasto sekä Sallan komppanian tiedustelujoukkue koostuu kovakuntoisista poromiehistä ja metsätyömiehistä. Onko siis niin, että nämä fyysisen työn lujiksi ja kestäviksi parkitsemat miehet pitivät Suomen puolustuksen pystyssä sotien kovina aikoina? (Tietysti johtajiensa tuella.)

Pekka Tuomikoski on koonnut päämajan tiedotusosaston hyllyttämistä TK-kirjoituksista kiehtovan kokoelman Sensuroidut sotakirjoitukset. Kirjasta löytyi mielin määrin kiinnostavaa luettavaa. Tästä ja osittain seuraavastakin kirjasta tuli mieleeni, että lieneeköhän mitään kirjoitettu niin erikoisesta aiheesta kuin suomalaisten ja italialaisten aseveljeydestä?

Katja Ketun romaanissa Kätilö nousee merkittävään sivuosaan saksalaisten kehittämä ja myös suomalaisten sotilaitten käyttämä piriste nimeltä Pervitiini ja sen vahvennettu versio Adolfiini. Ketun käyttämä värikäs ja runsas kieli olisi vaatinut minua lukemaan Kätilön vähintään kaksi kertaa hitaammin kuin nyt tein. Halusin kuitenkin saattaa lukuprojektini päätökseen ja otin käsijarrun päältä.

Lopuksi rusautin vielä lukea Uula Aapan romaanin Sallan soturit, jonka ystävällinen kirjastontäti minulle kantoi varaston uumenista. Romaanissa on paljon samoja piirteitä kuin aikaisemmin lukemassani dokumenttiromaanissa. Vaikutti siltä, että romaanityyli istui kirjailijalle vähän paremmin.

Näistä suomalaisen sodan kuvauksista haluaisin nostaa kolmen kärkeen Lauttamuksen, Tuomikosken ja Huuhtasen teokset. Toisaalta voin hyvin kysyä itseltäni riittävätkö nämä kolme kirjaa sittenkään päihittämään vanhan kiinalaisen ammattimiehen, Sun Tzun, opetukset?

Mitä opin sotakirjoista syyskuussa? Sodassa on monenlaisia kohtaloita, vielä monenlaisempia tarinoita. Siltä pohjalta voisi väittää, että melkein kaikki sodasta kirjoitettu voisi olla totta. Toisaalta niinkuin valtioilla on rajat, on rajat myös sillä mihin kukin lukija on valmis uskomaan. Ja niinkuin valtioitten rajat voivat joskus siirtyä, voi varmaan taitava kirjoittaja venyttää lukijan mielikuvitusta. Ehkä minä kumminkin olen jo venymiskyvyltäni sen verran kalkkis, että nk. tietopuolinen kirjallisuus alkaa viehättää enemmän kuin kuvitteelliset maailmat. Kettu, Sahlberg ja Linturi ovat kirjailijoita, jotka eivät ole itse kokeneet niitä sotia, joista romaaneissaan kirjoittavat ja kyllä sen minun mielestäni huomaa näistä kirjoista. Minusta heidän romaaniensa henkilöt ajattelevat ja toimivat kuten romaanien kirjoitusajankohdan ihmiset, tapahtumat on vain siirretty sota-aikaan. Lauttamus, Anttala, Turja ja Aapa ovat itse kokeneet sotaa ja tuntevat niitä paikkoja, joista kirjoittavat. Mielestäni se tuntuu heidän tekstissään.

Niille, jotka jostain syystä ovat tykänneet näistä teemakuukausistani, haluan kertoa, että nyt koetan parhaani mukaan pitää niistä taukoa. Joulukuussa sitten ajattelin lukea juopotteluaiheista kirjallisuutta – pelkästään alliteraatiosyistä. Se, että nyt aion ottaa muutaman oluen, johtuu ihan kokonaan muista syistä. Ehkä literaturalla voi silti olla jotain vaikutusta...

Uula Aapa: Sallan soturit

 

Sotakirjailija Uula Aapan romaani Sallan soturit julkaistiin vuonna 1980.

Sallan soturit kertoo Sallassa, Lapissa, käydyistä taisteluista talvisodassa joulukuussa 1939 ja tammikuussa 1940. Romaanin erityisen tarkastelun kohteena on vääpeli Olli Remeksen johtama joukkue, jonka tehtävänä on tiedustelu ja sissiylläköt vihollisen selustassa.

Romaanissa Neuvostoliiton joukot tunkeutuvat nopeasti Suomen alueelle ja valloittavat Sallan kirkonkylän. Sallan pataljoonan tehtävänä on pysäyttää vihollisen eteneminen viimeistään Joutsijärvelle, johon pataljoona on ryhmittynyt puolustusasemiin. Remeksen johtama joukkue operoi vihollisen selustassa, tuhoaa huoltokuljetuksia ja kerää tietoa vihollisen joukkojen vahvuudesta ja niitten liikkeistä.

Aapan romaanin tapahtumiin tuovat uskottavuuden tuntua samankaltaisina toistuvat rutiinit, joukko-osastojen nimet ja numerot. Lisäksi vaikutuksen tekee se, että vihollinen vaikuttaa ottavan opikseen kärsimistään tappioista, mikä tekee selustassa partioimisen erämaaoloihin tottuneille Lapin miehillekin kerta kerralla vaativammaksi.

Koska Remeksen joukkueessa on neljä ryhmää + kk + ensiapuryhmä ja radisti ja kussakin ryhmässä kahdeksisen miestä ja koska nämä soturit saavat melko demokraattisesti peliaikaa kirjan sivuilla, en ihan koko ajan jaksanut yksityiskohtaisesti seuraamaan kunkin soturin henkilökohtaista sotaa. Myöskään en tunne Sallan kuntaa millään tavoin, eikä vanhasta maantiekartastani ollut paljon apua kylien, järvien ja vaarojen sijaintia rätnäillessäni. Sallan kirkonkylä, Kursu ja Joutsijärvi kartasta sentään löytyi sekä naapurin puolelle sittemmin jäänyt Rohmoiva-tunturi. Toki kirjassa on myös joitakin havainnollistavia piirroksia aseellisten yhteenottojen kuvauksien selvennykseksi. Toisinaan päätin vain lukea kirjaa ilmansuuntia sen tarkemmin itselleni selvittelemättä. Onneksi kirjan hahmot eivät tarvinneet neuvojani vaan olivat oikein neuvokkaita, varsinkin kun ottaa huomioon millaisella mies- ja materiaaliylivoimalla vihollinen maahan tunkeutui.

Kirjassa on 232 sivua ja luin sitä pari päivää.

Katja Kettu: Kätilö

Katja Ketun (s. 1978) kolmas romaani Kätilö julkaistiin vuonna 2011.

Kätilö on kertomus 36-vuotiaasta kätilöstä, joka sotkeutuu sotatoimiin Lapissa vuonna 1944. Päähenkilö rakastuu saksalaiseen SS-upseeriin ja päästäkseen hänen kanssaan läheisiin väleihin hän ajautuu sairaanhoitajaksi saksalaisten vankileirille tuolloin Saksan valloittamalle, nykyään Venäjään kuuluvalle alueelle.

Kirjan juoni on sinänsä varsin selkeä, mutta jostain syystä kirjailija on halunnut hajottaa sen ajallisesti ja lisännyt mukaan vakoiluaiheisen sivujuonen, jota ilmankin homma toimisi. Kerronta on aika runsaasti kuvailevaa, paikoin ronskia ja rumaa, paikoin herkkää luonnon ja romaanin henkilöitten tuntemusten kuvausta. Tekstiä höystävät murteelliset ja puhekieliset ilmaukset sekä vieraskieliset lausahdukset.

Voi olla, että kirjailijan valitseman tyylin omaleimaisuus tuntui minulle liialliselta. Ainakin lukeminen vei minulta melkoisen ajan ja loppuun pääseminen tuntui lähinnä huojentavalta.

Siitä olen silti hyvilläni, että jaksoin loppuun ja nyt tiedän millaisesta kirjasta on kyse, jos siitä joskus puhe sattuisi tulemaan.

On ilmeistä, ettei keskittymiskykyni enää riitä pitempien kirjojen lukemiseen, jos lie riittänyt milloinkaan. Kirjassa on 344 sivua ja luin sitä usean päivän ajan.

Pekka Tuomikoski: Sensuroidut sotakirjoitukset

Päämajan tiedotusosasto hyllytti jatkosodan aikana tuhatkunta armeijan tiedotuskomppanioissa palvelleitten TK-kirjoittajien (TK = taistelukuvaus) sanomalehtiä varten laatimaa kirjoitusta. Pekka Tuomikosken kokoama valikoima näistä teksteistä ilmestyi vuonna 2013 ja sai nimekseen Sensuroidut sotakirjoitukset. Kirja sisältää johdantojakson, jossa Tuomikoski kertoo niin päämajan tiedotusosaston sensuurista kuin armeijan neljästätoista tiedotuskomppaniastakin. Tuomikoski myös valottaa käsiteltävän aiheen taustoja kunkin kirjoituksen yhteydessä sekä kertoo kirjoittajista.

TK-kirjoittajat olivat toimittajia tai kirjailijoita. Tunnetuimpia kirjan tekstien kirjoittajista lienevät Pekka Tiilikainen, Oiva Paloheimo ja Veikko Ennala. Pääasiassa radion puolella myös sota-aikaan työskennellyt Pekka Tiilikainen on kirjoittanut kohtaamisestaan suuren sotasankarin, kenraalimajuri Paavo Talvelan kanssa. Kirjailija Oiva Paloheimo pallottelee kirjoituksessaan silmiinpistävän pitkään, pitäisikö suomalaisten perustamia Itä-Karjalan venäläisen siviiliväestön internointileirejä kutsua keskitysleireiksi vai onko siirtoleiri sittenkin sopivampi nimitys. Nuori, sittemmin Hymy-lehden artikkeleistaan tunnettu Veikko Ennala on saanut raportoida Lapin sodan alusta Torniossa. Ennalan kirjoitus käy viihdyttäväksi hänen siirtyessään sotasaaliin luettelemisesta henkilötasolle, kuvaamaan yksittäisten kansalaisten osallistumista saksalaisjoukkojen karkottamiseen Torniosta.

Se kaikkein tunnetuin kirjoittaja ei olekaan TK-mies vaan ministeri ja sittemmin presidentti J. K. Paasikivi, joka oli jo ennalta laatinut radiopuheen Pietarin kaupungin valloittamisen kunniaksi. Puheessaan, joka sitten jäi pitämättä, Paasikivi ihmettelee miten Venäjä onkin aina niin voimakkaasti suuntautunut tuohon laajentumiseen eikä ole keskittynyt sen sijaan kehittämään omia laajoja alueitaan. Paasikiven kahden ja puolen sivun pituista puhetta edeltää sota-ajan ylipäällikön ja sittemmin myös presidentin C. G. E. Mannerheimin lyhyempi lausunto vuodelta 1919. Tuolloin Mannerheim kehotti tarmokkaasti suomalaisia osallistumaan Pietarin vapauttamiseen bolshevikkien vallasta, koska hän katsoi sen jatkossa hyödyttävän Suomea enemmän kuin vaarallinen vapaus bolshevikkien naapurissa.

Kalevi Kajavan laatimassa kirjoituksessa kuvataan Pietarin kaupungin oloja piirityksen aikana vuonna 1942. Tiedot perustuvat venäläisen sotavangin kertomaan. Kirjoitus oli määrä julkaista vasta kun Pietari olisi vallattu. Suomalaisilla oli jo tämän perusteella aika vankasti tietoa Leningradin puolustusstrategiasta ja -tahdosta.

Kirjasta löytyy harvinaisia aiheita ja erikoisia sota-ajan seikkailuja. En aikaisemmin ole lainkaan lukenut Suomen merisotahistoriasta ehkä jotain Ruotsinsalmen taistelua lukuunottamatta. Tässä kirjassa kuvataan panssarilaiva Ilmarisen uppoamista, ollaan Suomenlahden pohjalla sukellusveneessä ja seurataan yllättävän kansainvälistä meri- ja ilmataistelua Laatokalla. Latvialaisaluksen ja sen miehistön päätyminen Laatokalle neuvostojoukkoja kuljettamaan on hämmästyttävä kertomus. Laatokan saarella vieraillaan tapaamassa kuutta munkkia, jotka ovat palanneet kunnostamaan Valamon luostaria.

Monet kirjassa julkaistut tekstit ovat esillä kirjoittajan naputtelemien kirjoituskoneliuskojen kopioina. Luettavuus kärsii siitä hieman, joskin on jännä seurata kirjoittajan harjoittamaa oman tekstinsä stilisointia. Näin myös sensuurin tekemät hyllytys- ja julkaisukieltopäätökset sekä korjauskehotukset ovat kaikkien luettavissa.

Kirjassa on 150 sivua ja luin sitä pari päivää.

Taina Huuhtanen: Talvisodan kirjeet

Vuonna 1975 käynnistettiin suomalaisten viime sotien aikana toisilleen lähettämien kirjeitten ja postikorttien keruu. Taina Huuhtanen valikoi näin syntyneen aineiston pohjalta 317 sivua käsittävän koosteen, joka ilmestyi vuonna 1984 ja sai nimekseen Talvisodan kirjeet. Huuhtanen kirjoitti kirjaan osiot, jotka selventävät lukijalle talvisodan historiaa.

Selitysosioissa Huuhtanen kertoo mm. sodanaikaista yksityistä viestinvälitystä varten perustetun kenttäpostin toiminnasta. Kenttäposti oli normaalin, maksullisen postin oheen perustettu palvelu, jonka ansiosta sotatoimissa olevat ja heidän omaisensa saivat lähettää toisilleen kirjeitä maksutta. Kenttäposti toimi hitaammin kuin normaali posti ja saattoi ruuhkautua, esim. jouluna. Se välitti kotoa rintamalle päin myös paketteja. Rahaakin sai lähettää säännösten mukaisesti, niinpä rintamalta kotiin sai kenttäpostissa lähettää enintään 100 markkaa.

Sota-ajan kirjeviestinnän perustietojen lisäksi Huuhtanen on listannut lukijaa varten talvisodan tärkeimmät vaiheet yhdelle sivulle. Kirjeet on järjestelty aikajärjestykseen ja sopiviin kohtiin sijoitetuissa selitysosioissa Huuhtanen kertoo lähemmin sodan etenemisestä ja sen vaikutuksesta kirjeisiin. Talvisodan 105 kunnian päivää saavat kirjassa laajan pohjustuksen, sillä mukana on kirjeitä miehiltä ja miehille, jotka on kutsuttu ylimääräisiin kertausharjoituksiin jo ennen sotaa. Myös sodan jälkeen kirjeitä kirjoitettiin, viimeinen kirjaan päätynyt viesti on kesäkuulta 1940.

Talvisodan kirjeet sisältää useitten lahjoittajien (yleensä tietyn perhekunnan) kirjekokoelmien aarteita. Kirjeitten ylälaitaan on merkitty kokoelman numero, josta halutessaan voi seurata kunkin kokoelman kirjoittajien kohtaloita. Minä luin kirjan kirjeet sellaisenaan enkä ryhtynyt tarkkailemaan erityisesti miten kenellekin käy. Jotkut kirjoittajat kirjassa ovat niin ahkeria ja tyyliltään erottuvia, että heidän viestinsä erottuvat ja niitten seuraaminen käy itsestään.

Sotien aikaan sensuuri tarkasti kirjelähetyksiä pistokokein. Sotapalveluksessa olevia oli kielletty ilmaisemasta minne he olivat sijoitettuja. Yllätyin siitä, miten moni oli jättänyt tämän säännöksen noudattamatta. Sääntöä oli myös kierretty eri tavoin. On selvää, että sillä on ollut eroa, onko mies sijoitettuna Viipuriin vai eteläiselle Kannakselle. Niinpä asia on tietysti kiinnostanut kotiväkeä.

Kirjaan poimitut kirjeet eivät kaikki sisällä dramaattisia tietoja sodan tapahtumista. Usein niissä puolisolta kysellään tuttavista, ilmaistaan kaipausta ja annetaan neuvoja. Tuntuu siltä, etteivät sodassa olevat miehet halunneet kotiväkeään sodan kauhuilla pelottaa. Milloin sotatoimista kirjoitetaan, se tehdään lyhyen toteavasti tai sitten propagandasta opittuja rempseitä lausahduksia tapaillen. Kummallista kyllä propagandan ajatukset, vaikka niitten lähtökohdan tunnistaakin, vaikuttavat näihin kirjeisiin päädyttyään kovin rehellisiltä. Tämä pätee varsinkin sodan uhrauksien ja raskaitten rauhanehtojen tiedostamisen kristillisten ja isänmaallisten sävyjen osalta. Sodan päätyttyä kansa alkaa valmistautua mahdolliseen uuteen sotaan. Tosin ihmiset ovat myös onnellisia rauhasta, nuoret ihmiset menevät naimisiin, joku pari saa lapsen, rintamalle tuntemattoman sotilaan -paketin saanut mies kihlaa paketin lähettäjän.

Kaikkiaan tästä kirjekokoelmasta muodostuu eläväntuntuinen kuva talvisotaan osallistuneitten perhekuntien kokemuksista.

Asko Sahlberg: Yhdyntä

Asko Sahlberg (s. 1964) on suomalainen kirjailija, jonka pieni romaani Yhdyntä julkaistiin vuonna 2005.

Asko Sahlberg tuli tunnetuksi viimeistään romaanillaan Tammilehto (2004). Luin tuon Suomen sisällissotaa käsittelevän romaanin aikoinaan kuultuani siitä tiedoitusvälineistä. Olin hieman pettynyt, koska romaanissa eräänä huomattavana teemana oli seksi. Minun on vaikea yhdistää seksiä sotaan. Mielikuvani mukaan sota on kammottava tilanne, joka rikkoo kaiken totutun ja turvallisen. Romaanissaan Yhdyntä Sahlberg kuitenkin jatkaa tätä seksin ja sodan yhdistämistä. En tiedä miksi. Romaanin alaotsikko on [Reunahuomautus sotahistoriaan].

Tarinana Yhdyntä on varsin selkeä. Päähenkilöitä on kaksi, Axel ja Valma. Heidän yhteistä hetkeään kuvataan jo romaanin alussa. Tapahtumapaikkana on kerrostalo Helsingissä helmikuussa vuonna 1944. On yö, Neuvostoliiton pommikoneet saapuvat kaupungin ylle. Pommituksien ajaksi väestön kuuluisi siirtyä pommisuojiin, mutta Axelin ja Valman osalta riippuvuus säännöistä ja sopivuudesta on katkennut ja he jäävät ylimmän kerroksen asuntoon rakastellakseen. Ehkä tämän on tarkoitus kuvata sodan absurdiutta? Tai sotaväsymystä? Yön kestäessä tapahtuu asioita, yö ei olekaan tyhjä ihmisistä, aavekaupungissa liikutaan. Samalla kirjailija kertoo Axelin ja Valman tarinan. Sota erottaa ja yhdistää, mutta ei lakkaa olemasta sotaa.

Luin kirjaa illalla, ensimmäistä kertaa sytytin lukulampun. Pimennysverhot tajusin sulkea myöhemmin. Kirjan komein kohta on se, kun Axel mielijohteestaan avaa ikkunan ja katsoo öiselle taivaalle:

Taivas oli sairas. Sitä haavoittivat sulkutulen valojuovaviuhkat, tulehduttivat valopommien kuumeiset pesäkkeet. Näkymättömissä vyöryvien pommikoneiden pitkittyvän ukkosen kumu oli sen kuolevanvalitusta, piinatun ruhon kaikuvaa korinaa. Kun Axel kohotti katseensa, maailma kiertyi ylösalaisin ja hän tuijotti syvälle maankuoreen revenneeseen aukkoon, maapallon mustan sisuksen maailmanloppua enteilevään, tulikuumaa visvaa pursuvaan lietteeseen. Se oli kammottava näky. Se oli kaunis näky. Siihen olisi voinut juuttua, sillä sen katseleminen oli melkein kuin katsomista peiliin.

Tämän uuden polven romaanin hyvänä puolena pidän luettavuutta ja selkeää tarinaa. Juoni ei ole epäuskottavan mutkikas, mutta silti hyvin punottu. Teemoja pienessä kirjassa on pitempään teokseen, pidän kiitettävänä sitä, että tässä on päädytty lyhyesti kuvailevaan kerrontaan. Ihan kaikesta pohdiskelusta en saanut kiinni, johtuu varmaankin minun rajoittuneisuudestani.

Kirjassa on 136 sivua ja luin sen eilissä päivänä.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturin (s. 1979) esikoisteos on romaani Isänmaan tähden. Se julkaistiin vuonna 2011.

Isänmaan tähden kertoo Saksan armeijan suomalaiseen SS-pataljoonaan vuonna 1941 lähtevistä neljästä miehestä sekä yhdestä miehestä, joka jää Suomeen. Romaanissa on monessa eri ajassa liikkuvia jaksoja. Tuoreimmat tapahtumat sijoittunevat 2000-luvun alkuvuosiin, jolloin kaksi päähenkilöä ovat jo vanhuksia. Erityisesti keskitytään näihin kahteen serkukseen, Antti ja Kaarlo Vallakseen, jotka lopulta elelevät maaseudulla samalla paikkakunnalla. Antti taisteli SS-joukoissa samassa ryhmässä kolmen Erkki-nimisen miehen kanssa. Kaarlo jäi Suomeen.

Romaanissa käsitellään miesten sotaa heidän muistojensa kautta. Tärkeänä teemana ovat moraaliset kysymykset. Antin muisti on heikentynyt, puhekyky on vähissä. Hänen muistinsa tukena olisi rintamalla pidetty päiväkirja, jota Antti ei onnistu löytämään. Kaarlo sen sijaan alkaa vanhemmiten kirjoittaa muistelmia omista sotakokemuksistaan. Hän haluaa muistelmiensa kautta lahjoittaa kuolleelle vaimolleen sellaisen miehen, jonka vaimo olisi ansainnut. Antin maailmassa muistot sotakavereista heräävät henkiin. Hän näkee vaimonsa ja tyttärensä hahmoissa taistelutoverinsa, jotka ovat jo kuolleet.

Isänmaan tähden kertoo saman SS-pataljoonan miehistä kuin edellinen lukemani kirja, Niilo Lauttamuksen romaani Vieraan kypärän alla. Siten myös tapahtuma-ajankohdat ja tapahtumapaikat ovat koulutusta ja sotaa kuvattaessa usein samoja. Aluksi vertailinkin tapahtumia, kunnes arvelin, että muuttuvathan ne muistotkin vuosien saatossa ja jokainen näkee tapahtuneen omalla tavallaan. Luulen että minulle kuitenkin oli hyötyä siitä, että Lauttamuksen romaani oli niin tuoreessa muistissa, sillä Linturin romaanin sirpaleinen kerronta sai sitä kautta tukevuutta.

SS-joukot olivat Saksan armeijan valioyksikkö. Linturin romaanissa mainitaan, että samoilla seuduin suomalaisten kanssa palveli SS-joukoissa myös ruotsalaisia, norjalaisia ja balttilaisia vapaaehtoisia. Miten suomalaisiin SS-miehiin sitten Suomessa mahdettiin suhtautua, siitä poimin tekstistä pienen näytteen:

Antti sytytti tulitikun yhdellä kädellä ja alkoi puhua ampumisesta. Siitä, miten tärkeää oli keskittää kaikki voima katseeseen ja unohtaa muu. Suomessa kaikki oli helpompaa, menestyminen ja moraali. Iltalomillakin saattoi vieraiden naisten sijaan kerjätä omalta vaimolta. Poika keskeytti Antin. Hän halusi tietää Saksasta. Hän ei ollut koskaan nähnyt natsia yhtä läheltä. Erkki naurahti.

– Sittenhän sinulla on ollut onnea.

Linturin aikajärjestystä rikkova kerronta palvelee heikenneen muistin kuvausta ja luo tarinaan arvoituksellisuutta, mutta samalla se myös vähän syö tehoja. Olen silti sitä mieltä, että Linturin romaanissa tuodaan esiin sellaisia puolia sodasta, jotka ovat saattaneet jäädä vähemmälle käsittelylle Suomessa. Sota on varmasti hyvin sekava tapahtumasarja. Se tuottaa paljon tuskaa sekä vammoja, joista kaikki eivät näy päälle päin, mutta voivat kulkea ihmisen mukana koko hänen lopun elämänsä.

Kirjassa on 233 sivua ja lukemiseen kului minulta pari päivää.

Niilo Lauttamus: Vieraan kypärän alla

Niilo Lauttamus (1924 – 1977) oli suomalainen sotakirjailija. Luin hänen esikoisromaaninsa Vieraan kypärän alla vuodelta 1957.

Vuonna 1941 lähti Suomesta joukko miehiä Saksaan liittyäkseen perustettavaan suomalaiseen SS-joukko-osastoon. Lauttamuksen romaani kertoo noista miehistä. Päähenkilönä on 17-vuotias Johannes Aihela, Karjalan evakko, jonka isä on antanut pojalleen luvan lähteä. Äiti on pojan hanketta vastaan. Hän jää vähemmistöön.

Romaani on jaettu kahteen suunnilleen yhtä pitkään osaan, jotka ovat nimeltään Koulutus ja Sota. Alussa kuvataan monivaiheisesti matkaa Saksaan ja miesten saamaa koulutusta. Koulutuksen henki on preussilaisen sotilaskurin ja -käytäntöjen mukaista, eikä se oikein miellytä suomalaisia. Miehet jurrittavat vastaan ja usein he kyseenalaistavat esimiestensä käskyt, mutta kova koulutus ja kuri nujertavat pahimman vastarinnan.

Voi sanoa: he kirjaimellisesti itkivät hikensä preussilaiseen maaperään. Ja hikeä itkiessä heistä alkoi versoa sotilas, mutta ei preussilainen, vaan sataprosenttinen suomalainen sotilas, päällä vain vieras vaatekerta ja taju vieraskielisen komennon käskystä. Kukaan heistä ei ihannoinut muuta kuin omaa suomalaisuuttaan, sillä preussilaisuutta he vihasivat, koska se ajoi heistä pois ihmistä ja yritti asentaa tilalle sotilaskoneen, sokean ja tottelevaisen. He taistelivat vastaan ja hävinneinäkin tunsivat olevansa voittajia. Omituista, mutta he todellakin tunsivat olevansa voittajia, koska kestivät ja koska siitä oli muodostunut kunniakysymys.

Miehet katsovat olevansa jääkärien perinteen jatkajia, he eivät ole natsihenkisiä tai sotahulluja. Sotaan he kuitenkin joutuvat ja se sota onkin kauempana kuin Balkanilla. Tarvottuaan Ukrainan liejussa ja nähtyään Asovan meren lähitienoita suomalainen pataljoona päätyy Kaukasukselle. Sota on julmaa. Se syö miestä ja miehiä. Kaikki suomalaiset eivät selviydy kotiin pitkältä reissultaan.

Kirjassa seurataan tapahtumia kymmenen miehen ryhmän vaiheitten kautta. Koulutuksessa miehet asuvat samassa tuvassa ja rintamalla samassa korsussa, silloin kun sellainen löytyy. Esimiehet ovat yleensä saksalaisia ja joskus suomalaisia. Kuvauksissa on ehkä havaittavissa pientä kotiinpäinvetoa. Suomalaiset upseerit esitetään ymmärtäväisempinä ja rivimiesten tasolle asettuvina, kun taas saksalaiset pitävät joukkoihinsa välimatkaa ja johtavat ylhäältäpäin. Toisaalta kirjassa kuvataan myös sympaattisia ja reiluja saksalaisia, eräistä itävaltalaisista puhumattakaan.

Lauttamuksen kerronta on helppolukuista, näinkin pitkän kirjan, 396 sivua, sain luetuksi neljässä tai viidessä päivässä. Minusta tällä kirjalla on suomalaisena sotaromaanina annettavaa ihan yhtä paljon kuin kohtuuttoman paljon tunnetummilla sotaromaaneilla.

Uula Aapa: Partisaanit iskevät

Uula Aapa (1900 – 1987) kirjoitti useita sotaa käsitteleviä romaaneja. Luin hänen kirjansa Partisaanit iskevät, jota kirjan takakannessa luonnehditaan dokumenttiromaaniksi. Kuvaus jatkosodan ajan neuvostoliittolaisia partisaaneja vastaan taistelevista suomalaisista torjuntajoukoista perustunee siis tositapahtumiin. Kyseessä on kirjailijan johdannolla täydennetty versio vuonna 1951 ilmestyneestä teoksesta Partio väijyksissä.

Partisaanit iskevät alkaa tekijän kirjoittamalla johdannolla, jossa esitellään Neuvostoliiton desantti- ja partisaanikoulutusta sekä heitä vastaan taistelevien suomalaisjoukkojen perustamista, koulutusta ja joukkojen koostumusta. Partisaaneiksi nimitettiin Suomen rajojen sisäpuolelle salaa tunkeutuneita neuvostoliittolaisia erikoiskoulutettuja joukkoja, joitten tehtävänä saattoi olla tiedustelu, vankien sieppaus ja strategisesti tärkeitten kohteitten tuhoaminen. Kirjassa kuvataan suomalaisen partisaanientorjuntaosaston toimintaa Suomen itäisessä Lapissa, laajan Savukosken kunnan alueella vuosien 1943 ja 1944 aikana. Lapin erämaissa ei valtakunnanrajalla ollut tiivistä rajavalvontaa vaan isotkin vihollisen osastot pääsivät tunkeutumaan syvälle Suomen alueelle.

Partisaanien torjujien toimintaa esitellään kirjan yhdeksässä erillisessä kertomuksessa. Kerronta on raportoivaa, toteavaa – kirjallista kikkailua ei ole havaittavissa. Sotilaitten puheenvuorot ovat useimmiten kovin asiallisia, huumori on pienimuotoista ja harvinaista. Sota partisaaneja vastaan koostuu toistuvista hälytystehtävistä pitkine takaa-ajoineen. Partisaanien teot ovat arvaamattomia ja siviiliväestöön kohdistuvat hyökkäykset tuntuvat erittäin julmilta. Aapa luettelee siviiliuhrien nimet ja käy lyhyesti läpi heidän kohtalonsa hyökkäyksessä.

Huomiota herättää lukiessa se, miten vähän suomalaisia taistelijoita yhteenotoissa kaatuu, kun taas isotkin partisaaniosastot tuhotaan usein viimeiseen mieheen. Vaikka partisaanien kerrotaan kehittyvän ja ottavan opikseen hyökkäyksistä (jotkut pääsevät livahtamaan pakoon), toimivat he aina aika samalla kaavalla. Takaa-ajettu partisaaniosasto pakenee tunturin tai vaaran laelle ja asettuu sinne siilipuolustukseen (puolustus joka suuntaan). Näihin asemiin suomalaiset saartavat partisaanit ja usein pienemmin voimin tuhoavat heidät. Yhdessäkään tarinassa partisaanit eivät laske suomalaisten tunnustelijoita linjansa läpi harhautusmielessä vaan aloittavat aina tulitaistelun ensimmäisiä miehiä vastaan.

Suomalaiset taistelijat, jotka koostuvat lähiseudun tukkijätkistä ja poromiehistä kuvataan hyväkuntoisina sotureina, jotka käyttävät maastoa hyväkseen ja toimivat täsmällisellä ajoituksella. He ovat erinomaisia hiihtäjiä ja kovia marssijoita, joitten apuna on oivallisesti koulutettuja sotilaskoiria. Myös sotilaitten omat jäljitystaidot ovat huippuluokkaa, kuten seuraavassa esimerkissä tarinasta Epäonnistunut takaa-ajo. Partio havaitsee jängällä kolme rinnakkaista latua ja tekee niistä seuraavat havainnot:

– Sivakoiden väli on huomattavan leveä, mikä johtuu niiden tottumattomasta käytöstä. Myös sompien jäljet ovat tavallista kauempana ladusta. Hiihtäminen on suoritettu tasaisesti ja rauhallisesti, nopeus noin 4 km tunnissa. Väsyneitä hiihtäjiä ei ole mukana. Latujen syvyys aiheutuu todennäköisesti raskaista kantamuksista. Maaston tuntemus vähäistä, koska ladut melkein törmäävät kohti korkeata Illisvaaraa. Maaston tuntijat olisivat kaartaneet jo kauempaa vaaran länsi- tai itäpuolitse. Ladut eivät ole meikäläisten vaan partisaanien tekemät.

Kirjailija Uula Aapaa on esitelty Kuopion kaupunginkirjaston sivuilla. Siellä mm. kerrotaan, että Uula Aapa oli kirjailijan nimimerkki.

Kirjassa on 224 sivua ja luin sitä kolmisen päivää.

Esa Anttala: Hopeaa rajan takaa

Esa Anttala (1917 – 1977) kirjoitti useita romaaneja kaukopartioretkiä tehneistä sotilastiedustelijoista. Esa Anttala on kirjailijan taiteilijanimi. Luin hänen romaaninsa Hopeaa rajan takaa. Romaani ilmestyi vuonna 1961.

Hopeaa rajan takaa on tarina kannakselaismiehistä, kahdesta talvisodan soturista, joitten kotiseutu Uudellakirkolla on jäänyt rajan taakse. Masennuksen ja alakulon vallassa nämä reipashenkiset, hyväkuntoiset nuoret miehet partioivat uuden rajan tuntumassa ennen kuin heidät kotiutetaan. Toinen miehistä, Wist, kertoo hopeaseppäisänsä haudanneen ennen evakkoon lähtöään kodin lattian alle ison määrän hopeaa, jota ei ole voinut mukana kuljettaa. Wist on suunnitellut käyvänsä hakemassa hopeat pois ja pyytää kirjan minä-kertojaa mukaansa. Ajatus tuo molempien mieleen jotain lohtua, menetetyn kotiseudun jälleennäkeminen tuntuisi aikamoiselta aarteelta sekin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat siis välirauhan aikaan, vuosiin 1940 ja 1941. Ajankohta tuo tapahtumiin tiettyä ilkikurisuutta, sillä jatkosodan aikanahan suomalaiset valloittivat luovutetut alueet takaisin. Kirjan loppuvaiheessa korostuvat Neuvostoliiton joukkojen siirrot rajan tuntumaan, mikä jo ennakoi uuden sodan puhkeamista. Kuvaukset rajan takaisesta elämästä ovat yllättävän ohuita, odotin niiltä joitakin meheviä yksityiskohtia. Toisaalta kyseessä on seikkailuromaani, jossa ei ehtimiseen maisemia tuijotella. Seuraavaksi kuitenkin esimerkki edellisen sodan jättämistä jäljistä:

Suomalaisten taisteluhaudat oli ammuttu aivan umpeen. Pesäkkeistä ja korsuista ei ollut jäljellä muuta kuin jokin hirrenpätkä, joka pisti esiin syvän kranaattikuopan sivulta. Tämä oli kuuluisaa ”Mannerheimlinjaa”.

Kaiken kaikkiaan koko kertomus on nuorten miesten leikkiä omalla hengellään ja se uhkuu aikamoista luottamusta omiin voimiin. Tosin ihan täysin omiin voimiin kaksikko ei luota vaan he hankkivat joukkoonsa kolmannenkin miehen, helsinkiläisen ylioppilaan, jolla ei ole kokemusta sodasta eikä toiminnasta vihollisen selustassa. Kolmas mies, nimeltään Paukku, onkin kertomuksen pikkuvelimäinen hahmo, joka tuo tapahtumiin lisäjännitettä osoittautuessaan kunnoltaan muita heikommaksi.

Vuonna 1963 Mikko Niskanen ohjasi Anttalan romaanin pohjalta tehdyn samannimisen elokuvan, jonka pääosissa esiintyivät Veikko Kerttula, Jaakko Pakkasvirta ja Pertti ”Spede” Pasanen. Hopeaa rajan takaa on minulle tuttu elokuva, olen nähnyt sen puolenkymmentä kertaa. Elokuva on melkoisen uskollinen romaanille, isoja yllätyksiä ei ole syytä odottaa. Lopussa kirjan tarinassa on pieni, sympaattinen loppunäytös, jota ilmankin elokuva loppuu ihan somasti. Varsinkin ”Speden” esittämän Paukun koomisia virityksiä on hyödynnetty elokuvassa hienosti, Veikko Kerttula on kuin suoraan romaanista ja vaikka Jaakko Pakkasvirran esittämä Wist ei vaikutakaan rotevalta voimanpesältä, hänen älyllisyytensä riittää tekemään hänestä uskottavan kaukopartiomiehenä.

Kirjassa on 182 sivua ja luin sen eilönnä.

Ilmari Turja: Päämajassa

Kirjan kansikuvassa päämajoitusmestari A. F. Airo ja Suomen marsalkka Mannerheim.

Ilmari Turja (1901 – 1998) oli lehtimies ja kirjailija. Vuonna 1966 tuli julkisuuteen hänen kirjoittamansa näytelmä Päämajassa. Luin Turjan näytelmän kirjana julkaistun version, jonka alusta löytyy kirjailijan laatima Tekijän sana.

Näytelmä kertoo tapahtumista Suomen armeijan päämajassa kesäkuussa vuonna 1944. Turja sanoo näytelmän marsalkan olevan enemmän kirjailijan luomus kuin eräs tunnettu marsalkka. Turja tunsi päämajan olosuhteet ja näytelmän päähenkilöistä hänellä oli henkilökohtainen käsitys, sillä hän oli työskennellyt propagandatehtävissä päämajassa jatkosodan alussa vuoden ajan. Jo tekijän puheenvuorossaan hän kertoo muistavansa päämajasta erityisesti kaksi miestä, päämajoitusmestarin ja marsalkan, joiden välille toisinaan syntyi tahtojen taistelu. Nämä hahmot, ilman nimiä, tehtäviensä ja sotilasarvojensa kautta tunnistettavina, ottavat herrasmiesmäisesti yhteen tässä suomalaisessa klassikkonäytelmässä. Vaikka näytelmä siis on fiktiota, sisältänee se myös sisäpiiriläisen näkemystä Suomen jatkosodan ajan sodanjohdosta.

Koska olen katsellut useita kertoja Matti Kassilan näytelmän pohjalta vuonna 1970 ohjaaman elokuvan nimeltä Päämaja, oli minun aluksi lukiessa vaikea saada hahmoja elämään elokuvan ulkopuolista elämää. Keksin tähän kuitenkin oman ratkaisuni. Aloin jo näytelmän alkupuolella laatia mielesssäni omaa dramaturgiaani näytelmästä teatterin lavalle. Valitsin ison osan roolihahmoista, jotkut jäivät vielä vähän auki. Kehittelin siinä lukiessani myös lavasteita, äänimaailmaa ja näyttämön ylle heijastettavia tekstejä, joilla voisi korostaa näytelmän pääkohtia sekä kuvia, jotka johdattaisivat katsojan siihen sotaan, joka näytelmässä muutoin nousee esiin vain näyttelijöitten repliikeissä. En tiedä olisiko kenestäkään muusta jännä nähdä sitä näytöstä, mutta minulle sen kuvitteleminen toi ihan hauskat fiilikset.

Joka tapauksessa ihan kiva oli lukea tämä näytelmä ja nähdä miten se poikkeaa Kassilan elokuvasta. Muistaakseni Kassilan elokuvassa ei mainita sitä, että Aunuksen kannasta olisi pidetty suomalaisten hallussa, jotta olisi jotakin takataskussa rauhanteossa. Tämän mielipiteen tuo näytelmässä esiin marsalkka keskustelussa ystävänsä eversti evp Hinderin kanssa. Tällaisia neuvotteluaseita voi sodassa varmaankin hankkia. Näytelmässä ei ole ulkokohtauksia, kaikki tapahtuu päämajan seinien sisällä, jotkut kohtaukset on järjestetty eri tavoin elokuvassa, vuorosanoja on siirrelty toisille upseereille ja mm. Tukholmasta päämajaan kutsutun eversti Bromman (elokuvassa Leif Wager) osuutta on elokuvassa kavennettu.

Luin näytelmän päivän aikana, kirjassa on 135 sivua.

Sun Tzu: Sodankäynnin taito

Muinainen kiinalainen sodanjohdon opas Sodankäynnin taito käsittelee sotaa ja siihen liittyviä asioita armeijan ylimmän sodanjohdon näkökulmasta. Tutkijat ja muut asiantuntijat ovat ajoittaneet Sun Tzun teoksen kirjoitusajankohdaksi n. v. 400 – 320 eaa. Sun Tzu voi olla nimimerkki, joka tapauksessa hän on kirjoittanut sodanjohtotaidosta tavalla, josta voi päätellä että hän on toiminut korkeissa sotilastehtävissä. Luin teoksen suomennoksen vuodelta 1982, suomentaja on Heikki Karkkolainen. Suomennos on laadittu Samuel B. Griffithin englanninkielisen version The Art of War pohjalta. Englanninnoksen pohjana on parisataa vuotta sitten toimitettu kiinalainen laitos. Griffithin kirjoittama johdanto käsittää noin kolmasosan kirjasta. Sitä edeltää Wolf H. Halstin kirjoittama miehekkään suppea ja hyvin antoisa esipuhe.

Sodankäynnin taito tunnettiin aluksi nimellä Kolmetoista lukua. Alkuperäinen nimi viittaa siihen, että teos on jäsennelty kolmeentoista selkeään lukuun. Kunkin luvun teksti koostuu säkeistä, mikä ei viittaa runouteen vaan asioitten jäsentelyyn sekin. Esitystapa on aforistinen. Itämainen viisaus esitetään usein kiteytettynä, mikä on varmaan omiaan parantamaan sen mieliinpainuvuutta. Vuosisatojen aikana näitä säkeitä on luettu ja tulkittu niin paljon, että lukemaani teokseen on sisällytetty myöhempien aikojen kommentaattoreitten tulkintoja, lavennuksia ja säettä avaavia lyhyitä kertomuksia.

Sun Tzun näkemys sodasta ei ole idealistinen, hän ei vetoa ylevyyteen, ei puhu isänmaanrakkaudesta eikä yhteisestä kiinalaisesta arvopohjasta. Hän on ammattisotilas, jonka tehtävänä on tarpeen tullen ohjata valtakunnan sotavoimat voittoon vihollisesta. Sun Tzun tekstistä ei löydy verenhimoa tai sotahulluutta. Hänen näkemyksensä mukaan paras voitto saavutetaan ilman taistelua, ja mikäli sotaan mennään, siitä on selvittävä nopealla iskulla, joka kuluttaa omia ja vastustajan resursseja mahdollisimman vähän, sillä sodankäynti on kallista.

Sun Tzu puhuu sodasta korkeimman tason esikuntaupseerin tai komentajan näkökulmasta. Tieto vastustajasta on oleellisen tärkeää ja sitä saadaan käyttämällä salaisia asiamiehiä. Heidän avullaan lyödään kiilaa vihollisen liittolaisten ja johtajien väliin, syötetään viholliselle väärää tietoa ja kalastetaan itselle niin paljon tietoa kuin mahdollista.

Kenraalin on tiedettävä ennakolta vastustajan suunnitelmat ja reagoitava niihin tilanteen edellyttämällä nopeudella. Vihollista harhauttamalla saatetaan vastapuolen joukot hajaantumaan, jolloin saavutetaan tietyllä alueella ylivoima, joka välittömästi hyödynnetään. Kenraalin on otettava huomioon omien ja vastustajan joukkojen kunto ja määrä, maasto ja ympäröivät alueet. Vastustajan joukoille on niitä saarrettaessa annettava mahdollisuus paeta, jolloin epäjärjestyksessä pakeneva joukko voidaan helposti tuhota. Sen sijaan saarrettuna vastustajan joukot taistelisivat järjestäytyneinä ja henkensä edestä.

Hyökkäykseen kiinnitetään kirjassa enemmän huomiota kuin puolustukseen. Näytteeksi tekstistä poimin seuraavan maininnan luvusta XI Maaston yhdeksän lajia:

28. Jos joku kysyisi ”Kuinka toimin hyvin järjestäytyneen vihollisjoukon ollessa hyökkäämäisillään kimppuuni?” vastaan: ”Anasta jotakin, jota hän hellii, ja hän taipuu toiveisiisi.”

Kirjassa on 152 sivua ja sain sen luetuksi neljässä päivässä.

Leo Tolstoi: Hadži Murat

Leo Tolstoin (1828 – 1910) viimeisenä ilmestynyt romaani julkaistiin vasta hänen kuoltuaan. Jo vuonna 1904 Tolstoi oli saanut valmiiksi lyhyen, 1850-luvun Tšetšeniaan ja Dagestaniin sjoittuvan romaaninsa, mutta se julkaistiin vasta vuonna 1912. Teos on suomennettu neljästi. Lukemani Eero Balkin suomennos on vuodelta 2001. Kertomus tšetšeenipäällikkö Hadži Muratin kamppailusta kansansa ja oman perheensä puolesta on sodan ja imperialismin vastainen tarina legendaarisesta sotasankarista ja siitä maailmojen kohtaamisesta, jota myös Tolstoi nuorena upseerina Kaukasiassa oli saanut todistaa.

Tolstoin tarinan taiturimaisuus piilee siinä henkilöhahmojen galleriassa, jonka hän vähäisellä, mutta merkityksellisellä kuvailulla saa luotua. Venäjän sotatoimia Tšetšeniassa ei kuvata yksipuolisesti. Kirjassa kuvaillaan venäläistä sotaväkeä sotaministeristä ja kenraaleista aina sotamiehiin asti. Hahmon saavat myös avaari- ja tšetšeenikylien asukkaat, joita erottaa venäläisistä miehittäjistä varsinkin uskonto. Mahdottoman asetelman keskeinen henkilö on Hadži Murat. Hänellä olisi kenties mahdollisuudet ratkaista jännittynyt tilanne, mutta miten mahdoton voidaan ratkaista? Hadži Muratin oma asema muodostuu koko Tšetšenian vertauskuvaksi. Hän on ikonimainen hahmo, jota kaikki pelkäävät ja kunnioittavat. Muratin kohtalo on kuitenkin seurata rauhan oloja vain ohikulkijan osassa.

Tekstinäytteenä katkelma tšetšenialaisen kansanlaulun sanoista:

Kuuma olet, kuula, ja tuot kuoleman, mutta etkö ollutkin uskollinen palvelijani? Musta multa, sinä peität minut, mutta enkö polkenutkin sinua ratsullani? Kylmä olet, kuolema, mutta minä olin sinun herrasi. Ruumiini ottaa maa, sieluni ottaa taivas.

Koska kärsivällisyyteni ei riittäisi Tolstoin pitkien romaanien lukemiseen (ovat tosin tulleet tv:stä tutuiksi), tämä noin 160 sivuinen teos sopii minulle erinomaisesti. Sitä paitsi tapahtumat ovat enemmän tätä päivää kuin Napoleonin sodat. Venäjän armeijan harjoittama metsien hakkuu ja kylien hävittäminen riittävät vakuuttamaan minut siitä, että ”totaalista sotaa” on valitettavasti harrastettu jo ennen ilmataistelun keksimistä. Kirjan ainoa kehnompi vaihe oli puolen välin paikkeilla kirjailijan esittäessä tsaari Nikolaista kovin yksipuolisesti väritetyn omahyväisen itsevaltiaan kuvan. Paljon vähempikin olisi riittänyt. Toisaalta tsaarin määräämien kammottavien rankaisutoimien laajentaminen Puolan ja Ukrainan suunnalle antaa tietysti romaanin sanomalle oman lisäsävynsä.

Kirjan lopusta löytyvät Kari Hukkilan ja Jaakko Hämeen-Anttilan mielipiteet romaanista. Hukkila korostaa teoksen kuvausta venäläisen (lue: länsimaisen) kokemasta vieraudesta, outoudesta suhteessa tuttuun ja turvalliseen. Hämeen-Anttila kirjoittaa samasta asiasta islamilaisesta näkökulmasta tarkasteltuna.

Kirjassa käytetään jonkin verran turkin, arabian, kumykin ym. kielisiä sanoja, joten loppuun on lisätty pieni sanasto lukemisen ymmärtämistä helpottamaan. Kirjassa on 184 sivua ja luin sitä ehkä viitisen päivää.

Yrjö Jylhä: Kiirastuli

Yrjö Jylhän (1903 - 1956) runokokoelma Kiirastuli käsittelee Suomen kohtalon vuosia, aikaa ennen talvisotaa ja sen jälkeen. Ennen kaikkea kirja sisältää kalliita runokuvia itse sodasta. Jylhän teos julkaistiin vuonna 1941.

Yrjö Jylhä oli klassisen runon taitaja, joka kuului Tulenkantajiin, suomalaiseen nuorten modernistitaiteilijoitten ryhmään. Hänen tavallaan klassisen, mitallisen ja loppusoinnutetun runon kirjoittajia ryhmässä olivat mm. Elina Vaara, Lauri Viljanen ja Uuno Kailas. Nuoret mitallisen runon kirjoittajat erosivat edeltävien sukupolvien taitajista lähinnä aiheen valinnan ja käsittelyn osalta. Tietysti esim. Uuno Kailas kirjoitti myös perinteistä runoutta, virsi 584, Suomalainen rukous, on hänen käsialaansa.

Niinikään monet Kiirastuli-kokoelman runot tuntuvat nykylukijasta (lue: minusta) jokseenkin yhtä paatoksellisilta kuin V. A. Koskenniemen vaikuttava ”Syysilta metsässä”. Ehkä kuitenkin mahtipontisuus-ruuvia on Jylhän runoissa kierretty vähän pienemmälle. Uskonnollisuus on myös läsnä Kiirastulen runoissa. Eräs kokoelman tunnetuimmista runoista, ”Pyhä yö”, kertoo lapsesta, joka syntyy kirvesmies Joosepille jouluna. Runo tekee tavallaan kaikista rintaman miehistä evankeliumin paimenia tai taivaallista sotaväkeä, jotka ainakin sen yön ajaksi ottavat tehtäväkseen suojella lasta petojen hyökkäyksiltä. Samalla suurten kuvien linjalla kulkevat monet muutkin runot.

Itse asiassa pidän kokoelman parhaimmistoon kuuluvina juuri juhlarunoja ”Runo kansalleni” (kirjoitettu jo v. 1938 vapaussodan tapahtumia muistaen) ja ”Vaienneet voittajat” (kirjoitettu v. 1940, jolloin Helsingissä järjestettäväksi oli kaavailtu olympiakisat). Jylhän upea mitallinen ja loppusoinnutettu runo sopii loistavasti juuri sankarirunoihin ja palvoviin ylistyslauluihin. Hänen osallisuutensa Tulenkantajien ryhmässä lienee vaikuttanut siihen, että runoista ei ole muodostunut ylenmäärin hehkuttavia ja silti niitten uljas tyyli tekee kunniaa isänmaalle ja Suomen kansan taistelijoille.

Tietenkin se mikä tekee Kiirastulesta klassikon runokokoelmien joukossa, on sen omakohtaisuus. Jylhä toimi talvisodassa upseerina. Runoissa hän lähettää miehiä taisteluun, runoilijaa mukaillakseni ”hellin katsein, mutta kovin käskyin”. Puolet palaa hengissä, moni makaa ahkion pohjalla. Elossa selvinneet saattavat rynnäkön jälkeen hymyillä, kaikki kaipaavat kuitenkin pois rintaman helvetistä. Runoilija ei mässäile kauhukuvilla, vihollisen raketit voi nähdä tähdenlentoina.

Jylhän runot järkyttävät lukijaa, mutta ne tekevät sen tyylikkäästi, pienen ihmisen tragedioilla. Runossa ”Kotiin” loman saanut ansioitunut sotilas kaatuu viimeisessä hyökkäyksessä ennen lomaansa, pääsee vihdoin kotimatkalle ja saa kuin saakin ristin – tosin suuremman kuin oli suunniteltu. Tämän runon kautta syntyy yhteys Yrjö Kokon ”Pessiin ja Illusiaan”. Sanonnan mukaan ”sota ei yhtä miestä kaipaa”. ”Pessissä ja Illusiassa” ainoa nimeltä mainittu mies, korpraali Pienanen, saa edustaa koko sotilaskuntaa. Hänen kaatumisensa ennen lomallelähtöä tuntuu juuri siksi armottomuudessaan niin satuttavalta.

Tunnettuja runoja Kiirastuli-kokoelmassa ovat myös ”Kaivo” ja ”Kohtaus metsässä”. Kaivo on trokee-mittaan sepitetty kuvaus, jossa tulee esiin talvisodan arki – runon soturien ongelmana on, mistä saada vettä. Kaivo on jäänyt joko rintamalinjojen väliin tai ainakin sellaiselle kohdin, josta vihollisen tarkka-ampujan on helppo poimia päiväsaikaan kaivolla kävijä. Korsussa, maan alla, on kertojan mukaan ”tyyntä, kodikasta”, mutta haavoittunut sotamies kaipaa huokaillen vesitilkkaa. Vettä saa kuitenkin vain lunta sulattamalla ja lumi on kertojan mukaan mustaa, ”sen peittää pirstat, savu, saasta”. Lopulta eräs miehistä saa ilmeisesti tarpeekseen toverinsa pyynnöistä ja lähtee noutamaan tälle vettä. Runo järkyttää dramaattisuudellaan, minkä lisäksi se saa komeasti nostetta toimivasta riimittelystä ja mitallisuudesta:

haavoissaan vain joku hiljaa huokaa:

veljet, vesitilkka tuokaa –.

Kohtaus metsässä -runossa kertoja joutuu äkkiä kasvokkain vihollissoturin kanssa. Runossa venytetään tapahtumaa viiden säkeistön mittaiseksi sodan moraalin pohdinnaksi. Kertoja tuntee selvästi myötätuntoa taiston kentälle kaatuvaa vastustajaansa kohtaan. Kuten tästä runosta, myös monesta muusta jää lukijalle tuntu siitä, ettei koettu jätä runoilijaa rauhaan, vaikka rauha koittaakin. Tämä vaikutelma korostuu kokoelman viimeisessä runossa ”Näky”, jossa kaatuneitten miesten armeija tulee pyytämään runoilijaa johdattamaan heitä takaisin taisteluun, joka heiltä jäi kesken. Vastahakoisesti, mutta velvollisuudentunnon ajamana runoilija suostuu. Tuloksena lienee tämä kokoelma.

Tuoko Kiirastuli jotakin uutta sodasta kertovaan kirjallisuuteen? Ainakin se on tunnetuin runokokoelma talvisodasta. Kirjoittajan omakohtaisen kokemuksen kautta Kiirastuli on viesti niiltä miehiltä, jotka menettivät henkensä talvisodassa, kuten myös niiltä, jotka sodan myllerryksestä hengissä selvisivät. Heistä jokaisella on ollut sodasta oma tarinansa. Kiirastuli kertoo yksilöitten kautta yhteisestä kärsimyksestä, torjuntavoitosta, joka pelasti Suomen.

Kiirastulen lukemiseen käytin pari päivää. Osa runoista oli entuudestaan tuttuja.

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

Yrjö Kokko kirjoitti sadun Pessi-peikosta ja Illusia-keijukaisesta vuonna 1944. Hän palveli tuolloin maataan jatkosodan rintamalla upseerina. On vaikea sanoa, onko Pessi ja Illusia tarkoitettu saduksi aikuisille vai lapsille. Kirjassa kerrotaan, että kirjailija sai aiheen satuun talvisen automatkan aikana. Hän kirjoitti tarinan rungon yhdessä yössä. Sen oli tarkoitus toimia hänen lapsilleen suunnittelemansa joululehden eräänä osana. Sadun lomassa kirjailija kertoo myös sodan tapahtumista, niin että kirja on siten myös eräänlainen kertomus sodasta. Jos tarinan näkee lastensatuna, sen tarkoitus lienee sodan osalta kertoa lapsille, että sodankin aikana luonto elää omaa elämäänsä, ihmisten väliset taistelut eivät tuhoa koko metsän elämää, niin että sodasta huolimatta toivo jää jäljelle. Aikuisille sodan mukana olo sadussa on irvokas muistutus ihmisen itsekkäästä, elämää hävittävästä toiminnasta. Aikuinen lukija löytää kirjasta paljon moitetta niin sotaa kohtaan kuin yleensäkin ihmisten keskinäistä käyttäytymistä kohtaan.

Sateenkaarella onnellisen elämänsä viettänyt Illusia on keijukaisneito, joka saapuu karjalaisen vaaran juurelle. Hän kohtaa siellä peikkopoika Pessin, joka on osaksi pessimistien sukua. Illusian isä taas on nimeltään Illusion. Pessi ja Illusia ystävystyvät ja sattuneesta syystä Illusia ei pääse takaisin kotiinsa, sillä alkukesä on kuiva eikä sateenkaarta ilmesty taivaalle. Tilanne pahenee vielä dramaattisesti, kun Ristilukki leikkaa siivet nukkuvalta Illusialta ja tämä on pakotettu unohtamaan kotiinpaluunsa. Kaiken huipuksi vaaran takana on jatkosodan rintamalinja, joka tuo lisämausteensa tarinaan.

Satu etenee yksittäisten tarinoitten kautta. Jokaisessa tarinassa esitellään yksi tai useampia metsän eläimiä tai kasveja. Tarinoitten sävy vaihtelee hieman. Kertoja tuntee perinpohjaisesti luonnontiedettä, tarinoissa vilahtelevat tieteelliset nimet, yksityiskohtaiset lajinmääritykset ja muuttolintujen talvehtimisseudut. Lastensadun tiedoiksi niissä on usein liikaakin. Kerronta muuttuu paikoin oppimestarimaiseksi, juoni etenee hieman laskelmoidun tuntuisesti aisoposmaisia opetuksia tavoitellen.

Mielestäni kerronta on parhaimmillaan, kun kirjailija unohtaa hetkeksi luonnontieteen ja päästää satusedän itsessään valloilleen. Ensimmäisen kerran näin tapahtuu tarinassa Ristilukista. Nimihahmo Ristilukki ei olekaan pelkkä hämähäkki, hän on kudontataiteen syvällinen tuntija, joka on jäänyt toiseksi vain Illusian isälle, Illusionille, vanhalle opiskelutoverilleen. Tämäkin tarina sisältää varmasti luonnontieteellisiä faktoja, mutta onneksi ne eivät pääse tukahduttamaan kerrontaa. Syntyy pahan kaunis tarina viattomuudesta, jolta leikataan siivet.

Jatkossa kirjan kerronta silmikoi vähä vähältä koko vaaran eläinkunnan satuun mukaan, mutta vasta kun mukaan tulevat biisami, närhi ja Surnia-pöllö sekä varsinkin Lumikko, kerronta saa siivet alleen ja etenee sujuvasti kohti loppuaan. Satu saa päähenkilöitten kannalta onnellisen lopun. Kirjailija on kuitenkin liittänyt loppuun myös oman kertomuksensa. Paljastuu että hän saa rintamalta työlomaa peräti kaksi kuukautta. Mutta hän ei saa lomaa kirjoitellakseen satuja. Kirjailija on lääkäri, hän menee takaisin omalle paikkakunnalleen harjoittamaan lääkärintointaan. Siellä, kodin turvallisessa ympäristössä, vaimon ja lasten seurassa, satu lopulta päättyy.

Kirjaa lukiessani olin välillä hämilläni lukiessani kuvausta sodasta ja sotilaista. Vähän kerrassaan kuitenkin minusta alkoi tuntua, että sodan mukana ololla tarinassa oli terapeuttinen tarkoitus. Sota oli tosiasia. Tämä satu ei sotaa ihannoi, eikä vähättele, se korostaa sitä mahdollisuutta, ettei ihmiskunta enää pilaisi luontoa sotimalla. Satu toimii myös lohdutuksena niille, jotka kuvittelevat, ettei luonto voisi millään toipua nykyaikaisen sodankäynnin tuhoista. Tuhoutuneen osuuskaupan lämpöpatterissa pesivä lumikkoperhe on siitä eräs osoitus.

Minulta meni lukemiseen viitisen päivää. Välillä pestiin anopin matot ja minä silpaisin sen homman päätteeksi kunnon kumarat, missä kaikessa meni ainakin yksi päivä toipumisineen. Kirjaa lukiessa tuli mieleeni toisen Yrjön, nimittäin Yrjö Jylhän runokokelma Kiirastuli. Sekin on kirjoitettu osin sodassa, tosin talvisodassa. Siitä seuraavaksi.