Ainakin etäisesti tuttua monelle meistä, vai mitä? Jos emme itse, niin ainakin joku kanssaeläjämme puhuu jotenkin noin ja toimii muutenkin itseään vähätellen ja alentaen.
Usein ihan huomaamattani myös itse toimin juuri noin. Aivan kuin joku koko ajan kuiskuttaisi korvaani, etten ole tarpeeksi hyvä, että aina joku muu osaa tai tietää paremmin, tai että ainakin on ehdottomasti fiksumpaa olla toitottamatta omaa mielipidettään tai tietämystään asiasta. No juu, onhan se ehkä fiksumpaa, mutta ei sellainen asenne loppupeleissä oikein järkevää ole. Tai ainakin se on tosi ärsyttävää. Usein myös muiden mielestä!
Nuoremmat naiset taitavat olla tässäkin suhteessa vähän erilaisia. Onneksi. Mutta monet oman ikäpolveni naiset sen sijaan ovat joskus hyvinkin epävarmoja asiansa ja ehkä myös oman itsensä suhteen. Kaikki eivät edes huomaa epävarmuuttaan, vaan sellainen toimintatapa tulee jostakin selkäytimestä ihan vahingossa. Tällainen turha itsensä vähättely luo helposti kuvaa stereotyyppisestä naisesta, joka ei tiedä mistä puhuu ja joka on jotenkin hölmö. Muiden kunnioitusta ja arvostusta ei ainakaan tällaisella itsensä vähättelyllä saa.
Minulla lähes alitajuinen ja harmillisen usein esiin tuleva itseni vähättely ja puhetapa saattaa johtua siitä, että haluan usein jotenkin pehmentää sanottavaani. En haluaisi vaikuttaa aggressiviselta tai karskilta. Sellainen ei vain sovi omakuvaani. Sosiaalisissa suhteissani yritän yleensä olla diplomaattinen ja kohtelias ja vältän viimeiseen asti kaikenlaista uhkaavalta vaikuttavaa käytöstä. Luulen, että sellainen tapa liittyy vahvasti persoonaani, enkä sitä haluaisikaan kovasti muuttaa, mutta suoranaisesta itseni vähättelystä haluaisin eroon.
Perusteellisempi vähättely-asian pohdinta alkoi oikeastaan viime viikolla vanhaa kellarivarastoamme inventoidessa. Olemme nimittäin käyneet läpi varastoa, jossa on säilöttynä lastemme historiaa: dubloja, legoja, barbie-juttuja, junaratoja... eli kaikkea mahdollista ja jännittävää noille ihanilla uusille pikkuihmisille ajanvietteeksi ja ihmeteltäväksi. No, sieltä kuoriutui esiin myös iso pahvilaatikollinen meidän omia muistojamme.
Olen tainnut kertoa jossakin yhteydessä, että olemme kauan sitten harrastaneet kilpatanssia. Kun kaverit joskus kyselevät siitä ajasta, minulla on ollut tapana vähän nolona naureskella ja vähätellä asiaa ja olen vilpittömästi ollut sitä mieltä, ettei juttua nyt oikeastaan kannattaisi edes mainita. Eihän se nyt mitään ollut. Viime viikolla avasin kuitenkin tuon vanhan pahvilaatikon ja ryhdyin nostelemaan pokaaleja ja mitaleja keittiön pöydälle ja silloin ymmärsin, että meille se oli silloin iso ja tärkeä juttu. Uhrasimme silloin tanssitreeneihin paljon aikaa, hikeä (ja minä myös kyyneleitä), joten jo se tekee asiasta ainakin meille merkityksellisen. Miksi sitä vähättelemään. Ja pokaalimäärästä päätellen olimme omassa sarjassamme myös oikeasti hyviä! Mutta kymmenen vuotta siinä vierähti, ennen kuin uskallan sanoa tuon ääneen. Tai ainakin nyt kirjoittaa siitä mustaa valkoiselle.
Hetkeksi nostimme nuo pokaalit myös näkyville kirjahyllyn päälle, olkoonkin, että ovat ihan järkyttävän rumia.
Olisi kiva kuulla, oletko sinä varmempi ja rohkeampi tuomaan osaamistasi, tietämystäsi ja vahvuuksiasi esille?
Syksyterkuin,
Leena
P.S. Ylimmäinen kuva on osa Reima Nurmikon Aurajoessa kelluvasta Haahka-installaatiosta. Teos ottaa kantaa merien jätevesiongelmaan.