Takapihalla harmoniaa ja rauhaa?

Kyllä. Sellaiseen on pienehkö takapihamme suunniteltu, ja jos minulta kysyt, siinä on onnistuttukin aika kivasti. Veden solinaa, linnunlaulua, ihanaa aurinkoa ja vilvoittavia varjopaikkoja. Ja sitä seesteistä tunnelmaa. Ainakin ajoittain.

Ja sitten joskus taas neljä pientä tenavaa kirmaa ympäriinsä ja hurjastelee pahvilaatikoista väsätyillä autoillaan, harjoittelee maalaamista, naulaamista ja muuta rakentamista tai pitää piknikkiä viireineen ja ilmapalloineen. Tai sitten naapuriin muuttaneen perheen vähän isommat lapset hyppivät aidan takana trampoliinilla, kannustavat toisiaan ja potkivat palloa jättikokoiseen jalkapallomaaliin. Mutta siis muulloin (mikä tarkoittaa oikeastaan enimmän aikaa) tunnelma on hyvinkin harmoninen ja rentouttava. Sitä paitsi kontrastia pitää tietenkin olla, muuten täysi hiljaisuuskin voi olla tosi puuduttavaa ja siitä melkein unohtaa iloita.

Lueskelin taannoin Kristiinan somasta terassille rakennetusta japanilaisesta puutarhasta (hän itse käytti blogipostauksessaan japanilainen puutarhani-sanojen kohdalla lainausmerkkejä) ja aloin miettiä, etten ole omasta rauhan tyyssijastamme tainnut kirjoitellakaan teema-näkökulmasta, vaikka muuten olen taatusti hehkuttanut pihaelämän ihanuutta. Tarkoitan siis, etten ehkä ole maininnut ajatuksestamme noudattaa tai olla noudattamatta puutarhassamme minkäänlaista erityistä tyyliä tai teemaa. Ja jos totta puhutaan, emme olekaan kovin tosissamme yrittäneet seurata mitään erityistä suuntausta, vaan kaikki on tapahtunut ja muotoutunut vähän vahingossa.  Omat mieltymyksemme ovat olleet suunnan näyttäjinä ja kuin huomaamatta olemme selvästi napanneet vaikutteita myös japanilais-tyyppisistä asioista omalla pihallamme. Tärkein tavoite kaikessa lienee ollut, että pihalla mieli seestyy, rauhoittuu ja kiire unohtuu. Omana tavoitteenani on saavuttaa siellä mahdollisimman usein jonkinlainen flow-tila, oli sitten kyseessä kasvien kanssa piipertäminen, valokuvaaminen tai vain olla möllöttäminen. Joogaaminen ja meditoiminenkin onnistuu omassa rauhassa.

Oikeista japanilaisista puutarhoista olen kyllä joskus lueskellut ja katsellut jokusen dokumentinkin. Ihan ensimmäiseksi minulle tulee mieleen harmoninen tunnelma ja katseilta suojassa oleminen. Tuollaisen paikan alkuperäinen idea onkin tainnut olla enemmän pyhäkön kuin arkipuutarhan rakentaminen. Kasveihin, kiviin, vesiaiheisiin ja rakennelmiin liittynee paljon symboliikkaa ja muita juttuja, joista minulla ei todellisuudessa ole aavistustakaan. Silti jokin erityinen taika kauniissa ja lopulta aika pelkistetyssä tyylissä ja rauhoittavissa puutarhoissa (joita siis olen nähnyt vain kuvissa tai tv:ssä) on jo pitkään kiehtonut mieltäni. Kun jokunen vuosi sitten muutimme nykyiseen kotiimme, aloimme muokata takapihasta mielemme mukaista, vaikka tietomme ja taitomme kaikessa olivat noviisi-asteella.

Talomme edelliset asukkaat olivat jo onneksi istuttaneet monia meitä miellyttäviä kasveja, ja jopa rakentaneet pienen vesialtaan (minä kutsun sitä lammikoksi), ja se sopiikin mainiosti toivomamme rauhoittavan ilmapiirin luomiseen. Lammikon hoitaminen tosin alkuun vähän kauhistutti, mutta nyt voin todeta, että aivan turhaan. Näiden täällä asuttujen muutamien kesien aikana olemme pihalta karsineet mielestämme ylimääräisiä perennoja ja istuttaneet joitakin uusia, enemmän omaan tyyliimme sopivia kasveja tilalle. Kokonaisuus elää jatkuvasti ja tässä vielä kaikkea tosiaankin vasta harjoitellaan. 

Vaikka en nyt siis todellakaan yritä esittää olevani sen enempää japanilaisen (kuin minkään muunkaan maalaisen) puutarhan perustamisen, rakentamisen tai hoidon asiantuntija, selailin vanhoja takapihaltamme ottamiani kuvia ja uhkarohkeasti poimin muutamia, mielestäni ehkä vähän Japanin suuntaan viittaavia asioita, jotka samalla sopivat ja solahtavat mukavasti myös suomalaiseen pihaan. 

Vesi

Vesiaihe taitaa olla olennainen osa japanilais-tyyppisessä puutarhassa. Soliseva puro, lampi, putous tai vaikkapa lintujen vesiallas luovat oikealta tuntuvaa tunnelmaa. Itselleni erityisesti  veden liikkeestä aiheutuva ääni ja melodia ovat tärkeitä. Onneksi oman lammikkomme pieneen suihkulähteeseen on saatavana erilaisia vesisuuttimia, en nimittäin tykkää jos pulppuavan veden ääni on liian kohiseva tai muuten voimakas. Pieni solina sen sijaan on tosi kiva ja luo ympärilleen oman kuplan, jossa kauempaa kuuluvat äänet jäävät helpommin jonnekin ulkopuolelle. En ole ihan varma, mikä suuttimista olisi se kaikkein paras ja vieläkin niitä joskus vaihdellaan. Olen aika tarkka noissa ääni-asioissa ;). Kaiken kukkuraksi olen myös haaveillut eräänlaisesta bambu-kaivosta, jossa veden liike saa tasaisin välein täyttyvän bambuputken lonksahtamaan kumeasti ja kaatamaan putkeen kertyneen veden takaisin lampeen. Mekanismia on vähän hankalaa selittää, mutta kuvauksia tästä löytyy nimellä shishi-odoshi. Kerrassaan meditatiivinen laite! 

Jos vettä ei puutarhassa ole saatavilla, sen voi korvata hiekkaan tai soraan piirretyillä vettä ja sen liikettä kuvaavilla viivakuvioilla ja näin vain välillisesti viitata veteen. Meidän pihassamme on sen verran kulkua ja liikettä, että kuvioita saisi olla jatkuvasti piirtämässä uudelleen, vaikka voisihan tuo piirtäminenkin olla tavallaan meditatiivista. 

Lammikossamme kasvava lumme on ihana. Odotamme aina jännittyneinä ensimmäistä kukkaan puhkeavaa kaunokaista ja joka kesä ensimmäiset kukat ovat avautuneet juhannusviikolla. Saa nähdä, miten tänä vuonna. Hetki on joka tapauksessa aina jotenkin taianomainen!

Vettä suositaan japanilaistyyppisissä puutarhoissa sen heijastuksien, välkkeen, kimmellyksen ja solinan takia. Siitä heijastuu kasveja ja ennen kaikkea huikeaa taivaan väriä. Omassa pihassamme veden välke heijastuu uskomattoman kauniisti terassin sisäkattoon ja olkkarin kattoon asti.

Vaikka lammikostamme vähennetään vettä talveksi, jonkin verran sitä on jätettävä, jotta pohjalla talvehtiva lumme säilyy hengissä. Jäätynyt veden pinta ensimmäisen pakkasyön jäljiltä voi olla erityisen kaunis.

Perinteisesti japanilaisen puutarhan lammikoissa voi uiskennella myös salaperäisiä oranssinkirjavia karppeja, jotka saattavat kuulemma elää hyvinkin vanhoiksi. Periaatteessa meidänkin lammikossamme on riittävästi vettä, niin että siellä voisi kyllä polskia muutama kala, mutta ne pitäisi saada talveksi akvaarioon sisätiloihin. En kyllä ole yhtään innostunut kalanhoidosta ja K vielä vähemmän, joten tähän asti kaloja on löytynyt vain lautasilta ja hyvä niin.

Veden alla näkyvät punaisena hohtavat läikät eivät ole karppeja vaan talvehtimaan jätettyjä lumpeenlehtiä

Kivet

Olen aina pitänyt paljon kivistä ja halunnut niitä myös omaan pihaan, tai jos pihaa ei ole ollut, olen aina tuonut myös sisälle kauniita kiviä. Kuulun nimittäin siihen erityiseen "heimoon", joka raahaa matkalaukuissaan kauniita kiviä matkamuistoksi. Tässä pihassa olen saanut toteuttaa kivirakkauttani mielin määrin, vaikka tyypillisiä kivilyhtyjä tai muita sellaisia ei meille ole toistaiseksi ilmestynyt. Jos olisimme ottaneet mallia suoraan Japanista, kivien valinnassa olisi pitänyt olla erityisen tarkkana. Ei nimittäin ole kuulemma ollenkaan sama, millaisen murikan hienoon puutarhaansa kampeaa! 

Meillä oli siis muuttaessamme jo valmiina kivillä ympäröity lampi, joten nuo edellisten asukkaiden valitsemat kivet ovat ohjanneet loppujenkin kivien valintaa. Harkituissa puutarhoissa itäisen uskomuksen mukaan kivilläkin on tietoisuus, joka ilmenee hiljaisuutena. Niissä näkyy ja tuntuu myös vuosisatoina karttunut aika, liike ja suunta. Kivet ovat kuulemma japanilaisen puutarhan perusta ja selkäranka, ja jokainen kivi on oma persoonansa. Vaikka kivistä erityisen paljon tykkään, emme ole kovin perusteellisesti paneutuneet pihakivien valintaan. Päin vastoin. Olemme pienempiä kiviä hakeneet ämpärikaupalla lähimmästä kiviliikkeestä ja sitten kotona niistä kivipölyt pois pestyämme olemmekin tajunneet, että vähän väärän värisiä oli tullut valittua. Muoto ja koko onneksi kivipölynkin alta oli näkynyt jo niitä ämpäreihin nostellessa. Sen verran olemme pihassa yrittäneet katsoa, että samaan ryhmään asetellut kivet eivät olisi keskenään kovin erilaisia. 

Ikivihreät havukasvit

Olen oppinut tykkäämään havukasveista erityisesti ja varsinkin sembramänty ja monet marjakuuset ovat omassa pihassamme ehdottomia suosikkejani. Talvisin käyn pelastelemassa niitä lähes päivittäin lumen painon alta, jos lunta on tupruttanut runsaasti. Salaa jopa juttelen, etenkin sembramännylle, ja kerron kevään kyllä koittavan, kunhan vielä hetki jaksetaan. Ehkä vähän noloa ;). 

Meillä on myös erilaisia tuijia (eivät ole varsinaisesti havukasveja, mutta ikivihreitä kuitenkin) ja niistäkin olen oppinut pitämään juuri niiden tarjoaman näkösuojan ja ikivihreyden vuoksi. Tänä keväänä yksi ruukussa talvehtinut pallotuija yllättäen nuukahti, eikä taida tuosta toipua. Hmm. Ruukku on helppo täyttää, mutta ehkä tilalle istutamme jotain muuta. Tontin kulmassa kolmen ison tuijan juurella kasvaa, ja aina hetken kukkiikin, muutama vaaleakukkainen rhododendron. Niitä pitäisikin muistaa siirtää vähän kauemmas tuijista, sillä ne alkavat jäädä liiaksi isojen kasvien alle. Ehkä ensi kesänä..

Pihalla kasvaa lisäksi kaksi komeata ja hyvin suomalaista mäntyä, jotka tarjoavat miellyttävää varjoa ja toisaalta tuulisina ja kuivina kesinä valtavat määrät pudonneita käpyjä ja isot kasat neulasia. Neulasia "sataa" kovalla tuulella tietysti myös veteen ja tuulen tyynnyttyä keräilen niitä haavilla veden pinnalta. Aika rauhoittavaa hommaa lopulta sekin.

Sammaleet ja kaunislehtiset maanpeitekasvit

Sammaleen kanssa käymme yhä vähän ristiriitaista vuoropuhelua. Japanilaisissa puutarhoissa sammaleet ja maanpeitekasvit voivat korvata nurmikon täysin, mutta toistaiseksi olemme rajoittaneet sammaleen kasvua vain tiettyihin paikkoihin kuten kivien päälle. Nurmikkoa meillä yhä on ja varmasti sitä säilytetäänkin ainakin lastenlasten ollessa pieniä. Ehkä joskus vielä pihan meno rauhoittuu niin, että rakennamme vain muutamia liuskekivipolkuja ja siltoja kulkureiteiksi matkalla kohti puutarhan perälle rakennettua teehuonetta. No, ei vaiskaan! Niin suuria ei kyllä suunnitella. Tosin olen kyllä kuullut  sanottavan, että japanilaisissa puutarhoissa täytyy olla teehuone, koska vasta silloin puutarha huomioi kaikki ihmisen aistit: Näköaisti tyydyttyy kauneutta katsellessa, vesi huolehtii (muiden luontoäänien ohella) kuuloaistin ruokkimisesta, kasvit tuoksuvat, sammalen pehmeys ja kivien kovuus antavat huomiota tuntoaistille ja makuaistiaan voi helliä tietysti juomalla ihanista teesekoituksista valmistettuja juomia omassa teehuoneessa.

Maksaruohot ja mehikasvit ovat myös meille mieluisia maanpeitekasveja ja nekin sopivat hienosti etenkin lammikkoa reunustavien isojen kivien ja kallionlämpäreen päälle sekä ruukkuistutuksiin. 

Maanpeitekasveina meillä on runsaasti myös pikkutalviota, kevätkaihonkukkaa ja vähän taponlehteä ja jättipoimulehteä. Niistä kaikista tykkään kovasti. Patjarikkorikko vaaleanpunaisena ja valkoisena on myös todella ihana alkukesän kukkamerineen. 

Myös kivikkokilkka viihtyy askelkivien lomassa. Sen kukka on vaatimaton, pieni, sininen ja ah, niin ihana.

Perennat ja muut

Vaikka pidän kovasti isoista ihanista englantilais-tyylisistä värikkäistä perennapenkeistä, omalle takapihallemme ne eivät valitettavasti istu. Keväällä meillä on kyllä kukkimassa joitakin sipulikukkia, runsaasti keltavuohenjuurta, ja ruukuissa usein orvokkeja. 

Kesällä sen sijaan on vähän erilaisia värejä ja pelkistetympiä kokonaisuuksia. Lammikon ympäristössä kasvaa jaloangervoja, kurjenmiekkoja ja päivänliljoja sekä sitten ihan omassa penkissään ihanat pionit, joista en kyllä suosiolla luovu. 

Sitten lisäksi vain paljon erilaista vihreää!! kuten erilaisia kuunliljoja. Etenkin isolehtinen vähän sinertävä kuunlilja sekä tuuheat saniaispuskat näyttävät ihanan vehreiltä ja sopivat veden äärelle sekä muihin kasveihimme. 

Lehtipuut ja pensaat

Koristeomenapuu on taas tänä vuonna hengästyttävän upeassa kukinnassa ja ryöppyää vieläkin vaaleanpunaisena. Sitä ennen kukki valkoisena luumupuu ja mielestäni ne molemmat sopivat pihaan hienosti juuri kukkiensa vuoksi. 

Pidän tosi paljon myös jo ehkä vähän liiankin isoksi venähtäneestä katsurasta. Sen kukinta on hyvin herkkä, sitä tuskin huomaa, mutta katsuran lehdet ovat kauniin sydämen muotoiset ja syksyllä maahan putoavat upean väriset lehdet tuoksuvat huumaavasti piparkakuilta! Niitä on kiva haravoida :). 

Tykkään kovasti köynnöshortensioista, jotka luikertelevat männynrungon ympärillä ja  pation ristikkoritilässä.

Valkoisen ja vihreän eri sävyt vuorottelevat pihassa omasta mielestäni kauniisti. Isohko syyshortensia ja muutama pallohortensia valkoisine kukintoineen sopivat aika hyvin joukkoon. Syysväritys on kyllä sitten ihan erilainen.

Keltajapaninangervot ja Japanin kelasköynnökset näyttävät mielestäni aika kivoilta sembramännyn ja hortensioiden vierellä. Nuo angervot ja kelasköynnöskin tuovat syksyllä lämpimillä väreillään erityistä lämpöä pihaan.

Pensaina meillä on erilaisia angervoja. Supersuosikkini on iki-ihana perhoangervo. Sen valkoinen kukinta on runsas, mutta samalla herkkä ja vähän erikoinen. Kuin pieniä keijukaisia lentelisi ympäriinsä.

Kiinanlaikkuköynnökset täyttävät aika ison alan takapihaamme kiertävästä ruskeasta ja  korkeahkosta lauta-aidasta pehmentäen sitä kauniisti. Varsinkin alkukesästä laikkuköynnöksen lehtien väritys on ihana ja vaatimaton kukkakin on varsin viehko.

Muutamia kärhöjä perimme jo edellisiltä talon ja pihan omistajilta. Etenkin ihana sininen alppikärhö ihastuttaa minua aina vain.

Etupihalla kuusama ja naapurin puolelta kiipeävä villiviini kaunistavat muuten vähän synkkää aitaa. 

Koristeheinät

Tällä hetkellä meillä on heinistä vain viiruhelpiä ja punaista hurmesilkkiheinää. Vanhan sininata-tuppaan jouduin tänä keväänä heittämään pois, mutta tarkoituksena on laittaa etupihalle ruukkuun jokin uusi kiva heinä. Ainoa haittapuoli heinien kanssa on se, että olen aika allerginen kaikkien heinien kukinnalle, joten valinnassa on tiettyjä rajoituksia, vaikka niistä kovasti tykkäisin ja ne meille sopisivat.

Muuta

Terassilla on mustiin kulmikkaisiin betoniruukkuihin istutettuna muratteja, jotka kiipeilevät kivasti puuristikoissa. Ainakin viime kesänä ne viihtyivät ja kasvoivat hurjasti varjostaen iltapäivän aurinkoa miellyttävästi. Yhden muratin onnistuin talvettamaan maahan istutettuna, mutta kolme muuta täytyi hankkia uusina tänä keväänä. Nyt tiedän, että maahan istutus on varmempi tapa talvetukseen, joten ehkä ensi keväänä ei tarvitsekaan hankkia uusia muratin taimia. Kuvan muratit ovat tämän kevään uusista taimista istutettuja ja aika pieniä vielä.

Näiden mainitsemieni kasvien lisäksi on oikeastaan tyyliin sopimattomina, (mutta minulle tärkeinä) pari laventelipuskaa, jotka onnellisesti taas talvehtivat maassa vanhalla paikallaan. Talon toisessa päädyssä on erillään muusta puutarhasta myös muutama herukkapensas, pienenpieni yrttimaa ja raparperi. Koska ne ovat omassa kulmassaan, ne eivät riitele muiden istutusten kanssa ja näkymä on säilynyt tuosta pikkuruisesta "hyötypuutarhasta" huolimatta rauhallisena ja aika yhtenäisenä. 

Millaisessa pihassa tai puutarhassa sinä vapaa-ajallasi viihdyt? Vai tykkäätkö enemmän kaupunkiterasseista, museoista ja kahviloista? Vai peräti ilmastoiduista sisätiloista vailla hyönteisiä ja muita harmillisia häiriötekijöitä?

Lukisin mielelläni mietteitäsi!

Ihania kesäpäiviä sinne, missä niitä vietätkin!

Kesäterkuin, Leena 

Suukko

 

Suloista Äitienpäivää ja toukokuuta ihan kaikille <3!

Leena

Ihana Isokari mielessäni

Tällä viikolla vietin synttäreitäni. Ja siis ihan vaan ilman sen kummempia kalaaseja. Varsinainen h-hetki osui arkipäiväksi ja onnittelut sain etupäässä puhelimitse ja videoiden välityksellä. Kiitos niistä <3. No toki K keitti aamulla kahvit ja onnitteli ihanasti. 

Mutta siis syy, miksi nyt tein synttäristä postauksen aiheen, liittyy vuoden takaiseen juttuun. Kerroin silloin, että sain pyöreitä täytettyäni läheisiltäni upeat lahjat. Lapsukaiset perheineen lahjoittivat minulle kahden hengen yöpymisen metsäisten ja merellisten kallioiden kupeessa sijaitsevassa Barö-hotellissa ja upean illallisen sen suositussa ravintolassa. Pystyn yhä palauttamaan tuon keväisen viikonlopun tunnelman mieleeni! Tästä retkestä tein silloin postauksen klik

Lupasin myöhemmin kertoa myös toisesta lahjasta, jonka sain puolisoltani K:lta. Hänkin tuntee minut tosi hyvin ja tietää mistä tykkään. Sain lahjaksi retken yöpymisineen Isokarin majakalle! Parasta reissussa oli tietysti se, että sain K:n reissuun mukaan ;).  Majakka-postausta ei kuitenkaan syystä tai toisesta tullut kirjoitettua, mutta nyt viimein on sen aika. Vuoden kuluttua! 

Vaikka aikaa on kulunut, uskon että paikka on tänäkin kesänä yhtä ihana ja entisensä. Erityisen mukavien muistojen vuoksi haluan kirjoitella ja laittaa kuvia majakkaretkestämme myös tänne blogiin. Jospa vaikka joku toinenkin rakastaa merta ja majakoita ja suunnittelee nyt tulevan kesän retkiä. Onneksi otin paljon valokuvia niin että muistoihin on helppo palata.

Pitemmittä puheitta: Turussa, nuorimmaisen kotikaupungissa, vietetyn yön jälkeen ajelimme Uuteenkaupunkiin ja sen vierasvenesatamaan. Sieltä oli klo 10.30 määrä hypätä M/S Kertun kyytiin. Alus kuljettaa vierailijoita Uudenkaupungin satamasta noin 24 kilometriä lounaaseen sijaitsevalle Isokarin saarelle. Saari muuten kuuluu Kustavin kuntaan, vaikka Uusikaupunki saarta näyttää vähän omivan omaksi matkailunähtävyydekseen. 186 hehtaarin kokoiselle saarelle voi tehdä päiväretken tai halutessaan jäädä myös yöksi. Merimatka kestää suuntaansa pari tuntia ja moni retkeilijä halusikin palata vielä saman päivän iltana takaisin mantereelle. Toki paikalle voi matkata myös omalla veneellä ja aikataululla. 

Sää oli mennessä vähän harmaa ja tihkuinenkin, mutta onneksi ei ollut kovaa merenkäyntiä. Alkumatkasta Kertun kippari kertoili muun muassa Uudenkaupungin rannikosta ja reitin varrelle osuvasta pienestä saaresta, jonka merimetsot olivat valloittaneet ihan kokonaan omalle yhdyskunnalleen. 

Saari näytti aika lohduttomalta ja näkymä oli vähän kummitusmainenkin, kun isot mustat linnut kyyhöttivät muutamien paljaiden ja kuolleiden puiden oksistoissa. Retkeläisillä näytti olevan hienoja kalliita kameroita ja piiiiitkiä objektiiveja, joilla näkymää ikuistettiin sellaisella intohimon palolla, että tällaista mummoamatööriä ihan hirvitti. Pelkäsin koko ajan, että olen jonkun ammattilaisen "tähtäinputken" tiellä yrittäessäni itsekin tsuumailla parhaani mukaan pienellä ja vanhalla kamerallani. Homma oli aika koomista kaikessa kiivaudessaan, mutta jonkinlaisen otoksen onnistuin tuossa suhinassa saamaan merimetsojen lisäksi myös saarella oleilevan merikotkan lennosta. Olipahan iso lintu!

Rantauduttuamme Isokarille, matkatavaramme nosteltiin pieneen peräkärryyn ja ne kuljetettiin soratietä pitkin jo edeltä majakalle. Meillä kaksijalkaisilla oli sen sijaan edessä opastettu kävely polkuja pitkin saaren läpi reilun puolen kilometrin päässä olevalle majakalle. Polkua kävellessämme opas kertoili saaren luonnosta ja historiasta, luotsiasemasta ja vanhasta luotsituvasta, vanhoista kalastajien asumuksista ja elinoloista. Nykyään saarella ei ole pysyvää asutusta, mutta joitakin entisten saarelaisten kesäpaikkoja saarella yhä on.

Vanha luotsitupa

Etenkin viehättävä vanha luotsitupa kallion laella sai mielikuvitukseni surraamaan. Saatoin kuvitella aurinkoa kimaltavan meren häikäisevän loisteen ja sitten myös valtaisat suolaiset myrskypuuskat piiskaamassa lautaseiniä ja natisuttavan puisia rakenteita. Onneksi nyt sää oli leppoisan tasainen. 1858 rakennettu tupa palveli merenkulkua aina vuoteen 1965 asti, jolloin saaren uusi luotsitupa valmistui. 

Sama luotsitupa seuraavan päivän auringossa

Näin kesällä tuolla vanhassa luotsituvassa majailee saaressa asuvia lammaspaimenia. Heitä houkutellaan kesäviikoiksi huolehtimaan saarelle tuotujen lampaiden päivittäisistä tarpeista. Tehtävänä on mm. "lampaiden laskeminen, niiden hyvinvoinnin silmälläpito, lampaiden helliminen, rapsuttelu ja kesynä pitäminen, koska lampaat palautetaan syksyisin mantereelle". Palkkaa ei pestistä saa, vaan itseasiassa lammaspaimenviikon hinta on luotsituvan vuokrakustannus eli n. 650 e/vko. Paimenia saa olla kerrallaan 1-4, joten vuokrakustannusta voi kavereiden kanssa jakaa, jos ei sitten halua olla erakkona talossa ja yksinään koko viikkoa. Halukkaita on ilmeisesti riittänyt, koska lopullinen paimen-valinta täytyy hakijoiden joukosta suorittaa arpomalla (netissä voi täyttää hakemuksen). Ehkä tuo voisikin jollekin olla aika kiva kesätyö, ainakin jos viihtyy saariolosuhteissa ja poissa kaupunkien pölyistä ja huiskeesta -ja on siitä ilosta valmis vaikka vähän maksamaan.

Isokari koostui 1600-luvulle saakka kolmesta eri luodosta, jotka maankohoamisen myötä yhdistyivät hiljalleen yhdeksi isoksi saareksi. Näitä luotoja erottavat salmet ovat tänä päivänä saaren rehevimpiä elinympäristöjä, lehtoja. Lehdossa kasvaa mm. puna-ailakkia, oravanmarjaa ja sudenmarjaa. Hauskana erikoisuutena kuulimme, että tavallisesti nelilehtinen sudenmarja kasvattaa Isokarin ravinteikkaassa lehtomaassa usein viidennen tai kuudennenkin lehden!

Kosteammissa paikoissa tuoksui huumaavasti ainakin mesiangervo. Ah sydänkesää!

Saaressa on myös makeavetinen sisäjärvi eli kluuvi. Se on aiemmin ollut osa lahtea, jonka yhteys mereen on vähitellen kasvanut umpeen kokonaan. Vielä 1950-luvulla järveen kulki kylän lahdelta kapea juotti, jota saarelaiset pitivät kulkukelpoisena soutuveneelle, nyt sitä ei enää ole. Maisema kuulemma jatkaa muuttumistaan ja koko sisäjärvi kasvaa vääjäämättä umpeen.

Lähestyessämme majakkaa, tulimme pikku portille, jonka sulkemisen tärkeydestä muistutettiin. Lampaiden vuoksi siis! Vähitellen puiden siimeksessä näkyi matalahko punainen lautarakennus, jossa sijaitsi saaren Mainio-ravintola, joka on kunnostettu vanhaan armeijan kasarmirakennukseen. Ravintolaan oli katettu maistuva keittolounas ja lounaan jälkeen opas johdatti meidät vielä majakka-kierrokselle.

Isokarin majakka on Pohjanlahden korkein. Se on peräisin Venäjän ajalta vuodelta 1833 ja on 49.4 metriä korkea. Majakkaan ei saanut kiivetä omatoimisesti, turvallisuussyistä varmaan, mutta oppaan avattua valtavan kokoisella metalliavaimella alaoven joukkomme lähti kapuamaan ylöspäin rakennettuja (onneksi tukevia) portaita pitkin ylös ja ylös ja ylös...  Huipulla oli mahdollisuus pienen aukon kautta kammeta itsensä ulkotasanteelle. Aukko oli sen verran kapea, että en mahtunut siitä läpi pieni reppu selässä, vaan jouduin jättämään repun sisätiloihin. Kertoneeko tuo sitten aukon koosta, reppuni koosta vai peräti omasta tukevuudestani. Kävin siis ulkotasanteella katsomassa miltä saari ja meri yläilmoista näyttävät. Ihan kaikki eivät tohtineet tätä optiota käyttää, mutta koska itse en pelkää korkeita paikkoja, olihan mahdollisuuteen tartuttava. Ja vaikka sää oli juuri sillä hetkellä pilvinen, kuten kuvista voi päätellä, kyllä kannatti!

Saarella on muutamia erilaisia majoitusvaihtoehtoja. Koska me olimme nyt synttärilahja-matkalla, K oli varannut meille huoneen majakkamestarin talosta (keskimmäisessä kuvassa tuo isoin punainen asuinrakennus). Sen omistaa Metsähallitus, joka vuokraa taloa majoitustoimintaan. Majakkamestarin talo on saaren historian toinen ja vuodelta 1898. Talossa asui aikanaan majakan koko henkilöstö perheineen - majakkamestari toki majakkamiehiä tilavammin. Majakkamestarin talossa on kaksi vuokrattavaa huoneistoa ja kaikille vieraille tarkoitettu monikäyttöinen juhlatila-olohuone. Meille varatussa osassa oli oma suihku ja wc.

Remontissa oli huomioitu talon aikakausi ainakin maali- ja tapettivalinnoissa.

Sisäänkäyntimme

Tarjolla olisi pihapiirissä ollut yöpymiseen sopivia vaihtoehtoja myös piha-aitassa. Nekin näyttivät tosi viihtyisiltä ja sopivilta kesäyöpymiseen, mutta omia saniteettitiloja niissä ei tainnut olla. Toki pihapiirissä oli kiva sauna ja puuseetkin vaikuttivat ihan siisteiltä ja passeleilta kesäoloihin. Tässä majakkamiljöössä ei ole lainkaan uudisrakennuksia, mikä tekee siitä maisemallisesti hyvin arvokkaan. Museovirasto on määritellyt talon pihapiireineen valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi. 

Piha-aitassa oli yhteensä 4 majoitushuonetta

Majakka sijaitsee saaren korkeimmalla kohdalla, Pookinmäellä. Sen ympärillä kalliopohjaiset kedot olivat heinäkuussa parhaassa väriloistossaan, kun villioregano eli mäkimeirami, ketoneilikka, keltamatara ja maarianverijuuri kukkivat. Isokarin perinnemaisemien kunnostaminen aloitettiin vuonna 2012 majakan ympäristöstä. Pusikkoja raivataan talkootyönä kansallispuistoa hoitavan Metsähallituksen ohjauksessa, ja kesälampaat pitävät umpeenkasvun kurissa.

Kalliokielo

Ketoneilikka

Tulopäivänä kiertelimme saaren kallioilla haistelimme merituulta, ihailimme pärskyviä aaltoja ja kehittelimme ruokahalua vielä ennen illallista, jota tarjoiltiin tutussa kasarmiravintolassa. Kesäillassa (oli muuten täysikuu) oli jännää seurata lampaiden käyskentelyä ja märehtimistä ja vähitellen majakan vilkkuva valokin alkoi hämärässä erottua. Oli aika erikoinen tunnelma, pakko sanoa. Hieno.

Seuraava aamu valkeni kirkkaan aurinkoisena ja aamupalan jälkeen taas kiertelimme ja tutkimme saarta. Tykkään erityisen paljon kivistä ja kallioista ja aalloista -ja niitä kaikkia riitti. Taivas oli sininen, samoin meri ja saariston kasvitkin hauskan erilaisia. Nautin kovasti rentouttavasta, hitaasta ja viipyilevästä vaeltelusta kallioilla. Välillä etsimme suojaisan kallionkolon ja vain istuimme, kuuntelimme, katselimme ja haistelimme merta. Kaikki aistit olivat todellakin käytössä! Oli helppoa vain olla juuri siinä käsillä olevassa hetkessä. Pakahduttavan ihanaa, ja mielessäni toistelin vain että "En kestä!". Onneksi en kuitenkaan hokenut sitä ääneen, sillä eräs toinen ei ehkä olisi kestänyt sitä ;), vaikka varmasti lahjan antajaa ilahdutti, että tykkäsin.

Paluumatka koitti vasta myöhään iltapäivällä, mutta pidemmäksikin aikaa tuonne olisi voinut jäädä vaikkapa lueskelemaan, kirjoittelemaan, kuvailemaan tai maalaamaan. Inspiroiva ympäristö todellakin!

Tässä loppuun muutama (tai vähän enemmän) välähdys ihanasta saaresta ja vanhasta miljööstä.

Upea lahja sykähdyttää vielä näin vuodenkin jälkeen! Kannatan ehdottomasti elämyslahjoja <3

Entä sinä?

Suloista toukokuuta kaikille, toivotaan että lämpökin taas palailee :)

Leena