Ajastimet epätahdissa?

Nyt on kulunut lähes tarkalleen vuosi siitä, kun palasimme paluumuuttajina Hollannista Helsinkiin vanhaan kotikaupunkiin ja vanhaan tuttuun kerrostalokotiin Krunikkaan. Olin tavattoman pöllämystynyt kaikesta siitä harmaudesta ja pimeydestä, jonka Helsingin marraskuu meille silloin tarjoili. 

Ja voin nolona kertoa, että sama pöllämystyneisyys on vallalla taas vuoden jälkeen. Miten voikaan olla niin pirskatin pimeätä ihan keskellä päivää! Viikonloppuna pesin silmälasejani ja sytyttelin kotona lamppuja yhden toisensa perään, mutta mikään ei tuntunut riittävän. Lievä epäusko hiipi mieleen. Voiko tämä sameus ja pimeys olla tottakaan?!

Ehkä samanlainen marras-lamaannus on ollut mielessäni ennenkin näillä huudeilla elellessäni, mutta näin vahvasti en muista sitä kokeneeni. Ehkä elämän rytmi on vaan silloin ollut niin paljon kiivaampi, että siinä sumussa sitä on vaan pistelty menemään. Ei varmaan ollut aikaa ihmetellä ja päivitellä, eikä asiaa olisi edes uskaltanut pysähtyä miettimään. Niin ja sitten kyllä luulen, että ajoittain sellainen sisäinen valo ja palo peittivät alleen ulkoisen ankeuden. Nyt pitäisi vaan löytää taas sellainen loiste ja innostus jostain... hmm..

Tosi kiireisen viikon jälkeen minulla olisi viime perjantaina ollut siivouspäivä. Olin jo henkisesti varautunut tekemään vähän perusteellisempaakin järjestystä, mutta mitä vielä! Nukuin aivan minimaaliset yöunet ja kunnolla nukahdin vasta aamulla (onneksi olin suunnitellutkin olevani perjantai-päivän etupäässä kotosalla). Sisäinen kelloni oli jostain syystä ihan vinksallaan, vaikka sellaista tässä on tainnut olla jo pidemmän aikaa. Kun on jatkuvasti hämärää, kroppani ei oikein tiedä missä mennään ja tuo sisäinen kelloni on vähä vähältä alkanut jätättää aina vain enemmän. Nukkumaanmeno on kuin huomaamatta koko ajan viivästynyt eivätkä sisäinen ja ulkoinen kello olleet oikein synkassa. Perjantain aamupäivässä aurinko sitten yhtäkkiä paistoi pitkästä aikaa ja koska olo oli valvotun yön vuoksi vetelä ja tuhjuinen, jätin imurit, mopit ja rätit siivouskomeroon ja lähdin pölyjen keskeltä ulos. Eikä kyllä kaduttanut. Kävelin rantoja lähes kymmenen kilometriä ja sen jälkeen olin kuin uusi ihminen. Ja siivousfriikeille helpotuksen sanat; siivosin sitten tihkuisena lauantaina.

Totuushan on, että kehomme biologinen kello ei oikeastikaan noudata tarkalleen 24 tunnin rytmiä, vaan sillä on luontainen taipumus jätättää ja pidentää vuorokautta, miehillä kai vielä enemmän kuin naisilla. Ja sitten kun tämän luontaisen jätätyksen vuoksi nukkumaanmeno alkaa helposti vähitellen myöhentyä, olemme pikkuhiljaa eri rytmissä virallisen ajan kanssa. Tästä kaikesta seuraa epätahtisuus joka rassaa elimistöä ja koettelee terveyttä.

Sisäinen kellomme siis rytmittää unta ja valvetta, mutta samalla se säätelee myös unen vaiheita, aineenvaihduntaa, hormonien eritystä, ruumiinlämpöä, geenien aktiivisuutta, solujen jakautumista ja elimistön puolustusta taudinaiheuttajia vastaan. Ja jotta ei olisi liian yksinkertaista, tämän yhden sisäisen keskuskellon lisäksi monissa elimissä on vielä omia kelloja, jotka tahdistavat niiden toimintoja. Nuorempana tämä kaikki toimii yleensä melko joustavasti, mutta vanhemmiten noiden kellojen joustavuus kuulemma häviää ja vaikka keskuskello periaatteessa toimisikin aika mukavasti, laitakellot eivät välttämättä pysy enää oikein tarkasti samassa tahdissa ja kellojen välinen ristiveto lisääntyy. Etenkin aamuyön tunteina sisäisen kellon toiminta jostain syystä heikkenee ja siksi uni saattaa silloin meillä iäkkäämmillä (!!) helpommin häiriintyä ja katkeilla. Elimistö on ehkä silloin vähän epätahdissa. Ainakin minä tiedän nuo aamuöiden valvotut tunnit, vaikka en ole ajatellut niinkään elimistön epätahtisuutta syyksi. Mutta miksei? Voihan se olla niinkin.

Kaikesta epätahdista seuraa helposti univaikeuksia ja univelkaa. Lisäksi nykyinen 24/7 elämäntyyli ei yleensäkään tue sisäisen kellon toimintaa. Univelkaisten osuus on FinTerveys 2017-tutkimuksen mukaan vuodesta 2011 vuoteen 2017 kasvanut naisilla viidellä prosenttiyksiköllä ja miehillä kuudella. Ja joka toinen 14-16- vuotias nukkuu liian vähän! 

Eikä univelka tietenkään ole hyväksi. Se paitsi verottaa voimia, altistaa myös esimerkiksi painonnousulle. Eräässä tutkimuksessa jo viiden vuorokauden liian lyhyet yöunet kerryttivät koehenkilöille kilon lisää painoa. Pidemmällä aikajänteellä sisäisen kellon jätätys ja univelka altistaa useille muillekin terveysriskeille ja sairauksille. Sairauksista kellon epätahtisuuteen on kytketty masennus, keuhkoastma, selkäsairaudet, jotkin hormonaaliset syövät, aikuisiän diabetes ja verenpainetauti. Sepä se. Niitä kun mietit, uni tulee vielä huonommin silmään. Kierre on valmis.

Nykyään väitetään, että terveyden kannalta olisi parempi olla aamu- kuin iltavirkku. Iltavirkkujen sisäinen vuorokausi on nimittäin vielä pidempi kuin ihmisillä keskimäärin, minkä takia heillä on joka aamu edessään tavallista enemmän kirittävää saadakseen sisäisen kellonsa tahtiin ulkoisen kellon kanssa.
Iltavirkuille näyttää myös kertyvän enemmän univelkaa ja sitä kautta terveysuhkia. Hurjalta kuulostaa, että iltavirkkuus voi siis vaikuttaa myös elinaikaan. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori Timo Partonen kuitenkin väittää, että sisäistä kelloaan voi kouluttaa niin, että se käy enemmän aamu- kuin iltavirkun aikaa. Hänen mukaansa olisi huolehdittava säännöllisistä nukkumaanmenoajoista ja käytettävä sarastus- tai kirkasvalolamppuja pimeään vuodenaikaan.

Partonen ottaa myös vahvasti kantaa yleiseen kellojen siirtelyyn. Hän pitäisi hyvänä sitä, että Suomi siirtyisi vallitsevasta Itä-Euroopan ajasta Keski-Euroopan aikaan eli samaan aikaan Ruotsin kanssa: aamu sarastaisi Helsingin horisontissa pimeimpäänkin vuodenaikaan viimeistään kello 7, ja valkenisi kello 8:n jälkeen, tunnin nykyistä varhemmin. Vastaavasti kesällä aurinko laskisi tuntia aikaisemmin. Näin voisimme herätä uuteen päivään ja mennä nukkumaan luonnonmukaisemmin eikä sisäinen kellomme pääsisi häiriintymään yhtä helposti kuin nykyään.

Partonen väittää, että elimistömme kaipaa enemmän valoisia aamuja kuin valoisia iltoja.

Varmasti meissä on yksilöllisiä eroja ja eri elämänvaiheet tuovat mukanaan erilaisia haasteita. Minulla on nyt selvästi haastetta tässä uni-asiassa ja ehkä vähän tuo vuodenaikaan liittyvä pimeyskin haittaa, mutta kaikista mekanismeista en ole vielä oikein päässyt selvyyteen.

Kärsitkö sinä pimeydestä vai nautitko kynttilöistä ja hämärähyssystä? Miten olisi talviuni?

Postauksen kuvat on tuolta perjantain rantakävelyltä Uunisaareen ja Kaivopuiston rantaan. Sen koomin aurinkoa ei olekaan sitten näkynyt. Sain onneksi silloin tankattua taas hyvän määrän valoa, värejä ja energiaa. Ehkä siitä riittää virtaa myös maanantai-illan tanssitreeneihin. Katsotaan.

Iloinen ajatus teille kaikille,

Leena

P.S. Tarkemmin tietoa aiheesta ja Timo Partosen ajatuksia löydät esimerkiksi kirjasta Timo Partonen, Lisää unta - kiireen lyhyt historia. Duodecim 2017 

Kattia kanssa

Ja sitten vihdoin saavat vuoronsa ne ihanat, itsetietoiset, arvonsa tuntevat kreikkalaiset katit. Suurin osa Thessalonikissa näkemistämme kissoista ei tällaisista tyhmänpulskeista turisteista näyttänyt paljoakaan häiriintyvän. 

Vain jos joku kadun asukas oli juuri tuonut kissanruokaa tarjolle, ne näyttivät valpastuvan ja pitävän silmällä ympäristöään. Taisivat vähän katsastaa, ettei kukaan ulkopuolinen pyri samoille apajille ja heidän kotireviirilleen. 

Varsinkin Ano Polissa, eli yläkaupungissa, kissoja riitti. Siellä ne ovatkin varmasti toivottuja ja huollettuja asukkaita, sillä voin kuvitella, että tiiviisti asutulla alueella rottia on riittämiin. Huolella hoidettujen asumusten väleissä oli myös huonokuntoisia hylättyjä rakennuksia ja niissä vilistää takuulla niin kissoja kuin rottiakin. Toisaalta näytti kyllä siltä, että varsinainen jätehuolto kaikkialla oli aika hyvin järjestetty. 

Tuolla yläkaupungissa on kapeiden kujien vuoksi aika vähän varsinaista autoliikennettä, joten mirrit saavat siellä käyskennellä aika rauhassa. Luulenkin, että suurimmat kissojen huolet liittyvät oman reviirin puolustamiseen ja keskinäisiin välien selvittelyihin. Silmävammoja näytti aika monella kissalla olevan. Yhden Pekka Töpöhännänkin bongasimme joukossa.

Oma suosikkini taisi olla tämä neuvokkaan näköinen mopedikuski :)

Kivaa viikonlopun jatkoa ja kissanpäiviä teille kaikille ihanille!

Halit,
Leena

Sateenvarjot Thessalonikissa

Thessaloniki. Niin, aiemmin tuosta sanasta mieleeni tuli lähinnä historian ja uskonnon oppitunnit jostain kaukaa; Paavalin kirjeet thessalonikialaisille, Bysantin aikakausi, helleenit, osmannit ja kuvissa näkemäni nykypäivään asti säilyneet vanhat rauniot. Ja että kaupungin historia ulottuu Antiikin Kreikkaan asti! Mutta siinä se. Mielessäni ei siis ollut kovin tarkkaa kuvaa siitä, mitä Thessalonikilla olisi juuri minulle, tämänpäivän reissaajalle, tarjottavanaan. Vaan olihan sillä!

Thessaloniki on Kreikan toiseksi suurin kaupunki Ateenan jälkeen. Se sijaitsee Pohjois-Kreikassa Egeanmereen kuuluvan Thermaikoslahden pohjukassa. Ilmasto on hyvinkin välimerellinen ja kuukauden keskilämpötila on lukemani mukaan ylimmillään heinäkuussa 25 astetta ja alimmillaan tammikuussa 6 astetta. Sateisinta on kuulemma marraskuussa, joten reissumme ajoitus oli siltä osin täydellinen. Marraskuu oli alkanut! Viivyimme kaupungissa pari-kolme päivää, eikä aurinko noina päivinä juuri hellinyt muutamaa pilkahdusta enempää, mutta lämpötila oli aika mukava. Päivisin lämmintä oli n. 14-17 astetta. Vettä oli ilmassa jokaisena päivänä ainakin vähän, vaikka varsinaiseen kaatosateeseen emme onneksi joutuneet.

Tapamme mukaan kävelimme paljon ja minä tietysti napsin valokuvia silloin kun ei ollut vaaraa kameran kastumisesta, joten laitan tähän hieman kuvatunnelmia Thessalonikista, sen kaduista, raunioista ja pienistä välähdyksistä, joita kävelyreissuillemme näimme. 

Katsotaan siis mitä filmille, tai oikeammin digikamerani muistiin, tarttui. Olkaapa hyvät!

Tunnetuin maanmerkki kaupungissa taitaa olla Valkoinen torni, joka on rakennettu 1400 tai 1500-luvulla. Torni tunnetaan myös nimellä Kuninkaan torni tai Veritorni. Jälkimmäinen nimi juontaa siitä, että se toimi aikoinaan myös vankilana. Nykyisin siellä on museo ja näyttelytila. Tornin tasanteelle pääsee katselemaan maisemia. Me emme sateella sinne tohtineet kiivetä. Tornin juurella oli kiinnostavampaa katsella laivoja ja ohikulkijoita.

Rooman hallintokaudelta muistuttaa Galeriuksen kaari. Tämän monumentin ja kaupungin symbolin kuvia näkee usein Thessalonikista lähetetyistä postikorteista tai selfie-kuvien taustoilla. Sateella se näytti vähän ankealta ja tuli ohitettua aika nopeasti. Tänä päivänä kaari on hieman hämmentävässä kontrastissa sitä ympäröivän modernin kaupungin keskellä, mutta samalla se toimii luontevasti kaupunkilaisten suosittuna kohtaamispaikkana.  Jo hieman (tai vähän enemmänkin) rapistunut kaari rakennettiin 300-luvun alussa juhlistamaan Rooman keisari Galeriuksen voittoa Sassanidien dynastian persialaisista. Kaari oli aikanaan osa suurta kokonaisuutta, jossa oli keskuskupoli ja neljä suurta pilaria, joita reunustivat kaksi pienempää pilaria. Vielä nykyäänkin pilareiden marmoripaneeleissa voi nähdä esimerkiksi Galeriuksen hyökkäämässä Persian kuninkaan kimppuun, vaikka todellisuudessa he eivät koskaan kohdanneet taistelukentällä. Sellaista voi siis historiankirjoituskin joskus olla!

Galeriuksen kaaren vieressä komeilee Thessalonikin vanhin säilynyt rakennus, Rotunda. Se valmistui noin 306. Alkujaan se oli ilmeisesti tarkoitettu Galeriuksen mausoleumiksi tai Zeuksen temppeliksi, mutta ei ole toiminut kumpanakaan. Kristinuskon tultua valtionuskonnoksi Rotundasta tehtiin kirkko 300-luvun lopussa tai 400-luvun puolessa välissä, riippuen siitä, miten sen mosaiikit ajoitetaan. Osmannivallan aikana vuodesta 1591 rakennus toimi myös moskeijana ja silloin sen mosaiikit peitettiin ja viereen rakennettiin minareetti. Tuo minareetti onkin nykyään ainoa säilynyt minareetti kaupungissa. Kirkoksi Rotunda muutettiin jälleen 1912. Nimensä mukaisesti Rotunda on ympyrän muotoinen ja sitä on arkkitehtonisesti verrattu Rooman Pantheoniin. Rakennus on museoitu ja siellä oli nähtävillä upeita, osin tuhoutuneita mutta alkuperäisiä mosaiikkeja sekä jäljennöksiä vanhoista Italian Ravennasta löydetyistä mosaiikeista vuosilta 540-547. Tunnelma Rotundan sisällä oli jotenkin hyvin kaunis ja rauhoittava, lähes meditatiivinen. Hieno paikka!

Tuolla kaupungin keskellä näkyy Rotundan pyöreä muoto ja ympäristöstään poikkeava arkkitehtuuri hienosti.

Kuten yllä olevasta kaupunkikuvasta voi ehkä päätellä, katukuvassa näkyy usein rosoinen ja ruma puoli ja sitten taas välissä on jotain hätkähdyttävän kaunista ja ihanaa. Sateisina ja harmaina päivinäkin näimme myös kaupungin kaunista puolta... ja sitten taas sitä rosoisuutta.

Varsinkin yläkaupungissa eli Ano Polissa kontrasteja riitti. Vaikka yläkaupungin kapeille kaduille ja kujille oli aika kipuaminen, ponnistelu kannatti. Molemmat totesimme, että paljon olisi jäänyt näkemättä ilman tuota koukkausta. Kuin kaksi eri kaupunkia!
Yläkaupungissa on kerrassaan hurmaavia kadunpätkiä, taloja ja etenkin maisema alas Thessalonikin keskustaan näyttää hienolta.

Tässä kuvassa erottuu kaupungin keskustassa oleva Aristoteleen aukio: ikäänkuin tarkkarajainen viipale kaupunkia olisi leikattu pois. Vaikka aukio-alue näyttää tässä aika kapealta ja vaatimattomalta, todellisuudessa se on hulppea. Vasemmalla rannassa vähän heikosti näkyy alussa kuvaamani Valkoinen torni ja enemmän etualalla oikealla näkyvät punatiilinen Rotunda ja Galeriuksen kaari.

Noilla kaduilla tuli välillä samanlainen tunne kuin joskus kauan sitten kulkiessamme Chilen Valparaisossa. Ei siis mitenkään erityisen kreikkalainen fiilis ainakaan minulla.

Tosin yläkaupungissa kreikkalaista tunnelmaa oli luomassa Vlatadonin luostari, joka muuten on ainoa täydessä toiminnassa oleva kreikkalais-ortodoksinen luostari Thessalonikin kaupungissa. Luostarin sisätilat olivat näin marraskuussa turisteilta jo suljetut, mutta matkamuistomyymälään olisi päässyt ja ihan sattumalta pääsimme myös pieneen kirkkoon sisälle, koska ystävällinen siivooja jätti meille oven auki siksi ajaksi kun luuttusi lattian ja vaihtoi kynttilöitä uusiin. Vaikuttavinta paikassa oli mielestäni kuitenkin luostarin hyvin jämpti kasvimaa kaalinpäineen ja kiinnostava lintutarha piha-alueella. 

Ano Polissa oli kivoja pieniä kuppiloita ja tavernoita ja siellä katselimmekin lauantain vilinää ja paikallisten touhuja katukahvilan pöydässä ihan aitiopaikalla. Samalla nautiskelimme hyvät kahvit ja maistelimme paikallisia baklava-leivonnaisia.

Huvittavin sillä istumalla näkemämme juttu oli, kun kadunlaitaan pysähtyi pikkuinen auto, josta nousi polviaan oikoen isokokoinen tummakulmainen mies. Hetken kuluttua auton ympärille pyrähti kuusi iloista ja hälisevää teini-ikäistä poikaa isoine reppuineen. Meinasimme silmämme pudottaa katsellessamme, kun ensin heitettiin reput tuon pikkuisen auton kyytiin ja sitten perään kaikki kuusi poikaa ahtautuivat etu- ja takapenkeille. Siinä jo viimeisiä jouduttiin vähän työntämään ja avittamaan, jotta mahtuivat kyytiin. Vastapäisen talon parvekkeelta innokas täti-ihminen oikein kannusti ja taputti käsiään kun auton ovet saatiin kiinni. Viimeiseksi pitkäkoipinen mies kömpi kuskin paikalle ja lähti hurisuttelemaan liitoksistaan natisevalla purkillaan jyrkkää mäkeä alas kohti kaupungin keskustaa. Taisi olla paikallinen poikien pallopelijoukkue lähdössä turnaukseen. Huh huh. Turvallista matkaa vaan! Olin niin ällistynyt, että kamerakin unohtui reppuun ja todistusaineisto operaatiosta jäi saamatta. Vähän harmi.

Asustelimme alakaupungissa oikein kivassa hotellissa, joka näin sesonkiajan ulkopuolella oli hyvinkin edullinen tasoonsa nähden. Hotelli sijaitsi lähellä merenrantaa ja satama-aluetta. 

Satama-alue on kunnostettu siistiksi ja siellä järjestetään paljon kulttuuritapahtumia, festivaaleja ja näyttelyitä. Rannassa on kivoja kahviloita, ravintoloita ja baareja, valokuva- ja elokuvamuseot sekä nykytaiteen museo. Sattumalta kaupungissa oli oleskelumme aikana myös isot elokuvafestivaalit ja koska hotellimme oli tuon satama-alueen läheisyydessä, hotellissa yöpyi paljon myös elokuvaporukkaa. Aamiaisella yritimme aina bongata filmeistä tuttuja kasvoja, mutta vaikka paljon melko originellinkin näköisiä tyyppejä aamukahvejaan oli hörppimässä, ketään emme tunnistaneet. 

Rannassa oli kiva kävellä kolmisen kilometriä pitkää ranta-katua, mutta vielä hauskempaa olisi taatusti ollut, jos aurinko olisi paistellut satunnaisia vilahduksia pidempään. Mutta silti tuli rantaakin tepasteltua.

Monikulttuurisuus pisti silmään monin paikoin kaupungissa ja vaikuuteita on pitkän historian kuluessa selvästi saatu monesta eri suunnasta. Hienosti se näkyi esimerkiksi monipuolisena ruokakulttuurina. Thessalonikissa söimme pitkästä aikaa todella hyvää ruokaa kaikissa valitsemissamme paikoissa uskomattoman edullisesti. Thessalonikia olen jossain kuullutkin nimitettävän Kreikan gastronomiseksi pääkaupungiksi. No, ainakin me nautimme tarjonnasta. Jopa hotellin huonepalvelun kreikkalainen salaatti vei kielen mennessään.

Muutenkin hintataso oli esimerkiksi Suomeen verrattuna merkittävästi alhaisempi. Thessaloniki vaikutti myös hyvin turvalliselta kaupungilta, mitä nyt tavalliset varoitukset oli mainittu taskuvarkaista, kuten Helsingissäkin. Kivaa on myös se, että aikaeroa Suomen ja Kreikan välillä ei ole ja normaali rymi säilyi helposti.

Ai niin, ihan unohdin! Kertoo varmasti minusta jotain, mutta siis: useiden kirkkojen lisäksi vietimme hyvän tovin Bysanttilaisen kulttuurin museossa. Minäkin taas vähän viisastuin, vaikka museo oli selvästi enemmän K:n juttu.

Toivottavasti joku teistä jaksoi tänne asti. Itse olen jo niin uuvuksissa tästä paketista, että ne lupaamani kreikkalaiset kissat jäivät tuonnemmaksi. Nyt hyvää loppuviikkoa kaikille.

Ja muistakaa käyttää heijastimia!! Ulkona on iltaisin tosi pimeätä ja tihkusade asvaltissa imee kaiken vähäisenkin näkyvyyden.

Näkyillään siis!

Leena