Omena-kaneli-muffinsit Berliinistä

Omena-kaneli-muffinsit Berliinistä

Edellisessä postauksessa kerroinkin viime viikon Berliinin reissustamme. Ihanien suklaiden ja näppisuolapurkkien lisäksi tosi kiva tuliainen tältä matkalta oli muffinsi-ohje, jonka sain hotellimme aamupalalta. En muista pitkään aikaan maistelleeni niin lempeitä ja pehmeän omenaisia leivonnaisia, jotka kaiken lisäksi tuoksuivat ihanasti kanelilta. Niitä oli pakko kokeilla kotonakin. Ja tulos oli täsmälleen yhtä herkullinen!

Ohje on helppo toteuttaa ja vaikka en hirmuisen leipomisintoni iskiessä löytänytkään kaapeistani riittävän isoja paperivuokia, päätin taitella leivinpaperista itse sopivia. Tämän muffinsin kun pitää mielestäni olla iso ja pehmeä, kooltaan ainakin .. hmm.. sanotaanko että kunnollisen kahvikupin kokoinen.  Hotellin aamupalalla leivonnaiset olivat isoissa, jäykästä leivinpaperista taitelluissa vuokasissa ja yritin toteuttaa samaa ideaa kotonakin. Paperivuoka kannattaa laittaa muffinsipellin valmiiseen koloon, koska ilman tukea se luultavasti leviää rumasti.

  

Tässä ohje:

175g sokeria

250 g omenakuutioita

200g jauhoja

1tl soodaa

2tl kanelia

1/4 tl suolaa

2 munaa

150g pehmeää voita

7 rkl maitoa

Lisäksi:

1 rkl tomusokeria

voita muffinsivuoan voiteluun

1 rkl sitruunanmehua omanapaloille

Pese, kuori ja kuutioi omenat oikein pieniksi kuutioiksi. Purista kuutioiden päälle sitruunanmehua. Jätä odottamaan.

Esilämmitä uuni 180 asteeseen. Voitele vuoka (jos et käytä paperisia vuokia) ja laita kylmään odottamaan.

Sekoita jauhot, sooda, sokeri, kaneli ja suola kulhossa.

Vatkaa munat, lisää hieman sulatettu voi ja sekoita se hyvin munien joukkoon. Lisää maito ja jauhoseos taikinaan ja sekoita nopeasti. Kaada joukkoon lopuksi omenakuutiot ja sekoittele vielä varovasti.

Nostele taikinaa muffinsivuokiin (täytä vuoat vain 2/3, koska taikina kohoaa). 

Paista muffinseja n. 25 min. Jos paistat isoja muffinseja, joita taikinasta tulee 11 - 12 kpl, voit kokeilla kypsyyttä puutikulla. Jos tikkuun jää märkää taikinaa, työnnä leivponnaiset vielä hetkeksi takaisin uuniin.

Osan taikinasta lusikoin pienempiin valmiisiin vuokiin, mutta isot paperista taitellut olivat kyllä mielestäni paljon hauskemmat ja autenttisemmat. 

Leivonnaisten pinnalle voi vielä halutessaan ripotella tomusokeria. Ompoiksi minä valitsin vihreitä ja kirpsakoita omenoita, jotka toimivat hyvin tässä ohjeessa.

Kanelin tuoksuiset terveiset kanavalta, ja iloista alkavaa viikkoa Teille kaikille!

Tot ziens,

Leena

Berliinin konvehteja

Berliinin konvehteja

Viikonloppuna pyrähdimme pikaisesti Berliinissä. Tuohon kaupunkiin liittyy paljon yhteisiä muistoja ja nyt vietimme yhden sellaisen vuosipäivää. Aika romanttista suorastaan.

Sää oli etupäässä pilvinen ja lauantaina ripsotteli välillä vähän vettäkin, mutta se ei haitannut. Kävelimme paljon ja kiertelimme kaupungilla.Tykkäämme myös ajella metrolla ja jostakin syystä rakastan juuri Berliinin metroasemien tuoksua ja tunnelmaa. Mistään muualta en ole samanlaista löytänyt. Alexanderplatzin asema on yksi vaikuttavimmista myös väreiltään ja arkkitehtuuriltaan. 

Välillä on vaikea sanoa, kuinka paljon noihin paikkoihin liittyvät hauskat aiemmat kokemukset värittävät myös tämänhetkistä kokemusta ja tunnelmaa. Ehkä aika paljonkin. Jos nyt tupsahtaisin ensimmäistä kertaa noille paikoille, kokisin ne varmasti hyvin eri tavalla.

Yksi ihan ehdoton juttu minulle on Berliinissä KaDeWe-tavaratalon ruokaosasto siellä yläkerrassa. Olen aina lähes hepulin partaalla, kun kiertelen hyllyjen välissä ja nautin kauniista asettelusta, väreistä, tuoksuista ja ylellisestä valikoimasta. Pelkkä katseleminen yleensä riittää, vaikka nyt lauantaina tarttuikin mukaan pari erikoissuolaa valtavasta valikoimasta. Vain suolaa kaksi kokonaista seinällistä!!!

Berliinissä vietettiin viime viikolla myös elokuvajuhlia, joissa Aki Kaurismäki palkittiin hopeisella karhulla parhaasta ohjauksesta. Kun lauantai-iltana palailimme Berliinin Philharmonikkojen eräänlaisesta anti-ooppera-esityksestä (oli muuten hurja!) nuo filmiväen juhlat näkyivät ainakin Potsdamer Platzilla selvästi kiristyneinä turvatoimina. Berliinikin taitaa olla yhä vähän varpaillaan joulukuun tapahtumien vuoksi. Surullista. 

Reichtagsgebäuden eli valtiopäivätalon kupolissa teimme tämänkertaisen maisemakävelymme ja tarkistimme, että keskustassa kaikki oli yhä ennallaan. Nostureita kaupunkikuvassa on edelleen melko paljon.

Brandenburger Tor näin ylhäältä katsottuna näyttää paljon pienemmältä kuin katuperspektiivistä .

 Tämän reissun saippuakuplat tulevat tässä. 

Sunnuntaina vaeltelimme Kreuzbergin kaupunginosassa tutkimassa valtavia graffiteja talojen seinissä. Tämä elefantti oli Delhi-ravintolaa vastapäätä.

Iltapäivällä kävelimme vähän synkemmissä maisemissa. Mietiskelimme tätä aikoinaan niin mielivaltaisesti jaettua kaupunkia ja jopa jaettuja perheitä ja heidän hurjia kohtaloitaan. Eikä siitä oikeastaan edes ole niin kovin kauan.

Onneksi muurista on vain muisto jäljellä. 

Kävimme pikaisesti myös tutulla Checkpoint Charliella, mutta se on muuttunut kyllä aivan kamalaksi markkinapaikaksi. Checkpoint Charliehan oli vuosina 1961-1990 ainoa paikka, jonka kautta ulkomaalaiset saattoivat siirtyä Itä- ja Länsi-Berliinin välillä. Siihen aikaan se edusti sekä  vapautta että vankeutta niille monille itäsaksalaisille, joille DDR:n kommunistiviranomaiset eivät myöntäneet matkustusvapautta. Viereisessä Haus am Checkpoint Charlie-museossa on muuten erityisen kiinnostava kokoelma esineitä, jotka kertovat itäsaksalaisten pakoyrityksistä. Länteen pyrkineiden neuvokkuus ja rohkeus hämmästyttävät. He piiloutuivat esimerkiksi autojen rakenteisiin ja matkalaukkuihin.

Hyvä, että ihmiset muistavat, mutta markkinoista en niin tiedä..

Berliini on kyllä aina vaikuttava. Vuodenajasta riippumatta. Edellisen postauksen kirjoittelin kesäisemmästä kaupungista viime toukokuussa. Silloin olimme aurinkoisemmissa tunnelmissa ja jopa tanssimme joen rannassa lämpimässä illassa. Oijoi.

Nyt terveiset erittäin tuulisesta Amsterdamista, eilinen paiste on tipo tiessään.

Tot ziens!
Leena

Kevät? Hyvät hyssykät!!

Kevät? 

Hyvät hyssykät!!

Koin melkoisen yllätyksen kun tänään tiistaina tajusin, että Amsterdamiin on tullut huomaamattani kevät. Vasta selvisimme talven ainoasta kunnon (?) lumisateesta ja nyt lenkkipolkuni varrella oli kevät kahisemassa viime syksyn lehtipeitteen alta. Olipa riemastuttava yllätys.

Viikonloppuna olimme reissussa Berliinissä ja eilisen maanantain vietin sisätiloissa, mutta sen minkä hommiltani ehdin ulos vilkaista, oli aika harmaata ja illalla taisi sataakin. 

Laitan ihan lähiaikoina myös reissuterveiset, mutta sitä ennen on pakko lähettää teille kaikille sylillinen ihanaa kevättä ja auringonpaistetta!

Iloa ja aurinkoa !

Tot ziens,

Leena

Kylmää vettä ja muita karaisukeinoja

Olen täällä blogissani välillä kertoillut hollantilaisesta meiningistä ja tavoista. Monille vähän erikoisille jutuille olen varmasti tullut jo sokeaksikin ja huomaan ne vasta, kun joku vieraamme niitä ihmettelee. Muutamien erikoisuuksien kanssa on kuitenkin yhä totuttelemista. 

Ensimmäisiä kummallisuuksia, joihin täällä asunnossamme aikoinaan törmäsimme oli varmasti se, että että wc:n hanasta tulee vain jääkylmää vettä! Eikä se suinkaan ole oman ullakkohuoneistomme pikantti mauste, vaan enemmän kuin tavallista muissakin Amsterdamin asunnoissa.Yleensä käsienpesuallas on vielä pikkuruistakin pikkuisempi kupponen ja käsien pesu senkin vuoksi on aikamoista voimistelua. Toki siihenkin toimenpiteeseen oppii soveltamaan ihan erityistä tekniikkaa (eikä lattia enää yleensä lainehdi pesun jälkeen), mutta lämpimän veden puuttuminen tuntuu kyllä aika tylsältä. Eli voitte kuvitella bide-suihkun olevan vain haave.

Olen yrittänyt selvittää, mistä moinen askeettisuus vessoissa johtuu. Useinmiten saan vastaukseksi, että lämmin vesi wc:ssä on aivan turhaa tuhlausta. Jotkut täällä väittävät, että kädet pestään (jos edes pestään) kuitenkin niin nopeasti, että lämmin vesi ei ehtisi edetä putkistoissa riittävän nopeasti hanaan asti kunnes se jo suljetaan. Että sellaista. Turhaakin turhempaa ylellisyyttä! Huomaatte varmaan, että en ole vieläkään päässyt tuon yli. Hämmästyn vähän itsekin. Pikkujuttuhan se oikeasti on. Sitäpaitsi tässä vaiheessa lienee reilua kertoa, että kylppärissä saamme kyllä nauttia mielin määrin lämpimästä vedestä ja kahdesta isosta lavuaarista. Ja suihkusta. Ja ammeesta. Eli pitäisi kelvata prinsessallekin. Joten ymmärrän lopettaa narinan tästä asiasta NYT.

Toinen jo heti asuntonäytöissä silloin muinoin valjennut erikoisuus on etenkin kaupunkiasuntojen erikoinen arkkitehtuuri. Vanhat talot ovat kapeita, koska aikoinaan rakennuksia verotettiin niiden katuosuuden mukaan. Oli edullisempaa rakentaa talo, joka oli hyvin kapea kadulta katsottaessa ja joka sitten jatkui ylös ja pitkälle myös takapihalle päin. Lisäksi vanhat talot ovat kadulle ja kanaviin päin kallellaan, jotta tavaroiden lastaaminen yläkerroksiin ikkunoiden kautta oli helpompaa. Miksi ikkunoiden ???! No koska portaikot ovat kapeaakin kapeampia ja todella jyrkkiä. Meidänkin kotitalossa kaikki huoneistot ovat päällekkäin. Jokaisessa kerroksessa on siis vain yksi huoneisto, eikä seinänaapureita omassa talossa ole. Ihan kiva, mutta se tarkoittaa myös sitä, että portaikko on aikoinaan ollut pakko rakentaa nousemaan jyrkästi ylös. Hissille ei tietysti ole ollut lainkaan tilaa. 

Oma asuinkerros on tietysti valintakysymys ja eri elämänvaiheissa on varmaankin pakko miettiä kulloisetkin tarpeet aina uudelleen. Me asumme neljännessä/ylimmässä kerroksessa, ja meille saa kiivetä vähän laskutavasta riippuen 82-84 porrasta. Portaat ovat jyrkät ja askelmat niin lyhyet, ettei minun 38 numeron kenkäni mahdu astumaan askelmalle suoraan, vaan on kuljettava koko ajan vähän viistosti. Jos selässä on painava reppu, on kuljettava myös vähän etukumarassa, muuten käy huonosti. Kuten olen tainnut aikaisemminkin mainita, tästä on myös hyötyä, sillä kaupassa tulee paljon tarkemmin mietittyä ostosten määrän kanssa. Ja toki jalkalihakset pysyvät hyvässä kunnossa! 

Aikaisemmin olen tainnut kertoa, että muutot hoidetaan täällä hyvin usein ikkunoiden kautta kätevällä nostolavalla ja samalla tavalla toimitaan myös esimerkiksi kiireellisissä sairauskuljetuksissa. Synnyttävä äiti saattaa siis lähteä nosturilla hakemaan vauvelinsa, vaikka täällä kyllä suositaan kotisynnytyksiä ihan julkisen terveydenhoidonkin siunauksella. Ehkä on helpompaa rahdata kätilö portaita pitkin ylös kuin supisteleva äiti portaita alas. Toinen, ehkä totuudenmukaisempi syy lienee se, että hollantilaiset tykkäävät kaikesta luonnonmukaisuudesta. Synnytyshän ei ole mikään lääketieteellinen juttu, vaan hyvin luonnollinen tapahtuma. Äidit kuulemma haluavat yleensä synnyttää myös ilman kivunlievitystä. Olen ollut ymmärtävinäni, että asiasta vähän kilpaillaan kuten Suomessa vaikkapa imetys-asiassa eli hyvät vs. huonot. Hmm.. kaikenlaisia paineita aivan turhaan.

Kolmas, etenkin näin talvella hammasten kiristystä aiheuttava asia ovat nuo himputin tuuletusluukut. Makuuhuoneiden katonrajassa on muovihäkkyrät, joista päivä paistaa läpi. Niissä on naruilla säädeltävä systeemi, jolla aukkoa voi yrittää pienentää hieman, mutta ainakaan meillä ne eivät toimi kunnolla. Sisällä käy tuulisella ilmalla sellainen viuhe, että sukat pyörii jalassa ja aamuisin nenä on jääkylmä. Ensimmäisenä talvena yritimme tukkia luukkuja pahimmilla pakkasilla, mutta niin ei kyllä saisi tehdä. Nykyisin on alistuttu ja niitä vain harmitellaan. Täällä ilmasto on kostea, ja tuuletuksen täytyy toimia taloissa ensiluokkaisesti, tai home uhkaa varmasti. Olen kuullut että täällä asuntojen home on hyvin yleistä, mutta siitä ei tehdä niin suurta numeroa kuin Suomessa. Maalataan vain vanhan homeen päälle! Onneksi meidän koti on rempattu huolellisesti, eikä ongelmia ole ollut. Avainsana kaikkeen on vain tuuletus! Hrrr...

Useimmat hollantilaiset ovat aika reippaita, säästäväisiä ja ehkä vähän askeettisiakin ulkoilmaihmisiä. Moni tinkii mukavuuksista ja on aika karaistunut monen asian suhteen. Varsinkaan sade tai koleus ei heitä juuri hetkauta. 

Joissakin asioissa he kuitenkin ovat yllättäen taas aika rentoja ja mukavuudenhaluisia. Lisää huomioita hollantilaisesta elämänmenosta keräilen edelleen ja yllätyksiä tulee eteen vielä aika usein. Niistä lisää joskus.

Nyt Tot ziens! tällä erää ja kivaa loppuviikkoa,

Leena 

Lunta!

Lunta !

Viikonloppuna satoi vihdoinkin lunta. Jos täällä Amsterdamissa lunta kertyy yli sentti, jokainen kynnelle kykenevä kaapii ja raapii sitä lapasiinsa ainakin yhden lumipallon verran.

Maa on pysynyt nyt valkoisena pari kolme päivää ja tänä aikana olen nähnyt varmasti toistakymmentä lumiukkoa ja puistojen nurmikentät on nuhjattu niin, että vihreä ruoho vilkkuu iloisesti lumen alta. Eräs isä oli kantanut läheiseen puistoon ison lumilapion ja hyvän kokoisen muovilaatikon, johon hän lapiolla lappoi lunta ja käytti laatikkoa harkkomuottina. Puistoon raahatut lapset ympärillä jo väsyivät ja imeskelivät lapastensa kärkiä, mutta iskä jaksoi lapioida kunnes ilta alkoi hämärtää. Lumi hupeni linnan ympäriltä, mutta rakennelma jäi lauantai-iltana yhä kesken. Toivon mukaan talvi-iloa oli kuitenkin nautittu riittävä annos, koska viritelmä oli kyllä kokonaan sulanut maanantaina, kun ohitin paikan uudelleen.
Täällä ei yleensä pitkään lumesta päästä nauttimaan, joten ilo on revittävä silloin kun siihen on mahdollisuus. 

Tänään maanantaina aurinko lämmitti ihanasti ja luvassa on ilmeisesti muutama aurinkopäivä tällä viikolla vielä tulossa. Tänään kaikkialla kuitenkin lirisi ja lorisi, räystäät tippuivat ja kuulin myös kevättalvisen talitiaisen äänen. Siis oikean ti-ti-tyyn eikä pelkkää kiireistä kaupunki ti-tyytä, kuten Helsingissä olen tottunut.

Joku kyseli taannoin, miten Vondelparkin vihreät papukaijat selviävät talvesta. Hyvin tänäkin talvena ovat selvinneet, vaikka öisin on ollut välillä pakkasta. Tänään ne vaikuttivat hyvinkin aktiivisilta ja mietin onkohan niillä jo reviiri-asiat mielessä. Myös meidän takapihalla papukaijat ovat pitäneet aika kovaa ääntä.

Jo viikko sitten huomaamani lumikellot olivat myös selvinneet lumen alla, vaikka nuput olivat vielä aika tiukasti kiinni. Hyvin alkutekijöissään varsinainen kevät vielä on ja kuuluukin olla. Helmikuun puoliväli vasta!

Oikein suojaisessa aurinkopaikassa lumikellot olivat jo näin pitkällä.

Lammen pinnassa oli jonkinlaista jäähyhmää, jonka päällä lokit lepuuttelivat jalkojaan ja odottelivat varmaankin leivänmurujen heittelijöitä silmä tarkkana.

Kuvat ensimmäistä lukuunottamatta ovat Vondelparkin puistosta. Ensimmäinen fillarikuva on ratikkapysäkkimme kohdalta kotikadulta. Huomasittehan muuten mustan lastenkuljetuslaatikon polkupyöräkuvassa?

Sellaista siis meillä täällä helmikuisena maanantaina. Lumesta huolimatta pieni keväinen pilkahdus!

Onnellista ystävänpäivää tiistaina Teille Kaikille,

Tot ziens,

Leena

Sanotko suoraan?

Olen viime aikoina pohtinut suorapuheisuutta, rehellisyyttä, vilpittömyyttä, kursailemattomuutta, aitoutta ja toisaalta hienotunteisuutta, tahdikkuutta, kohteliaisuutta ja ehkä jonkinlaista hyvää tilannetajua.

Mitä kaikkea on hyvä sanoa ja mitä taas voisi jättää sanomatta?

Kovin pitkää kokemusta ei minulla täällä asumisesta ole, mutta joitakin kiinnostavia piirteitä olen hollantilaisessa elämänmenossa havainnut.

Täällä Hollannissa ihmiset ovat tunnetusti hyvin suorapuheisia. He eivät todellakaan kerää rohkeutta tai pure kieleensä ennen kuin laukaisevat suoraan mitä kulloinkin oikeasti ajattelevat. Eihän se välttämättä ole pelkästään huono juttu, mutta välillä tulen miettineeksi, missä menee hyvän käytöksen raja. Onko kyseessä aina edes yleisesti maan tapa, vai haluaako joku tosiasiallisesti vain loukata? 

Itse hollantilaiset tuntuvat olevan kovin ylpeitä tuosta kansallisesta ominaispiirteestään ja kuuluvat pitävän omaa käytöstään aitona, teeskentelmättömänä ja suoraselkäisenä. Amerikkalais-tyylistä kohteliaisuutta sen sijaan pidetään täällä ärsyttävän tekopyhänä ja epärehellisenä. 

Toki Suomessakin tapaa töksäyttelijöitä, mutta jonkinlainen yleinen sivistynyt mielipide taitaa suosia melko diskreettiä linjaa. Anonyymit huutelut ovat tietysti eri juttu.

Rehellistä (?) mielipidettä esimerkiksi uudesta kampauksesta tai mekosta voin omassa suomalaisessa lähipiirissäni odottaa tietysti aivan lähimmiltä ystäviltä tai perheenjäseniltä. Muut ovat hiljaa tai kysyttäessä sanovat yleensä jotakin ympäripyöreän kohteliasta. Harva vieraampi ryhtyy kuitenkaan ääneen negatiivisesti kommentoimaan, ehkä korkeintaan selkäni takana. Ja hyvä niin. Tärkeintä on, että itse tykkään uudesta takistani! 

Hollannissa saattaa kuulla esimerkiksi työkavereiden jakelevan toisilleen noin vain vähemmän mairittelevia kommentteja vaikkapa minihameeseen sopimattomista sääristä tai rumasta uudesta puserosta. Ja ihan kysymättä. Tuntuu kuin jokaisella olisi oikeus sanoa mielipiteensä kaikille ja vähän kaikesta. Välillä sivusta seuranneena ajattelen, että kamalasta kommentista on sen kohteen pakko ainakin salaa loukkaantua, mutta ulospäin mielen pahoittamista ei näytetä. Asia sivuutetaan nopeasti ja ainakaan ulkopuolinen ei voi mistään päätellä, että asia olisi jäänyt ketään vaivaamaan. Täällä sanotaankin, että rehellisestä mielipiteestä pitää saajan olla kiitollinen. Se on kuin lahja. 

No, tottumattomalle siinä on oppimista. Onneksi muualta tulleita kohdellaan varmasti hieman lempeämmin. Ehkä se meneekin niin, että saadessaan kunnon murska-arvostelun niskaansa, tietää kuuluvansa porukkaan eikä ole enää ulkopuolinen. Että sitä odotellessa... En tiedä haluanko edes..

Olen miettinyt mistä hollantilaisten paksunahkaisuus johtuu. Onko kyseessä ehkä erittäin hyvä itsetunto tai karaistuminen? Jotkut väittävät, että on ihanaa, kun ei tarvitse aina vain arvailla mitä muut ajattelevat. Ymmärrän myös tuon näkökannan, koska olen itse melko herkkä tarkkailemaan ja kuuntelemaan myös rivien välissä sanottua ja se on joskus aika väsyttävää. 

Suorasanaisuus ei koske tietenkään pelkästään toisten ulkomuodon arvostelua, vaan myös toiminnasta annetaan nopeasti etenkin kielteistä palautetta. Muistan kuinka kerran ihan alkuaikoina ylitin jalankulkijana suojatietä vihreiden valojen palaessa. Risteyksessä polkupyörää ajava isoäiti kurvasi eteeni hurjaa vauhtia ja törmäys oli todella lähellä. Isoäiti pysähtyi ja huusi kiukkuisesti solvaten minua vaaratilanteen järjestämisestä. En tosin silloin ymmärtänyt täkäläisiä kirosanoja, mutta niistä ilmiselvästi oli kyse. Pyytelin punaisena anteeksi, vaikka syy ei suinkaan ollut yksiselitteisesti minun. 

Hupaisinta oli, että tilanteen nähnyt muutama hurjistunut jalankulkija asettui puolelleni ja solvasi vastavuoroisesti tuota kaahaillutta isoäitiä, jonka pyörän tarakalla istunut parivuotias pikkuneiti alkoi hurjan huutamisen seurauksena itkeä pelästyksestä. Liikenne seisahtui hetkeksi ja olisin voinut vajota maanrakoon kaikesta siitä huomion määrästä. Vähitellen, yhä anteeksipyyntöjä sopertaen, lähdin jatkamaan matkaani kun nuo raivokkaat naiset jäivät vielä solvaamaan toisiaan. Huomasin, että muuallakin kuin Italiassa osataan järjestää virkistävää draamaa tarvittaessa. 

Suoran myönteisen palautteen antamista täällä taidetaan pitää vähemmän tärkeänä. Joku väittikin, että kalvinistisilla juurilla on vaikutuksensa ja myös positiivisen palautteen vastaanottaminen, etenkin julkisesti, on täällä usein vaikeata ja noloa.

On oikeastaan aika kummallista, jos kielteisen palutteen antaminen - ja jopa vastaanottaminenkin- on joillekin helpompaa kuin myönteisen palautteen antaminen ja saaminen. Amerikkalaisessa kulttuurissa se taitaa olla juuri päinvastoin. Eikös siellä ohjeisteta esimerkiksi johtajaa antamaan palautetta niin, että sanotaan alaisen toiminnasta ensin vähintään kolme hyvää asiaa ennenkuin varovasti mainitaan yksi huono asia. Hmm.Tämän olen vain jostakin lukenut, omakohtaista kokemusta ei ole. 

Kuinka suorasanaisia te muut suomalaiset olette? Minulla ainakin on paljon oppimista, jos pitää pyrkiä tähän hollantilaiseen malliin.

Kiinnostavia nämä kulttuuri-erot vaikka yleistäminen onkin vähän vaarallista. Olen myös huomannut, että hollantilaiset monissa asioissa muistuttavat hämmästyttävän paljon meitä suomalaisia. Jopa enemmän kuin muut pohjoismaalaiset! Mutta sitten onneksi löytyy myös noita kiinnostavia erityispiirteitä, joista voi oppia uutta ja samalla näkee suomalaisuuttakin vähän uudesta kulmasta.
Tutkimusmatka jatkuu! 

Viime viikonloppuna tein muuten lyhyen tutkimusmatkan Suomen talveen ja ehdin vielä nauttia maanantain aurinkoisesta pakkassäästäkin.

Ja se kamala uusi passikuva tuli kiikutettua poliisiasemalle uutta passia varten. 

Iloisia talvipäiviä teille kaikille!
Tot ziens,
Leena