Antti Heikkinen: Latu

Luin Ladun jo olympialaisten aikaan. Siihen kirja sopikin hyvin, koska sen päähenkilö on hiihtäjä Pauli Pitkänen, joka oli maailmanmestari. Alkusanoissaan Heikkinen korostaa, että Latu on romaani. Se perustuu Pitkäsen elämään, mutta ei ole elämäkerta.

Pitkänen kuoli 1941 Tarinaharjun sotilassairaalassa. Sinne hän oli joutunut äärimmäisen ikävän onnettomuuden seurauksena. Hän oli haavoittunut talvisodassa, ja hänen jalkansa halvaantui. Jatkosodan alussa hän oli Nilsiässä koulussa käsittelemässä kaatuneiden varusteita. Niistä löytyi käsikranaatti, joka virittyi. Pitkänen ei voinut heittää kranaattia ulos, koska pihalla leikki lapsia. Hän ei ehtinyt ulos huoneesta ennen kranaatin räjähtämistä.

Ladussa Pitkänen makaa sairaalassa. Välillä hän hourailee, välillä muistelee elämäänsä. Elämässä oli muutakin kuin hiihtäminen. Oli kotitalo, vanha isä, isää paljon nuorempi äiti, sisaruksia. Oli velipojat, jotka myös hiihtivät. Myöhemmin oli myös Tyttö, jonka Pitkänen ei anna tulla sairaalaan itseään katsomaan. Hiihtämiseen innostivat metsäyhtiöllä työskennellyt entinen suomenmestari, opettajat ja isä. Pitkänen kehitti itselleen aivan oman etukenoisen hiihtotyylin, jolle muut ensin naureskelivat, mutta jolla eteni nopeasti. Maailmanmestaruuksia tuli kolme. Olympiareissu meni pieleen harjoituksissa tulleen vamman vuoksi.

Potilaan päässä käy myös filosofisempia ajatuksia hiihtämisestä ja voittamisesta. Kuuluisuudestakin.

”Lumikentän ladulla rikkovalla ihmisellä on valtaisa valta. Ladun avaaja tuntee olevansa luontoa ja ilmaa isompi. Tulee tunne, että luuditpas juukeli hiihtoreittini umpeen, mutta minäpä tulen ja avaan sen uudelleen. Ähäkutti. Ja jos se taas peittyy, hiihdän minä lenkkiäni vaikka vuorokauden ympäri. Välillä käyn juomassa, syömässä ja huussissa, sitten jatkan. Katsotaan, kumpi väsyy ensin, jatkuuko lumisade pidempään kuin minun hiihtoni!”

Pitkäsen oman elämän latu loppui kovin aikaisin.

Pitkäsen elämässä on paljon aineksia. Ihan eivät kuitenkaan sairaalavaiheet ja muistelmat löydä toisiaan. Latu vaikuttaa hieman välityöltä. Olisikohan loistavan elämäkerturin kannattanut kirjoittaa perinteinen elämäkerta.

Antti Heikkinen: Latu
WSOY 2021, 172 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota.

Antti Heikkinen: Einari

 

Einari on Ponssen perustajan Einari Vidgrenin elämäkerta. Antti Heikkinen on valinnut omaperäisen kirjoitustyylin. Hän vie Einarin elämäntarinaa eteenpäin pitkälti keskusteluilla. Ne on tietysti kirjoitettu savoksi. Kertojan osuudetkin ovat luonteeltaan sellaisia, että Einari lähestyy romaania. Alkusanoissaan Heikkinen sanoo hakeneensa oikeaa muotoa pitkään.

”Mukaan piti saada paitsi Einarin persoona, myös hänen mielenmaisemansa ja elinseutunsa kaikkine ihmisineen, murteineen ja tarinoineen.”

Luettuani kirjan voin todeta, että ratkaisu on onnistunut. Einari tuntuu tulevan tutuksi.

Pidin kovasti siitä, että Einarin lapsuus- ja nuoruusvuosista kerrotaan kunnolla. Einari oli jo lähes lapsena hevosen kanssa savottatöissä. Syntyy vahva tausta hänen halulleen rakentaa metsäkoneita. Einari oli taitava verkostoitumaan – vaikka sitä sanaa tuskin hänen nuoruudessaan käytettiin. Verkosto alkoi syntyä hyvin aikaisin.

Yllätys oli, kuinka vähillä teoreettisilla tiedoilla ensimmäisiä koneita rakenneltiin. Kesti kauan ennen kuin ensimmäinen insinööri palkattiin Ponsseen. Einari osasi valita oikeat miehet oikeille paikoille, niin jo ensimmäisten koneiden kehittämisessä mukana olleet, ja sen ensimmäisen insinöörin.

Miten on mahdollista, että Ponsse kasvoi muutaman miehen nyrkkipajasta kansainväliseksi suuryritykseksi, jonka tuotteita viedään yli 40 maahan? Einarin persoonan, verkostojen ja omistautuneiden työntekijöiden ohella osansa on alkuaikojen periaatteella, jonka ajatusta muidenkin firmojen soisi noudattavan:

”– Ainoo tavote on se, jotta tehhään kestävä kone. Semmonen, joka ei mäne heti rikki ja jonka korjoominen ei syö niin pirusti rahoja.”

Einarista on pidetty myös blogeissa Kulttuuri kukoistaa ja Amman lukuhetki.

Antti Heikkinen: Einari
WSOY 2020, 352 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 12. Kirjassa ollaan metsässä.

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Antti Heikkisen Pihkatappi valikoitui luettavakseni, koska luin alkuvuonna Heikkisen erinomaisen Juice Leskisen elämäkerran ja koska kirja oli jo kirjahyllyssämme. Pihkatappi sai viime vuonna Savonia-palkinnon, joten tunnustustakin on tullut.

Pihkatappi on Heikkisen esikoisromaani ja voisiko olla tyypillisempää esikoisromaanin aihetta kuin nuoren miehen kasvutarina. Kirjailija itsekin ironisoi aihevalintaansa, varsinkin kirjan alkupuolella. On Pihkatapissa tietysti muutakin. Kirjailijuudesta haaveilevan Jussin omin sanoin:

”Eli se tulee olemaan yhtä aikaa kasvutarina ja sitten maalaiskuvaus ja vielä sukupolviromaani.”

Savolaisten dialogit on kirjoitettu savoksi, mikä hidastaa ei-savolaisen lukemista. Hyvin kirjoitettu murre on kirjassa hyvä asia, joten tuo edellinen ei ollut moite. Seuraava sen sijaan on. Kirjassa on paljon v---u –juttuja, joista osa on varmaan tarkoitettu hauskoiksi, ainakin miespuoliset romaanihenkilöt hekottelivat niille, mutta minun makuuni niitä on liikaa.

Pihkatappi on niitä kirjoja, joista pidin lukiessani koko ajan vähemmän. Alun kuvaus pienen Jussin ja yksinhuoltajaisän yhteiselosta oli lämminhenkistä ja mukavaa luettavaa. Mutta kun Jussi vanheni ja alkoi teinivuosina etsiä itseään ja alkoivat riidat isän kanssa samalla kun Jussi kirjan nykyajassa sotki naissuhteitaan, niin ei jaksanut enää kiinnostaa. Ei yhtään. Minulle kävi niin kuin valitettavasti usein nykykirjailijoiden kanssa eli odotukset olivat liian korkealla.

Edellä kirjoitetusta huolimatta toistan vielä: Heikkisen Juice Leskisen elämäkerta on hieno teos.

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Siltala 2013, 276 s.

Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006

Antti Heikkinen on kirjoittanut hyvän elämäkerran. Heikkinen on savolainen, kuten Juice Leskinenkin oli, ja se on kirjalle onneksi. Varsinkin alussa, kun Juice on vielä lapsi ja nuori Juankoskella, Heikkinen käyttää sellaista kieltä ja sanoja, joita pystyy käyttämään vain savolainen. Kirjan alkuosa on samalla muutakin kuin vain Juicen elämän kuvausta. 50- ja 60-luvun maalaiselämä (vaikka Juankoski olikin teollisuuspitäjä) oli erilaista kuin elämä nykyisin. Elinolosuhteet ovat muuttuneet viidessäkymmenessä vuodessa aivan toisenlaisiksi.

Heikkinen on tehnyt valtavasti taustatyötä. Kirjassa on paljon haastatteluihin perustuvia otteita ihmisten muistoista ja kokemuksista Juicesta. Niitä kertovat monet Juicen läheiset ja ystävät sekä hänen työtoverinsa muusikkopiireistä, mutta myös muilta elämänalueilta tutut ihmiset kuten piispa Wille Riekkinen ja poliitikko Kaarina Suonio. Muusikoista ovat äänessä useat suomirockin suuret nimet. Mikko Alataloa, Juicen uran alun tärkeää kumppania, siteerataan paljon.

Heikkinen on paneutunut Juicen elämään niin, että kirjasta on tullut varsin yksityiskohtainen. Joku voisi pitää sitä jopa liian yksityiskohtaisena. Esimerkiksi kaikkien Juicen levyjen jokaisen kappaleen läpi käyminen tai ainakin mainitseminen voi tuntua puuduttavalta. Minua tuo ei haitannut, vaikka en tunnekaan Juicen tuotantoa noin tarkasti.

Risainen elämä on Juicen faneille ehdotonta luettavaa. En osaa pitää itseäni kenenkään muusikon varsinaisena fanina, en Juicenkaan, mutta olen syntynyt 50-luvulla, joten muistan, kun Juice tuli tunnetuksi, Marilynin, Napoleonin mopon ja muut. Olen lukenut myös Harri Rinteen kirjan Juice on (Juice off) sekä Juicen itsensä kirjoittaman Siinäpä tärkeimmät. Edellinen osa E. Ch. Juicen kirja oli pettymys. Se oli niin kovin katkera.

Myös Risaisessa elämässä on mukana elämän pimeä puoli. Kuuluisuuden ja julkisuuden käsitteleminen on vaikeaa. Siitä huolimatta – Juice teki hienoja lauluja, hienoja sanoituksia.

Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006

Siltala 2014, 478 s.