Leena Krohn: Tainaron

 

Leena Krohnin Tainaron on naistenviikkohaasteen kolmas kirjani, ja julkaisen siitä postauksen tänään Leenan nimipäivänä.

Luin Tainaronin pian sen ilmestyttyä ja lumouduin täysin. Vähän pelkäsin, että onko lumous tallella. On se! Pääsin aivan samaan tunnelmaan kuin ensimmäisellä lukukerralla. Tainaron, tämä ihmeellinen kaupunki, jonka asukkaat ovat hyönteisiä, mutta jossa on katuja, tavarataloja, kahviloita, postilaitos. Tainaron, jonka kasvitieteellisen puutarhan puistossa on jättimäisiä luonnonkukkia, ”joihin voisi astua kuin huvimajaan”. Tainaron, joka muuttuu koko ajan ja hiljenee, kun sen asukkaat valmistautuvat talvilevolle.

” – Ei Tainaron ole paikka, niin kuin ehkä luulet. Se on tapahtuma, jota kukaan ei mittaa.”

Tainaronista kertoo nimetön vierailija, joka lähettää sieltä kirjeitä ystävälleen tai rakastetulleen, vaikka epäilee, että kirjeet eivät koskaan saavuta vastaanottajaa. Hänen oppaanaan toimii ystävällisen etäinen ja kärsivällinen Jäärä, jonka lausumia on edellä oleva lainaus. Tainaronin viimeisestä virkkeestä selviää, kuka – tai mikä – kertoja on.

Tainaron on kertakaikkisen lumoava kirja, jonka jokainen varmasti kokee ja tulkitsee omalla tavallaan.

Leena Krohn: Tainaron
Kuvittanut Inari Krohn
Teos 2018, 5. painos, 138 s. (ilmestynyt ensimmäisen kerran 1985)

***********

Helmet-haaste: kohta 27. Kirjan päähenkilö on eläin.

Leena Krohn: Hotel Sapiens

Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia on kolmas tänä vuonna lukemani Leena Krohnin teos. Pidän niiden erikoislaatuisesta maailmasta, jossa on tämänkin kirjan nimen mukaisesti irrationaalisia piirteitä. Niistä kirjoittaminen on vaikeaa. Niissä on pienessä sivumäärässä paljon sisältöä ja tuntuu, etten osaa kuvata kirjojen luomaa tunnelmaa siten kuin koen sen.

Hotel Sapiensin teemana on ihmiskunnan ja maapallon tulevaisuus. Sen kertomuksista löytyvät monet ajateltavissa olevat uhkakuvat: älykkäät koneet, hillitön rahan tekeminen tyhjästä, ilmastonmuutos, saasteet, säteilyonnettomuudet, jopa maapallon ulkopuolelta tuleva vaara.

Hotel Sapiens on piilopaikka, pakopaikka, säilytyspaikka, sairaala, vankila tai näitä kaikkia. Sen omalaatuisia asukkaita vartioivat tai hoitavat robottinunnat. Ihmiset ovat Kaitsijoiden tarkkailtavina ja tutkittavina. Kaitsijat, vallan ottaneet koneet, yrittävät saada selville mitä ihmisyys on.

Hotel Sapiensin ulkopuolella maailma on saattanut tuhoutua. Taivasta peittää kelmeä kalvo, jonka takaa aurinko ei näy. Sairashuoneessa on säteilyä saanut parantumaton. Ihmiset ovat toimineet liian myöhään.

Luettelemani uhkat vain pilkahtelevat Hotel Sapiensia asuttavien ihmisten tarinoissa. Kaikilla ei ole nimiä, vaan heitä kutsutaan kuvaavilla ominaisuuksilla kuten Arki-ihminen, sokea silmälääkäri, (entinen tilastotieteen opettaja) Higgsin bosoni, kukkakauppias ja Hullu. Hullusta oli tullut hullu, kun hän oli päästänyt todellisuuden sisäänsä. Nuorta tyttöä, jonka tukka on niin lyhyt, että hän muistuttaa Jeanne d’Arcia, kertoja säälii:

”Samalla tuli surku häntä katsellessani. Tänne hän on päätynyt, Hotel Sapiensin sumupilven alle, taloon, jossa kellään ei ole tulevaisuutta. Niin tyyneltä kuin hän näyttääkin, olen varma, että kirkkaan otsan alla häntä kiduttavat kärsimättömyys ja elämänjano, tahto mennä ja tulla, tehdä ja vaikuttaa. Mutta miten Hotel Sapiensissa voisi vaikuttaa? 

Täällä voi vain olla olemassa ilman toivoa, ilman tekoja.”

Edellä olevasta lainauksesta huolimatta tulkitsen kirjan lopun edustavan pientä toivon kipinää, kun Hotel Sapiensin ainoan lapsen tekemä maapallonlippu alkaa hulmuta.

Leena Krohn: Hotel Sapiens

Teos 2013, 164 s.

***********

Hotel Sapiens oli Finlandia-palkintoehdokas, joten se sijoittuu Helmet-haasteessa kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Leena Krohn: Datura

Mitä on todellisuus? Onko se harha? Onko todellisuus sama kaikille? Voiko todellisuuden ja illuusion erottaa?

Daturassa Leena Krohn on luonut ainutlaatuisella tavallaan maailman, joka on näennäisen arkipäiväinen ja tavallinen, mutta jonka tapahtumien todellisuudesta ei voi olla varma.

Nimetön minäkertoja on töissä lehdessä nimeltä Uusi Anomalisti. Lehden toimitussihteerinä hän lukee, editoi ja kirjoittaa juttuja mitä erikoisimmista ilmiöistä. Hän tapaa lehden avustajia, muun muassa Äänien herran, joka on kehittänyt ”hiljaisuuden äänien paljastajan”, sekä kosmologiaa ja fysiikkaa harrastavan Raikan, joka ”puhuu kuin runoilija kaukaisten linnunratojen kalvaasta sinerryksestä ja suurten tyhjiöiden eksistenssistä”. Lehden Markiisiksi kutsuttu omistaja haluaa toimitussihteerinsä kirjoittavan esimerkiksi Voynichin kirjasta. Voynichin käsikirjoitusta ei ole kukaan vielä pystynyt avaamaan, joten ei ole ihme, että artikkelin teko ei etene.

Kertoja itse alkaa lääkitä astmaansa daturalla (datura = hulluruoho, pasuunakukka, enkelintrumpetti). Pikku hiljaa hänen maailmansa muuttuu. Hän tapaa olemattomia ihmisiä, hän näkee vanhan naisen, joka voisi olla hän itse, häntä pelottaa, häntä janottaa… Joillekin oudoille tapahtumille löytyy selitys. Ne eivät olleet harhoja, vaikka tuntuivat siltä. Mikä on totta, mikä fantasiaa? Ihminen ei tiedä.

Datura on arvoituksellinen pieni kirja täynnä syviä ajatuksia.

Leena Krohn: Datura

WSOY 2001, 213 s.

Leena Krohn: Ettei etäisyys ikävöisi

Kertomuksesta Läsnäolo (alaotsikko Sairauskertomus):

”Heitä ei voi nähdä, mutta he ovat silti olemassa. He ovat ikään kuin – vain tajuntaa. Pelkkää läsnäoloa [- -]”

Kertomuksesta Poissaolo (alaotsikko Kertomus kadonneista):

”He ovat tosin poissa, mutta mitä heidän poissaolonsa tarkoittaa? Ensinnäkin se tarkoittaa, että heistä on tullut näkymättömiä, kuulumattomia, hajuttomia. Kukaan ei voi koskettaa heitä.”

Läsnäolossa elokuvateollisuudelle hirviöitä valmistanut Sofi alkaa viettää aikaansa jonkun (hänen, sen?) kanssa. Sofista näkymätön läsnäolo on todellinen. Hänen miehensä mielestä Sofi on sairas. Poissaolossa Gamman tuttava häviää selittämättömästi. Gamma kirjoittaa ja on, tai on ainakin ollut kirjailija. Pian kaupungin asukkaita alkaa kadota, yhä enemmän ja enemmän, eikä katoamisille löydy mitään syytä.

Ettei etäisyys ikävöisi johdattaa ajattelemaan olemassaoloa, ja totuutta. Totuus ei välttämättä ole kaikille sama, eikä sekään mitä nähdään. Siitäkään ei voi olla varma, millä tavoin olemme olemassa toisillemme. Gamma epäili lopulta omaa olemassaoloaan.

En tiedä, ymmärsinkö tätä kirjaa lainkaan, mutta se ei haittaa, pidin kirjasta paljon. Ettei etäisyys ikävöisi on äärimmäisen kiehtova. Päällimmäisen tunteen lukemisen jälkeen sanoo kirjan viimeisen virkkeen lopetus

”[- -] mitä oikeastaan tapahtui ja kuinka se tapahtui ja mikä on tämän kaiken tarkoitus.”

Leena Krohn: Ettei etäisyys ikävöisi. Kaksi kertomusta

WSOY 1995, 170 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

Leena Krohn: Umbra

”Niin kuin oli olemassa lauseita, jotka eivät olleet totta eivätkä valhetta, ja asioita, jotka olivat olemassa, mutta joita ei suoraan havaittu – kuten äärettömyys –, samoin oli olemassa sielun tosiasioita, joita oli mahdoton ymmärtää. Ne kuitenkin nähtiin. Ne koettiin. Niiden seuraukset olivat kaikkien havaittavissa.”

Nimi Umbra toi minulle mieleen varjon ja kun tarkistin, niin varjoa se tarkoittaakin, latinaksi. Krohnin Umbra on lääkäri, mutta hieman varjon lailla, ilman ystäviä, hän kulkee ja tarkkailee muita.

Umbra on pohtinut äärettömyyttä lapsesta lähtien. Äärettömyyden lisäksi häntä askarruttavat paradoksit Schrödingerin kissasta loogisiin: ”Seuraava lause on totta. Edellinen lause ei ole totta.”

Pienessä kirjassa tapahtuu huomaamatta oikeastaan paljon. Umbralla on poikkeuksellisia potilaita, jotkut jopa surrealistisia. Äärettömyys ja paradoksit ovat kuitenkin keskiössä.

Kiehtova kirja. En edes kuvittele, että ymmärsin sitä, mutta siitä huolimatta Umbraan syventyi lukiessaan harvinaisella tavalla.

Leena Krohn: Umbra

WSOY 1990, 153 s.