Vaihtelevaa valoa matkalla siunaustilaisuuteen

Aurinko paistoi eilen kauniisti, kun lähdin ajamaan kohti Lahtea ja äidin siunaustilaisuutta. Alle kymmenen kilometrin päässä keli oli jo sumuinen, valoa tihkui kuitenkin sumun läpi. Pysähdyin matkan aikana muutamaan kertaan ottamaan valokuvia. Paluumatkalla olikin jo hämärää eikä energiaa muutenkaan liiennyt enää kuvaamiseen.

Valo muuttui matkalla moneksi. Melkoinen kirjo erilaista valoa tuli kohdattua kohtuullisen lyhyellä matkalla. Se tuntui jotenkin sopivan päivän tunnelmaan. Elämään mahtuu sitä kaikkea. Ja pienikin valo tuo toivoa.

Kävin ensin isän luona. Päädyimme nopeasti siihen, että isän on parempi jatkaa arkeaan hoivakodissa  eikä yrittää sopeutua hautajaisiin.

Kaikki kuvat ovat muuten värikuvia, vaikkei sitä heti ensimmäisistä kuvista huomaakaan 👍.

Pappi tiedusteli ennakkokeskustelussa virsien määrästä. Tavallisesti ohjelmassa on kuulemma 1-3 virttä. Minä kerroin yltiörehellisesti, että minun mielestäni virsien laulaminen hautajaisissa on mielestäni kaikkein pahin juttu. Laulan mielelläni - virsiäkin - mutta surun keskellä virsien laulaminen on tuskaa. Ja sitä nöyryyttävämpää tuskaa, mitä pienemmät hautajaiset. Isossa tilaisuudessa kukaan ei kuule ääntäsi ja sen hajoamista, pienessä tilaisuudessa mikään ei ole yksityistä. Päädyimme yhteen virteen ja kanttorille annettiin muun musiikin suhteen vapaat kädet. Se osoittautui hyväksi ratkaisuksi.

Hautaustoimiston kautta järjestyivät myös kaikki kukat, joten riitti, että sai raahattua itsensä paikalle 💖.

Tilaisuus oli kaunis ja turvallinen. Päivä oli silti kieltämättä melkoisen raskas.

Kiitos myötäelämisestä 💖

Hautajaisten järjestäminen etenee, oikein hyvää loppiaista!

Hautajaisten järjestäminen edistyy (luullakseni) ihan hyvin. On mahtavaa, että löytyy hautaustoimisto, joka toimii oikeana kumppanina tällaisissa tilanteissa. Ymmärrän hyvin, että on paljonkin ihmisiä, jotka haluavat järjestää läheistensä hautajaiset kokonaan itse alusta loppuun. Minulle juuri tässä ja nyt sopii tämä helpottava yhteistyö erinomaisen hyvin.

En oppinut lapsena, nuorena enkä aikuisenakaan koskaan oikein tuntemaan ja ymmärtämään äitiäni. Hänen sairautensa loppuaikoina pääsin näkemään hänestä niitä puolia, joita en koskaan aikaisemmin ollut nähnyt. Näin sen piilotetun ja taustalle jääneen puolen. Kauniisti huumorintajuisen, läheisyyttä hakevan ja arvostavan ja leikkisän puolen. Se on arvokas lisä siihen toiseen puoleen hänestä, joka oli kovempi ja puolustautuvampi puoli hänestä.

Äiti piti arvostamisen näyttämistä tärkeänä. Siksi hautajaisten järjestämisessäkin arvostuksen osoittaminen ja näyttäminen on ohjenuoranani. Ei siten, että otetaan kallein mahdollinen, vaan hyvä, kaunis ja kunnioittava. Siinäkin hautaustoimisto osaa olla hyvänä konsulttina minulle. Valinta on aina helpompaa tehdä suositusten perusteella kuin kahlaamalla läpi runsaita kuvastoja.

Lisään tähän vielä jo aikaisemmin julkaisemani kuvan äidistä. Tässä hänellä on minun tekemäni kämmekkäät (jotka sitten jollain sairaalareissulla katosivat jonnekin) ja keeppi. Hän oli noista niin tavattoman ylpeä ja kävi esittelemässä neuleitaan melkein kaikille vastaantulijoille kuntoutussairaalassa. Hän koki tulleensa arvostetuksi jo, kun sai nuo neulomukset ja vieläkin arvostetummaksi, kun pääsi hakemaan kehuja niistä muiltakin.

Huomenna, jos sää sallii, lähden Lahteen tapaamaan isää vihdoin tämän viheliäisen influenssani jälkeen. Tänään on muuten ensimmäinen päivä, kun tunnen itseni jotakuinkin terveeksi taudin jäljiltä. Vien samalla äidin osastolle hänen mukanaan kulkeutuneita muiden tekstiileitä.

Tänään aamulla ulkona oli 18 pakkasastetta. Huomiseksi on luvattu jopa kylmempää. Kauniista maisemista olen ammentanut iloa työhuoneen ikkunan kautta. Työmäärä ei ole mahdollistanut lounastauon pidentämistä ulkona iloitteluun. Toki linnuille veimme Pixie-koiran kanssa lisää pähkinöitä ja talipalloja. Närhet tyhjentävät pähkinäsäiliöitä vallan tehokkaasti 🤭.

Muutamat pakkastalven kuvat viime viikonlopulta Alvettulan vanhan sillan luota (Hauho).

Ensimmäisessä kuvassa ollaan vanhan sillan kupeessa, kuvassa näkyy uusi silta.

Ja tässä toisessa kuvassa näkyy tuo vanha silta.

Uimalaiturin pää taidetaan pitää auki jäästä talvellakin avantouimareita varten.

Ja tässä vanhan sillan päällä, autoilla tänne ei enää pääse.

Näkymä vanhan sillan päältä.

Leppoisaa loppiaista, päivä pitenee jo 🥰

Viimeinen kahden vierailun sunnuntai

Torstain visiitillä äidin luona en ehtinyt (enkä jaksanut) käydä myös isän luona. Päätin palata kyläilemään viikonloppuna uudelleen, nyt myös isän luokse. Perjantaina alkanut lumisade jatkui lauantaina ja aura-autot olivat auttamattomasti myöhässä. Olinkin tyytyväinen, että olin säätietojen valossa ajoittanut käyntini sunnuntaille. Keli oli silloin huomattavasti parempi ja tiet paremmassa kunnossa.

Hyvästelin äidin oikein kunnolla jo torstaina, joten hänen tapaamisensa uudelleen sunnuntaina oli aivan ekstraa. Surullisen hyvästelyn sijaan tämä oli mukava jälleen näkeminen. Tosin äiti ei ollut yhtään paremmassa kunnossa. Ehdottoman hyvää oli se, että kipuäännähtelyjä ei kuulunut nyt ollenkaan. Oli lohdullista, että hänen olonsa oli nyt kivuton ja kipulääkitys oli löytynyt kohdilleen.

Jatkoin edellisen kerran silittelylinjalla. Juttelin myös pitkää ja puuduttavaa monologia (itseäkin alkoi haukottamaan). En uskonut hänen rekisteröivän enää mitään sanoja, mutta aina kannattaa yrittää. Äänen hän saattaisi kuulla ja ehkä tunnistaa. Tai sitten ei. Mutta aina kannattaa yrittää 👍.

Jätin edellisellä kerralla äidille oman tekemäni neulehuivin. Se oli nyt levitetty kauniisti pitkin pituuttaan äidin päälle.

Äiti ei näytä enää yhtään omalta itseltään.

Kerroin äidille, että olen ilmoittanut hänen tilanteestaan hänen kahdelle siskolleen, jotta he ymmärtävät, miksi äiti ei vastaa puhelimeen. Sanoin myös, että on helpottavaa, ettei hänellä ole enää niin paljon kipuja. Kannustin häntä lepäämään ja nukkumaan edelleenkin, jos hän vain malttaisi ja pystyisi. Olo pysyisi kaikkein parhaimpana juuri niin. Ja silittelin häntä aina hengitystahdin muutosten myötä.

Selailin samalla rauhallisina hetkinä netistä kuoleman etenemistä. Väsymys, ruokahaluttomuus, ruumiin lämpötilan kohoaminen. Toki muitakin merkkejä oli. Äidin kroppa oli todella kuuma, mutta se johtunee lämmönsäätelyjärjestelmän vaikeuksista. Näitä linkkejä ei kannata tutkia, jos vähänkään arveluttaa aiheen kohtaaminen. Mutta kuoleman merkeistä luin täältä. Kuolemasta ja saattohoidosta mm. täältä. Sain myös ymmärrystä siitä, miksi saattohoitovaiheessa potilasta ei enää nesteytetä.

Sunnuntaina äiti oli ollut käytännössä jo reilun viikon syömättä ja juomatta. Suuta kostuteltiin. Ihmettelin, miten pitkään hän jaksaa sinnitellä.

Kolme kerrosta ylöspäin samassa palvelukodissa isän luokse. Isä istui reippaana päivähuoneessa pyörätuolissa, mutta istuma-asennossa kuitenkin. Hän oli reipas ja hyväntuulinen, hyvin paikalla tässä hetkessä. Sanoisin jopa melkoisen 'normaaliksi' ollakseen alzheimer-potilas. Oman tunnelman muuttaminen isän ilon reippaisiin hetkiin oli melkoinen hyppäys.

Isä jaksoi naureskella. Erehtyi välillä luulemaan minua Annikiksi (vaimokseen), mutta enimmäkseen sopeutui oikein hyvin siihen, että olen hänen tyttärensä. Edellisellä kerralla tavatessamme hän oli hieman melankolinen eikä muistanut olevansa naimisissa. Isä liikuskeli pyörätuolilla näppärästi jalkojensa avulla ja menomono oli todellakin kohdallaan.

Tuntui hyvältä kohdata hänen hyväntuulisuutensa. Tätä vastapainoa minä tarvitsin.

Ajelin kotiin Hämeenlinnaan ja hieman aikaa kotona vietettyäni puhelin soi. Hoitaja hoivakodista kertoi äidin kuolleen hetki sitten. Sillä hetkellä tuntui hyvältä, että olin ehtinyt vielä kerran käymään hänelle juttelemassa ja häntä silittelemässä.

Tänään onkin sitten ollut vähän tyhjä olo. Töiden lisäksi jonossa on ollut äidin sisaruksille asiasta ilmoittelua, hoivakodin kanssa äidin asunnon tyhjentämisestä sopimista ja niin edelleen.

Veljen kanssa tekstaillaan jatkosta. Olemme niin eri kartoilla ja planeetoilla, että tässä kannattaa aina välillä hengitellä syvään ja hakea uusia suuntimia. 

Jouluun on enää puolitoista viikkoa. Ehkäpä sitäkin pitäisi tässä kaiken lomassa ajatella? Hyvältä ajatukselta se ainakin näin nopeasti mietittynä tuntuu.

Rauhaisaa joulukuun jatkoa 🤍

Vielä ehdin vierailemaan äidin luona

Hoivakodista tuli keskiviikkoiltana vielä uusi yhteydenotto. Äidin vointi oli taas heikentynyt entisestään. Siinä illalla pimeässä matkaan lähtemisessä ei ollut enää mitään järkeä, joten päätin lähteä matkaan torstaina heti, kun saisin työt mallilleen.

Torstaina yhdeksän aikaan aamulla sain hankalan projektini siihen vaiheeseen, että sen saattoi lähettää eteenpäin. Soitin vielä hoivakotiin, vielä kannatti lähteä matkaan. Pakkasin tavarani ja lähdin ajamaan huonosti aurattuun aamuun.

Äiti oli vielä elävien kirjoissa, kun saavuin. Tajunnan taso vaihteli. Minusta tuntui silti, että välillä hän ymmärsi läsnäoloni, silittelyni ja puheeni ainakin osittain.

Vein äidille uudet villasukat ja vaihdoin ne varovasti hänen jalkoihinsa. Yritin olla mahdollisimman hellä ja kivuton. Äiti arvostaa kaikkea kaunista ja siksi uudet tummanpunaiset palmikkosukat päätyivät hänen jalkoihinsa, vaikkei hän itse niitä varmasti näekään. Sukat jäivät vähän sykkyrälle, mutten ottanut kivun aiheuttamisen riskiä. Lämpimät ovat kuitenkin 🤍.

Voitelin äidin kädet hyväntuoksuisella voiteella. Jos sivelystä ei jää mitään mielikuvaa, tuoksu viipyy hieman kauemmin. Toivottavasti tuo mieleen jotain miellyttävää 🤍.

Otin kuvia äidin kasvoistakin (samoin kuin myös videokuvaa) mutta ne tuntuvat liian yksityisiltä jaettavaksi. Viimeisen kaatumisen jälkeen äiti on mennyt todella huonoon kuntoon. Ihmisen matka on niin arvaamaton ja raadollinenkin.

Viivyin äidin luona kolmatta tuntia, sitten piti lähteä ajamaan heikossa kelissä kotiin, jotta ehtii ennen pimeää. Käynti oli surullinen - surullisempi kuin osasin odottaa. Mutta samalla myös rauhoittava ja levollinen. Äiti reagoi muutaman kerran ihan kunnolla rauhoittuvasti silittelyyni ja puheeseeni, kun hänen olonsa oli kaikkein levottomimmillaan. 

Illalla kotiin tultua olo oli todella väsynyt. Kuin myös tänään koko työpäivän ajan. Työtehtävät imaisevat onneksi aina joksikin aikaa huomion itseensä ja siinä samalla pääsee ikään kuin johonkin työkuplaan lepäämään kaikelta henkilökohtaiselta rasitukselta.

Soitin tänään hoivakotiin, äidin vointi on taas hivenen huonontunut. Ikäviä uutisia ei kuitenkaan ole vielä tullut.

Kiitos teille, että voin kirjoittaa näistä tuntemuksistani tänne. Tunteiden ja kokemusten jakaminen tuntuu nyt todella tärkeältä 🤍.

Äiti, isä, sanomalehdet, Pixie ja sieniä 😳

Tulossa on mahdottoman kiireinen ja kirjava työviikko. Työn lisäksi sinne ei muuta mahdukaan kuin palautumista. Minusta on mahtavaa päästä uusien työhaasteiden pariin. Toivon vain tulevani myös kuulluksi kiireisen aikataulun ja tulospaineiden ristitulessa. Haaste on upea, mutta jos aikataulupaine on sellainen, että työn joutuu tekemään keskinkertaisesti, oma fiilis jää rankasti miinuksen puolelle. Huomenna toivottavasti selviää, mitä minua ylemmät miettivät urakastani ja tavoitteistani.

Elämä olisi paljon mukavampaa ja miellyttävämpää, jos en olisi niin kovin työorientoitunut. Tai jos ainakin pääsisi keskittymään edes johonkin omaan osaamisen vahvuusalueeseensa. Mutta näillä nyt mennään. Ja nukutaan epävarmuudessa juuri tilanteen mukaisesti 👍. Tai siis minä nukun.

Viime maanantaina kävin äidin luona palvelutalossa. Äiti oli ollut koko päivän superaktiivinen ja kun minä saavuin hänen luokseen, päästiinkin nopeasti rennompaan olotilaan. Äiti rentoutui vihdoin ja nukahti samoin tein.

Heräsi välillä sen verran, että halusi jalkoihinsa hänelle tuomani kisu- tai pupuliukuestesukat. Laitoimme ne jalkoihin ja lepo sai jatkua.

Isällä on korona, eikä häntä päässyt tällä kertaa tapaamaan.

Äidin ja isän kotona oli taas täysi sanomalehtivillitys. Laitoin jo pari kuukautta sitten edunvalvojalle sanomalehden laskun mukana viestin, että lehden voisi perua. Mutta hän ei ollut perunut lehteä. Onneksi sain katkaistua tilauksen puhelimitse. Jäin taas miettimään, miksi moinen edunvalvoja on edes toimessaan. Hän tietää, ettei edunvalvottavan kotona ole ketään lukemassa lehteä, mutta hän antaa tilauksen jatkua. Ja minä pääsen käymään kerta kerran jälkeen lehdet tarkasti läpi, jotta mahdollisesti sekaan joutuneet laskut löytyisivät ajoissa. 😡

Pixie-koiran kanssa otettiin tällä kertaa videokuvaa. Ei mitään muuta ihmeellistä kuin Pixie 💖

Ja tässä Pixie syksyisen lehmuksen alla. Ihan sävy sävyyn menevät 👍.

Suppilovahveroita alkaa vihdoin löytyä. Toki suhteessa edellisiin syksyihin aika niukasti. Mutta kun on tarkkana kuin porkkana ja jaksaa kävellä kilometrejä toisensa jälkeen, niin niitä todellakin löytää joistakin tutuista metsistä. Ehkä hieman eri paikoista kuin aikaisemmin, mutta löytyy kuitenkin 💖.

Ja siellä täällä näkyy aina muutama kantarellikin 💖.

Ehkä tämä ylihektinen työelämäkin näillä eväillä tästä sujuu. Lokakuu on vielä aivan mahtavaa aikaa 💖.

Huikeita kokemuksia arjen lomassa 💖

Aloitetaanpa vaatteista ja minusta itsestäni. Ikuisuuden kestänyt vaatteiden ostamispaussi on rikottu tässä hiljalleen. Pakon edessä piti taas ryhdistäytyä. Ostinpa itselleni pari paitapuseroa ihan työkäyttöön. Rentoja ja reilukokoisia kaksin kappalein. Toinen on pehmeän ruskea (kuvassa) ja toinen perinteisen valkoinen. Tämä kuva on otettu tytärtä varten, jolle viestittelen myös vaatepäivityksistäni. Plussaa on vaatteen helppous, miinusta se, että se pitää silittää pesun jälkeen. Silittäminen on NIIIIIIN inhokkihommiani.

Reissut sienimetsissä jatkuvat edelleen. Olen päässyt muutaman tehokkaan hirvikärpäsen pistoksen kohteeksi ja se on allergisessa kropassa tuntunut kutinana ja näkynyt niin turvotuksena kuin punoituksenakin. Nyt täytyy harkita todella tarkoin, mihin metsään haluaa vielä lähteä seikkailemaan.

Uudet sateet ovat innostaneet sieniä. Uusia kantarelleja olen poiminut sateiden jälkeen ihan mukavasti märkien heinien kastuttamista housuista ja märän sammaleen uppokastuttamista kengistäni huolimatta.

Perjantai-iltapäivänä oli äidin hoitoneuvottelu. Olin paikalla todella ajoissa, mutta äiti nukkui. En hennonnut herättää. Hoitoneuvottelujen alkaessa paikalle saapuivat myös vastaava sairaanhoitaja ja äidin omahoitaja. Juttelimme kokouksessa tunnin ajan, äiti nukkui koko tapaamisen ajan.

Hoitoneuvottelujen jälkeen jäi aikaa jutteluun ja akuuttien asioiden läpi käymiseen. Keskustelumme jälkeen siirryin muutamaa kerrosta ylemmäksi isän luokse. Isä heräili juuri ja vuorossa oli ruokailu. Ruokailun jälkeen isä virittyi myös jonkinlaiseen keskusteluun.

Isä on kaatunut jokin aika sitten ja siksi hän on paljon levossa vuoteessaan. Eilen hän oli kuulemma ollut liikkeessä jaloillaan jo muutaman tunnin, joten vointi on selvästi parempaan päin. Henkilökunta on myös käyttänyt äitiä vierailemassa hänen luonaan, mikä kuulostaa aivan upealta 🥰

Viikolla käytiin myös serkkuni kanssa syömässä - tavattiin livenä ensimmäistä kertaa 35 vuoteen. Ollaan toki pidetty monia vuosia yhteyttä fb:n ja muiden sosiaalisten medioiden kautta. Silti ensimmäinen live-tapaaminen oli jännittävää ja ennen kaikkea innostavaa. Kiitos, Satu, mahtavasta tapaamisesta!

Lempeää ja samaan aikaan innostavaa viikonlopun jatkoa sinulle! 💖

Hoivakodissa hyvässä tallessa, iso muuttourakka takana - ja vielä paljon edessä

Katselen itseäni ikkunan heijastuksesta. Heijastus on pahemman näköinen kuin peilikuva. Katson uudelleen. Ikävien kokemusten kertaaminen ruokkii itseään. Ei kannattaisi.

Tässä pitää palata muistamaan se, etten koskaan ole menestynyt ulkonäkövertailuissa. Siksikö se vainoaa aina? Mihin minä muka sitä ulkonäköä tarvitsisin? Suurin osa ihmisistä on vahvimmillaan jollain muulla osa-alueella kuin ulkonäkömittauksilla. Miksi 'puutteellinen' ulkonäkö, ikääntyminen ja niistä saadut ikävät kommentit haittaavat niin paljon? Ja vielä tärkeämpää: Miksi noista asioista pitää antaa ikävää palautetta? Jos joku on moitteettoman upea, miksi mollata muita?

Laittaisin kaihtimen ikkunan eteen estämään peilausta, mutta läpiveto on näillä keleillä välttämätöntä.

Äiti muutti hoivakotiin. Muuttopäivä oli minun osaltani työläs ja hänkin oli väsynyt. Matkaa oli ehkä rauhoitettu ylimääräisellä lääkityksellä?  Siitä olisi ollut kiva tietää etukäteen tai edes paikalla.

Miten hyvin osaisit arpoa äitisi vaatekaapista hänen haluamansa vaatteet uuteen kotiin?  Äidilläni on selvä vaatemaku. Minulla erittäin huono. Hänen vaatekaapeillaan arpominen oli vaikeaa ja sulaa hebreaa. En usko osuneeni ihan suoneen, mutta parin kerran metsästely vaatekaapeilta saa riittää tähän hätään. Myöhemmin tarkennetaan ja säädetään lisää.

Äiti saapui hoivakotiin taksilla. Odottelin sitä kauan hoivakodin pihalla. Äiti näytti lannistetulta, mutta ilahtui, kun koputtelin taksin ikkunaa. Äiti oli ruhjotun näköinen. Sairaalan mukaan hän oli pudonnut sängystä, äidin mielestä häntä oli lyöty. Oli miten oli, hän on nyt toivottavasti paremmassa hoivassa kuin koskaan aikaisemmin.

Palvelukeskuksen lipputangossa lippu oli puolitangossa. Tämä on kai ainoa tapa poistua kokonaan palvelutalosta. Tänään oli taas sellainen päivä.

Äiti näytti kovasti ruhjoutuneelta. Kaikki värisävyt eivät pääse tässä oikeuksiinsa. Toivottavasti tästä eteenpäin elämä on helpompaa 💖

Asunnon tai huoneen sisustus on vasta edessä. Ostin vähän kukkia ikkunalle kotoistamaan tunnelmaa.

Äiti ei ensi halunnut kuviin, kun oli mustelmia ja ei ollut päässyt laittautumaankaan. Lopulta todettiin, että kuvat olivat molemmista meistä melkoisen rankan päivän jälkeen ja kumpikaan ei voinut olla enää raikkaimmillaan. Mainitsin kuvatessa, että tässä on kaksi mummoa, johon äiti heti osoittelemaan minua mummusormellaan 👍

Isä oli jätetty väsyneenä lepäämään, mutta löytyi hämärästä huoneesta seikkailemasta. Lääkitys oli kova, mutta löydettiin pitkän päivän päätteeksi vielä yhteistä säveltäkin. Seuraavalla kerralla pitää ehtiä paikalle taas ihan aamupäivästä.

Ihanaa elokuun jatkoa sinulle!

Elämä kuplii. Välillä hyvä ja huono poreilevat kiivaasti keskenään. Nauttiminen on silloin oikein varteenotettava vaihtoehto 💖

Lahti-päivä vanhempien luona kaikkineen

Kävin Lahdessa. Ensin isän luona, hän on parhaimmillaan aamupäivällä. Isä oli taaskin hieman hiljainen ja väsyneen oloinen. Muutaman kerran ilokin virisi ilmoille, mutta energiatasot eivät olleet nyt parhaimmillaan. Isä söi tyytyväisenä kaksi palaa viemästäni suklaasta. Fazerin sininen näytti olevan äidin lempiherkkua, joten oletin isänkin pitävän siitä. Oikeaan osui.

Sitten vanhempien asunnolle. Ovella odotti sanomalehtien vyöry, vaikka olin pistänyt edunvalvojalle viestiä, että lehden tilauksen voisi keskeyttää, eihän äiti näe edes lukea sitä. Sanomalehtien välissä oli myös postia, jotka nappasin mukaani kotoa edelleen lähetettäväksi. Pitää yrittää lopettaa lehden tilaus heti alkuviikolla.

Jääkaapissa oli pilaantunutta tavaraa. Siivosin selkeimmät vanhentuneet tuotteet pois, samoin olohuoneen pöydälle vanhentuneet omenat. Tiskasin jäljiltä jääneet astiat ja lajittelin roskat katokseen. Sanomalehdistä suurin osa päätyi saman tien kiertoon. Tuulettelin tunkkaista ilmaa tuoreemmaksi.

Löysin ottamani kuvan äidistä ja isästä ja otin sen mukaan äidille sairaalaan. Hän on pitänyt siitä kovin.

Ovi piti saada turvalukkoon, ihan varmuuden vuoksi. Oletin turvalukon avaimen löytyvän äidiltä. Seuraava kohde olikin äiti. Äiti valitteli kipuja, mutta oli muuten reipas ja huumorintajuinenkin. Kaikki aika lailla hyvin siis. Äitikin nautti kovasti omasta suklaalevystään. Ja kehui minua kiltiksi, kun autan häntä. Omalla tavallaan mahtavaa saada tällaista palautetta häneltä vihdoin, mutta toimin silti oman itseni kannalta oikein, en kenenkään miellyttämiseksi. Ja se on minulle aivan erityisen tärkeää.

Äidin avaimissa ei ollutkaan turvalukon avainta. Sitä piti sitten lähteä uudelleen etsimään heidän asuntoonsa. Äidin antamat koordinaatit turva-avaimelle eivät pitäneet paikkaansa. Äidin jemmausoperaatioita vuoden verran seuranneena osasin jäljittää hänen avainkätkönsä, jota hän ei itse todennäköisesti enää muistanutkaan. Asunto on nyt siis myös turvalukittu.

Aamuyhdeksältä matkaan lähtemisen jälkeen pääsin takaisin kotiini hieman ennen neljää iltapäivällä. Olin täydellisen väsynyt, niin kuin aina Lahti-päivien jäljiltä.

Reissusta ei ole yhtään valokuvaa. Otin isästä videokuvaa, jotta hän lähettäisi siinä äidille terveisiä. Hän ei ollut keskittymistuulella, vaan jutteli ihan muusta. Mutta video on kuitenkin otettu. Tässä vähän vanhempi, vielä hyväntuulinen kuva.

Kommentteja joutuu taas roskapostiin, äiti kaatui ja joutui sairaalaan

Kävinpä tarkastamassa välillä mahdolliset roskapostiin menneet kommentit ja sieltähän niitä taas löytyi yllättävän monta. Ja kaikki puhtaasti asiaa. Elvyttelin ne nyt sieltä sitten ja yritin käydä vastaamassa kaikkiin. Toivottavasti löysin kaikki. Harmi vain, etten ole niitä aikaisemmin huomannut.

Viime lauantaina oli reissu- ja touhupäivä. Ensin kolmen pysähdyksen taktiikka Lahdessa ja sitten vielä Vääksyyn.

Lahdessa kävin ensin isän luona. Isä oli tavallista sekavampi ja jotenkin harvinaisen surumielinen. Mutta kyllä sieltä iloakin irtosi.

Sitten kävin äidin ja isän kotona. Äiti oli kaatunut ja joutunut sairaalaan. Hän harmitteli sitä, että jääkaappiin oli jäänyt kaksi suklaalevyä, joita hänen teki kovasti mieli. Lupasin viedä ne hänelle. Tyhjensin roskapussin ja avatun maitopurkin. Tarkistin postit. Nappasin mukaani edelliselläkin sairaalareissulla mukana olleen pupun ja äidille tekemäni kämmekkäät, äidin käsiä kuulemma paleli.

Ja sitten sairaalaan äidin luona käymään. Tässä kuvassa onkin sitten kaikki. Äiti avasi suklaalevyn välittömästi, mutta muuten hän oli hiljainen, surullinen ja hieman sekava. Minulta tiedustetiin sairaalasta jo viime viikolla, millainen kotihoito äidillä on. Hänen sairaalassa hoitamiselleen ei kuulemma ole enää lääketieteellisiä perusteita! Minä olin sitä mieltä, ettei hän ainakaan tässä kunnossa selviä yksin kotonakaan - ei minkäänlaisen kotihoidon kanssa.

Sairaalassa äitiä pidettiin jostain syystä muistisairaana, mitä hän ei ole. Hän on hyvin selkeä ja terävä normioloissa. Kerroin, minulle soittaneelle hoitajalle, ettei äiti ole tavallisesti yhtään sekava , kun hän yritti ehdottaa, että äiti on ehkä hieman sekavampi kuin normaalisti.

Ihmeellisiä olettamuksia. Painotin, että kaikki tuo sekavuus on uutta ja sitä ei ole ollut ennen kaatumista. Soittivat sitten myöhemmin takaisin ja olivat tulleet uusiin ajatuksiin. Äidille tehdään palvelutarpeen kartoitus ja ainakin jonkin aikaa hän nyt vielä pääsee toipumaan valvotusti kuntoutussairaalassa.

Iltapäivä sujui Vääksyssä huomattavasti rennommissa merkeissä mukavien ihmisten kanssa 🥰. Niin monenlaista sitä mahtuukin yhteen päivään niin iloa kuin harmitustakin.

Kaksi työpäivää enää ennen lomaa. Nyt tuntuu kyllä jo aika kevyeltä!

Matka menneisyyteen ja omiin tunnelukkoihin

Tänään oli pitemmän tauon jälkeen vuorossa Lahden reissu. Ensin isän luo, sitten lounastauko ja sitten äidin luo ja äidin kanssa vierailemaan isän luona. Sen jälkeen käytiin vielä kaupassa ostamassa äidille ruokia ja sitten ajomatka kohti Hämeenlinnaa.

Kahdenkeskiset hetket isän kanssa ovat aina yhtä arvaamattomia, mutta aina lämpimiä. Hän heltyy heti kultaiseksi, kun tervehdin häntä maskin läpi: Hei isä!. Ei hän varmaankaan siinä vaiheessa (tai myöhemminkään) muista nimeäni, mutta reaktio on ihanan välitön ja positiivinen.

Aamupäivästä poliisit olivat kovasti keskustelulistalla. Niillä eväillä sitten mentiin 💖.

Isä oli kovasti menopäällä ja rollaattori kutsui kovasti kävelemään. Pääsimme kuitenkin viettämään hyvän tovin yhdessä istuskellen ja jutustellen. Kävelemisen ainoa huono puoli on se, etteivät omaiset saa liikuskella yleisissä tiloissa. Ainoa vaihtoehto päästä viettämään yhteistä aikaa isän kanssa oli saada hänet pysymään paikoillaan 👍. Niinpä istuskelimme yhdessä sängyn laidalla. (Ja auringon valo suoraan takaamme häiritsi kuvaamista.)

Puolen päivän jälkeen palasimme paikalle äidin kanssa. Isä nukkui päiväuniaan, kun pölähdimme paikalle. Ikävää, että ulkopuoliset voivat katkaista hyvät unet tuosta vain. Hän siis heräsi meidän 'metelimme' myötä.

Unilta herääminen on muistisairaalle selvästikin 'normaalia' hitaampi prosessi. Isä ainakin sekoittaa jonkin aikaa uniaan ja todellisuutta keskenään. Sitä täytyy jaksaa kunnioittaa.

Olemme äidin kanssa spekuloineet istumapaikkojen riittävyydestä isän luona. Siellä on vain yksi vierastuoli. Olisi mahtavaa, jos joku kertoisi, mitä ja miten sinne voi tuoda lisää omia huonekaluja. Ehkä ne asiat on käyty läpi, kun äiti ja veli muuttivat isän tuonne, mutta minulle asti ei ole valunut yhtään mitään tietoa.

Niin kävi, että äidin kanssa isän luona vieraillessamme paikalle saapui myös isän veli. Ihana yllätys, vaikka tiesinkin hänen käyvän isän luona säännöllisesti. Emme olleet nähneet ikuisuuksiin, joten tunnistamiseenkin meni hetki jos toinenkin.

Isän huoneeseen ilmestyneelle keinutuolille oli nyt suora tilaus. Istumapaikat jäivät silti väliaikaisen ruuhkan vuoksi vajaaksi.

En kysynyt Juhalta lupaa tämän kuvan julkaisemiseen, joten tilanteen tullen poistan tämän täältä. Tässä tilanteessa oli kuitenkin mielestäni jotain aivan erityistä meidän perheemme näkökulmasta.

Ihana kohtaaminen. Isä ei ollut ihan niin väsynyt kuin toisesta kuvasta näyttää. Kelaan omaa suhdettani omaan lapsuuden perheeseeni yhä enemmän, jos se on edes mahdollista. Kaikesta ei voi kirjoittaa vielä ainakaan julkisesti. ehkä sitten myöhemmin.

💖

Lahti-päivä kesti, mutta näytti tuottavan tulosta 👍

Eiliseen Lahti-päivään lähdin kotoa yhdeksän aikoihin aamulla ja palasin takaisin puoli viiden aikoihin. Onneksi takana oli vain nelipäiväinen työviikko.

Olisin ostanut isälle suussa hetkessä sulavaa nougat-tryffeliä, mutta matkan varrella olevan kaupan valikoimaan oli tyytyminen. Ostin pussin kettukarkkeja ja suklaapatukan. Isä niin tykkää makeasta, vaikkei sitä paljon halua syödäkään. Mutta makeaa viemistä piti siis olla.

Isän hoivakodin ala-aulassa on fläppitaulu, johon on kiinnitetty aina ajankohtaisia tiedotteita. Tällä kertaa kolme kerrosta viidestä oli voimakkaiden vierailurajoitusten piirissä. Isän kerros ei onneksi tällä kertaa kuulunut mukaan noihin.

Isä oli reippaana, hoitaja tuli nopeasti paikalle, kun oli arkipäivä ja kertoi, että isä tarvitsisi lisää käteistä rahaa. Minullahan ei ole koskaan käteistä rahaa, joten lupasin tuoda rahaa iltapäivällä. Jutusteltiin ja siliteltiin isän kanssa aikamme ja sitten hain isän postit ja suuntasin lounastauolle. Lounastauolla erottelin maksamista vaativat laskut muusta postista. Kävin kaupassa ja ostin äidille tulppaaneja.

Ilmoitin äidille edellisenä päivänä, että olen tulossa puolen päivän aikaan perjantaina ja lupasin soitella lähempänä. Soitin äidille muutamaan kertaan, kello oli niukin naukin yli 12. Äiti ei vastannut. Soittelin alaovella äidin asunnon summeria muutamaankin kertaan, mutten saanut vastausta. Menin rappukäytävään omalla avaimellani ja soittelin äidin ovikelloa. Ei vastausta. Soittelin ovikelloa uudestaan ja koputtelin myös oveen. Sisältä kuului melkoisen voimakas television ääni, ehkei hän vain kuullut minua. Menin sisään sovitun mukaisesti omilla avaimillani.

Kukaan ei vastannut huuteluihini. Kävin läpi asunnon kaikki huoneet, mutta kotona ei ollut ketään. laitoin television hiljemmalle ja ripustin ulkotakkini naulakkoon. Katselin odotellessani, josko löytäisin äidille tulleet postit, mutten löytänyt niitä. Päätin soittaa äidille uudestaan ihan tarkistaakseni, onko hänen puhelimensa hänellä mukana vai jäänyt kotiin. Katsoin ikkunasta ja sieltä äitini näköinen hahmo käveli kaupan suunnasta kotiin päin ja kaivoi korvalleen puhelimensa. Äitihän se siellä. Oli sitten päättänyt käydä kaupassa.

Laitettiin sitten tulppaanit maljakkoon ja kävin postipinon kimppuun. Erittelin sieltäkin maksamista vaativat laskut erikseen ja löysinpä myös äidin edunvalvontaa koskevat dokumentit. Hoidettiin laskut, äidin kotihoiva tuli hoitamaan äidin lääkkeet ja ruoan ja sen jälkeen lähdimmekin isän luo. Äidin oma sairaalareissu ja isän hoivakodin vierailukaranteenit olivat tehneet pitkän loven isän ja äidin tapaamiseen. Jo oli siis aikakin.

Isä oli lounaan jälkeisellä levolla ja selvästi heräsi unilta, kun koputtelin hänen oveensa. Hän ei ainakaan nykyään ole parhaimmillaan heti herättyään. Hän on äreä ja sekoittaa unen ja valveen täydellisesti. Hän kertoo untaan (minun mielestäni) ihan totena ja siihen mukaan heittäytyminen vaatii pienen tovin.

Äiti halusi kuvaan isän kanssa, mutta isä oli vielä aivan liian kärttyinen sellaiseen. Tässä kuva:

Hetken kuluttua oli kahvihetki ja isä saikin kahvit omaan huoneeseensa. Sekään ei ollut mitenkään innostavaa hänen mielestään. Jonkin aikaa siinä rupateltiin, ennen kuin hän suostui juomaan kahviansa. Ja sitten mehuansa. Ja maistamaan vähän välipalavanukasta (?).

Muutaman tovin päästä isän olo alkoi 'normalisoitua'. Eipä kestänyt kauaakaan, kun otettiin uusia kuvia ja isä päättikin asettua sängylle pötköttämään poikittain ja äitikin meni siihen viereen. Asento näytti epämukavalta, mutta otin kuvia, kun rauhan lippu liehui niin komeasti ja kaikilla oli kaikki hyvin.

Pelkkä kaide isän pään alla näytti niin ikävältä, että päädyin jossain vaiheessa tunkemaan tyynyn sinne väliin.

Kovasti vaikutti siltä, että sekä äiti että isä olivat kovin tyytyväisiä.

Kun lähdin viemään äitiä kotiinsa, isä lähti tarmokkaalle rollaattorikävelylleen. Saatoin äidin kotiin ja lähdin kotia kohti. Matkalla pysähdyin vielä välipalalle ja kotona auton lähes tyhjä tankki vaati jo huomiota. Kotiin päästyäni tarvitsin päiväunet, vaikka kello olikin jo paljon. Mutta päivä oli hyvin voimien kuluttamisen väärtti. Nyt tankkaamaan voimia itsellekin 💖

Päivä vanhempien luona ja äidin (onneton) keeppi

Viimeistelin äidin keepin eilen. Se oli vähän surullisen surkuhupainen tarina. Etsin siis kovasti helpon keepin (cape) ohjetta netistä. Huomasin nopeasti, että neulekeeppejä on ainakin kolmenlaisia: Lyhennetyn ponchon kaltaisia juttuja, huivimaisia pitkiä juttuja, joissa keskikohta on leveämpi (se peittää siis hartiat) ja muuten solmimisosa on kapea. Ja sitten vielä sellaisia pikkuviittoja (vähän isompiakin), jotka kiinnitettiin ylhäältä tai koko matkalta ylhäältä alas esim. napeilla. Siinäpä oli miettimistä, minkälainen keeppi olisi jotenkin sellainen, mikä äidillä oli mielessään.

Päädyin lopulta muutaman päivän ohje- ja malliselauksen jälkeen viittamaiseen, edestä kiinnitettävään malliin. Mallin piti lisäksi olla helppo (jotta voi tuhrustaa sitä tv:nkin katsomisen lomassa), kevyt (ei enää lisäpainoa äidin hartioille), mielellään palmikoita ja yksivärinen. Ravelryn malleissa ei aina ole malleihin kuvallista kaaviota, jonka käytöstä nautin. Ohjeen lukeminen vain tekstistä on työläämpää ja sitä en halunnut. Lopulta päätin lähteä tekemään keeppiä omien mielikuvieni mukaan. Kun en ole koskaan ennen tuollaista keeppiä tehnyt, omat mielikuvatkin olivat hieman hatarat. Mutta piirsin mallin ja neuloin mallitilkun. Laskeskelin sen mukaan, millaisella silmukkamäärällä lähden liikkeelle.

Äiti piti kämmekkäiden väristä ja keepin väri olisi hyvä sointua siihen. Päätin tehdä työn raa'asti 7-veikalla ja kävin ostamassa sopivan värisen keräkokoelman. Mallitilkun olin siis tehnyt jo aikaisemmin lähes samanvärisellä seiskaveikalla.

Aloitin sitten keepin neulomisen. Kaksi ensimmäistä kerrosta ovat isossa työssä aina hankalimmat. Kolmas kierros on semihankala ja sen jälkeen työ alkaa rytmittyä. Valitsin 7 veljestä -langan, koska se on hieman tuhdimpaa ja ajattelin keepin valmistuvan siitä sopivan nopeasti. Työ oli kuitenkin yllättävän hidasta ja puikotkin vaikuttivat työhön jotenkin ihan liian suurilta. Säädin käsialaani ja päätin jatkaa.

Parin päivän jälkeen huomasin jostain syystä katsoa ostamieni lankojen vyyhtejä. Lanka olikin nallea, joka on selvästi ohuempaa kuin 7 veljestä! Ei ihme, että työ eteni hitaasti! Eikä ihme, että lanka tuntui kumman ohuelta ja puikot isoilta! Eikä ihme, etteivät mitatkaan ihan pitäneet paikkaansa mallitilkusta huolimatta (sehän oli tehty 7 veljestä -langalla)!

Tässä vaiheessa en kuitenkaan enää suostunut antamaan periksi. Näillä mentiin ja keepin ohjetta piti heti mukauttaa hieman tilanteen mukaan. Jos tulisi sutta, niin sitten tulisi.

Jatkoin mallin kehittelemistä sen edetessä ja lopulta piti myöntää, että se alkoi olla jotakuinkin valmis. Ei sellainen, mitä ajattelin astetta paksummasta langasta, mutta tulipas kokeiltua 👍.

Pingoitin sen nuppineuloilla päiväpeitteen pintaan ja kostutin. Parin päivän kuluttua se oli kauniisti (tai jotain sinne päin) mallissaan. Päätin viedä keepin äidille silläkin uhalla, että hän suorasukaisena persoonana sanoisi samantien, ettei se ole ollenkaan sellainen, mitä hän haluaisi käyttää. Se olisi minulle ihan ok. Työ oli kuitenkin tehty.

Tässä lähikuvaa keepistä. Yhdistelmä palmikkoa ja valepalmikkoa. Nappi on jostain pois heitetystä vaatteesta talteen napattu. Ja keeppi painaa alle 150 grammaa eli on todella kevyt. Muuta positiivista mainittavaa en siitä nyt keksi. Mutta täytyy olla rohkeutta kokeilla! Muuten ei kehity 👍

Äiti oli kuin olikin oikein ilahtunut keepistään. Se lämmitti mieltä, sillä äidin aidot ilon eleet eivät ole olleet jokapäiväistä elämää. Äiti on sitä ikäluokkaa, joka on opetettu piilottamaan onnensa ja ilonsa. 

Äiti mainitsi jo aikaisemmin puhelimessa, että hänen kämmekkänsä ovat herättäneet kovasti positiivista huomiota. Se oli selvästikin hyvä juttu.

Oli ihanaa nähdä äiti iloisena. Ennen tätä meillä oli kahvihetki pullan kera ja se on toki saattanut lisätä ilon määrää 👍. Minusta äiti on tässä kuvassa kauniimpi kuin missään kuvassa aikaisemmin. Hyvä mieli, kauniimman näköinen.

Isä oli nukkumassa, kun saavuin paikalle. Nopeasti hän kuitenkin nousi sängystään ja suuntasi rollaattorilla kohti huoneensa ovea.

Hän 'tunnisti' minut nopeasti. Tuo tunnistaminen on kuitenkin hieman määrittelyä vaativa juttu. "Siinähän sinä olet minun ihanani!" oli tunnistamista - tavallaan. Pääasia, että hän luokitteli minut läheisten ja luotettavien ihmisten joukkoon. Tästä oli helppo jatkaa.

Esittäydyn aina alussa, mutta sitä pitää kerrata aina tapaamisen aikana. Välillä olin Annikki (=äitini) ja silloin korjasin hellästi tilanteen kertomalla, kuka olen. Pienen hämmennyksen jälkeen tunnelma jatkui yhtä lämpöisenä.

Isä oli päiväunien jälkeen hetken hieman hakusessa, mutta heräämisen myötä tietoinen mielikin aktivoitui. Isällä oli hyvä päivä. Fiilis oli iloinen ja hellä. Hän muisteli omaehtoisesti omaa äitiään, kuinka hän laittoi perheelle paljon ruokaa ja vapaa-aikaa oli todella vähän. Mutta ruoka oli kuulemma hyvää. Mummin ruokia syöneenä en muista itsekään yhtäkään ikävää kokemusta ja minä olen aika kranttu.

Käytiin läpi myös vanhoja valokuvia ja siellä uimahousuisten veljesten kuvaa tarkkaillessamme isä mainitsi, että hänen äitinsä teki heidän uimahousunsa. Oli kuulemma taitava ompelija. Ihan uusi tieto taas!

Tämänkertaiset kuvat ovat ihan kännykän kameralla otettuja. Tässä isä valmiina saattamaan minut ovelle vierailun jälkeen. Oli kyllä ihana vierailu.

Päivä oli mainio, joskin päivän reissu vie aina veronsa. Mutta sekä isän että äidin kanssa kohtaamiset olivat positiivisia ja lisäsivät hymyä. Tämä päivä oli hyvä päivä (etenkin, kun nukuin kotiin tultuani vielä virkistävät päiväunet).

Vierailulla vanhempien luona

Kävin parin viikon tauon jälkeen levänneenä molempien vanhempien luona sekä heidän kodissaan.

Ensin oli retki isän luokse. Hän oli hyvällä tuulella. Urheilukilpailut olivat nyt tiiviisti puheissa. Hän oli ilahtunut minut nähdessään (kysyttyään ensin, kuka oikein olin) ja havaitessaan, että joku vielä on hengissä. Isän pikkuveljen kuolema on selvästikin hahmottanut kuoleman läheisyyden syvälle hänen mieleensä. Hän oli myös ilahtunut siitä, että äitikin on vielä hengissä. Nauhoitimme pienen videon äidille isältä. Isä esiintyi kuin puoliammattilainen konsanaan. Äitikin oli tyytyväinen nauhoitetun videotervehdyksen saatuaan.

Olin varannut termoskannuun kahvit kahvihetkeä varten, mutta isä oli enemmän orientoitunut ruokailuun, kuin sen pilaavaan kahvitteluun 👍.

Äiti oli yllättävän terveen ja jaksavaisen oloinen. Hänen äänensä kantoi kuuluviin asti ja hänen ajatuksensakin kulki mainiosti ja helposti seurattavasti. Kävelimme keskustelun jälkeen yhdessä hänen kävelyreittinsä läpi. Äidillä on kipuja, jotka rauhoittuvat vain kävellessä. Muuten äiti näytti paremmalta kuin aikoihin. Ryhti oli hyvä ja asenne tarmokas 👍.

Vierailun jälkeen osastolla oli kahvihetki, jonne äiti suunnisti hyvin määrätietoisesti. Kahvihetki oli selvästikin hyvä hetki 💖

Ihanaa tammikuun jatkoa sinulle! Kohti kevättä on matka tästä, minuutti minuutilta 💝.

Joulunalusta vanhempien kanssa

Viimeinen käynti vanhempien luona ennen joulua. Isän hoivakodissa hänen kerroksessaan oli vallalla norovirus, joten sinne pääsi vain henkilökohtaisella saatolla eristettyä reittiä pitkin. Isä ei kuulemma ole kuitenkaan vielä sairastunut tautiin. Asukkaat olivat kuitenkin tiukasti omissa huoneissaan ja isäkin pötkötteli hieman väsyneenä, mutta saapuneesta seurasta erittäin ilahtuneena omassa sängyssään.

Sängyssä ei ole paljon muuta tehtävää kuin nukkua. Kutsunappi on niin kaukana sängystä, ettei hänellä ole mitään mahdollisuutta ylettyä siihen. Eristyksissä ollessa pitää vain odottaa, että joku saapuisi silloin, kun pitää päästä vessaan.

Ihanan kiitollinen hän oli jälleen vierailusta, vaikka muutamaan kertaan kertailtiinkin, kuka oikein olen. Isä on ihanan kiinnostunut muista, kysyy aina (muutamaankin kertaan), missä oikein nykyään asun, miten tulin paikalle (autolla - ajoitko ihan itse - ai kun hienoa!) ja miten perhe voi. Kaikille lähetettiin jälleen terveisiä 🥰.

Äitiä ei voinut viedä isää katsomaan, hänen kuntonsa ei kestäisi mahdollista norovirusta. Tehtiin sitten ihan muita juttuja. Äiti toivoi joululahjaksi (pienen tenttaamisen jälkeen) vihreää collegepukua. Käytiin kaikki vihreän sävyt läpi ja tilasin sitten sellaisen vihreän, joka osui mahdollisimman lähelle toivetta.

Äiti halusi avata joululahjansa heti eikä vasta myöhemmin. Hän oli kovasti tyytyväinen uuteen asuun ja se puettiinkin päälle saman tien.

Otettiin kuva uudessa asussa, lupasin lähettää kuvan myös veljelleni. Äiti nosti itsensä todella ryhdikkäästi pystyyn kuvausta varten.

Äidillä on ollut tasapainovaikeuksia ja opetellaan tässä rollaattorin käyttöä. Keittiön kynnys osoittautui vaikeaksi, siirsin sen päälle eteismaton ja sen alle vielä sanomalehteä tasoittamaan kynnystä. Se osoittautui helpotukseksi, mutta täytyy seurata, mihin asti se riittää.

Kävin hakemassa äidille tulleen paketin ja muutamia tavaroita kaupasta. Pari joulutähteä toin lisäämään joulutunnelmaa aikaisemmin tuomani amarylliksen lisäksi.

Äidin kanssa mukana on aina sekä menneisyys että nykytilanne. Menneisyytemme on täynnä epäonnistumisia ja konflikteja. Nykyhetkessä äidillä ei ole mitään kosketuspintaa niihin tapahtumiin. Häntä kuuluu siis kohdella sen mukaisesti. Minulla vanhat muistot räjähtelevät päässä, ne ovat olleet suhteessamme äidin sairastumiseen asti. Olo on ristiriitainen. Mukana on samaan aikaan tuskaa ja välittämistä. Tuska aktivoituu matkalla Lahteen ja välittäminen siinä vaiheessa, kun ilmoitan äidille tulevani hänen luokseen.

Ruuhkavuosia nämäkin. Päivä kerrallaan ja iloin aiheita bongaillen. Joulu tuo pienen tauon jatkuvaan suorittamiseen ja velvoitteisiin. Täytyy malttaa pysähtyä ja nauttia 💖

Ihanaa joulun odotusta sinulle!

Lahti-päivä ja pohdintaa muistisairaan joululahjasta

Tässä vaiheessa elämää joululahjottavien lista on kutistunut pieneen osaan lapsiperhevuosista. Lisäksi läheisille riittää onneksi jo muutama harkittu lahja, takana ovat villit joulupukkivuodet. Joulun lähestyminen tuntuukin paljon rennommalta nyt.

Tosin nyt joululahjalistalle ovat palanneet äiti ja isä. Isä ei osaa ajatella, mitä haluaisi lahjaksi (muuta kuin terveyttä). Äiti päätyi harkinnan jälkeen (kun terveyttä en hänellekään pystynyt lupaamaan) vihreään college-asuun. Nyt vain sellaista etsimään.

Isän lahjaa tässä mietin ja pyörittelen mielessäni, kuten hänen hoivakodin huoneensa sisustustakin. Sinne pitäisi saada isän näköistä. Mutta joululahjaan siis: Jotain mieltä ilahduttavaa olisi tavoitteena keksiä. Isä on kuitenkin aika eri mies nyt kuin on ollut aikaisemmin. En pääse oikein jyvälle siitä, mistä hän tällä hetkellä pitää ja/tai nauttii. Lahjan pitäisi olla tietenkin myös hoivakotiin riittävän turvallinen. 

Joulutähden ajattelin ainakin viedä hänen huoneeseensa. Meillä lapsuudenkodissa on ollut jouluisin joulutähtiä niin kauan kuin muistan. Se voisi jotenkin palauttaa joulutunnelmia jonnekin mielen sopukoihin.

Virvelöiminen ja pilkkiminen ovat vielä mukavina asioina hänen mielessään. Niitä ei juuri voi nykyisessä asuinsijassa harrastaa, mutta täytyy pitää nuo aiheet kuitenkin mielessä.

Isän näkö on heikko eikä hän näe lukea. Eikä kuulemma kiinnostakaan sen paremmin kuin television katsominen tai musiikin kuunteleminenkaan. Isän mielestä syöminen ja nukkuminen ovat mukavia asioita. Hoitajat kehuvat hänen pirteyttään, liikkumisen haluaan (kävelee rollaattorilla jo pitkiä pätkiä ihan itsenäisesti), huumorintajuaan ja ystävällisyyttään. Selvästikin hän tekee tuolla jotain muutakin kuin syö ja nukkuu 🤭. Monesti siellä kyläillessä törmäänkin häneen jo heti käytävällä, jossa hän on matkalla jonnekin ja kysyy hyvin nopeasti tulijan nimeä.

Valokuvakollaasi tai -kirja hänen lapsuuden- tai aikuisuuden aikaisista tilanteistaan on listalla, mutta kaikki valokuvat ovat äidillä enkä ehdi ennen joulua kaikkeen hommaan vaadittavaan. Se saa siis odottaa jotain muuta hetkeä.

Kaikki ehdotukset ja ajatukset lahjasta ja/tai huoneen sisustamisesta ovat tervetulleita!

Lauantaina kävin Lahdessa vanhempia tervehtimässä ja äitiä hieman auttelemassa. Melkein koko päivä siinä aina hurahtaa eikä siellä käydessä passaa kiirettä ajatellakaan.

Otin isästä muutaman kuvan taas jo aamupäivän käynnilläni.

Nopea kännyräpsy meistä yhdessä. Isä totesi heti, että tutun näköisiä ihmisiä tuolla (kännykän kamerassa siis)!

Alkuiltapäivästä tulimme äidin kanssa isän luona käymään. Isä on aina niin ilahtunut äidin näkemisestä, kunhan hänet ensin tunnistaa. Isä oli aika huolissaan äidin väsymyksestä. Alzheimer on vienyt diplomaattisuuden ja tekstiä tulee suhteellisen estottomasti. Yritin taiteilla tilanteiden tasaajana siinä välissä, kun isä aika kömpelösti vuodatti huoltaan äidistä. 

Tässä (kuvan) vaiheessa huoneessa oli kaksi hoitajaa ja isä sai sängyn reunalle seurakseen äidin ennen rollaattorille siirtymistä. Isä oli sulaa vahaa ja vuodatti helliä tunteitaan niin äidille kuin tiedoksi myös läsnäoleville hoitajillekin. Vaikka äiti oli muuten melko väsynyt, hän reagoi tällä kertaa selvästi positiivisesti isän hempeilyyn. 

Tämän kuvan ehdin ottaa äidistä ja isästä kännykällä, kun hoitajat yhtyivät lepertelyyn ja olivat niin tunteella mukana: "Oi oi, ihanaa! Tästä se todella ihana kuva tulisikin!". Oltiin juuri hetkeä aikaisemmin kerrottu äidin kanssa, kuinka vähintään joka toinen kerta käydessämme otan heistä muutaman yhteiskuvan ja teetän niistä omat isot paperikuvat kummallekin.

Kotimatkalla käytiin ostamassa äidille hieman suklaata. tavoitteena olisi saada häntä herkuttelemaan edes ihan pienesti välillä, ruoka kun ei maistu vanhaan tapaan. Perillä kotona etsittiin vielä avain (äiti löysi sen ihan itse) ja tutkittiin oikkuilevaa imuria. Jos se ei kunnon latauksella ryhdy pelittämään, on vain hankittava uusi.

Kotimatkalla aurinko tervehti minua ihan yhtä ystävällisesti kuin Lahteen tullessakin. Mennessä oli auringonnousu ja komea auringonpilari ja kotiin palatessa auringonlasku.

Onpa jotenkin harvinaisen kylmää joulukuuksi. En muista moista nyt lähimuististani.

Lempeää joulun odotusta sinulle!