Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo - naistenviikko

Tänään naistenviikon nimppareita viettää Olga, joten päivän kirjana esittelen Oga Tokarczukin Päivän talo, yön talo (2004, Otava), joka on ollut kirjahyllyssäni jonkun aikaa odottelemassa lukemista. 

Tokarczuk (s.1962) on puolalainen kirjailija, joka on aiemmin toiminut psykologina. Päivän talo, yön talo -teoksesta on helppo nähdä hänen taustansa, sillä teoksen yksi lähtökohdista on ihmisten unet, joita toisilleen tuntemattomat ihmiset kirjoittavat internet-sivustoille. Unet ovat kuitenkin vain yksi osa kirjaa, lisäksi siinä kuvataan puolalaisen kylän elämää, pyhimys Kümmernistä, pyhimyksestä kirjoittavaa Paschalista, sieniä keräävää minäkertojaa, ihmissudeksi muuttuvaa professori Ergo Sumia ja myös puolalaisten siirtymistä asumaan entiseen saksalaiseen kylään, Nowa Rudan lähelle. 

Kirjailija itse asuu Nowa Rudan lähellä, joten kuvaus kylästä ja sen elämästä on varmaan todellista, nin paljon kuin se on historiallisesti mahdollista. Tämä alue on Tsekin rajalla ja alue on myös kuulunut toisen maailmansodan loppuun asti (vuodesta 1871) Saksalle. Tämä historia näkyy kirjassa tapauksena, jossa maisemia katsomaan ja menneitä muistelemaan tullut vanha mies jätetään kuolemaan rajalle - puolalaiset rajavartijat siirtävät miestä Tsekin puolelle ja tsekkiläiset taas Puolan puolelle. Kirjan lopussa myös kuvataan, miten aluetta asutettiin puolalaisilla, ja miten saksalaiset vietiin Saksaan Puolan rajan siirtyessä länteen päin. Moni saksalainen hautasi aarteitaan maahan, josta puolalaiset taas kaivoivat näitä aarteita ja toimeentuloaan itselleen. Melkoista puuhaa. 

Tämä oli kuitenkin vasta kirjan selkeä osuus, sillä kirjan tarinassa on paljon sellaista, mikä jäi minulle ihmettelyksi. Kun olin lukenut kirjaa kotvasen, alkaa kirjassa pitkä osuus, jossa kerrotaan Kümmernis Schonaulaisen elämästä. Isä haluaa naittaa tämän nuoren naisen taistelutoverilleen, mutta nainen itse haluaa jatkaa elämäänsä luostarissa, jossa on jo jonkin aikaa asunut. Ymmärsin lukemani tarinasta, mutta en tajunnut, miten tämä kaikki liittyi tarinaan puolalaisesta kylästä. No, kaiketi tietysti siten, että puolaisilla on katolilaisina pyhimyksensä. Kun tarina jatkuu kertomuksella Paschaliksesta, joka myöhemmin passitetaan Kümmerniksen elämäkerran kirjoittajaksi, olin jo kaukana puolalaisen kylän elämästä, jota olin asennoitunut lukemaan. Kirjan lopussa pääsin taas puolalaisen kylään elämään, mutta olin hieman liian turhautunut, varsinkin kun eteeni hyökkäsi ihmissudeksi muuttumista pelkäävä Ergo Sum. 

Huh, luulin pitäväni epärealistisista kirjoista, joissa on kaikenlaista erilaisia tarinoita mukana, mutta nyt tuntuu, että sain tätä kaikkea aivan liian paljon - ja innolla alan lukea jotain, joka pysyy realismissa. En onnistunut löytämään muita kirjoituksia teoksesta, onkohan kukaan muu lukenut tätä?

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo  (2004, Otava)

Dom dzienny, dom nocny, 1998

suomentanut Tapani Kärkkäinen

377 sivua

EM-loppukiri: Tsekki / Portugali / Puola

Milan Kundera: Tietämättömyys

2002 WSOY

L'ignorance 2000

suomentanut Annikki Suni

154 sivua

Milan Kundera on yksi vanhemmista lempikirjailijoistani, jonka teoksia luin aikana, jolloin en aivan täysin ymmärtänytkään hänen teostensa hienoutta. Olemisen sietämätön keveys on teos, johon palaan aina uudestaan löytääkseni jotain uutta. Tietämättömyys (2002, WOSY) tuli edustamaan EM-kisamaiden Tsekkiä, joka ei kisoissa pärjännyt, mutta kirjallisuuden puolella pärjäsi taas hyvin. 

Tietämättömyys-teoksen kantava teema on emigrantit, jotka ovat lähteneet Tsekeistä neuvostoarmeijan vyöryessä Prahaan vuonna 1968. Irena on yksi heistä, jotka lähtivät maasta. Hän on asunut Pariisissa kaksikymmentä vuotta, kunnes vihdoin palaa maahansa ja kotikaupunkiinsa. Matkalla hän tapaa sattumalta lentokentällä Josefin, jonka muistaa opiskeluvuosiltaan. Irenalla ja Josefilla on täysin erilaiset muistot toisistaan, ja muistojen erilaisuus saa aikaan sen, että he tapaavat toisensa täysin erilaisin odotuksin. Molemmat hakevat toisistaan jotain mennyttä, jota eivät löydä enää Prahasta. 

Kirjassa pohditaan nostalgiaa ja sen merkitystä aina Odysseuksesta alkaen. Myös Odysseus purjehti matkoillaan kaksikymmentä vuotta, kunnes palasi Ithakaan. Miten emigrantit, joilla ei ole ollut aiemmin mahdollisuutta paluuseen, kokevat maansa jälleen sen nähdessään ja tavatessaan ne ihmiset, jotka jättivät taaksensa. Paikat ovat muuttuneet, ihmiset ja sukulaiset eivät ole heistä puhuneet vuosiin, koska ovat pelänneet loikkaamisen vaikuttavan omaan elämäänsä. Ovatko emigrantit enää kenenkään muistoissa? Kun kaupunki ja suku ei tunnu kodilta, tuntuu kieli paikalta, jonka voi tuntea kodikseen, ajattelevat Irena ja Josef.

Kunderan teosta oli ilo lukea, sen mietintää kodista ja elämästä toisaalla. 

*********

Antonio Tabucchi: Kertoo Pereira

1996, Tammi

Sostiene Pereira, 1994

suomentanut Liisa Ryömä

176 sivua

Portugalia edustaa kirjallisuuskatsauksessa hieman yllättäen italialainen Antonio Tabucchi, jonka teoksessa Kertoo Pereira (1996, Tammi) eletään Lissabonissa. Tarkemmin vuodessa 1938, jolloin Portugali eli yksinhallitsija Salazarin vallassa. 

Pereira on työssä journalistina lissabonilaisessa lehdessä, johon kirjoittaa kulttuuritekstejä. Hän voi kirjoittaa näennäisen itsenäisesti juttuja kirjailijoista, joista haluaa, mutta huomaa, että on ottanut liiallisia vapauksia. Lehden päätoimittaja huomauttaa, että tekstien pitäisi kertoa sellaisista kirjailijoista, jotka ajattelevat Portugalista isänmaallisesti. 

Pereira tutustuu journalistiharjoittelijaan, nuoreen Monteiro Rossiin ja tämän tyttöystävään Martaan. Nuoret saavat Pereiran tekemään asioita, jotka ovat hieman epäilyttäviä. Tämän Pereira huomaa ainakin siinä vaiheessa, kun poliisi tulee etsimään Rossia. Pereiran on aika miettiä, uskaltaako hän tehdä asioita päätoimittajan toiveiden (käskyjen) vastaisesti. 

Kirja toi palan maailmaa, joka oli päässyt minulta unohtumaan/ olemaan tietymättömissä: Portugalin Salazarin aika ei tunnu kovinkaan tutulta, joten ihan hyvä idea lukea eurooppalaista kirjallisuutta: paljon on tapahtunut Euroopan historiassa. 

Ja Portugali upeasti (ja hieman yllättäen) finaalisssa sunnuntaina!

**************

Eva Weaver: Jacobin takki 

2013, WSOY

The Puppet Boy of Warsaw, 2013

suomentanut Anna Lönnroth

359 sivua

Puolasta kertoo Eva Weaverin Jacobin takki (2013, WSOY), jossa ajankohta on toinen maailmansota. Eurooppalaisessa kirjallisuudessa sota onkin tapahtuma ja ajankohta, joka jakaa sekä maanosan historiaa ja luonnollisesti kirjallisuutta: Tabucchin kirjassa eletään kuohuntavuosia, jotka edelsivät sotaa, Kunderan teoksessa sodan jälkeistä aikaa, jossa kylmä sota vaikutti pitkään ja tapahtumat historiassa sekä ihmisten elämässä kulkivat Neuvostoliiton vaikutuspiirissä omalla tavallaan. 

Jacobin takki kertoo ajasta myrskyn eli sodan aikaan. Jacob on nuori poika, joka elää Varsovassa. Hän on juutalainen ja elää kaikki ne hetket, joiden aikana juutalaisten elämään ja elämänpiiriä kutistetaan. Ensin juutalaiset eivät voi käyttää samoja ratikoita, käydä koulua, sitten heidät ahdetaan juutalaisghettoon ja sitten alkavat kuljetukset keskitysleireille. Kaiken kurjuuden, nälän ja epätietoisuuden keskellä Jacobilla on isoisän takki, joka on täynnä salataskuja. Näihin taskuihin mahtuvat kaikki pienet nuket, joilla Jacob viihdyttää ihmisiä: nukketeatterilla nälkä ja kuolema pysyvät vähän aikaa mielestä poissa. Nuket pitävät Jacobia hengissä hieman paremmin ja varmemmin ja iso takki mahdollistaa sankariteot ghetossa. 

Kirja kertoo karmaisevista tapahtumista ja kysyy kahta asiaa: miten oli mahdollista, että kukaan ei nähnyt, mitä tapahtui silmien edessä? Miksi ne ihmiset, jotka näkivät gheton naapurissa tapahtumat, olivat hiljaa? Kirjassa kysytään myös: miksi juutalaiset eivät nousseet kapinaan ennen kuin oli liian myöhäistä? 

Kirjan rakenne on outo, sillä itselleni tämä oli Jacobin tarina. Kun kirjassa siirryttiin osaan kaksi ja kolme, en ollut tarinassa enää niin intensiivisesti mukana. Empatiani ei riittänyt saksalaissotilaalle, josta toinen osa kertoi, aivan näin pian sodan tapahtumien jälkeen. Toinen osa olisi voinut olla kokonaan pois. Vaikka ymmärränkin tarinan: lapsenlapset eivät voi ottaa vastuuta isovanhempiensa teoista. 

**********

EM-kirjallisuutta tulossa vielä muutaman kirjan verran, postaukset taitavat mennä ensi viikolle. Otetaan vaikka Hesa Cupin kunniaksi yksi ylimääräinen viikko. Hesa Cup siis alkaa maanantaina ja kestää koko viikon. 

Rauhaa maailmaan -lukumaraton

Pinon päällimmäinen -blogi kajautti lukumaraton-haasteen ilmoille joululomaksi ja koska juuri tänään on paras hetki vetäistä villasukat jalkaan, ajattelin aloittaa heti aamusta lukemisen maratonin. Lukeminen tuo rauhaa maailmaan varmasti paremmin kuin riehuminen kylillä. 

Starttasin lukumaratoniin Sophie Kinsellan Kadonnut: Audrey -teoksella, jota koemaistoin illalla muutaman sivun verran. Heräsin tänään jo kello 7., jolloin aloin lukea kirjaa. Nyt kello on hieman yli yhdeksän, kirja on hauska aiheestaan huolimatta. Teinien ja vanhempien maailma on tuotu kirjassa lukijalle lempeällä huumorilla, ja myös Audreyn halu pysyä kodin seinien sisällä tuntuu hyvältä valinnalta, sillä aion itsekin pysytellä kotona ja lukea kirjoja. Epäilin aluksi Kinsellan genremuutosta, mutta vakava asia tuntuu kolahtavan rempseällä tyylillä lujaa. Valitsin alkuun tällaisen 300-sivuisen kirjan, koska näytti, että kirja on kuitenkin nopealukuinen. Nyt aamukahvilla eteenpäin. 

Ruokatauko. Kinsellan Audrey on luettu, eli 319 sivua takana. Saattoi olla, että hieman uuvahdin välissä vähäksi aikaa, mutta kirja oli kiinnostava omalla tavallaan. Vaikka Audreyn huolet painoivat lukiessa, niin vanhemmat tuntuivat hauskoilta. Joskus nuortenkirjaa lukiessa käy näin: sitä samaistuu niihin vanhempiin. 

11.30 ja aloitin lukea Henryk Sienkiewiczin teosta Bartek sankari. Tämä 1800-luvun lopussa kirjoitettu teos kertoo puolalaismiesten sotaan lähdöstä, kun Preussi ja Ranska sotivat. Sivuja 95. Luultavasti hyvin erilainen kuin edellinen kirja. Lainasin kirjan, koska halusin lukea puolalaista kirjallisuutta. 

13.20 Kaffepaussi. Nobel-palkittu Sienkiewicz vei mukanaan, vaikka etukäteen ajattelin, että kirja olisi tylsä ja olin jo mielessä valmistautunut sen keskenjättämiseen. Runebergin tyyliin teoksessa kuvattiin, miten sotamies Bartek löi ranskalaisia ja sai mitaleita enemmän kuin kukaan muu. Paluu Puolaan ei onnistunut aivan niin loistokkaasti, sillä Bartek ei kyennyt tekemään maatöitä, vaan mieluummin joi miestä väkevämpää. Myös saksalaisten politiikka Puolaa kohtaan oli melkoisen räikeää. Tekstinä Bartek sankari oli lennokasta, eikä yhtään tullut sellainen olo, että olisin lukenut 1800-luvun kirjallisuutta. Syvennyin tekstiin ja jäi ikävä mieli puolalaisten puolesta. Pitää jossain vaiheessa selvästi tutustua lisää Puolan historiaan. 

Kaffen ja joulusuklaanjämien voimalla kohtaan Marjatta Lintusen Mozartin hiukset (2011, WSOY) seuraavaksi. 

15.30 Luin Lintusen novelleja kirjan puoliväliin, mutta huomasin, että novellien uusia henkilöhahmoja on työlästä pitää mielessä, ja viimeinen novelli jäi tästä syystä ymmärtämättä. Kävin pienellä happihyppelyllä hoitamassa pari asiaa ja ostamassa kahvia ja karkkia, josko sokeri saisi pysymään skarpimpana. Aloitan nyt Mathias Rosenlundin Kuohukuja 5 -teosta, joka ainakin etukäteen kiinnostaa minua, sillä Vaskivuorentie 20 oli kiinnostavaa luettavaa.


19.10 No huh, nyt meni luultua pidempi aika Rosenlundin teosta lukiessa. Jäin myös hieman selaamaan nettiä, ja katselemaan telkasta Teemu Selännettä. Kuohukuja yllätti minut, sillä luulin, että kirja kertoo Vaskivuorentien jälkeisestä ajasta, mutta se kertoikin edeltävästä ajasta. Pääosin kirjassa oli kuitenkin esikoista positiivisempi ote: Rosenlund kertoi, miten sivistyksen ja kirjallisuuden jano ajoi häntä eteenpäin elämässä. Sama into tosin vei häntä kauemmas lapsuudenperheestään. Juuri kun kirjasta alkoi tulla mukava fiilis, astui tarinaan mukaan Christian, pikkuveli, joka kärsii itsemurha-aikeista, mielenterveysongelmista ja alkoholismista. Melkoisiin sfääreihin kurjuutta kirja veikin mennessään.

Nyt pitää saada ruokaa ja kevyempää luettavaa! Taidan ottaa luettavaksi Haatasen Meikkipussin pohjalta.

22.10. Olen vissiin hidas lukija, koska 170 sivua Haatajan melkoisen nopealukuista kirjaa luettuna nyt. Katsoin kyllä samalla lätkää telkasta ja söin. Haatajan teosta epäilin vielä aloittaessani, mutta loppua kohden kirja alkoi viihdyttää ja naurattaa. Joulun ja uudenvuoden välissä voin sanoa, että jaan kutakuinkin samat tunteet juhlapyhistä ja viisi vuorokautta on todellakin maksimimäärä, jonka aikuinen lapsi voi olla omien vanhempiensa kanssa saman katon alla. Lisäksi opin, miksi jään ruokakaupassa tönittäväksi, enkä saa ratikassa istumapaikkaa. 

800 sivua luettuna ja taidan jatkaaa iltaa Rambon seurassa. 

10.50 Huomenta! Niin kuin edelliselläkin kerralla, kun osallistuin lukumaratoniin, nukuin aivan järjettömän hyvät ja pitkät yöunet. 10 tuntia on ihan kiva määrä unta, ja koska huomasin, että lukmaraton on tällä kertaa 42 tunnin mittainen, niin aion viettää tämän vuoden viimeisen päivän lukien tuota pinoa pienemmäksi. Rambo jatkuu nyt aamualkuun.

12.50 Rambo luettu, kirja sai hymyn huulille. Tässähän oli nykypäiväistetty Häräntappoase, jossa eksyneet nuoret etsivät itseään. Ongelmia tuntui olevan nuoria enemmän heidän vanhemmillaan - ihme että nuorista oli tullut niinkin järkeviä. Kaahailua ja törmäilyä pitkin maalaismaisemia ja lämmin sauna ja järvenranta. Odottelen, että tästä kirjasta tehdään elokuva... Ainoa, mikä kirjassa hieman tökki, oli sen loppu, triathlon-kisa, josta tuli mieleeni Risto Räppääjä -kirjat - ehkä myös kirjaillijalle, koska kisassa oli Räppääjä-niminen perhe mukana. No, kirja oli kuitenkin suloinen ja mukava luettava, ei huonolle kirjalle Junior Finlandia -palkinto tullut ollenkaan.

Luettuna 238 sivua lisää, ja nyt kun on niin hyvällä fiiliksellä, voi lukea taas maailmantuskaa. Jonkunmittaisia taukoja tänään enemmän luvassa kuin eilen, mutta katsotaan, mitä kaikkea ehtii lukuun. Tällä hetkellä ei ole paineita, vaan lukeminen tuntuu kivan rentouttavalta.

16.00 Imre Kerteszin Lopetus luettuna. Tarina alkaa, kun kustannustoimittaja Keserü kuulee näytelmäkirjailija "B:n" itsemurhasta. Keserü alkaa etsiä kirjailijalta jäänyttä käsikirjoitusta, sillä hän on varma, että sellainen on jossain. Keserü kiertää B:n lähipiiriä ja kyselee näiltä, vastaukset eivät vie Keserüä lähemmäksi käsikirjoitusta. Lukija huomaa, että kaikkien henkilöhahmojen tarinat ovat valetta, aina siitä alkaen, kun poliisi kuulustelee Keserüä, joka kertoo poliiseille löytäneensä kuolleen ystävänsä. 

Teos oli hämmentävä, mutta kiinnostava. Ehkä tarina olisi tullut selkeämmäksi, jos olisin lukenut Kertésziä aiemmin, sillä kirjan etuliepeessä sen kerrotaan olevan osa kirjailijan romaanisarjaa. Nimensä ja tarinansa puolesta kirja kuulostaa viimeiseltä osalta. Kirjassa kustannustoimittaja Keserü toteaa tulleensa työn päätökseen: kirjojen maailma on mennyttä maailmaa, ehkä hänenkin pitäisi tehdä elämässään jotain muuta kuin elää kirjojen keskellä. Varsinkin, kun Keserün työpaikka, kustannustoimisto, pistetään kiinni. 

22.40 No niin, joitakin taukoja tuli lukemiseen, mutta vielä kaksi kirjaa tuli mukaan lukumaratoniin: 

Shaun Tanin Etäisten esikaupunkien asioita oli pirteän erikoinen kirja, jotain sarjiksen, kuvakirjan ja aikuisten sadun sekoitusta oli tämä kirja. En ehkä pitänyt niin paljon kuin oletin, mutta mieleeni jäivät runoteokset, jotka myttääntyivät kaduille ja Eric-vaihto-oppilaan tarina, sekä tietenkin ohjukset pihamaalla. 

Aloitin myös uhkarohkeasti Ian McEwanin Sementtipuutarhan, josta jäi vähintäänkin hämmentynyt maku viimeisiltä sivuilta. Sementtipuutarha (, joka on kirjoitettu jo vuonna 1978!) kertoo tarinan perheestä, jossa on kolme teini-ikäistä lasta: Jack, Julie ja Sue, sekä 6-vuotias Tom. Heidän isänsä kuolee, pian isää seuraa äiti. Lapset päättävät, etteivät kerro äidin kuolemasta kenellekään, koska vähintäänkin nuorin lapsista joutuisi lastenkotiin. He haluavat elää yhdessä ja omassa talossa. Melkoista elämää talossa vietetäänkin ilman vanhempia. Aivan kirjan loppua lukiessani alkoivat silmät pyöristyä ihmetyksestä, ja viimeiset metrit saivat sitten epäilyksen heräämään: mitä oikeastaan oli totta ja mikä ei?

En nyt tällä kertaa kirjoita kirjoista tämän enempää, koska kasassa on vielä pino muitakin kirjoja joista aion postata, mutta luetuksi tulivat: 

Sophie Kinsella: Kadonnut: Audrey 

2015, Otava

Finding Audrey 

suomentanut Lotta Sonninen

319 sivua

Henryk Sienkiewicz: Bartek sankari 

2007, BTJ Kustannus, 1. suomennos 1899

95 sivua

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5

2015, Schildts & Söderströms

suomentanut Taija Mård

153 sivua

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta

2015, Johnny Kniga

170 sivua

Nadja Sumanen: Rambo

2015, Otava

238 sivua

Imre Kertész: Lopetus

2006, Otava 

Felszámolás, 2003

suomentanut Outi Hassi

123 sivua

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita

2015, Lasten keskus & Kirjapaja

Tales from outer suburbia, 2009

suomentanut Jaana Kapari-Jatta

93 sivua

Ian McEwan: Sementtipuutarha 

2009, Otava, 1. suomennos 1980

The Cement Garden, 1978

suomentanut Eva Siikarla

135 sivua 

Maritta Lintusen Mozartin hiukset -teos jäi nyt hieman kesken, siitä lisää sitten ensi vuonna!

Sellaisia kirjoja vielä tähän vuoden viimeiseen päivään. Lukumaraton oli hieno kokemus taas. Vaikeimpia hetkiä olivat iltapäivät, jolloin tuli tehtyä muita asioita, ja lukujumi yllätti. Olisikohan vaikutusta ollut myös sillä, että koukuttavat kirjat loppuivat, ja uuden aloittaminen ei ollutkaan sitten niin helppoa. Kirjat jäivät elämään mieleen, ehkä siksi, että ne olivat hyviä, ja tarpeeksi erilaisia ja eri aikakausilta. Luin myös melkoisen rauhallista tahtia ja annoin itselleni aikaa keskittyä kirjoihin. Kokemus oli mukava ja miellyttävä, eikä lukiessa käynyt yhtään murhanhimoista ajatusta mielessäni, joten varmasti maailma olisi rauhallisempi paikka, jos jokainen asettuisi lempisohvalleen kirjakasan kanssa. Aika moni lukemistani kirjoista kertoi samaa tarinaa: vaikeuksista voi nousta voittajaksi ja elämä jatkuu, vaikka huonoja asioitakin tapahtuu, joten tästä on hyvä mieli puhdistuneena lähteä uuteen vuoteen mukaan! 

Kiitos haasteen järjestäjälle, varmasti myöhemminkin lähden mukaan tällaiseen puuhaan taas. 

Tomek Tryzna: Mene, rakasta

Joskus, tai aika useinkin, joku kirja jää mieleen niin pysyvästi, että kirjan hankkii käsiinsä myöhemmin, jopa vuotta tai vusoia myöhemmin kuin on sen ensimmäistä kertaa bongannut. Tomek Tryznan Mene, rakasta (2009, Otava, alkuperäinen teos Idz, kochaj 2002, suomentanut Päivi Paloposki) on tällainen kirja. 

Olen aiemmin sen listannut luettavien kirjojen joukkoon, ja kaivoin sen nyt kirjastosta esiin. Olen viehättynyt kirjan kanteen, joka on suomenkielisessä kirjassa jopa hieman mukavamman oloinen kuin puolalaisessa kanssaveljessään. Sikäli kyllä tuo puolankielisen teoksen kansi kuvaa paremmin kirjan sisältöä, koska tarina ei ole aivan niin tunnelmallinen kuin suomenkielisen kirjan kannesta voisi mieliä. 

Kirjassa eletään 1950-luvun Puolassa, jossa kommunismi on nostanut päänsä. Elanto ja jokapäiväinen ruoka hankitaan hieman toisin kuin suunnitelmissa on ollut: perheen isä juoksee työn perässä, äiti taas ompelee kotona salaa vaatteita. Salaa, koska yksityisyrittäminen ja ompelukoneen omistaminen eivät ole hallituksen mieleen. Perheen elämä on kovaa, koska joskus äiti ei saakaan luvattuja rahoja, koska isällä on velkaa ympäriinsä. 

Kirja kuvaa siis yhden perheen elämää, jossa vanhempien suhde perustuu äidin anteeksiantamisiin: mies kun ei ole niitä kaikkein luotettavimpia miehiä. Perheessä kasvaa poika, Romek, joka käy koulua ja haaveilee. Elämä on kovaa ja välillä hän pyörtyy koulussa, koska on niin nälkäinen oltuaan syömättä perheen rahapulan takia. 

Välillä Romek taas elää haavemaailmassaan, jopa niin paljon, että lukijana olin höynäytetty pariinkin kertaan. Välillä en oikein pysynyt kärryillä, että missä on oikea maailma ja missä kuviteltu. 

Kirjassa on paljon epätoivoa ja elämän ankeutta. Romekin äiti on välillä itsetuhoinen, isä juoppo, rahasta on koko ajan puute. Välillä raha alkoi ahdistaa myös lukijaa, sillä aina kun sitä jostain ilmeni, oli suuri huoli, että raha yhtäkkiä katoaa. Koko kirja alkaa siitä, kun Romek tajuaa jättäneensä kotiovensa auki sillä seurauksella, että heidän kotinsa on ryöstetty. 

On myös niitä, joilla on vielä huonommin, niin kuin esimerkiksi mustalaistytöllä Checillä, johon Romek päättää rakastua. Oikeastaan tässäkin "rakkaudessa" on kyse rahasta: Romek ostaa Checille huivin, ja saa sillä tytön ystävyyden. Ihmissuhteissa läpi kirjan on kyse rahasta ja hyötymisestä suhteiden avulla: Romekin äiti karkaa oman miehensä elämästä ja miettii, josko lähtisi toisen miehen matkaan, koska näin turvaisi oman ja lastensa taloudellisen elämän.

- Ostitko sä sen mulle?

Pieni mustalaistyttö katsoi minua niin kuin ei kukaan ollut vielä katsonut. Nyökäytin, että niin, hänelle. 

Ja sillä hetkellä tapahtui todellinen ihme. 

Hänen kasvoillaan alkoi säteillä valo. Kirkkaampi kuin aurinko, kun synkät pilvet äkkiä repeytyvät. Kirkkaampi kuin salaman välähdys. Se sokaisi minut, ja olin kuin unessa jossa kaikki oli aivan tavallista, mutta miljoona kertaa kauniimpaa. Tuijotin mustalaistytön pieniä kasvoja. Se valo, joka minuun säteili, oli hänen hymynsä. 

Kirjaa lukiessa välillä tipahtelin kärryiltä ja sitten taas hyppäsin matkaan mukaan. Koko kirja oli hieman töyssyistä tietä ja aina välillä kirjassa päästiin kertomaan joku hauska ja vauhdikas tapahtumaketju. Välillä taas kirjassa moukaroitiin kurisevan vatsan tahdissa tai pelättiin viereisen talon kummituksia. Ja vaikka edellä kirjoittamastani nyt ehkä sai sellaisen kuvan, että kirjassa piehtaroidaan kurjuudessa, niin kirjassa kyllä kuljettiin pääosin Romek-pojan kuvitelmissa ja maailmoissa ja kurjuudet jäivät mielikuvitusmaailman varjoihin. Aika usein Itä-Euroopan maista tulee hassunkurisia lastentarinoita, sekä elokuvia että tarinoita, joten tämä kirja menee siihen samaan sarjaan. 

Vähän tätä oli vaikeaa lukea, mutta koska sain tämän kirjan ansiosta vallatuksi yhden Euroopan maan, luin kirjan loppuun.

Arvioni ympäripyörästi + + +. 

Aiemmin kirjan on lukenut Kirjanainen ja myös Hesari on siitä kirjoittanut.

Emmy Abrahamson: Kuinka selviytyä puolalaisesta äidistä

Emmy Abrahamsonin Kuinka selviytyä puolalaisesta äidistä (2012, Karisto, alkuperäinen teos Min pappa är snäll och min mamma är utlänning 2011, suomentanut Säde Loponen) iski silmääni uutuuskirjoissa ja halusin tutustua tähän nuortenkirjaan kovasti. 

Lastenkirjahylly-blogin Rouva Huu on lukenut kirjan myös ja kirjoittanut kirjailija Abrahamsonista taustatietoja. Abrahamson on elänyt Ruotsin lisäksi Moskovassa, opiskellut Lontoossa ja työskennellyt Amsterdamissa ja Wienissä ja palannut vuonna 2009 asumaan Ruotsiin (kertoo myös wikipedia). 

Abrahamson käyttää varmaan näkemäänsä ja kokemaansa tässä kirjassa hyödykseen, sillä kirja kertoo 16-vuotiaasta teinistä, Alicjasta, jonka isä on ruotsalainen ja äiti puolalainen. Alicjan elämässä alkaa kesäloma ja aika kuluu paljolti kotona, koska Alicjan äiti, Beata, on kutsunut sukulaisnaisen tyttärineen Puolasta heille (karkuun juoppomiestään). Yhteentörmäykset paitsi Beata-äidin myös muun puolalaissuvun kanssa ovat teoksen huumorin takana. 

Alicja haluaisi elää niin kuin kuka tahansa normaali ruotsalaistyttö. Hän haluaisi saada syntymäpäivänään kakun ja lahjoja, jotka on kääritty oikeaan lahjapaperiin, eikä muovipussiin. Alicja yrittääkin elää niin kuin normaali ruotsalainen: heittää homeisen juuston, rikkimenneen saippuarasian roskiin, mutta Beata tulee siivoamaan Alicjan jäljet ja laittaa juuston keittoon, kaivaa saippuarasian takaisin, koska sen voi korjata ja moittii tytärtään tuhlariksi. 

Alicjan mielestä hänen äitinsä on vain niin nolo, ja kaikki äidin kummallisuudet hän selittää sillä, että äiti on puolalainen. 

Puolalaisten tavallinenkin puhe kuulostaa siltä kuin he riitelisivät tai valittaisivat jostain, joten aito perheriita raastaa korvia. 

Kirja luo huumorinsa stereotyyppisistä käsityksistä, joita meillä on itäeurooppalaisista ihmisistä. Eihän kohtauksille voi olla nauramatta. Varsinkin, jos on elänyt opiskelija-asuntolassa, jossa suihku on kahdeksi kuukaudeksi korjattu jeesus-teipillä tai käyttänyt kopiokonetta, jossa musteen loppumiseen auttaa vain se, että ravistelee mustekoteloa (jokaisen kopion jälkeen). 

Huumorin takana tulee esiin myös elämä, joka on varmasti totta monelle teini-ikäiselle monikulttuurisessa perheessä: äiti tyrkkää tyttärensä selvittämään asioita ruotsalaisten sähkömiesten kanssa, koska tytär osaa kaikkein sujuvimmin ruotsia. 

Beata-äiti kaikessa puolalaisuudessaan on kuin kuka tahansa äiti: teinille äiti on aina nolo. Beata on myös kuin kuka tahansa äiti, joka haluaa parastaan lapselleen. Beata on ehkä hieman tavallista toiminnallisempi äiti: hän kutsuu tyttäreltään lupaa kysymättä tämän ystävät juhliin, selvittämään huonoiksi menneitä ystävyyssuhteita ja äiti myös on huolissaan, miten Alicjan vasta-alkanut rakkauselämä mahtaa sujua. Jos siis hän ei pistä sormiaan soppaan mukaan. 

Kaiken kaikkiaan kirja oli hauska paavin tapaamisreissuineen, Olvoineen (Puolan-matkalla alkukirjain lähti pikkulasten käsiin) ja puoli-ilmaisine puolalaisine remonttimiehineen, puhumattakaan salakuljetetusta vodkasta.

Kirja kertoi tarinaa monikulttuurisen perheen ja Ruotsin elämästä. 

Kirjasta tuli mieleen mm. Marjaneh Bakhtiarin Toista maata -teos, Marja-Leena Tiaisen Kahden maailman tyttö ja vielä Terhi Rannelan teokset. Kaikissa tarkastellaan kulttuurisia erovaisuuksia. Luen nuortenkirjoja näemmä myöskin erityisen valikoivasti, koska huomaan, että kaikki lukemani nuortenkirjat käsittelevät tavalla tai toisella samaa asiaa. 

Bahtiarin ja Abrahamsonin teoksissa on samaa se, että niissä on paljon huumoria, jolla asioita tarkastellaan, Tiaisen teoksesta minulle jäi jälkikäteen jotenkin ahdistava mielikuva ja Rannelan teoksissa kulttuureja tarkastellaan niin, että niihin matkustetaan, eikä niin, että eri tavat ja ihmiset tulisivat meille päin. 

Verrattuna kaikkiin edellisiin teoksiin Abrahamsonin Kuinka selviytyä puolalaisesta äidistä oli paras kirja, koska sen tarina pysyi koossa. No joo, lieviä ylilyöntejä lukuunottamatta. Nuortenkirjan siitä tekee myös se, että kirjassa pohditaan ystävyys- ja seurustelukuvioita (joista en juurikaan tähän tekstiin kirjoittanut). Jotenkin minusta tuntuu, että ruotsalainen nuortenkirjallisuus on varsin hauskaa, johtuisikohan se lindgrenmäisestä perinnöstä? Toki nuortenkirjojen genrellekin on tyypillistä huumori, mutta joskus olen törmännyt myös varsin synkkiin ja ahdistaviin nuortenkirjoihin. 

Kahdesta eri kulttuurista kertoviin kirjoihin ominaisesti tässäkin opitaan vähän puolaa nie, ona jest w pracy (hoh, eipä mennyt turhaan minun puolan kielen opintoni Åbon puolella; tiesin aina kun maanantai-aamulla kello 8 pyöräilin kurssille, että kieltä tulen vielä joskus tarvitsemaan!) ja naureskellaan kielille.  Hauskuus tässä kirjassa syntyy siitä, että ruotsin tack (kiitos) ja puolan tak (kyllä) ovat varsin lähellä toisiaan.

Ihan kokonaan persoonallinen tämä kirja ei siis ole, mutta tärkein asia tässäkin nuortenkirjassa on se, että riippumatta taustastaan, elämässä voi pärjätä ja elää normaalia elämää. Ja loppujen lopuksi, ehkä pahinta ei ole maailmassa se, että on puolalainen äiti. Alicjakin huomaa asian kirjan lopuksi.  

Arvioni tästä kirjasta + + + +. Tämä oli todella erilainen kirja kuin Makine, jonka juuri ennen tätä luin, mutta ehkä juuri siksi tätä olikin niin vapauttavaa lukea.