Sara Razai: Olen etsinyt sinua

Sara Razain Olen etsinyt sinua (2012, Teos & Schiltds & Söderströms) tuli vastaani kirjaston bestseller-hyllyssä. Olen huomioinut kirjan jostain kiinnostavien kirjojen listaan ja halusin sen lukea jo aiemmin. 

Razain teos on hieno kirja, joka pakenee määritelmiä. Se on suomenruotsalaista kirjallisuutta, rakkauskirjallisuutta, nuorten aikuisten kirjallisuutta. Tai teoksen voi nähdä myös maahanmuuttajakirjallisuutena, ainakin Teos mainostaa kirjaa sivuillaan lähtökohtana WTC-iskut ja Turun Baillando-baari, jossa kohtaavat sotaa paenneet ja ne, joiden mielestä sotaa paenneet näkevät maailman juuri oikealla tavalla. 

Razain teoksessa tärkeänä eivät ole kuitenkaan kulttuurit, jotka kohtaavat, vaan ihmiset, jotka kohtaavat. Kirjan päähenkilö, Annika Anderson on 26-vuotias ekonomi, joka on lukioiässään tehnyt 10-vuotissuunnitelman elämästään. Opinnot on suoritettu nopeasti, mies pitäisi löytyä ja vakituinen työ samassa putkessa. Miestä ei tule vastaan, tai tulee mutta vääriä, työ on, mutta on se on pätkätyötä, jonka vakinaistaminen siintää sitten joskus -ajassa. 

Annika on hieman kyllästynyt elämässään ja hän lähtee turkulaisesta Dynamosta uusille apajille: kaupungissa on Bailando-baari, jossa käyvät maahanmuuttajat ja jotkut muut: maailmanparantajat tai itseään etsivät ikuiset opiskelijat: "kalja maksaa kaksi ja viisikymmentä ja sitten on koko maailma neljän seinän sisällä. Tämän lähemmäksi Madventuresia ei pääse jos on ihan rahaton."

Annika tutustuu baarissa siihen mieheen, joka istuu aina yksin ja jonka nimeäkään kukaan ei tiedä. Mies on oikeastaan vasta poika, 19-vuotias Samim, pakolainen Tabestanista, jostain Pakistanin ja Afganistanin välistä. Annika ja Samim kiinnostuvat toisistaan. Suhteessa on kuitenkin joitain esteitä, niin kuin se, että Samimilla ei ole oikeastaan asuntoa, ja koska Annika on suomenruotsalainen, hänen suomen kielensä on aika huonoa. Samaa voi sanoa myös Samimin suomen kielestä, joka kyllä alkeiskurssilla koko ajan paranee. Yksi ongelma on myös se, että ympäristö ei usko suhteeseen: Samimin ystävät sanovat suoraan, etteivät usko, että Samim lopulta valitsee Annikan, vaan hakee vaimonsa Tabestanista. Annikan ystävät ja suku eivät sano mitään, vaan hiljaa odottavat samaa. Annika joutuu tekemään tiliä itsensä ja suunnitelmiensa kanssa: pitääkö elämässä mennä suoraan niin kuin hän on aina suunnitellut, vai kestääkö elämä pari mutkaa tai sivupolkua?

Nyt minä olin sellainen kuin tapaan olla puhkaistessani ohuen kahdenkeskisen rakastuneisuuden kalvon. 

Epäröivä. 

Pelokas. 

Miltei kuin olisi tehnyt kipeää. 

Me oikaisimme torin mukulakivien yli. Tukevat mustat kenkäni olivat matalakorkoiset mutta liukkaat. Pidin Samimin käsivarresta kiinni ja hän tuki minua. Jos olisimme kaatuneet, olisimme molemmat lyöneet päämme jäisiin kiviin ja jääneet siihen makaamaan. 

Kun suhde tulee julkiseksi, on siinä tavallaan helpompi olla. Annika antaa myös itselleen luvan mennä tunteittensa mukaan ja mukana. Samimilla on suunnitelmia ja haaveita tulevaisuuteen: hän haluaa tehdä työtä, rikastua, ostaa sen saman, minkä muutkin. Mahdollisuuksia tosin tällä hetkellä ei ole paljon. Se ainoa mahdollisuus saada rahaa on tehdä pizzeriassa ympäripyöreitä päiviä. 

Heittelin varpaitani jotka heittivät yksinäisiä varjoja kattoon. 

Olin yksin. 

Samim ei ollut koskaan kotona. 

Siltä ainakin tuntui. Minun oli puolustettava häntä koko maailmaa vastaan, mutta hän ei ollut koskaan paikalla. 

Samim haluaa  myös hienon asunnon, jossa on isot matot. Miten tehdä haaveista totta, kun niille ei saa yhtään mahdollisuutta: asunnonnäyttäjät keksivät yksi toisensa jälkeen uusia tekosyitä, miksi asuntoa ei saakaan. 

Kaiken kaikkiaan, kirjassa on ihanan rehellinen maku. Kirjan tyyli on runollinen, paljosta asioista ei puhuta, mutta silti moni tärkeä asia tulee esiin. Monet sellaiset asiat, joita parisuhteessa tulee vastaan. Suhteessa, jossa toinen on jostain toisaalta. Kirja on surullinen ja kaunis. 

"Kaikki muut menee töihin ja voi ostaa mitä  haluaa. Ja niin aion minäkin ostaa. Ostan kaiken mitä haluan. Kaiken mitä sä tahdot."

"Mutta oikeasti, en minä tarvitse hirveästi tavaroita."

"Miksi me oltaisiin huonompia kuin muut?"

Vastaus tuli salamannopeasti. 

Haukkasin suun täydeltä jäätelöä ettei tarvitsisi vastata.

Kirja oli tavattoman kaunista luettavaa, tärkeä kirja, koska siinä tärkein asia olivat ihmiset, eivätkä kulttuurit, jota ei kuitenkaan lakaistu piiloon maton alle. Tapahtumat olivat koskettavia ja jotkut niistä kovin henkilökohtaisestikin koskettavia. Siksi tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa yhtään mitään. Suosittelen kuitenkin kaikille. Tämä kirja antoi sanat niille asioille, joista on vaikea puhua ja joista vaietaan.

Tämä laulu alkoi soida päässä kirjaa lukiessani (ei sinällään liity kirjaan, mutta tavallaan kuitenkin). 

Kirjasta muualla: 
Riinan kirjapinot
HS arvio

Sara Razai: Oen etsinyt sinua
2012, Teos & Schildts & Södersröms 
alkuteos: Jag har letat efter dig (2012)
suomentanut Jaana Nikula
169 sivua

Kirjalla osallistun Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haasteeseen, 
ja myös maakunta-haasteeseen, kirjassa liikutaan ihanassa Turussa. 

Maakunta-haaste 

Tarkoituksena olisi lukea kirjallisuutta Suomen eri maakunnista. Valitsin maakunnat siksi, että läänejä on enää vain neljä tai viisi (?) joten haaste olisi ollut silloin liian helppo. Maakuntia Suomessa on ainakin Wikipedian mukaan 19, eli seuraavat:

• Ahvenanmaa
• Etelä-Karjala
• Etelä-Pohjanmaa
• Etelä-Savo
• Kainuu
• Kanta-Häme
• Keski-Pohjanmaa
• Keski-Suomi
• Kymenlaakso
• Lappi
• Pirkanmaa
• Pohjanmaa
• Pohjois-Karjala
• Pohjois-Pohjanmaa
• Pohjois-Savo
• Päijät-Häme
• Satakunta
• Uusimaa: Anu Juvonen: Lähiöoksennus (2013, Minerva)
• Varsinais-Suomi: Sara Razai: Olen etsinyt sinua (2012, Teos & Schildts & Söderströms)

Tarkoituksena olisi lukea kotimaisia kirjoja, jotka sijoittuvat jollekkin seuraavista maakunnista. Pisteen saat kustakin luetusta kirjasta, kun olet sijoittanut sen oikeaan maakuntaan. Voit itse päättää sijoitatko kirjan kirjailijan asumis-/synnyinkunnan tai -kaupungin vai kirjan tapahtumapaikan mukaan. Eniten pisteitä haalinut lukija palkitaan tasan vuoden päästä itsenäisyyspäivänä! Jos saat luettua yhden kirjan kustakin maakunnasta niin saat loppupisteiden laskussa 10 lisäpistettä!

Naamakirja - Facebook

Riku laittoi sisäfileet risotolla koko porukalle

ja niiden kanssa lasilliset Tarapacaa

täydestä menee tällainen gurmeempi minä

punaviini kyllä piti paikkansa

***

Markus Leikola (s. 1960) on toimittaja, kirjailija, konsultti ja kommentaattori, jonka runoteokseen Naamakirja (2012, Schildts) törmäsin sattumalta kirjastossa. En ole mitenkään erityisesti runouden ystävä, mutta kun käänsin kirjaston hyllyjen välissä runokirjan sivulle 10, ajattelin, että luen kirjan loppuun kotona.

Naamakirja on nimensä mukaisesti runoja Facebookista, runoja päivityksistä, jotka voisivat olla olemassa ja jotka kertovat, mikä meille ihmisille on tärkeää. Miten me olemme vähän niin kuin laumaeläimiä, jotka tykkäävät tykätä ja olla frendejä keskenään. Leikolan Naamakirjassa yhteisöllisyys ja se, että tehdään samoja asioita ja tykätään samoista asioista, tulee ilmi lähden sieneen -runossa. Kaikki käyvät sienimetsällä. On ihanaa tehdä sitä samaa, mitä muutkin.

FB:ssä voimme näyttää itsestämme muille sellaisen naaman, jonka haluamme toistemme näkevän. Kuitenkin me kaikki - ja ne kaikki muut - tietävät, että FB:ssä on tapana aina liioitella. Päivitysten takana on aina jotain muuta, joka jää näkymättömiin ja jonka voivat oikeastaan vain aivan todelliset ystävät päätellä.

Leikosen runoissa se, mikä jää piiloon, tulee näkyviin ja täytyy myöntää, että aika monta kertaa naurahdin ja tyrskähtelin, sillä oivallukset ovat aika hauskoja. Vähän niin kuin FB:n maailmakin on, hauska.  

Jannella alkaa nyt L-O-M-A :-)))

eli kaksi viikkoa veljen luona saaressa

porinjazzeissa päivä, 500 km yhdessä päivässä

lopun aikaa toivon että pitelisi sateita

saisi vaikka luettua pari kirjaa

eikä tarvitsisi muistella sitä kun poltin mökin

pitäkää lomanne

27 peukkua

***

Leikolan runoissa näyttäytyy oikeastaan koko FB:n kirjo, välillä runoissa näkyy se, miten FB:ssä pohditaan ihmissuhteita ja minkälaista meidän nykyisten ihmisten elämä, ihmissuhteet ja maailma on... Että eihän näissä runoissa muuten mitään uutta ole, mutta niiden loput tuovat aina esiin sen, mitä elämässä oikeastaan tapahtuu.

Jos mä laitan tähän että Ellu ja Jari on suhteessa

niin pitääkö sitten kun ero tulee niin

ensin olla että hieman epäselvää

vai ajaako saman asian että vaan poistaa sen kavereista

kuka tänkin osais kertoa

kun en mä edes tiedä paljonko se musta tykkää

ja sais ne menkat jo pikkuhiljaa alkaa

Jossain vaiheessa kai pitäisi nyt hihkaista, että en ole koskaan ymmärtänyt FB:n vetovoimaa, mutta valehtelisin niin paljon, että korvat heiluvat. Välillä, aina silloin, kun jokainen oma ajatus maailmasta alkaa muistuttaa FB-päivityksen muotoa, on pakko pitää ihan oikeaa taukoa nettimaailmasta. Sillä onhan se elämä, irl, siellä jossain kuitenkin olemassa.

Naamakirja oli esillä myös tämänpäiväisessä Metro-lehdessä, jossa Jukka Hiiro käsitteli Facebookin vaikutusta elämässämme. Hiiron mukaan FB:ssä ihmiset ajattelevat tai ainakin esittävät ajattelevansa samalla tavalla kuin kaikki muut. Näin näkökulmat jäävät ohuiksi, ja kun kaikki lukevat samoja kirjoja, katsovat samoja leffoja ja närkästyvät samoista asioista, on se myös yksipuolista. Ihmiset ovat kuin kärpäsiä, jotka kokoontuvat samaan paikkaan, saman kirjan ja saman elokuvan tai saman kahvilan ympärille. Tiedä häntä, mutta toistaiseksi FB:ssä voi vain tykätä ja olla siten samaa mieltä.

Leikolan runoihin palatakseni. Tämä teos oli hauska lukea, ja tietysti tällaiselle FB:stä pitävälle runojen lukeminen oli viihdyttävää, oivaltavaa ja hauskaa. Viimeisenä runona vielä runokirjassa toistuvat samantyyliset päivitykset, joissa kerrotaan tylsästi elämästä. Näitä säännöllisin väliajoin teoksessa toistuvia runoja oli kiinnostavaa seurata, niissä kun elämä alkoi saada hieman vieraita suuntia. 

puuro paloi pohjaan

bussi jäi tulematta

kävelin 12 kilsaa

töissä ihan normaali päivä

hyvää yötä kaikki kaverit

tai no en minä kyllä enää siellä töissä ole 

Suosittelen Leikolan teosta muillekin, vaikka siksi, että tiedät, millainen on viimeinen edellä lainatun runosarjan runo.

Niin, ja sitähän mä tulin kanssa kertomaan, että 

Mari A:n kirjablogi on facebookissa. 

Pliis, tulisitko tykkäämään, nyt siellä on säälittävän vähän ketään, ketä tykkää =)