Leffoja kirjoista - osa 1

Kotiin on tullut kasa elokuvia, jotka olen ajatellut katsoa "sitten joskus". No, joskus oli nyt, kun halusin parannella flunssani. Katsottavakseni valikoitui elokuvia, jotka ovat myös kirjoina olemassa - halusin nähdä kirjojen leffaversiot, osan kirjoista olen lukenut ja osaa en ollenkaan - ja siksi halusin muistutella/ tietää, mitä näissä tarinoissa tapahtuu

Sinä päivänä -kirjan luin vuonna 2011, joten oli kiinnostava katsoa kirja elokuvana - tapahtumat tulivat mieleeni sitä mukaa kuin filmi eteni. Kirjan lukeminen ei ollut mitenkään järisyttävä lukuelämys ja kirjassa oli valmiiksi paljon dialogia, joten tarina toimi elokuvana. Jim Sturgess oli loistava valinta Dexteriksi, ja Anne Hathawayn tarvitsi vain ottaa silmälasit pois muuttuakseen kaunottareksi. Elokuvan tarina pääsi yllättämään, koska en muistanut enää kaikkia kirjan käänteitä. Surullinen elokuva, joka sai miettimään: mitä jos ajan olisi käyttänyt toisin?

Ps. Rakastan sinua on  alun perin Cecelia Ahernin kirjoittama teos, enkä ole varma, olenko lukenut sen vai en. No, joka tapauksessa Ahern kirjoittaa viihdekirjallisuutta, joten tiesin odottaa viihdettä. Odotuksiini vastattiin: kirjassa on kyse rakkaudesta ja siitä, miten rakkaus vie kuolemankin yli. Hollyn (Hilary Swank) irlantilainen aviomies kuolee, mutta lähettelee kuolemansa jälkeen kirjeitä vaimolleen. Holly itkee ja suree, mutta jotenkin kirjeiden voimalla jaksaa jatkaa elämäänsä. Swank ei ole lempinäyttelijättäriäni, mutta menee tässä leffassa, jossa parasta oli ehdottomasti Irlannin maisemat ja irkkumiehet.

Talvinen tarina on kirjana odottanut kirjahyllyssäni, ja ajattelin, että ehkä katson kirjan vain elokuvana. Täytyy sanoa, että en ymmärtänyt elokuvasta oikein mitään - ja jotenkin lentävä valkoinen hevonen meni yli ymmärrykseni. Onko tämä tarina fantasiaa? Hyvän ja pahan taistelusta selvästi oli kyse, mutta en jaksanut kovin paljon innostua loppukohtauksestakaan. Odotin elokuvasta enemmän, Russell Crowe sentään pahiksen roolissa, mutta en vain tajunnut: oliko kyseessä rakkaustarina? Pitääkö lukea kirja, että ymmärtäisin?

TUMMAN VEDEN PÄÄLLÄ elokuvissa

Jotenkin meni niin hassusti, että löysin itseni leffateatterin kassajonosta ja sitten vielä meni niin, että päätin samalla kun avasin suuni ostaakseni lippumme, että menenkin katsomaan jotain muuta kuin mitä piti. 

Tumman veden päällä alkoi samoihin aikoihin kuin alun perin aikomani leffa, ja koska Samoilla silmillä -kirja oli niin kovin tuoreessa muistissa, ajattelin kurkata, miltä näyttää Franzénin esikoisteos elokuvana. 

Näytti hyvältä: leffa oli paljon mukavampi ja positiivisempi kuin kirja. Peten lapsuus oli melkein mukavaa ja hauskaa, mutta loppua kohden elokuvakin synkistyi. Isä, tai oikeastaan isäpuoli, muuttui kännissä hirviöksi, ja kännisiä aikoja alkoi tulla koko ajan enemmän. Kun lasten ja äidin henki alkoi olla vaarassa, alkoi elokuva muistuttaa suomalaista todellista perhetragediaa niin paljon, että itketti. 

Elokuvassa lapsinäyttelijät olivat aivan upeita, ja ehkä leffan, kuten kirjankin, paras hetki on, kun isoisä alkaa kertoa tarinaa, miten joutui tumman veden päälle. Voi lapset ja isovanhemmat tässä elokuvassa, mitä kaikkea joutuivatkin kokemaan ja elämään, kun aikuiset sekoilevat, eivätkä osaa elää. 

Toinen asia, mikä ihastutti näyttelijöiden ohella leffassa, oli ajankuva ja sen tuominen kuvallisena silmien eteen. Erityisesti jäi mieleeni kaksi esinettä Peten kodista: liitutaulu, joka nojaili lastenhuoneen seinään ja seinälle laitettu muistivihko, jossa paperi oli rullalla ylhäällä käytettäväksi. Muistan täsmälleen samanlaiset tavarat omasta kodistani. Ja muistan myös elokuvan värimaailman: ruskeat kirjahyllyt ja iikkisen vihreät seinät asunnoissa. 

Kaikkinensa elokuva kosketti, vaikka itselläni oli kovin erilainen lapsuus. Turvavyöttämät autojen takapenkit ja takapenkiltä etupenkille siirtyminen kesken ajon - niitä ei nykypäivänä tapahdu enää. Ehkä ihmisten onneksi... 

Näyttelijöistä ja leffasta lisää täältä. 

Uutta Bollywoodia Helsingissä

Jab tak hai jaan on uusi Bollywood-elokuva, joka on Intiassa julkaistu 13.11., Diwali-juhlien päätteeksi. 

Elokuva on Yash Chopran viimeisimmäksi jäänyt ohjaustyö, Chopra kuoli lokakuun lopussa. Chopra on ohjannut ja tuottanut järkyttävän määrän hienoja Bollywood-elokuvia, hän on tuottanut mm. itseni Bollywoodiin rakastuttaman Mohabbatteinin (2000).

Jab tak Hai Jaanissa näyttelee, no kukas muu kuin Shah Rukh Khan - King of Romance ja naiskauneutensa tuo valkokankaalle Katrina Kaif ja Anushka Sharma. 

Kyseessä on siis romanttinen elokuva, jossa ainakin trailerin mukaan on myös näyttäviä räjähdyksiä: 

This Diwali, The King of Romance, The King Khan and The Mozart of Madras come along to make the most anticipated BOLLYWOOD movie.

"JAB TAK HAI JAAN"(with Subtitle in English), A Yash Chopra romance, starring Shah Rukh Khan, Katrina Kaif and Anushka Sharma and a mesmerizing music by A R Rahman.

SHOW 1: 17^th Nov 2012 1000 Hrs

SHOW 2: 18^th Nov 2012 1100 Hrs

Venue:

Elokuvateatteri Orion,

Eerikinkatu 15,

00100 Helsinki

Tickets available here http://www.tiketti.fi/Jab-Tak-Hai-Jaan-Bollywood-movie-Elokuvateatteri-Orion-tickets/17822 in three categories. Age Limit  is 12 Yrs.

A tribute to the great Legend of BOLLYWOOD, Yash Chopra, who lived till his last breath for Bollywood.

Fronesis Media

(järjestäjä löytyy ainakin FB:sta).

Children of God - maailmanparannusta lauantaihin

Mennä viikkona ilostuin, kun sain taas laulaa Jai hota Nelosen tahtiin. Kyseessä oli siis noin sadas kerta, kun katsoin Danny Boylen Slummien miljonääri -elokuvan, jonka osaan olosuhteiden vääristämänä täysin ulkoa. Kesken unien voin vastata jokaiseen leffan kysymykseen ja täysin oikein, testattu on :). 

Harvoin innostun mistään leffasta näin paljon, mutta musta tämä elokuva on vain niin hieno ja samalla niin kansainvälinen, että sen voi katsoa melkein missä seurassa vain ja kaikki ovat aina pitäneet leffasta, ja kaikille elokuva on kertonut aina omanlaisensa tarinan. Vaikka en niin kovasti tykkääkään leffan pääosan näyttelijästä "yhden ilmeen ihmeestä" Dev Patelista, nautin niistä pätkistä, joissa Irrfan Khan "nimi lähes mahdotonta kirjoittaa oiken koskaan" ilmestyy esiin.

*****

Slummien miljonääri kertoo slummista Haluatko miljonääriksi -kisan avulla nousevasta Jamalista, joka kertoo tarinansa elämästään slummissa ja samalla myös tarinan ystävyydestä ja rakkaudesta Latikaan. No, siis kaikkihan sen tuntevat. 

Mutta sitten näin toisen elokuvan samalta vuodelta, 2008. Se on eteläkorealaisen Yi Seung-Junin ohjaama dokumenttifilmi Children of God, joka tietenkään ei ole saanut samanlaista mainetta ja kunniaa kuin britti-ohjaajan Oscareihin hukkuma elokuva. Koskettavuudeltaan elokuva on kuitenkin aivan toista luokkaa, vaikka tässä ei ole kyse suuresta rakkaudesta eikä tässä elokuvassa vilahtele sellaisia supertähtiä kuin Anil Kapoor. 

Children of God kertoo kolmesta sisaruksesta, joiden äiti on alkoholisti ja isä ties missä. Lapset, joista vanhin on 12-vuotias ja nuorin 4-vuotias elävät Pashupatinath-temppelin alueella, joka on hindujen pyhin paikka Nepalissa Katmandussa. Temppelialueella virtaa joki, Baghmati, jossa kuolleet ja poltetut ruumiit saavat viimeisen matkansa.  

Tässä alla olevassa kuvassa ihmiset katselevat ruumiiden polttamista, sillan alla virtaa pyhä joki - itse henkäilen hieman kauempana - sillä haju alueella on jotain raikkaan syysmetsän hajuihin tottuneelle käsittämätöntä.

Lapset saavat ruokansa kuolleille uhratuista lahjoista ja kalastavat ja sukeltavat rahaa joesta, johon ihmiset heittävät uhrilahjaksi ruokaa, vaatteita ja rahaa. 

Elämä temppelialueella on turvallista, sillä ne pojat (ja tytöt), jotka lähtevät alueelta sen ulkopuolelle kaduille, saavat kylläkin kerjätyksi enemmän rahaa, mutta haluavat tuhlata rahansa liimanhaisteluun. 12-vuotiaana elämä alkaa näyttäytyä aivan erilaiselta kuin 4-vuotiaan tytön silmin. 

Dokumentissa on koskettavinta se, miten elämään luottavaisesti sisarusparven pienin, 4-vuotias tyttö tanssii ja laulaa, laskee liukumäkeä ja nauraa. Kun taas perheen vanhin, 12-vuotias David, katsoo tyhjin silmin ja sanoo, että hän kuolee ennen kuin on 13. Elämänhalu on sammunut, ja ainoa iloa tuottava asia on liima, joka tekee elämän kevyeksi. Perheen keskimmäinen lapsi on dokumentin kertojan ääni ja voi, miten viisaasti hän paitsi elää myös ajattelee. Hän pitää huolta 4-vuotiaasta siskostaan ja vie äidilleen, joka on sammunut johonkin kadunkulmaan, ruokaa. Dokumentin lopussa lapsi toteaa, että jos hän ajattelee vain positiivisia asioita, kaikkea hyvää alkaa tapahtua heille. 

Katsojana en voi muuta kuin ajatella aivan samaa. Toivoa, että elämä muuttuisi hyväksi ja paremmaksi. Elämäksi, joka on elämän arvoinen.

Katulasten lisäksi dokumentti seuraa myös temppelisairaalaan tuotujen pahasti sairaiden omaisia, erityisesti erästä perhettä, jonka isä oli ulkomailla töissä, mutta tuli kotiin sairaana, lähes kuolleena. Perhe joutuu miettimään, että miten elää eteenpäin, jos isä kuolee. Vaikka elämä on ollut hyvä ja mallillaan, sairastuminen vie siltä pohjan. Aivan samalla tavalla kuin missä muualla tahansa yllättävä sairastuminen vie normaalilta elämältä pohjan, mutta kun sosiaaliturva puuttuu, ei ole mitään turvaa sairastumisen varalle tai niille lapsille, joiden äiti päättää käyttää elämänsä juomiseen.

Dokumentti on lohduton. Vaikka siinä ei alleviivata eikä korosteta kurjuutta, kurjuus on silmien edessä, eikä lähde pois. Eikä tässä tarinassa, joka on oikeiden ihmisten elämää, ole välttämättä onnellista loppua. Ei tv-kisaa, jossa voi rikastua ja rakastua. 

Dokumenttia katsoessa ei voi muuta kuin kysyä, että miksi katulapsia on maailmassa ja miksi heitä on niin paljon? Arvioiden mukaan katulapsia on maailmassa yhteensä 100 miljoonaa ja tietenkin yleisimmin köyhissä maissa. 

Children of God -dokumentissa lasten isät ovat hakanneet lapsiaan, alkoholismi on myös yksi syy, miksi lapset lähtevät kotoaan pois, karkuun omia vanhempiaan. 

Katulapsista pitävät huolen vain hyväntekeväisyysjärjestöt, joita Nepalissa on paljon, mutta ilmeisesti ei riittävästi. Kirjoitin jo, että jokainen lastenkoti tekee varmasti työtään täysin sydämin ja työtä ei voi muuta kuin arvostaa. Pyyhin kuitenkin lauseen pois, koska en voi olla varmaa asiasta: tuli mieleeni Conor Grennanin Little Princess -teos, jonka luin aiemmin kesällä. Siitä sain kuvan, että jotkut lastenkodit eivät tee työtään, vaan keräävät hyväntekeväisyydestä saadut rahat ja heittävät lapset takaisin pihalle. Maassa, jossa korruptio on elinkeino, ei mistään muusta voi olla varma kuin siitä, että kaikesta kärsivät aina heikoimmat. Nepalissa samoin kuin muissa köyhissä maissa on varmasti paljon sellaisia järjestöjä, jotka tekevät työtään täydellä sydämellä ilman korruptiota. Niiden työtä on pakko arvostaa.

Tähän pitäisi varmaan kirjoittaa, että jokainen voi auttaa lapsia ja avustaa jo olemassa olevia järjestöjä. No, senhän jokainen tietää jo ja varmasti toimii juuri niin. Mutta miksi katulapsia silti, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen silti on maailmassa? 

Miksi maailmassa on katulapsia, kun vieressä asuu myös rikkaita? Vaikka Nepal muistetaan mainita aina yhtenä maailman köyhimmistä maista, ei se poista sitä tosiasiaa, että myös siellä on rikkaita ihmisiä. Eikä mikään poista sitä tosiasiaa, että maailma on käsittämättömän epätasa-arvoinen paikka, ja meidän arkipäivän murheemme ovat kovin erilaisia kuin jossain toisessa paikassa maailmassa. Tietysti kaikilla ihmisillä on samat murheet: mistä ruoka ja mistä katto pään päälle, mistä rakkautta? Mutta jos elämän perusasiat ovat kunnossa, miten voi sulkea silmät siltä, että kaikilla ei ole?

Asia saa minut lähinnä kiukkuiseksi. Se, että katulapsia on olemassa maailmassa, on minusta täysin ja ainoastaan aikuisten vika. Aikuisten, jotka antautuvat alkoholille, väkivallalle tai muille turhille asioille ja unohtavat, että tärkein tehtävä elämässä on huolehtia omasta jälkikasvustaan. Se on myös niiden aikuisten vika, jotka ohittavat itkevän, eksyneen ja kadoksissa olevan lapsen ja niiden, jotka voivat käyttää hyväkseen tällaista lasta.

Millainen aikuinen voi tehdä noin?

Jos minulla olisi täydellisen toimiva ratkaisuehdotus, ei maailmassa olisi enää kurjuutta. Jokainen vanhempi tekisi juuri sen määrän lapsia, joista pystyy huolehtimaan ja jotka pystyy ruokkimaan. Jokainen vanhempi pitäisi huolen omista lapsistaan, yksikään isä (tai äiti) ei "häipyisi kuvioista", jokaisella olisi töitä ja ne, jotka hairahtuisivat juopoiksi, sairastuisivat tai muuten vain olisivat eksyksissä, saisivat apua ja tukea. 

Ei kovin vaikeaa, mutta ei silti vain onnistu. 

Children of God on monessa paikassa netissä nähtävissä, ja siinä on englanninkielinen tekstitys, esim. täällä.

***

Ohjaajasta Yi Seung-Junista löytyy sellaista mielenkiintoista tietoa, että hän on myöhemmin tehnyt dokumentin Planet of Snail, joka on tehty yhteistyössä kotimaisen YLE:mme kanssa. 

Going to India (movies)

No, melkein voisin olla menossa, mutta kun nyt työelämässä pitää jaksaa kesäkuun alkuun asti, niin menen sitten leffaan.

Artisokka-filmifestivaali tarjoilee taas Intia-aiheisia elokuvia, ja mitä elokuvia tarjoileekaan! Fesitaavaleilla on tarjolla myös sellaista jonninjoutavaa kuin Poikani Kevin, Humiseva harju, Jane Eyre, jotka saattavat kiinnostaa pääsääntöisesti enemmän kuin nämä Intia-elokuvat, mutta nyt on pakko sanoa, että tätä Dhobi ghatia (Mumbai stories) ei kannata jättää näkemättä sitäkään!

Jos on jotain kummallisia ennakkoluuloja Bollywodia kohtaan, niin kannattaa joko unohtaa ennakkoluulonsa tai sitten unohtaa, että leffa on intialainen, koska millä tahansa kriteereillä tämä leffa on hyvä, mahtava, täyden kympin elokuva!

Kuten täällä jo kirjoitin, tämä elokuva on Bollywoodia länsimaiseen mieleen: elokuvasta puuttuvat tanssikohtaukset ja kesto (vaikka itse juuri niitä rakastankin Bollywood-leffoissa). Tämä elokuva on kuin intialainen Lost in Translation, jossa ihmiset kohtaavat toisiaan, kohtaamatta kunnolla.

Jos intialaisuutta haluaa kaivaa esiin, niin sitä elokuvassa on esimerkiksi ihmisten eriarvoisuus, järjestetyt avioliitot ja miljöö. Leffassa on Intian paras näyttelijä, Aamir Khan, jonka elokuvat ottavat kantaa ajankohtaisiin asioihin ja ovat suurmenestyjiä. Ehkä voisi sanoa, että leffat ovat ns. vakavampia elokuvia. No, muuten en osaa enää kehua, mutta harmi, jos joku jättää menemättä ja katsomatta, kun ajattelee, että leffa on intialaisen omituinen, kun se ei ole sitä. Ja siis kuitenkin vähän intialainen se on.

Pakko vielä sanoa, että Artisokka-filmifestivaali on mielestäni varsin onnistunut valikoimissaan jo nyt. Kiitos, tämä on ihanaa!

Artisokka tarjoaa myös kaksi muuta Intia-leffaa, mutta näistä täytyy turvautua Artisokan esittelyihin, varsinakan Trishnasta en osaa sanoa mitään, tämähän ei ole siis Bollywoodia, vaan tarina on siirretty Intiaan. Vaikuttaa kuitenkin näin ihan varovaisella arviolla kiinnostavalta.

Ladies vs. Ricky Bahl on Yash Raj -tuotantoyhtiön tekemä filmi ja yleensä yhtiö tekee hyviä ja myyviä leffoja. Trailerin perusteella näyttäisi olevan modernia leffaa, jossa discoillaan, rantaillaan ja ajetaan punaisilla avoautoilla. En yleensä fanita tällaista, koska kohtauksissa ollaan länsimaisempia kuin länsimaiset itse, ja filmeistä tulee hieman nolostunut olo. Mutta Bollywood kyllä nojaa noihin kauniisin näyttelijättäriin; (tässä leffassa depytoivaan) Parineeta Chopraan ja Anushka Sharmaan, joka on kyllä yksi Bollywoodin kauneimmista naisista (kuva). Eikä tuo miespuolinenkaan (Ranveer Singh) jätä ihan kylmäksi. Rakkautta, rantaa, treenattuja vatsalihaksia, tanssia ja joku höttöinen rikosjuoni - eiköhän se mene näillä.

 

Talviloman elokuvat - osa II

Niin kuin aiemmassa elokuvapostauksessa kirjoitin, kirjasto tarjosi My Name Is Khanin lisäksi kaksi Aamir Khanin elokuvaa, joista toinen on tietysti Lagaan (2001).

Lagaanin juoni on nopea kertoa, vaikka itse filmi on 224 minuuttia pitkä. Tällä kertaa minun muuten piti pitää unitauko välissä, intermissionin aikaan. 

No, mutta juoni etenee niin, että eletään 1800-luvun loppua, jolloin britit hallitsevat Intiaa ja keräävät veroja intialaisilta maanviljelijöiltä, sadonkorjuuaikaan osa sadosta menee veroiksi ensin intialaiselle alueen kuninkaalle (rajalle) ja sitten englantilaisille maanherroille. Pienessä kylässä eletään jo toista kuivaa kautta, eikä veroja pystytä maksamaan. Intialainen kuningas keskustelee brittiläisten kanssa, ja alueelle lähetetty brittihallitsija metsästyintoisena haluaa nähdä intialaisen syövän lihaa. Näin veroja ei tarvitsisi maksaa. Intialainen kuitenkin kieltäytyy, minkä jälkeen verot kaksinkertaistuvat. Lopulta veroista kuitenkin päätetään pelata krikettiä; jos britit voittavat, verot ovat kolminkertaisia; jos intialaiset voittavat, verot unohdetaan paitsi tältä vuodelta myös seuraavalta.

Elokuvassa seuraa juonittelua, rakkautta, mustasukkaisuutta ja sateen turhaa odottelua. Ja paljon krikettin harjoittelua.

Brittihallitsijan sisko päättää auttaa Bhuvania (Aamir Khan), koska tuntee hieman vetoa tähän, ja koska hänen mielestään veli toimii typerästi. Bhuvanin kylästä taas eräs mies on pahis, joka haluaa kostaa Bhuvanille sen, että kylän ihanin nainen (Gauri) on ilmiselvästi ihastunut Bhuvaniin.

Nämä asiat selviävät ensimmäisen kahden tunnin aikana. Viimeinen 1,5 tuntia pelataan krikettiä.




Minulle on ensimmäisen kerran suositeltu elokuvaa vuonna 2004, jolloin kiltisti aloin katsoa leffaa, mutta hyydyin ensimmäisten 15 minuutin aikana. Silloin en ollut valmis Bollywood-leffoille ollenkaan. Elokuvien hidastempoisuus, laulu- ja tanssikohtaukset, omituisen näköiset näyttelijät, naiset, jotka istuvat syrjässä olivat ne syyt, joiden takia en edes halunnut katsoa kulttuurituotteita. En tiedä, mitä tapahtui, mutta muutama vuosi sitten olin kypsynyt elokuviin, siis sillä hyvällä tavalla, ja halusinkin katsoa melkein kaikkea Bollywood-elokuvaa. Nykyisin, kun aika moni pyörittelee päätään, kun hehkutan näistä elokuvista, ajattelen vain hiljaa, että etpä tiedä mistä jäät paitsi ja ehkä joskus haluat kunnon elokuvaelämyksen. Mutta enpä tyrkytä väkisin, sillä ilmeisesti näihin elokuviin pitää itse kypsyä mukaan.  

Ihan samalla tavalla kuin Hollywoodilaista elokuvaa ei Bollywoodia voi katsoa. Nämä nyt vain kestävät pitkään, ovat siksi lyhyttempoisia ja ne tanssiosuudet: jos niistä ei tykkää, niin niistä ei tykkää. Ja jos tanssiosuuksista pitää, niin ne vahvistavat todella paljon elokuvaelämystä. Ja nyt pitää sanoa, että tanssit ja laulut eivät ole aina niidenkään mieleen, jotka ovat leffoja pienen ikänsä katsoneet; miehelläni on esimerkiksi ärsyttävä tapa kelata laulut leffoista ohi.

Minulle Bollywood on loppumaton tutkimuskohde. Nyt kun olen saanut katsottua suurimman osan Shah Rukh Khanin leffoista, niin olen hylännyt näyttelijän ja siirtynyt Aamir Khaniin, joka mieheni mielestä tekee Bollywoodin parhaat elokuvat. Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä, sillä Ghajini ja Dhobi Ghat olivat todella upeita tarinoita, hienosti tehtyjä elokuvia ja Aamir Khanin leffoissa otetaan aina kantaa asioihin.

Lagaanissa näytetään brittihallinto älyttömänä ja epäinhimillisenä. Maanviljelijät eivät saaneet tuotannostaan itselleen ruokaa, vaan se piti maksaa veroina pois. Nykyisinkin maanviljelijät ovat muiden riistämiä, vaikka hallitsija onkin toinen. Lisäksi pelissä brittiläiset pelaavat epäreilua peliä niin paljon kuin kykenevät. Alistetut ja vähäosaiset intialaiset kuitenkin taistelevat kykyjensä äärirajoilla, kykynsä välillä ylittäenkin "talvisodan henkeen", huippuja yksilösuorituksia unohtamatta.

Toinen asia, johon elokuva ottaa vahvasti kantaa, on kastijärjestelmä, joka siis on laiton, mutta ihmisten keskuudessa kuitenkin käytössä, vieläkin. Kun kyläläiset alkavat harjoitella krikettimatsia varten, Bhuvan näkee kastittoman Kachran heittävän palloa, ihastuu tämän aikaansaamaan kierteeseen ja käskee joukkueeseen mukaan. Enemmän kuin mitään muuta, elokuvassa kapinoidaan kastittoman mukaan ottamista vastaan. Bhuvan kuitenkin saa toiset puolelleen, ja kastiton pääseen mukaan paitsi peliin myös yhteisöön.

Ja miten käy pelissä? Joutuvatko kyläläiset maksamaan kolminkertaisen veron (lagaanin) vai eivät? No, sehän selviää katsomalla tämä 3,5-tuntinen leffa.

Arvio leffasta? No, laulut pelastivat sen, minkä krikettimatsi tappoi innostuksessa. En nimittäin ymmärrä kriketistä muuta kuin että siinä heitetään palloa, toiset yrittävät osua siihen ja sitten juostaan tai ei juosta. Ja seurataan hirveästi, että mihin pallo menee. Onneksi leffassa yleisön reaktiot kertoivat, oliko pelissä hyvä vai huono juttu kyseessä. Ihan kiva leffa, mutta en ehkä kuitenkaan ensimmäisenä leffana tämän nähtyäni innostuisi katsomaan toista.

Talviloman leffaillat - osa I

Katsoin ihan huvikseni, että mahtaako pääkaupunkiseudun kirjasto tarjota intialaisia elokuvia, ja löysinkin peräti kolme leffaa, jotka kulkevat asiasanalla bollywood: Aamir Khania kaksi ja Shah Rukh Khania yksi elokuva. Otin lomalle mukaan, jotta voin päivällä rentoutua lukemalla sarjiksia ja yöllä katsella leffoja.... ja vajota loman syvimpiin merkityksiin...

Ensimmäisenä katsoin SRK:n elokuvan My Name Is Khan, jonka olen aloittanut joskus aiemmin, mutta en jaksanut silloin katsoa loppuun asti. Vähällä oli, etten luovuttanut nytkin: tämä ei ole mikään paras elokuva, jonka olen Bollywoodista / SRK:lta nähnyt. Elokuva on ahdettu noin kahteen tuntiin ja tästä on riisuttu tanssiosuudet ja monimutkaiset juonikuviot pois. Tämä vuonna 2010 valmistunut Karan Joharin elokuva on paitsi kallein Bollywood-elokuva ikinään myös laajimmin länsimaihin levinnyt Bollywood-elokuva. Voisi sanoa, että elokuva on tehty länsimaisemmaksi ja tietenkin tässäkin on taustalla länsimainen elokuva: leffan kannessa mainitaan leffan olevan Bollywoodin vastaus Rainmanille, ja sikäli se onkin, että SRK näyttelee autisti/asperger-miestä, joka on lahjakas joissain asioissa, mutta joissakin asioissa ei. Elokuvasta tulee mieleen myös Forrest Gump, sillä päähenkilö Rizwan Khan (SRK) joutuu myös keskelle USA:n merkittäviä historiallisia tapahtumia: WTC:n sortuminen, suuri tulva (jonka nimi oli muutettu) ja Obaman valinta presidentiksi.



Rizwan Khan on luvannut äidilleen Mumbaissa, että hän muuttaa USA:han ja tulee onnelliseksi siellä. Kotimaassa häntä on aina kiusattu hänen omituisuutensa takia; USA:ssa hänen omituisuudelleen annetaan vihdoin nimi: Asperger. Koska Rizwan kuitenkin kuuluu hyviin ihmisiin, hän tutustuu naiseen, Mandiraan (Kajol), joka on kuitenkin hindu, ja Rizwanin USA:ssa asuva veli kieltää veljensä, jos Rizwan menee naimisiin Mandiran kanssa. Tietenkin Rizwan menee, ja katkaisee näin välinsä veljeensä. 

Elokuvassa parasta oli Kajolin näytteleminen. Olen tässä asiassa hieman puolueellinen, sillä minusta Kajol on vain yksi kauneimmista Bollywoodin näyttelijättäristä, ja ehdottomista upein. Kajolin roolit ovat usein sellaisia, että hän on hieman villi, hullu ja estoton. Niinpä tässäkin elokuvassa hän näyttelee ehkä meikäläisittän hieman yli: nauraa liikaa ja kun sekoaa, hän rääkyy ja elämöi kuin villieläin. Kajol ja SRK ovat näytelleet monessa elokuvassa yhdessä, mutta palasivat monen vuoden jälkeen tässä elokuvassa yhteen näyttelemään. Ja ovatkin ihastuttava pari!

SRK:n roolista Asperger-tyyppinä en ollut kovin innoissani, sillä olen pitänyt SRK:stä romanttisena hupsuna, mikä hän on tässäkin leffassa, mutta Asperger-hahmona. Täytyy sanoa, että SRK:sta on kuitenkin moneksi: romanttisen hupsun lisäksi hän on näytellyt Bollywoodissa hyvis-rikollista (Don), supersankaria (Ra One) ja nyt autistista miestä. Miettikääpä, kuinka moni länsimaisessa elokuvamaailmassa vääntyisi näin erilaisiin rooleihin: Hugh Grant toimintasankarina tai lipevän ihanana roistona?   



Elokuvan juoni Rizwanin ja Mandiran häiden jälkeen olisi kaunis elämä, mutta WTC:n tornit tuhotaan ja Khanit joutuvat vihan kohteeksi. Mandiralla on poika, joka ottaa Mandiran tavoin Khanin sukunimen itselleen. Nyt jokainen elokuvan katsoja tietysti tietää, että Khanin sukunimi on musliminimi ja kun mies on muslimi, niin hindupojastakin tulee muslimi. Ainakin muiden silmissä. Myönnän, että minun oli nyt vaikea ymmärtää tätä osaa elokuvasta, että miten kaikista yhtäkkiä tulee muslimeja, kun Mandira oli hindu, mutta tulin siihen tulokseen, että elokuvassa näin on.

Joka tapauksessa, tapahtuu kaamea väkivaltainen teko, jonka jälkeen Mandira uhoaa, että Rizwanin täytyy häipyä, ja takaisin hän voi tulla, kun on sanonut kaikille USA:ssa, että hän ei ole terroristi, voisi sanoa samantien vaikka presidentillekin, että hän ei ole terroristi. Niinpä Rizwan lähtee retkelle, jonka tavoitteena hänellä on tavata presidentti.

Ja lopultahan hän pääsee tavoitteeseensa ja sanoo: My name is Khan and I am not a terrorist.

Tämä tietysti ensin kuullaan väärin, sillä on helpompi uskoa, että Khan on terroristi.

****
Elokuva oli mielestäni ihan tynkä ja vaikka empaattisena ihmisenä näyttelijöiden kyynelehtiessä pari tippaa kyynelkanavistani sainkin tiputettua, niin elokuvassa ei tullut isoja tunteita, vaikka siinä isoja asioita käsiteltiinkin.

Muslimien ja hindujen (tässä elokuvassa myös kaikki muut uskonnot) väliset ennakkoluulot ovat SRK:tä lähellä oleva aihe. Hän itse muslimina on mennyt naimisiin hindunaisen kanssa ja menestynyt musliminäyttelijänä hindumaassa ja päässyt "kuninkaan" asemaan (King Khan). SRK on itse joutunut lentokentällä USA:han lentäessään turvatarkastukseen nimensä takia, Khaneja varmaan ei ole maailma täynnä... WTC:n jälkeen hän on ollut Intiassa erilaisissa tapahtumissa puhumassa, miten ihmiset uskonnosta riippumatta ovat samanlaisia. Tämä on elokuvankin tärkeä sanoma, mikä tuli leffasta hyvin esiin. Mutta elokuva ei ollut kuitenkaan hyvä eikä loistava. Vähän sääli, että kirjastosta löytyy tällainen keskitason elokuva, kun parempaankin olisi tarjolla.

Mutta tämä on ensimmäinen elokuva, jonka olen katsonut suomen kielen tekstityksillä. Sehän tässä oli hieman erikoista myös.

Bollywood tuli kotisohvalle

Katsoin puolikkaasti perjantai-iltana neloselta leffaa, A Mighty Heart - Taipumaton (2007), jossa amerikkalainen reportteri on kidnapattu Pakistanissa, Karachissa. Kaapatun vaimon, Marianen (Angelina Jolie), rinnalla Pakistanin poliisivoimat yrittävät saada Danielia elävänä takaisin. Katsoin leffaa ja hämmästyin: poliisivoimissa olikin Bollywood-näyttelijä Irrfan Khan, jonka olen maininnut lempinäyttelijäkseni (siis bollywoodista) ainakin Namesaken yhteydessä. Samalla huomaan, että näyttelijän nimi on sen verran vaativa, etten ole sitä varmaan kertaakaan elämässäni kirjoittanut oikein.  

Khan näyttelee poliisia myös leffassa Slumdog, jonka varmaan kaikki tietävät.

Olen myöskin onnistunut näkemään Khanin isolta kankaalta Billu Barber -leffassa, joka oli muutama vuosi sitten Rakkautta & Anarkiaa -valikoimassa. Tässä Khan näyttelee itsensä SRK:n kanssa parturia. Khan on ollut yksi lempinäyttelijöistäni Bollywoodin suunnalla. Suurimmaksi osaksi sen takia, että Khan on ainoita näyttelijöitä, jotka osaavat näytellä muutakin kuin tanssitaitoaan tai salilla treenaamiaan käsivarsiaan. Luulen, että samat syyt ovat tuoneet Khanin meikäläisin leffoihin.

Joskus tuntuu turhalta - ja no, vähän oudolta, olla kiinnostunut leffoista, joita ei koskaan pääse katsomaan leffateatteriin, mutta taas joskus tuntuu, että Bollywood on yllättävänkin lähellä, perjantai-illan leffassa. Ja siis se leffa - oli ihan katsottava myöskin.

Elokuvissa

Helsinki tarjosi harvinaista herkkua tapaninpäivänä, kun Don 2 astui kankaalle Eerikinkadun Orionissa.

Don 2 on itsenäinen jatko-osa Donille, joka tuli elokuviin 2006. Itse en ole nähnyt ykköstä ja Don oli muutenkin aika tuntematon mies ennen leffaa. Vierustoverini mielestä tämä Don 2 oli ensimmäistä leffaa parempi, ja kyllä, minustakin se oli mukava, välistä hauska ja koko ajan vauhdikas. Don on siis kriminaali, joka on kuitenkin sydämeltään hyvä. Don on pikkuisen renttu mies, joka suunnittelee ryöstöretkiä pullollisen kanssa. Donin heikkous pakollisten viinan, tupakan, kasinon ja aseiden lisäksi on nainen, Interpolin etsivä Roma (Priyanka Chopra), jonka suurin haave on saada Don telkien taakse.

Don (Shah Rukh Khan) hakee vauhtia vankilasta, josta hakee mukaansa myös vanhan rikoskumppaninsa (elokuvaan kuuluu näyttävä pakomatka vankilasta) ja suuntaa kohti Eurooppaa, Berliiniä, jossa hänen tavoitteensa on Saksan keskuspankin Euro-muotit. Donin suunnitelma on tulla miljonääriksi painamalla rahaa muoteilla.

Mukaan kasataan eri erikoisalojensa osaajia, jotka auttavat ryöstön suunnittelussa ja toteutuksessa. Vaikka ollaan Berliinissä, rikoskumppanit ovat, yllätys yllätys, intialaisia, sillä intialaiset ovat kaikkialla, kuten leffassa yleisöä viihdyttävästi heitetään.

Leffassa on siis paljon ammuntaa, räjähdyksiä, juonittelua, takaa-ajoa keskellä Berliiniä - ja tietysti rakkautta, sillä vaikka Roma jahtaa Donia ammattinsa puolesta, leiskuvat tunteet etsivän ja rikollisen välissä väistämättä muutenkin. Leffassa on naiskauneutta tuplasti, sillä Chopra on miss Universum  ja toinen naisosan esittäjä Lara Dutta miss Maailma (vai meniköhän ne just toisinpäin). Parasta kuitenkin on Donin renttumainen asenne ja huumori, joka loistaa juuri oikeilla repliikeillä oikeissa paikoissa.

Don on siis Bollywoodin kopio Hollywoodin vauhdikkaista elokuvista, joissa juonitellaan, ryöstetään ja pamautellaan paikkoja. Vaarana voisi olla, että leffasta tulisi kopio, joka naurattaa väärissä paikoissa ja itkettää lopun aikaa. Mutta Don on oikeasti hyvä, siinä ei yritetä liiaksi matkia länsimaista mättöä - ja huumori lähtee välillä Bollywoodista itsestään. Leffa oli siis kaikinpuolin viihdyttävä pätkä, jossa sai nauraa ihan oikeissa paikoissa. Siksi olisi ollut virkistävää, jos yleisössä olisi ollut enemmän kuin kourallinen myös suomalaista yleisöä. En tiedä, miksi intialainen leffa koetaan niin outona ilmiönä, ettei siihen riitä mielenkiintoa. Olen joskus käynyt katsomassa esim. kiinalaisia elokuvia, ja sielläkin oli enemmän suomalaisia katsojia joka kerta kuin missään Bollywood-leffassa. Ja ne kiinalaiset leffat vasta outoja olivatkin...

Donia näkee Suomessa enemmänkin, lisätietoa täältä.

Ja kun mun on pakko tietysti kaivaa jotain negatiivista tästäkin, niin pakko mainita, että saksaksi voisi olla muitakin reploja kuin was ist los ja Hansin lisäksi voisi olla muitakin nimiä käytössä. Pikkuisen tökkäisi myös se, että eurojen muotit ovat ryöstönkohteena. Siis, ensinnäkin, älkää tulko meidän rakkaita (ja ihan itsekin vajoavia) euroja ryöstämään ja toiseksi, eikö kulta tai timantit olisi jotenkin pysyvämpi aarre...

Leffan pääosissa siis Shah Rukh Khan ja Priyanka Chopra, joiden välejä Bollywood-juoruissa ollaan kyseenalaistettu. Siis, että olisko kyseessä muutakin kuin leffassa näytelty kemia. SRK on tähän asti ollut kutakuinkin poissa juoruista, ja häntä on pidetty vaimolleen (20 vuotta naimisissa) uskollisena tapauksena. Tämä ei kai ole mikään pikkujuoru, koska lähteeni, jota ei niin kovasti (mukamas) Bollywood-juorut kiinnosta, tiesi tästä.

Mutta siis, suosittelen leffaa ihan vaikka eka kosketukseksi intialaiseen elokuvaan!

Koska oli tapania Donin jälkeen vielä jäljellä, niin kaivoin esiin myös toisen uutuusleffan, joka on ilmestynyt tänä vuonna Intiassa ja jossa pääosassa on Shah Rukh Khan: Ra one, jota on hypetetty tosi paljon. Leffassa laulaa Akon, sitä varten on itse Chackie Chan kiidätetty Intiaan ja siinä näyttelee Intian huipputähdet, SRK:n lisäksi Kareena Kapoor. 

Pidän suurinta osaa Bollywoodin naisnäyttelijöistä todellakin maailman kauneimpina naisina, mutta Kareena Kapoor on poikkeus. Ilman Bollywood-teollisuussukua tämä nainen ei voisi olla koskaan näyttelijätär, eikä ainakaan suosittu. Kapoor oli myös Don ykkösen naisnäyttelijätär, ja varmaan senkään takia en ole katsonut Donia. Eli siis jo näyttelijöissä mennään vikaan. Kapoor ja SRK muodostavat perheen, johon kuuluu myös poika: 13-vuotias Prateek, jonka intohimona ovat tietenkin tietokonepelit. Shekhar Subramanium (perheen isä, ja pointsit hienosta nimestä!) on nörtti, joka tekee työkseen pelejä ja päättää ilostuttaa poikaansa maailman parhaalla pelillä, jossa sankari ei voitakaan, vaan vastustaja. Peli on tietenkin liian hyvä: se alkaa elää omaa elämäänsä ja viidentoista minuutin mittaisen sähköhässäkän jälkeen pelin pahis, Ra One hyppää meidän maailmaamme ja alkaa jahdata Prateekia, jota vastaan pelasi.    

Poika on suloinen, paitsi että koko leffan ajan mietin, että miksi tuollainen (kamala) kampaus? Perheen isä, joka on normaalisti tosi epämuodikas ja kömpelö esim. autonratissa, on hetken tosi suosittu, mutta joutuu Ra Onen eteen tämän jahdatessa poikaa. Pelin tekijät päättävät herättää myös pelin hyviksen, G. Onen, joka on ainoa, joka pystyy vastustamaan Ra Onea.

Sitten leffassa mennään terminator-hengessä: G. One yrittää suojella Prateekia ja Ra One yrittää saada pojan kiinni. Äiti vie poikansa Intiaan ja niinpä terminaattori-henkiset taistelut miksattuna kiinalaiseen kung fu -leffan taisteluun ja matrix-taivutteluun käydään Intiassa. G. one on Prateekin isän näköinen ulkomuodoltaan ja niinpä äiti tuntee välillä lämpimiä fiiliksiä tähän koneeseen, joka ottaa mallia ihmisten väliseen käyttäytymiseen esim. tv-sarjoista.

Pääosin leffa on kertakaikkisen kammottavaa katselua: kun Hollywoodista otetaan malliksi leffa jostain 20-30-vuoden takaa, ja yritetään tehdä se samalla mallilla nykypäivään, niin ei voi mennä kuin pieleen. Juoni on yksinkertainen, mutta se on paisuteltu 2,5 tunnin mittaiseksi kaaokseksi, jossa jotenkin halutaan päästä tilanteeseen, jossa voidaan räjäyttää maan tasalle intialaisia rakennuksia, pysäyttää juna ja tehdä kivoja tietsikkajuttuja.

Leffan huumori ei iske niin millään. G. Onen mukamas hassunhauskat olen kone, mutta yritän käyttäytyä kuin ihminen -sutkautukset eivät naurata, vaan ärsyttävät. (G. One näkee tv:stä, miten joku sika läpsäyttää naista pepulle, ja päättelee, että näin käyttäydytään ja sitten väärään hetkeen läpsäyttää naista pepulle. Heh heh, tosi hauskaa. Tai not. Tai kun G. One pysäyttää terminator-tyyliin luodin ja kaivaa sen esiin sieraimestaan - jaiks!)

En tiedä, kenelle leffa on suunnattu. Meillä siitä nautti kaikkein eniten 6-vuotias poika, kun näytin valittuja paloja. Hauskin ja vauhdikkain kohta leffassa oli junan kylkeä pitkin juokseminen, mikä sekin oli pilattu kohtauksena sillä, että junassa istuvat ja sieltä roikkuvat miehet kiljuivat kuin hiiren lattialla nähneet neitokaiset.

Siis, niin terminaattoria, vieläpä se kone kasvaa kädestä -hommakin täysin matkittua. Erotuksena vain se, että tästä leffasta puuttui hasta la vista, beibi -tyylinen huumori.

Se, mitä seurasin leffan tekovaiheessa ollutta mylläkkää, ymmärsin, että SRK oli halunnut luoda jotain uutta Bollywoodiin, jotain mikä Hollywoodissa on pelittänyt hyvin. 30 vuotta sitten. Parempi olisi tehdä omaansa ja kehittää juttuja omista perinteistä ja perinteisistä leffoista käsin. Tämä oli ehdottomasti kamalin leffa, minkä olen Bollywoodista koskaan nähnyt.



Leffalauantain leffavinkki

Tänään en ole katsonut leffan leffaa, vaan olem nauttinut kesän viimeisistä auringonpaisteisista päivistä uinnin merkeissä. En malta silti olla postaamatta leffoista sen verran, että laitan vinkin syyskuussa nähtävään Rakkautta & Anarkiaa -festivaaliin, jossa perinteisesti on näytetty myöskin intialaisia leffoja. Tällä kertaa siellä on ennätysmäärä Intian maan elokuvia ja luulisin, että elokuvat ovat kovasti festivaalin tyylin mukaisia. Luulen, että siellä on vähän oudomman puoleisia leffoja, jotka eivät oikein makuuni ole.

Tässä R&A-lehden kuvailu elokuvista. Näistä dokumentti kiinnostaa eniten, mutta voisin kuvitella katsovani myös The bengali detective -leffan, vaikka vähän hassultahan nuo tanssiesityspätkät vaikuttavat.

7 Sins forgiven (7 Khoon Maaf) kuvaillaan ei perinteiseksi bollywood-leffaksi, mutta siinä on lempparinäyttelijäni Irrfan Khan.

Zindagi Na Milegi Dobara on varmaan perinteisin Bollywood-leffa, mutta se sijoittuu Espanjaan ja päänäyttelijänä on Hrithik Roshan, jota en millään tavalla fanita. Jos katson Bollywoodia, haluanko kuunnella espanjalaista musiikkia...

Tämä Gandu vaikuttaisi jo niin hurjalta menolta, että jäänee katsomatta. Samoin olen Robotinkin hylännyt katsottavien listalta.

Vaikka alkuun tulikin vähän äklömisreaktio leffoista, niin Suomessa kuitenkin niin harvoin näkee mitään intialaista, että varmaan pakko käydä katsomassa nuo mainitut. Voihan olla, että kun ei hirveästi odota etukäteen, niin kokee positiivisen yllätyksen... 

Itse olisin halunnut nähdä ehdottomasti Aamir Khania, joka tekee parhaimmat leffat, tai lällyrakkausleffan, mutta ilman Hrithikiä (yhden ilmeen näyttelijää). No, mutta valittamatta paras, saatan päätyä ostamaan parit liput festivaaliin...

Leffalauantain leffat

Lauantain iloksi pari leffaa. Tai siis sunnuntain iloksi pari lauantain leffaa.

Tällä kertaa hain leffoja parin näyttelijän perusteella, joista olen pitänyt: Ajay Devgan ja Shahid Kapoor ovat täysin erilaisia näyttelijöitä; Devgan näyttelee hieman polittisissa leffoissa - siis sellaisissa, joissa on sanomaa. Olen pitänyt Devganin leffoista Halla Bol (2007), jossa Devgan näyttelee nousevaa näyttelijää, joka joutuu valitsemaan oman turvallisuutensa ja oikeudenmukaisuuden välillä. Eniten olen rakastunut kuitenkin rakkauselokuvaan U me aur hum (2008), jossa Devgan näyttelee oman vaimonsa, Kajolin, kanssa. Devganin leffaluettelo on aivan järkyttävän pitkä, vuodesta 1991 alkaen Devgan on näytellyt joka vuosi usemmassa (jopa 4-5) elokuvassa. Ei siis ihme, että jälki on erilaista, yritin katsoa leffaa Apaharan (2005), jossa keskiössä on poliisin ja virkamiesten korruptio - leffassa samannäköiset miehet ovat toistensa toisella puolella, vetävät rahaa välistä ja suojelevat toisiaan. Oikeasti, puoli tuntia ja olin aivan sekaisin; suomalainen politiikkaa vaikuttaa niin ihanan selkeältä.

No, nyt katsoin kuitenkin leffan Once Upon a Time in Mumbai (2010), jonka on ohjannut Milan Luthria ja tuottanut Ekta Kapoor. Elokuvassa mennään 1970-luvun Mumbaihin, jota pitää vallassaan rikollispomo Sultan Mirza. Köyhä poika on kasvattanut valtaansa ja varallisuuttansa ryöväämällä. Mutta, vaikka onkin rikollinen, Sultan on  robin hood -tyylinen sankari: hän jakaa aina seutukuntansa köyhille rahaa ja tavaraa. Hänellä on myös periaatteensa, joita hän ei riko: hän ei halua lähteä mukaan huume- ja alkoholibisnekseen, vaan ainostaan varastaa tavaraa. 

Kaduilla kasvaa myös poliisinpoika Shoaib Khan (Emraan Hashmi), joka on koko lapsuutensa ajan elänyt vastoin isänsä opetuksia. Koska isä näkee, ettei Shoaibista kasva mitään kunnollista, hän pyytää Sultania suojelemaan poikaansa. Siis katsomaan, että pojan rikokset pysyvät aisoissa. Shoaib alkaa pitää Sultania kuin isänään, ja Sultan luottaa kulmakuntansa Shoaibin käsiin, kun lähtee Delhiin. Meno muuttuu, sillä Shoaib on rikollinen, jolla ei ole omaatuntoa: ihmisiä kuolee hänen myrkkyviinaansa, kun Shoaib haluaa tehdä rahaa, keinolla millä hyvänsä. 

Leffassa on bollywoodin tapaan paitsi rikosteema myös rakkautta, sillä tietenkin Sultan ja Shoaib rakastuvat ja niille, joita romantiikka kiehtoo, on leffasta uhrattu iso osa myös rakkauskuvioille. 

Leffa ei ollut kovinkaan ihmeellinen, enkä ole kovin hyvä seuraamaan rikostarinoita. Plussaa siitä, että leffa oli pikemmin juonittelujen kuin räiskeen kanssa etenevä. Lisäksi mulla oli vaikeuksia ymmärtää, että mikä aikakausi tässä on kyseessä, koska intialainen 70-luku on hieman erinäköinen kuin meidän 70-luku. Koska olin aiemmin nähnyt toisen leffan, jossa leikitellään menneillä vuosikymmenillä, niin epäilin, että kyseessä oli tällainen menneisyyteen tipahtanut miljöö. 

***

Toinen leffa, jonka katselin, oli Shahid Kapoorin päätähdittämä Chance pe Dance (2010), jossa Kapoor näyttelee näyttelijää, joka yrittää lyödä itsensä läpi. Hän asuu Mumbaissa, lopulta autossaan, koska hän ei saa sitä rooliaan, joka löisi hänet läpi. Välillä se on jo lähellä, sillä Sameer, jota Kapoor siis näyttelee, osaa tanssia ja tekee vaikutuksen erääseen ohjaajaan yökerhon tanssilattialla. Elokuva-business on kuitenkin sellainen, ettei siihen tulla elokuvasukujen ulkopuolelta helposti. (Shahid Kapoor itse on kahden näyttelijän lapsi, joten tietänee asiasta.) 

   

Shahid Kapoor on oikeastaan tanssija, joten elokuvassa on paljon tanssiesityksiä. Myöskin Sameer on tanssija, ja saadakseen jostain rahaa, hän päätyy kouluun tanssinopettajaksi.

Elokuva on tietenkin myös vähän rakkausleffa, joten Sameer rakastuu ja laulujen ajan näytetään, kuinka rakastuneita ollaan.

Olen aiemmin katsonut leffan Kismat Konnection (2008), joka ei ollut kauhe menestys Intiassa. Leffat olivat kovin samanlaisia: Kapoor näyttelee hymyilevää, vähän ujoa poikaa, joka on vähän eksyksissä. Kapoorilla on kieltämättä kiva hymy, mutta parhaimmillaan minusta Kapoor oli leffan kohtauksissa, jossa hän näytteli jotain muuta kuin hymyilevää hurmuria. 

Vähän köykäinen leffa, mutta iltapalaksi ihan ok. Hieman sillisalaattia ja hieman matkittuja paloja. Mutta höpönlöpön-leffaan on saatu loppuun myös hieman syvyyttä ja liikuttavuutta, kun Sameerin isän pieni sarikauppa jyrätään ja Sameer palaa kotiin kesken talenttikisansa. Isä komentaa poikansa takaisin kisaan mukaan, koska poika on jo suosittu, ainakin naisten ja tyttöjen mieleen. Lopputanssi täällä. 

**  

Kaiken kaikkiaan, nyt ei ollut kyllä paras leffalauantai, tai sitten en osannut viritellä itseäni vastaanottavaiseksi. Täytynee katsoa vähän länttä vaihteeksi.

Dev. D vs. Devdas

Devdas on Sarat Chandra Chattopadhyayn vuonna 1917 kirjoittama tarina, joka kertoo 1900-luvun alun bengalilaisesta Devdasista, joka lähtee yläluokan kastin pojille tyypillisesti opiskelemaan kauemmaksi, alkuperäisessä tarinassa Kalkuttaan. Kun Devdas palaa kotimaisemilleen, tapaa hän lapsuudenystävänsä, Paron, joka on odottanut Devdasiaan siinä uskossa, että he menevät isona naimisiin. Paro on kuitenkin alemmasta kastista, eivätkä Devdasin vanhemmat voi hyväksyä Paroa.

Paro menee naimisiin leskimiehen kanssa, jolla on tytär, ja joka on vieläkin rakastunut entiseen vaimoonsa. Devdas lähtee takaisin Kalkuttaan ja tapaa siellä kurtisaaninaisen, Chandramukhin, joka rakastuu Devdasiin ja pitää huolen miehestä, kun tämä juopottelee ja yrittää kaikin tavoin tuhota itsensä. Devdas on luvannut Parolle tulla takaisin ennen kuolemaansa, ja Devdas tuleekin, kuolemaan Paron talon oville.

Devdasista on tehty Bollywodissa yli kymmenen elokuvaversiota, sillä yksi (meistä/minusta) ihmeellinen piirre Bollywoodissa on myös se, että samasta tarinasta tehdään useita eri versioita, muutaman vuoden erolla. Itse olen nähnyt vuoden 2002 version, jonka on ohjannut Sanjay Leela Bhansali ja jossa Devdasia näytteli Shah Rukh Khan, Paroa Aishwarya Rai (maailman kaunein nainen) ja Madhuri Dixit (SRK:n vanha ja ensimmäinen vastanäyttelijä) Chandramukhia.

Täältä lisää elokuvasta. 

Kuulin, että Devdasista on tehty myös moderni versio, ja en voinut vastustaa kiusausta katsoa elokuvaa. Devdasin tarinahan on suomalaiseen makuun aika tavallinen: mies ryyppää ja käyttää (teko)syynä juopotteluputkeen eroa -tarina, ja kun ensimmäistä kertaa katsoin Devdasia, minua suunnattomasti ärsytti katsella mitään juopottelukohtauksia. Devdasissa kuitenkin idea onkin siinä, että  leffassa on aivan maaginen musiikki, ja elokuvan lavasteet ovat hulppeat.

***

Modernista versiosta on otettu lavasteet pois ja musiikki on kylläkin aika maagista, mutta samalla modernia tyyliltään. Dev. D on siis vuonna 2009 Anurag Kashyapin ohjaama elokuva, jonka kulku on muutamaa modernimpaa juonenmuunnosta lukuunottamatta sama kuin alkuperäisessä: Dev (Abhay Deol) tulee kotiin, tapaa isoksi kasvaneen Paron (Mahi Gill) ja aikoo naimisiin tämän kanssa. Devin 'ystävä' kuitenkin uskottelee, että Paro on ollut jo hänen kanssa; Dev uskoo tätä ja lähtee matkoihinsa.

Paro menee naimisiin leskimiehen, jolla on lapsi, kanssa. Leffa eroaa Devdasista siinä, että Dev. D kertoo Chandran taustatarinan: Leni (Kalki Koechlin) on puoli-intialainen tyttö, joka möhlii teini-ikäisenä ja karkaa lopulta intialaisten isovanhempiensa luota kadulle ja päätyy bordelliin töihin. Hän näkee tv:stä Devdasin tanssia ja ottaa taiteilijanimekseen Chandra. Dev löytää tiensä Chandran luo ja Chandra/Leni alkaa viettää aikaansa tämän kanssa.

Elokuvassa on Devdasia onnellisempi loppu, sillä Dev kohtaa melkein loppunsa, mutta herää juopotteluistaan ja pössyttelyistään ja päättää, että hän voi vielä muuttaa elämänsä. Dev kipaisee Leninsä luo, ja he löytävät kohtalon- ja elämäntoverinsa toisistaan.

Jos elokuvia vertaa toisiinsa, niin välttämättä tekee pahaa toiselle, koska elokuvat olivat aivan erilaisia. Devdas on taideteos, jossa lavasteet, puvut, repliikit, musiikki ja juonenkäänteet ovat taideteoksen rakennusaineita. Katsojana olen vaikuttunut, kokenut elämyksen, jotain aivan muuta kuin elokuvan. Dev. D taas on - no, elokuva.

Kun aloin katsoa Dev. D:tä, ensimmäiseksi järkyttivät näyttelijät: niissä ei ollut mitään hohdetta, taikaa, ylimaallista kauneutta niin kuin Devdasin näyttelijöissä. Myöskin ympäristö oli tavallinen kaupunkiympäristö, ei mitään mahtipalatseja.

Sitten päätin, että en vertaa leffaa ollenkaan Devdasiin, sillä se olisi epäreilua, ja homma alkoi toimia: elokuvana Dev. D toimii ja on hyvä. Vaikka leffan juoni onkin hieman yksioikoinen, niin siitä oltiin saatu toimiva. Myös sen takia, että juonta oli muutettu hieman. Välillä luulin, että leffa oli sotkeutunut johonkin - hyppäys Lenin teinimaailmaan oli niin suuri. Ehkä Lenin elämän lisäyksellä tätä elokuvaa on suunnattu hieman enemmän teinien maailmaan ja saatu aikaan Trainspotting-tyylinen elokuva.

En siis ihan rakastunut, mutta oli mielenkiintoinen leffa taustoineen kaikkineen. Silti, näin teini-iän ja nuoren aikuisen elämän ohittaneena uskallan intoutua nauttimaan enemmän Devdasista.

Leffalauantai jatkuu: Ghajini

Leffainnostukseni kulkee aina hieman puuskissa. Välillä en katso yhtään leffaa, välillä taas katson vähän liiaksikin. Tänään päätin, että flunssa lähtee yhdellä sohvan nurkassa istutulla päivällä, seuraakin sellaiseen hommaan kaipaa... mikä sen parempaa seuraa kuin 183-minuuttinen Bollywood-leffa.

****

Ghajini (2008) on Aamir Khanin pääosittama leffa, joka pohjautuu hollywoodilaiseen Memento-elokuvaan ja josta Intiassa tehtiin ensin tamilinkielinen versio vuonna 2005. Intiassa ei siis dubata leffoja, vaan niistä tehdään eri kielialueille omat versionsa omine näyttelijöineen - kätevää ajankulua sekin.

Ghajinissa romanttinen juoni ja toimintajuoni kulkevat käsi kädessä ja elokuvan tapahtumat kerrotaan välillä nykyajasta, välillä taas päiväkirjan sivuilta päästään menneeseen. Sanjay Singhania (Aamir Khan) on suuren yrityksen johtaja ja näkee autonsa ikkunasta, miten eräs kaunis nainen, Kalpana (Asin Thottumkal) auttaa liikuntavammaisia tyttöjä kadulla. Kalpana on malli, joka näyttelee lähinnä mainoksissa ja haaveilee paremmasta tulevaisuudesta. Sanjayn yhtiö haluaa ostaa Kalpanan asunnon, ja väärinymmärryksen takia Kalpanan työpaikalla luullaan, että Sanjay on kosimassa tyttöä (asiamiestensä välityksellä). Kalpana päättää ryhtyä leikkiin mukaan ja esittää, että Sanjay on hänen sulhasensa. Sanjay tulee Kalpanan elämään, koska on kuullut olevansa kihloissa tämän kanssa. Erilaisten kommellusten kautta Sanjay ja Kalpana alkavat liikkua yhdessä, ja koska Sanjay ei saa sanaa Kalpanan höpötyksen väliin, Kalpana ei tule tietämään, että mies onkin oikea Sanjay. 

Nämä menneisyyden tapahtumat tulevat esille päiväkirjan sivuilta, joita lukee lääketieteen opiskelija - hän on kiinnostunut Sanjaysta opintojensa takia. Jotain kamalaa tapahtui, koska Sanjay menetti muistinsa ja on muuttunut petomaiseksi koston kädeksi.   

Aamir Khan treenasi vuoden elokuvan lihaskimpuksi; leffan toimintapätkät alkavat heti elokuvan alussa ja ovat minulle, joka niistä ei pidä yhtään, siedettäviä (puolen tunnin loppukohtausta lukuunottamatta), koska ne ovat tarpeeksi yliluonnollisia: treenattu Sanjay vastaa noin viittäkymmentä tavistappelijaa.

Elokuvan alussa tulee selväksi, että Sanjay ei muista kuin 15 minuuttia elämäänsä kerrallaan ja elää valokuvien, jotka muistuttavat häntä henkilöistä, paikoista ja elämän pienistä asioista, avulla. Alussa tulee selväksi myös se, että Sanjay on kostamassa jotain - mutta mitä, se selviää vasta leffan loppupuolella, kun lääketieteen opiskelija kiinnostuu jutusta ja etsii parin vuoden takaisia sanomalehtiä käsiinsä, joissa kerrotaan, mitä tapahtui Kalpanalle ja kuka on Ghajini, jonka Sanjay haluaa löytää.

Arvio: Naisnäyttelijä on aivan äärettömän kaunis, kauneimpia, joita olen nähnyt Bollywoodissa, mutta hänestä on tehty leffassa hieman ärsyttävä höpöttäjä ja hölöttäjä, ilmeisesti maalaistyttö suuressa maailmassa -oloinen viaton sirkuttaja. Aamir Khanilla on muisteluosioissa sama hämmästynyt ja 'en saanut tähänkään sanottua mitään' -ilme päällä kuin aiemmin katsomassani Dhobi Ghatissa. Onneksi toimintapätkissä ei tarvitse edes yrittää sanoa mitään. Khan sopii mielestäni siksi paremmin petomaisen kostajan rooliinsa.

Leffasta jäi olo, että tässä oli nyt sitten sellaista jokaiselle jotakin -juoni: romantiikkaa ja toimintaa. Ihan mukava ja katsottava leffa, jossa hyydyin vasta siihen lopputaisteluun: kun ei jaksa katsoa miesten mätkimistä seiniin, niin sitä ei vaan jaksa. 

Aamir Khanilla on aina yhteiskunnallinen sanoma leffoissaan (niissä kolmessa, jotka olen nähnyt), niinpä tässäkin oli Kalpanan suuhun isketty paatoksellinen naisten alistamisen -repliikkiosio. 

Leffassa ärsytti se, että Kalpana oli hyvä sydämestään ja sen ansiosta sai prinssinsä ja puoli valtakuntaa: kun Kalpana antaa vähät rahansa Sanjaylle (jonka rikkauksista ei tiennyt), niin käy mielessä, että miksi Sanjay ei laita hyvää kiertämään ja anna rahoja vaikka riksakuskille, jonka kyydissä menee ökytaloonsa, vaan pitää rahoja sylissään, kun astelee yksityislentokoneeseensa. Tällaiset pienet yksityiskohdat näissä Bollywood-leffoissa jäävät aina hiertämään mieltäni... ehkä siinä on se pieni suuri kuilu omani ja Bollywoodin maailmankuvan välillä. Välillä pitää aina yrittää rentouttaa itsensä katsomaan ja kuuntelemaan ja muistamaan, että naisia ja miehiä arvioidaan aivan eriarvoisesti.  

Mutta, juonen rakentelun kannalta oli tosi hyvä leffa. Ei tosin niin hyvä kuin Dhobi Ghat, mutta parempi kuin Kites. Ja flunssa nyt vähintäänkin on parantunut näiden leffojen ansiosta.