Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli

Tapio Tammisen Kansankodin pimeämpi puoli (2015, Atena) sai viime vuoden Tieto-Finlandian, ja aiheensa puolesta teos alkoi kiinnostaa minua - liittyyhän se tavallaan nykymaailmaankin, vaikka Tammisen näkökulma on historiallinen: hän aloittaa tarkastelun vuonna 1991 Ruotsia järkyttäneestä lasermiehestä. Sala-ampujasta, joka alkoi  Tukholmassa murhata ulkomaalaistaustaisia ihmisiä. Miten naapurimaamme ajautui tilaan, jossa vihamielisyys toisenlaisia ihmisiä kohtaan sai näin hirveän ilmenemismuodon? 

Tamminen lähtee tarkastelemaan Ruotsia aina kansanuskonnosta ja viikinkiajasta alkaen, tai oikeastaan näiden valjastamisesta kansallisen identiteetin ja arjalaisen rodun rakentamiseen. Siitä, miten Skandinaviasta alettiin tehdä myyttistä viikinkien kotia ja ihmisistä näiden jälkeläisiä. Tamminen jatkaa rotuoppien maailmaan, 1800-luvun kallonmittauksiin perustuvaan teoriaan, joka osoitti, miten eurooppalaiset, arjalaiset, ovat muita "rotuja" älykkäämpiä ja kehittyneempiä ihmisiä. 

Välillä Tamminen vierailee natsien Saksassa ja Intiassa, jossa Savitri Devi elää ja mietiskelee arjalaisuutta. Välillä Tammisen teksti vie niin kauas, että oli vähintään haasteellista miettiä, miten kaikki liittyikään Ruotsiin. Tavallaan kaikki kirjassa oli kiinnostavaa, sellaisella karmivalla tavalla: pakkosterilisaatiot, perusruotsalaisen "rodun" kuvaaminen ja mielipidemittausten tulokset. 

Helsingin Sanomissa kuvia ja juttu kirjasta. 

Pahinta kirjassa lienee se, että samat ideologiat, jotka saivat tutkijat mittailemaan ihmisten päitä, elävät vieläkin hyvin ja saavat aikaan muukalaisvihamielisyyttä. Nationalismi hiipui toisen maailmansodan jälkeen, mutta pysyi elossa ja on vahvistunut. Järjestöt, jotka elävät muukalaisvihasta eivät kirjan perusteella ole lainkaan viattomia, sillä järjestöihin kuuluvat henkilöt ovat syyllistyneet esimerkiksi asevarkauksiin ja pankkiryöstöihin. 

Tamminen kirjoittaa lopuksi, miten juutalaisfobialla ja islamofobialla on samankaltaisuuksia: molemmille antavat sytykettä toiseuden pelko ja monoliittinen käsitys uskonnosta. Kaikki islaminuskoiset ihmiset niputetaan joukoksi, joka uhkaa parempaa ja erilaista kristinuskoista maailmaa. Vihaa kasvatetaan jankuttamalla vaikkapa sitä, miten maahanmuuttajat ovat yliedustettuina raiskaustilastoissa. Se, mistä Tamminen kirjoittaa, tapahtuu silmiemme edessä parhaillaan. Siksi teoksesta jäi vaikuttunut, pelonsekainen jälkimaku: mihin maailma vielä tästä eteneekään?

Kirjasta muissa kirjablogeissa: Kirsin book club ja Leena Lumi. 

Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli 
2015, Atena
244 sivua

Kirjalla jatkan Helmet-haastetta, tämä kirja osuu kohtaan 14. Historiaan käsittelevä tietokirja

Kari Helander & Seija Vilén: Onnellinen urheilija - Lapsen kasvu urheilijaksi

Kari Helanderin ja Seija Vilénin teos Onnellinen urheilija - Lapsen kasvu urheilijaksi (2015, Readme.fi) kiinnosti, koska kotonani on kaksi pientä reipasta urheilijaa, tai urheilijanalkua. Lapset ovat päässeet pienen ikänsä aikana kokeilemaan tanssia, jumppaa, futista, sählyä, korista, sirkusta ja ehkä vielä jotain muuta, minkä olen unohtanut, ohjattua liikuntaa. Lisäksi olen itse vienyt lapset pulkkamäen lisäksi luistelemaan, hiihtämään, uimaan, ja opettanut lajien saloihin. Kaiken liikunnan ohella toinen lapsista rakastaa askartelua ja laulamista, ja pääsi tänä vuonna ensimmäistä kertaa kuoroon. Koska yleensä ottaen vanhempia syyllistetään kaikesta, myös lasten viemisestä urheiluseurojen treeneihin, olin kiinnostunut lukemaan, mitä lasten valmennuksessa kauan aikaa töitä tehnyt Coach Kari sanoo asiasta. 

Kirjassa liikutaankin heti alusta alkaen urheilumaailmassa, joten kirjassa ei pohdita, onko oikein vai väärin, että lapsi harrastaa jotain lajia monta kertaa viikossa. Kirjan eri luvuissa mietitään sellaisia asioita, joita vanhemman mielessä pyörii, kun lapsi jo harrastaa jotain tai joitain lajeja aktiivisesti. Kirjassa mietitään esimerkiksi, mikä on lapselle oikea taso harrastaa jotain lajia, sillä toisin kuin joskus väitetään, melkein kaikkia lajeja voi harrastaa kilpa- tai harrastejoukkueessa. 

Löysin kiinnostavia osia kirjasta, sillä vanhempana mietin jatkuvasti lapsen käyttäytymisen syitä: välillä harrastus ei kiinnosta, välillä harrastus luo liikaa jännitystä, stressiä ja jopa vastustusta. Erilaisten esimerkkitapausten avulla kirjassa luodaan, ei niinkään valmiita ratkaisuja, vaan ymmärtämystä, mitä kaikkea urheilun maailmaan voi liittyä. Luulen, että kirjasta on iloa sellaiselle vanhemmalle, joka elää urheiluseurojen maailmassa tavalla tai toisella. Kirjassa on myös neuvoja, miten toimia vaikeissa tilanteissa, jos vaikka valmentajan toiminta ei tunnu hyvältä. Myönnän toimineeni välillä juurikin päinvastoin kuin kirjassa neuvotaan, mutta sanoisin kuitenkin, että meillä tällä hetkellä on suhteellisen onnellisia liikkuvia lapsia. Sanotaanko, että meillä sekä lapsi että vanhempi on kasvanut urheiluharrastusten myötä: kaikkea ei ole pakko niellä, ja joskus joutuu etsimään, että löytää sopivan paikan tulla onnelliseksi urheilijaksi. Se, ettei ole välttämätöntä voittaa jokaista turnausta, on antanut vapautta jättää treenejä väliin sen mukaan, huvittaako ja jaksaako. Teoksen loppusanoihin kommentoin sen verran, että joskus nämä ensimmäisen maailman ongelmat helpottuvat pienellä muutoksella, ja olkoonkin vaikka pieni ongelma maailman mittakaavassa, muutos helpottaa arkielämää. 

Vapaa-ajan pulmat ovat lopultakin ensimmäisen maailman ongelmia; ne ovat toissijaisia niille, jotka joutuvat kamppailemaan eloonjäämisen, ravinnon ja asuinpaikkansa puolesta. - - Se, kuinka monta mitalia lapsi saa tai millä tasolla hän pelaa tänä vuonna, on lopultakin pieni ongelma. Pääasia, että lapsi sisäistää sellaisia arvoja, joiden kannattelemana hän on onnellinen urheilijana, ihmisenä ja osana suurempaa yhteisöä. 

Urheilu harrastuksena vaatii jonkun verran sitoutumista, mutta myös antaa paljon. Viisi vuotta futiksen parissa on tuonut paljon sellaisia kavereita, joihin muutoin ei olisi törmännyt, opettanut, että asiat, jotka tuntuvat vaikeilta, ovat voitettavissa, häviöt eivät juurikaan tunnu ja vaikka tuntuvatkin, seuraavan kerran voi voittaa. Turnaukset ovat vieneet pitkin Suomea ja naapurimaita, ja naapurimaiden poikien kanssa on tullut kovia pelejä vastaan. Olen myös itse viettänyt lapsuuden, jossa harjoittelin ja pelasin - ja kesäisin tapasin samat tyypit toisista joukkueista. Urheiluharrastus ei pilaa lasta, mutta tärkeää on myös kuunnella lasta ja lapsen haluja. Tällaisia esimerkkejä, joissa lasta kuullaan, Onnellinen urheilija -teos pitää sisällään ja esimerkeistä voi oppia. 

Kari Helander & Seija Vilén: Onnellinen urheilija - Lapsen kasvu urheilijaksi

2015, Readme.fi

189 sivua

Shahram Khosravi: Laiton matkaaja - Paperittomuus ja rajojen valta

Shahrman Khosravi on Tukholman yliopiston antropologian lehtori, joka on itse lähtenyt Iranista ja pitkän matkan jälkeen päätynyt Ruotsiin. Laiton matkaaja - Paperittomuus ja rajojen valta (2013, Gaudeamus) kertoo rajoista ja niiden rikkojista, kuten Khosravi kirjoittaa teoksen johdanto-kappaleessa. Kirja on syntynyt Khosravin oman kenttätutkimuksen ja luentojen pohjalta. Khosravin omat kokemukset sekoittuvat toisten kokemuksiin - pitkälti ne ovat samoja. Khosravi oikeastaan käsitteellistää kaiken sen, minkä juuri tällä hetkellä näemme Euroopassa tapahtuvaksi. Khosravi kertoo, miten näemme tapahtumat, minkälaisina näemme ihmiset, jotka pyrkivät Eurooppaan ja hakevat turvapaikkaa ilman papereita eli passeja. 

Pakolaisuuden suurin syy ei ole köyhyys, vaan korruptio, epätasa-arvo, luokkaerot sekä voimavarojen ja mahdollisuuksien epäoikeudenmukainen jakaantuminen. 

Kirjassa on paljon asiaa, joten kirjoitan vain joistakin asioista, jotka teoksesta nousivat esiin. Khosravi nostaa esiin sen, minkälainen kuva meillä on pakolaisista ja miten turvapaikkahaastattelussa todennetaan pakolaisuus. Näemme pakolaisen  huonokuntoisena ja surullisena, joka pukeutuu huonokuntoisiin vaatteisiin. Näin Khosravia opastettiin pukeutumaan turvapaikkakuulusteluun. Tuntuukin, että nykytilanteessa monia on tyrmistyttänyt se, että pakolaiset näyttävät hyvinvoivilta, heillä on vaatteet päällä ja kännykät kädessä. Lisäksi ei varmaan ole mikään ihme, että erilaiset neuvot, joilla saada turvapaikka, leviävät somessa (Iltiksen uutinen). 

"Todellisen" pakolaisen tulee näin ollen olla köyhä, syvämietteinen, traumatisoitunut, vakava ja tietenkin myös surullinen henkilö. - - Onnellinen, hyvin pukeutuva ja hyvännäköinen pakolainen on mahdoton käsite. 

Oikea tapa kuvata pakolaisia täällä (bbc:n kuva). 

Muslimimiehet ovat vääränlaisia pakolaisia. Tämä on tullut monesti esiin nykytilanteessa: miehiä ei pidetä oikeina pakolaisina, koska ovat liian hyväkuntoisia ja heillä on kännykät, mutta myös, koska miehet tulevat yksin. Yksin tulevia miehiä paheksutaan siitä, että naiset ja lapset jäävät Välimeren toiselle puolelle.

Khosravi kirjoittaa: Muslimimiehet nähdään stereotyyppisenä joukkona, joka rikkoo musliminaisia todennäköisemmin länsimaisia normeja ja arvoja. Heidän "primitiivistä maskuliinisuuttaan" pidetään alempiarvoisena kuin länsimaisten miesten "sivistyneitä" maskuliinisuuksia. Muslimimiehiä nähdään uhkana passiivisille musliminaisille, joita puolestaan pidetään pelastamista odottavina uhreina. 

Toisaalta, kuten Khosravi kirjoittaa ja kertoo omasta matkastaankin: pakomatka vaatii hyvää kuntoa, on riskialtis ja salakuljettajien armoilla oleminen vaarallista. Matka on pakko tehdä sellaisen, joka matkan kestää. 

Khosravi kirjoittaa paljon paitsi maiden rajoista myös näkymättömistä rajoista: mikä on ihmisen oikeus ylittää toisen valtion raja? Onko oikeus samanlainen kaikilla vai onko se vain joidenkin etuoikeus? Toisaalta ne, jotka ovat saaneet luvan astua uuteen maahan, kokevat näkymättömiä rajoja, jotka pitävät heidät yhteiskunnan ulkopuolella. Khosravi nostaa esiin myös ne henkilöt, joiden oleskelulupa on hylätty ja jotka ovat painuneet maan alle ja elävät maassa ilman lupaa ja oikeuksia vaikkapa terveydenhuoltoon. 

Khosravin kirjan luettuani en ole viisaampi kuin aiemminkaan. Pakolaistilanne maailmassa näyttää sellaiselta, ettei siihen ole ratkaisua. Ihmisten kotimaat ovat siinä tilassa, etteivät ihmisten lähtöjen syyt ole ainakaan paranemassa. Kun ihmiset tulevat maihin rajojen yli ilman rajarekisteröintiä, emme tiedä kuinka paljon ihmisiä ilman papereita lopulta elää pian eri Euroopan maissa. Mitä ihmiset aikovat tehdä maassa, jossa ovat joko oleskeluluvan kanssa tai ilman? On paljon ihmisiä, jotka ovat kouluttautuneet ja menestyneet, mutta on myös paljon niitä, jotka eivät ole. Maahanmuuttajien asenne voi olla se, että he tulevat ja tekevät töitä, elättävät perheensä ja elävät rauhallista elämää. Mutta koska prosessi on hidas, voi osa pettyä odottelemiseen. Todellisuus ei olekaan sitä, että uuteen maahan marssittuaan etsii ja löytää työpaikan. Uuden maan asukkaiden asenteet voivat olla negatiivisia. Itselläni ei ole oikein muuta sanottavaa pakolaisasiaan kuin että olen ääriäni myöten kyllästynyt erilaisten (ääripäissä olevien) näkemysten omaavien ihmisten taisteluun somessa ja lehtien palstoilla. 

Shahram Khosravi: Laiton matkaaja - Paperittomuus ja rajojen valta 
2013, Gaudeamus
suomentanut Antti Sadinmaa
164 sivua

Maarit Korhonen: Herää, koulu!

Maarit Korhonen kirjoitti pari vuotta sitten teoksen Koulun vika?, jossa hän kirjoitti auki suomalaisen peruskoulun tilannetta. Herää koulu! (2014, Into) -teoksessa Maarit Korhonen jatkaa siihen mihin jäi. Kirja on syntynyt siitä tarpeesta, minkä Korhonen itse opettajana koki: vanhat menetelmät akoivat tuntua hänestä itsestäänkin jo niin nähdyiltä, että uudistumisen halu alkoi itää hänessä. 

Luin (tämänkin) kirjan jo jonkin aikaa sitten, joten kirjoitan tähän nyt vain joitakin ajatuksia, jotka kirjasta jäivät mieleeni ja ajatuksiini elämään ja kehittymään. 

* Rikkaiden ja köyhien perheiden lapset ovat eriarvoisessa asemassa koulumaaillmassa. Kun rikkaiden lapset ovat nähneet kaikki ne rakennukset, joita vaikkapa historiassa käsitellään, köyhien perheiden lapset joutuvat kuvittelemaan samat paikat ja elävät omituisissa harhakuvitelmissa: että ateenalaiset liikkuvat valkoisissa toogissa vieläkin (kun taas rikkaan perhen lapsi tuhahtaa tunnilla tylsistyneenä: "olemme käyneet kolmesti Ateenassa, ei jaksa taas"). 

* Toiset lapset oppivat kielen tai matikan tehtävät hetkessä, toiset eivät sitten millään koskaan. Miksi näiden lasten pitää peruskoulun aikana opiskella samat asiat, kun toiset oppisivat enemmän ja toiset eivät ehdi oppia kaikkea millään?

* Lasten ja nuorten pitäisi voida enemmän miettiä itse, miten asiat voisi opiskella, koska heillä on hyviä ideoita. 

* Salman Khan (ei kuitenkaan se näyttelijä), jota Maarit Korhonen lainaa usein. Khan on luonut oppimistapoja, joita voi löytää esim. youtubesta (Khan Academy). 

* Oppilas, joka ei ole hyvä koulussa, on aina hyvä jossain. Vanhempien tehtävä on kannustaa lastaan siinä, missä tämä on hyvä, koulun antaa vinkkejä, mitä tehdä peruskoulun jälkeen, jos lukeminen ei suju. Koulusta ja vanhemmista riippuu, tuleeko huonosti koulussa menestyvästä selviytyjä vai syrjäytyjä. 

jne. 

Kirjassa on paljon ehdotuksia, joita kannattaa miettiä sekä vanhempana että opettajana. Peruskoulu varmasti muuttuu jossain vaiheessa, ehkä piankin. Minkälaiseksi se muuttuu, jää nähtäväksi. Vanhempana toivoisin, että lapset saisivat omille kyvyilleen sopivia tehtäviä, eivätkä turhautuisi kouluun, kun siellä pitää tehdä samoja tehtäviä monta alkuluokkaa, niitä tehtäviä, joita on tehnyt jo eskarissa. Samoin kuin ne lapset, joille jauhaminen on hyväksi, voisivat opiskella samaa asiaa vaikka koko alakoulun ajan, että perusasiat saisi opituksi. 

Lukemisen arvoinen teos, nopealukuinen! 

Kirjasta Ylen sivuilla. 

Maarit Korhonen: Herää, koulu! 

2014, Into pamfletti

111 sivua

Anna-Lena Laurén: Kuinka kallis vapaus - Värivallankumouksista Geogiassa, Ukrainassa ja Kirgisiassa

Venäjän joukot marssivat Ukrainaan, valtasivat Krimin, Putin on hullu jne. Lehtien otsikoista ei viime päivinä ole juuri muuta voinut lukea kuin edellä mainitun kaltaisia uutisia idästä. Miksi Venäjä haluaa Krimin ja mikä Ukrainassa sai ihmiset kadulle mielenosoituksiin? Anna-Lena Laurénin Kuinka kallis vapaus (2013, Teos) -teos tuo kaipaamaani taustatietoa Ukrainan tilanteesta, kun lehtien lööpit saavat Krimin sieppauksen kuulostamaan lähinnä Putinin päähänpistolta. 

Laurén on työskennellyt Moskovassa toimittajana ja kirjeenvaihtajana vuodesta 2006 asti ja hänen aiemmissa kirjoissaan käsitellään Venäjää ja venäläisyyttä. Olen lukenut hänen aiemmista teoksista Hulluja nuo venäläiset ja Sitten saavuin Moskovaan. 

Liian kallis vapaus -teoksessa liikutaan paitsi Ukrainassa myös Georgiassa ja Kirgisiassa. joissa kaikissa maissa kymmenen vuotta sitten elettiin ns. värivallankumousten aikaa. Entisestä Neuvostoliitosta irrottautuneisiin maihin pyrittiin istuttamaan demokratian siemen, jonka kasvua Laurén seuraa: mitä tapahtui demokratialle? 

Kaikkia maita ravistuttaa maiden suhde Venäjään ja länteen, valtion päämiehiksi nousseiden henkilöiden harrastama korruptio ja nepotismi sekä kieli-, kulttuuri- ja uskontokysymykset. Miten vallankumousten jälkeen on ollut mahdollista löytää koko kansaa yhdistäviä tekijöitä, kun kansanosien kulttuurinen ja historiallinen tausta eroavat niin paljon toisistaan? Melkoisen mahdotonta yhteisyyttä on ollutkin löytää, vallanpitäjät ovat kukin vuorollaan olleet aina tietyn kansanosan suosiossa, mutta kaikki valtaan nousseet henkilöt ovat pettäneet kansan asettamalla merkittäviin toimiin omat sukulaisensa. Raha tuntuu jokaisessa maassa katoavan vallanpitäjien taskuihin. Vaikka presidenteiksi halunneet ja tehtävään nousseet henkilöt ovatkin puhuneet demokratian puolesta, on maissa palattu autoritaariseen hallintoon. Maat ovat kaiken kaikkiaan täynnä ristiriitaisuksia, jotka tulevat esiin, kun Laurén antaa puheenvuoron haastattelemilleen ihmisille (mm. paikalliset toimittajat). 

Mielenkiintoni kohdistui Laurénin kirjassa Ukrainaan, joka on näistä kolmesta maasta myös väkiluvultaan suurin. Mitä maassa oikeastaan on tapahtunut ja mitkä ovat nykyisten tapahtumien taustat? Kun oranssi vallankumous kymmenen vuotta sitten alkoi Ukrainassa, itäosissa vallankumousta ei koettu omaksi asiaksi. 

Itäisessä, teollistuneessa Ukrainassa pääkieli on venäjä ja se on ollut Venäjän imperiumin osa jo 1600-luvun lopulta. (Mikä ei tee väestöstä etnisesti venäläisiä, useimmat pitävät itseään ukrainalaisina.) Länsiosissa, maaseutu-Ukrainassa enemmistö puhuu ukrainaa ja tukeutuu puolalais-keskieuroppalaiseen kulttuuriperintöön. Länsi-Ukraina ei ollut osa Neuvostoliittoa pidempään kuin Baltian maatkaan, toisin sanoen toisen maailmansodan lopusta alkaen. 

Vallankumouksen jälkeen Ukrainaa hallinnut Viktor Juštšenko halusi tuoda maahan demokratian ja liittää maan EU:hun ja Natoon, mutta edistysten sijasta maassa eli korruptio, riitely muiden valtaan haluavien kanssa (mm. Tymošenkon kanssa). Vallanpitäjien taistelu, kielitaistelu ja kulttuuritaistelut jäivät vähäksi aikaa sivuun mielenosoitusten tieltä, mutta Ukrainassa ei ole lopultakaan päädytty mihinkään pysyvään ratkaisuun, sellaiseen, joka tyydyttäisi kaikkia osapuolia. Erityisen vaikeaa on ollut luoda hallitus, joka olisi vahva, oikeudenmukainen, demokraattinen ja korruptiosta vapaa. Kun kansakin on pirstaleinen (erilaiset historialliset, kulttuuriset ja kielelliset taustat) on tilanne maassa pysynyt epävakaana ja räjähdysherkkänä. 

Krimin niemimaa kuvaa Ukrainan pirstaleista kansaa. Krim on ollut osa Venäjää jo vuodesta 1783, Neuvostoliitto asutti venäjänkielisillä asukkailla aluetta ja sitten alueella ovat olleet vanhastaan tataarit, jotka ovat pyrkineet ottamaan maataan takaisin niiltä alueilta, joilla asuivat ennen neuvostohallintoa. Vasta vuonna 1954 Nikita Hruštšov liitti alueen hyvän tahdon eleenä Ukrainaan. 

Kuten viime viikkojen tapahtumista olemme huomanneet, Ukrainan ja Krimin tilanne ei ole saanut ratkaisua, joka olisi tyydyttänyt ihmisiä. 

Jos Ukrainan kansa on pirstaloitunut, niin samaa voi sanoa myös Kirgisiasta, jossa kaksi kansaa, kirgiisit ja uzbekit yrittävät elää rinnakkain. Useimmissa maissa haluttaisiin vain yhdestä kielestä maan virallinen kieli. Ihmiset ovat kuitenkin maissa erikielisiä ja useamman kuin yhden kielen käyttö on läsnä ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Laurenin suomenruotsalaisesta näkökulmasta tuntuu oudolta, että useampi kuin yksi kieli ei voisi olla maan virallinen kieli.

Miten käy demokratian näissä maissa? Erään Laurénin kirjaansa haastatteleman venäläisintellektuellin mukaan kyse ei ole demokratisoimisesta vaan globalisaatiosta. 

Globalisaatio johtaa vastarintaan. Sen takia nationalismi ja uskonnollinen radikalisointi lisääntyvät suuressa osassa maailmaa, esimerkiksi Kirgisiassa. Se on vastustusta pepsicolalle, anglosaksisten kielten maailmanvallalle, tasapäistämiselle. Me eristäydymme ja radikalisoidumme koska pelkäämme että menetämme oman itsemme. 

Kaiken kaikkiaan kirja on monipuolinen ja Laurenin tapa kirjoittaa "kansantajuinen". Asioita ja näkökulmia kirjassa on niin paljon, että pystyin yhdellä lukemalla käsittämään vain pääpiirteissään maiden ongelmia ja nykyhetkeä. Kaikkia näitä maita kuvaa ehkä parhaiten sana pirstaleinen - yhteistä kansan identiteettiä niissä ei ole näkyvillä. 

Anna-Lena Laurén: Kuinka kallis vapaus - Värivallankumouksista Geogiassa, Ukrainassa ja Kirgisiassa
2013, Teos 
suomentanut Liisa Ryömä
217 sivua

Ecuador: Javier de Isusi: Hullu joki / Viidakkotanssi

 

Kirjallisuutta futis-maista -haasteeni törmään aika ajoin samoihin ongelmiin kuin Aasian kirjallisuuden lukemisen aikana: kirjallisuutta joistain maista on todella vaikea löytää. Näin kävi Ecuadorin kanssa, ainakaan kirjastosta en löytänyt muutamaa matkaopasta lukuunottamatta oikein mitään kirjoja.

 

Lopulta tyydyin näihin: Javier de Isusin Hullu joki -sarjakuvakirjaan, jossa seikkaillaan oikeastaan vain vähän aikaa Ecuadorin Quitossa, kunnes jatketaan matkaa Perun puolelle, ja Markku Löytösen kirjaan Viidakkotanssi - Tutkimusmatkaaja Rafael Karsten Ecuadorissa, joka on lastenkirja ja jossa kerrotaan muutaman sivullisen verran Karstenin tutkimusmatkoista Ecuadorin viidakoissa.

 

Uskon kuitenkin, että jonkunlainen kuva maasta syntyi näiden kirjojen kautta.

Javier de Isusin Hullu joki on kolmas osa sarjassa Maattoman Juanin matkat. Itse asiassa Juania ei tässä kirjassa tavata, vaan hänen perässä kulkeva Vasco, joka etsii ystäväänsä Juania, joka on ollut kaksi vuotta sitten Ecuadorin pääkaupungissa Quitossa. Vihjeiden ohjaamina Vasco kulkee jokea pitkin laivalla kohti sademetsää ja sieltä kohti aina vain syvempää sademetsää.

 

 

Sademetsä on ankara paikka ja oppaisiin ei voi aina luottaa. Vasco kulkeekin matkansa elämän ja kuoleman rajamailla. Eikä tietenkään löydä Juania. Kirjasta jäi hieman ristiriitainen kuva, koska tosiaan tämä teos oli sarjan keskivaiheilta. Teoksen kiinnostavin osa olikin ehkä jälkisanat, joissa kirjasta tuotiin esiin sankarimyyttiä ja kolonialismia, unohtamatta alkuperäiskansojen oikeuksia. Teoksesta tuli kuva Ecuadorista, että maassa on Quito, sademetsä ja intiaaneja.

 

Javier de Isusi: Hullu joki - Maattoman Juanin matkat III

2011, Like

alkuperäisteos: Río Loco - Los Viajes de Juan sin Tierra III, 2009

suomentanut Sari Selander

192 sivua

blogeissa lukenut ainakin Salla.

 

Markku Löytösen Viidakkotanssi - Tuktkimusmatkaaja Rafael Karsten Ecuadorissa löytyi kirjaston lastenosastolta. Päätin tutustua kirjan antiin ja se olikin yllättävän kiinnostava. Kirjan alussa kerrotaan, kuka oli Rafael Karsten: vuonna 1879 Pohjanmaalla syntynyt poika, joka vastoin pappi-isän ajatuksia opiskeli antropologiaa Edward Westermarckin oppilaana. Kenttätutkimuksensa kohteeksi Karsten valitsi Amzonaksen, jonne teki useita matkoja. Tässä kirjassa kuljetaan Karstenin toisen matkan mukana, jonka hän teki ensimmäisen maailmansodan aikaan.

 

Matka alkaa, samoin kuin de Isusin kirjassakin Quitosta, jonne satamakaupungista on matkaa 300 kilometriä eli kaksi päivää junalla, joka kiipeää vuorille välillä 400o metrin korkeuteen (Quito on 2850 metrin korkeudessa). Quitosta Karsten lähtee tutkimaan muuta Ecuadoria.  

 

Ja samoin kuin de Isusin Vasco Karstenkin haluaa sademetsiin, jonne pääsee hevosilla ja kanooteilla. Matkalla Karsten kohtaa eläimiä ja kasveja, joita laittaa muistiin sekä valokuvin että keräilemällä ja hän kirjoittaa matkaltaan muistiinpanoja. Jotkut eläimistä ovat hengenvaarallisia, samoin kuin jotkut ihmiset, joita Karsten kohtaa. Karstenin apulainen hukkuu matkalla ja Karstenin muistiinpanot ja valokuvat varastetaan. Helppoa ei ole matkanteko, mutta ei myöskään tavaroiden kuljettaminen. Karsten joutuu tekemään saman matkan vielä toistamiseen, sillä hän joutuu ottamaan uudet valokuvat ja kirjoittamaan uudet muistiinpanot varastettujen tilalle.  

 

Karsten pääsee ensimmäisenä länsimaalaisena osallistumaan pääkallometsästäjien juhlaan, sillä intiaaneilla on täällä perinteenä kutistaa vihollistensa pääkallot. Hieman vieraalta tuntuu se, että Euroopassa on samaan aikaan käyty sotaa, kotimaa Suomi on itsenäistynyt ja Karstenilla ei ole muuta kuin Venäjän passi. On ongelmallista päästä takaisin kotimaahan, jota ei edes ollut matkaan lähtiessä.

 

Muutaman vuoden jälkeen Karsten lähti sitten yhä uusille matkoille samoille seuduille. Kotimaassa hän oli merkittävä henkilö uskontotieteen -tieteenalan syntymisessä.

 

Teos oli kiinnostava, ja kirjan kirjavinkkiluettelosta löytyy myös Karstenin itsensä kirjoittamat kirjat Ecuadorista, jotka olisi kiinnostavaa lukea.

 

Markku Löytönen: Viidakkotanssi - Tuktkimusmatkaaja Rafael Karsten Ecuadorissa

SKS 2007

Kuvat: Riikka Jäntti

44 sivua

 

 

Ecuador-kuvaa  löytyy lisää youtubesta, mm. täältä.

 

Kiinnostavaa on, että Ecuador on kutakuinkin samanlainen eri aikakausilta peräisin olevissa tarinoissa, nykypäivänä intiaanien merkitys on vähentynyt. Näissä kirjoissa sivuttiin 1400-luvulla alkaneita löytöretkiä, mutta muuten  ajanjakso, jolloin eurooppalaiset tulivat, ei näy kirjoissa.

 

Näillä kirjoilla osallistun sekä Hola español -haasteeseen että kirjallisuutta futismaista -haasteeseen. Ecuador on hieman tuntemattomampi maa myös futismaailmassa, mutta tunnelma jalkapallo-otteluissa ainakin on aikamoinen (linkki).

 

 

 

Teppo Turkki: Tiikeriportti - Korean vimma valloittaa maailma

 

Teppo Turkin kirjoittama Tiikeriportti - Korean vimma valloittaa maailma (2009, Edita) jatkaa matkaani tutustua maailman suurimpiin ja parhaimpiin fudismaihin. Etelä-Korea on yksi niistä neljästä Aasian maista, jotka pääsevät Brasiliaan pelaamaan MM-futista (muut ovat Japani, Australia ja Iran). Etelä-Korea on parhaimmillaan päässyt neljänneksi maailmanmestaruuskisoissa (vuonna 2002), saanut pronssia Lontoon olympialaisissa (2012) ja pärjännyt tietenkin Aasian mestaruuskisoissa hyvin, joten ansioita joukkueella on.

 

Etelä-Korea on myös maana melkoisen menestynyt, jos talouskasvu ja teknologinen kehitys tai koulutus määrittää menestystä. Turkin kirja keskittyykin näihin osa-alueisiin Koreasta. Kiinnostava ja iso osa kirjaa on myös eteläkorealaisen uskonnon, poliittisen ja taloudellisen luonteen esiinkirjoittaminen. Korea on kungfutselainen maa taustaltaan, uskonto määrittää tiukasti jokaisen paikan maailmassa, joka on eriarvoinen: vanhempaa ja miespuolisia kunnioitetaan. Koreassa tärkeitä ovat perhe ja klaanit, joista suurimmat näkyvät vaikkapa jalkapallojoukkueen pelaajien sukunimissä: 20 pelaajan joukossa on kahdeksan Kimiä, kuusi Leetä ja pari Parkia. Koreassa talousyritys on yhden ja saman perheen omistuksessa, jossa se toimii ja kasvaa. Erityisen kiinnostavia kirjassa olivat tarinat, joissa syvennyttiin jonkun esimerkin avulla maahan. Yristysmaailmasta Turkki kertoi Samsungin tarinaa: firma on perustettu 1930-luvulla kalan ja vihannesten vientiyritykseksi. Jälkipolvi on kasvattanut yritystä työllään ja myös avioliitoilla. Nykyisin yrityksen liikevaihto on suurempi kuin monen valtion kansantuote.



Suomeakin kiinnostavissa uutisissa PISA-tuloksista Etelä-Korea on ollut se ihmemaa, joka lyö kaikki muut. Turkin kirjassa kerrotaan maan koulutuksesta, joka on kovin stressaavaa, koska kaikki yrittävät olla parhaita. Loppukokeiden aikoihin nuoria koettelee itsemurha-aalto, niin tärkeää menestys on. Turkki lainaa kirjassa tutkimusta, jonka mukaan 60 % koululaisista toivoo syntyneensä johonkin toiseen maahan kuin Etelä-Koreaan.

 

Maan menestys on siis maksanut paljon. Turkki kirjoittaa myös miten Aasian talouskriisi koetteli maata - kriisin myötä yritysmaailman ja politiikan korruptoituneisuus tuli esiin ja kuplat puhkesivat: ylisuuret investoinnit lainarahoilla kaatoivat lukuisia firmoja. Mutta Etelä-Korea nousi taas jaloilleen. Ihmiset tekevät ylipitkiä päiviä ja uhraavat elämänsä maansa menestykselle. Tällainen ajatus kirjasta syntyi ja jäi mieleen elämään.

 

Maassa, jossa naiset ovat olleet vanhan näkemyksen mukaan kotona ja miehensä käskyvallassa, opiskelevat ja luovat uraa. Syntyvyys on heikointa maailmassa, eivätkä naiset edes halua mennä naimisiin miesten kanssa. Maahan on tuotu vaimoja muualta (lähinnä muista Aasian maista), mikä on johtanut taas siihen, että seka-avioliitoista syntyneet lapset ovat jääneet koulutuksessa muiden jalkoihin (kun eivät osaa kieltä tarpeeksi hyvin kiriäkseen kisassa kaikkien muiden kanssa) ja joutuneet toisten silmätikuiksi muutenkin. Etelä-Korea kun on varsin homogeeninen maa, jossa klaanit ja perheet ovat harvalukuiset, vierautta ja erilaisuutta ei koeta rikkaudeksi.

 

Muita ongelmia Turkki ei tuokaan esiin maasta, joten kirjasta jäi vähän sellainen kuva, että kaikki pärjäävät aivan superhyvin. Turkki kirjoittaa Pohjois-Koreasta, joka on vastakohtainen etelälle. Itse jäin miettimään, että onko maassa niitä, jotka syrjäytyvät ja mitä tapahtuu heille?

 

 

 

 

Yksi kirjan kiinnostavista puolista oli Etelä-Korean kulttuurin (pop-kulttuurin) käsittely. Olen joskus jäänyt seuraamaan eteläkorealaisia draamasarjoja ja Turkki tuokin esiin nämä tv-sarjat kirjassaan. Hän nostaa esiin näyttelijän Bae Yong-joonin ja sarjan Winter sonata. Netti onkin täynnä miehen kuvia ja täältä voi käydä katselemassa, millaisilla vatsalihaksilla näyttelytaidoilla pääsee aasialaisten sydämiin. Winter sonata, samoin kuin moni muu korealainen tv-sarja on myös youtubessa, sieltä voi katsella mitkä asiat ovat tärkeitä elämässä ja myös mietiskellä Turkin kirjassaan mainitsemaa puhetta, joka on Turkin mukaan erittäin epäsuoraa.

 

Pidin kirjassa sen värikkäistä kuvista, myös kaduilta, eikä vain vanhoista merkittävistä paikoista. Kirjasta sain paljon uutta tietoa Etelä-Koreasta. Jäin miettimään, miten kiinnostava maa Etelä-Korea on. Kirjan kertomasta jäin miettimään sitä, mien Turkki mainitsee eteläkorealaisen työn tehottomaksi: työntekijät tekevät paljon pidempää päivää kuin monissa muissa maissa, jotka menestyvät aivan yhtä hyvin. Miksi on näin?

 

Aasialaisuus kiehtoo minua, haluaisin paitsi katsella eteläkorealaisia tv-sarjoja myös lukea aasialaisten kirjailijoiden kirjoja. Tähän mennessä olen löytänyt Koreasta Kyung-Sook Shinin teoksen  Please Look After Mother, jonka luin vuosi sitten.

 

Teppo Turkki: Tiikeriportti - Korean vimma valloittaa maailma
2009, Edita
246 sivua
+ sanasto, historian kronologia 30 sivua

Arkipäivän rasismi koulussa / Maahanmuuttajan kohtaaminen ja opettaminen

 

 

Anne-Mari Souton Arkipäivän rasismi koulussa – Etnografinen tutkimus suomalais- ja maahanmuuttajanuorten ryhmäsuhteista (2011, Nuorisotutkimusverkosto) on kiinnostanut minua jo kauan. Päätin vihdoin tutustua kirjaan, ja se olikin kiinnostavaa luettavaa, tosin myös melkoisen masentavaa paikoin.

Souto on tutkinut joensuulaisen lähiökoulun 8. ja 9. luokan oppilaiden ryhmäsuhteita haastatteluilla ja osallistuvalla havainnoinnilla lukuvuoden 2000 - 2001 aikana. Lähiötä tai koulua ei nimetä muuten kuin kertomalla, että koulu sijaitsee alueella, jossa on eniten maahanmuuttajia Joensuussa. Kaupungissa asuneena on toki helppo paikantaa tämä lähiö. Joensuussa elettiin Souton tutkimuksen aikaan ns. skinien jälkeistä aikaa. Skinit eivät vielä olleet toki mihinkään hävinneet (kuten Souton tutkimus koulusta osoittaa), mutta suurin kohuvuosi, jolloin amerikkalainen koripalloilija kertoi julkisuudessa, miten lähti kaupungista sen rasismiongelman takia, oli jo takanapäin. Itse elin Joensuussa skinikuohunnan aikaan vuosina 1993 – 1996, joten oli henkilökohtaisesti kiinnostavaa lukea, minkälaiseen tilaan Joensuu jäi.

Souto haastatteli ja havainnoi koulun kahta luokkaa, jotka olivat keskenään erilaiset: ysiluokalla oli selvä jakautuneisuus suomalaisiin ja venäläistaustaisiin oppilaisiin. Oppilaat olivat niin pahasti jakaantuneet omiin etnisiin ryhmiinsä, että he odottivat tunnin alkua käytävän eri puolilla, eivätkä tunneilla reagoineet toistensa tekemisiin ja sanomisiin. Kasiluokka taas oli monikulttuurisempi ja siellä oppilaat olivat tekemisissä toistensa kanssa ja reagoivat tunneilla yli etnisten rajojen.

Koulussa oli avoimesti rasistisia oppilaita, jotka pukeutuivat maihinnoususaappaisiin ja pilottitakkeihin, koulun käytävillä venäläistaustaiset joutuivat kuulemaan ”ryssä”-huuteluja ja venäläistaustaiset tytöt huora-huuteluja. Souton keräämistä esimerkeistä käy ilmi, että myös opettajien puheet tunneilla olivat varsin erikoisia: muslimitytöltä opettaja kysyi, haluaako tämä elää loppuelämänsä alistetun naisen asemassa. Koulun vietnamilaistaustaiselle pojalle huudeltiin ”neekeriä”. Näissä olosuhteissa Souto halusi tutkia oppilaiden erilaisia selviytymisstrategioita: miten maahanmuuttajataustaiset oppilaat selvisivät arjessa ja koulun sosiaalisissa verkostoissa. Tähän väliin tekisi mieli kommentoida, että Suomi on varmasti muuttunut kymmenessä vuodessa ja maailma susirajalla on varmasti erilainen kuin Etelä-Suomessa, mutta tiedän, että puoliaasialainen poika on aivan samoin joutunut kuuntelemaan neekeriksi haukkumista espoolaisessa koulussa vuonna 2013. Ja olen myös ollut kuulemassa, miten keski-ikäinen keskiluokkaiselta haiskahtava mies on uimahallin kahvilassa kertonut pojalleen (noin 12 vuotta), miten maahanmuuttajien hygieniakäsitykset ovat erilaisia, kun uima-allas on pitänyt siivota hygieniasyistä (mainittakoon vielä, että syyllinen tähän uima-altaan tyhjentämiseen ja siivoamiseen oli altaan vauvaikäinen käyttäjä, etnisestä taustasta ei tietoa) – tämä samana vuonna 2013.

 

 

 

Souton mukaan maahanmuuttajanuorten selviytymiskeinoja on mm. koviksen rooliin pukeutuminen – siis koulun sääntöjen rikkominen (mm. tupakoiminen) ja väkivallalla uhkaaminen (tai väkivallan käyttäminen), huutaminen kovaan ääneen - ja tytöillä seksuaalisen normiston ylittäminen (rivot liikkeet ja esiintyminen välitunneilla). Tytöille vapaa käyttäytyminen voi olla myös keino vastustaa kodin tiukkoja moraalisia sääntöjä; koulussa he ovat vapaita sukulaistensa katseilta. Toiset lyöttäytyvät yhteen omankielisten kanssa siksi, että toisten huuteluja vastaan voi turvautua kaverin tukeen.

Keinoina voi käyttää myös suomalaisnuoren kanssa ystävystymistä. Tämä luonnollinen menetelmä asettaa usein myös suomalaisnuoren huutelujen, joskus jopa väkivallan (tai sen uhan) kohteeksi. Selviytymiskeinoina on myös rasismista ja huuteluista vaikeneminen. Suomalaisen kaverin kanssa hengaava vietnamilaispoika kertoi olevansa hiljaa häneen kohdistuvista huuteluista, sillä tieto tällaisesta voisi heikentää hänen asemaansa ja hyväksyntää suomalaisnuorten keskuudessa. Tämä on ollut keinona myös aiemmin mainitsemani puoliaasialaisen pojan kohtaamassa huutelussa. Pojan mukaan se, että hän kertoisi asiasta esim. opettajalle olisi huono asia sen takia, että sitten kaikki kaverit tietäisivät huudoista (, mikä olisi tosi noloa).

Souto on kerännyt myös positiivisia keinoja kamppailussa nuorten ryhmäkoostumuksissa ja jäsenyyksissä. Monikulttuurisella 8. luokalla oppilaat leikittelevät kunkin kulttuurin ”ominaisilla tavoilla” ja sekakielellä, mikä haastaa perinteiset ryhmäsuhteet ja järjestyksen.

Esteenä eritaustaisten kanssakäymiseen oli Souton mukaan se, että nuoret vetosivat kulttuurien eroihin, kun Souton mukaan voitaisiin ennemmin etsiä eri kulttuureista tulevien yhteisiä asioita – varsinkin kun nuoret eivät osanneet edes nimetä eroja.

Kaiken kaikkiaan pääsy suomalaisten nuorten piiriin ja yhteisöihin vaikutti vaikealta joensuulaiskoulussa. Yksi tie yhteisön jäseneksi oli pojilla urheilullisuus, tai seurustelusuhteet.

Souton kirjoituksessa eräs kiinnostava huomio oli se, miten tyttöjä vahditaan oman etnisen taustan porukoista. Souton mukaan olemme omaksuneet sen, että niiden muiden tyttöjä vahditaan, mutta hän nostaakin esiin sen, miten suomalaistyttöjen suhteita esim. venäläispoikiin paheksutaan, eli valvotaan. Venäläispojan kanssa seurusteleva tyttö sai kuulla ihmetystä siitä, miten voi olla venäläispojan kanssa, kun sehän on varas ja likainen.

Itse Itä-Suomessa asuneena jäin ihmettelemään kirjassa esiin tulevaa venäläisvastaisuutta. Lukiossa nimittäin opiskelin venäjän kieltä ja me venäjän opiskelijat kävimme ystävyyskoulussa rajan takana, samoin kuin venäläisoppilaat tulivat meille vastavierailulle. Mutta oma elämäni on toki vain yksi versio elämästä itäisessä Suomessa, samoin kuin Souton tutkimus on yksi tarina. Mielestäni Souton tutkimus ja kirja on kiinnostava, koska siinä kerrotaan konkreettisista tapahtumista koulussa. Haluaisinpa lukea myös vastauksen vuoden 2014 kouluista Souton tutkimukselle.

Anne-Mari Souto: Arkipäivän rasismi koulussa – Etnografinen tutkimus suomalais- ja maahanmuuttajanuorten ryhmäsuhteista (2011, Nuorisotutkimusverkosto)

222 sivua

 

Jorma Pollarin ja Marja-Leena Koppisen kirjoittama Maahanmuuttajan kohtaaminen ja opettaminen (2011/2000 PS-kustannus) on opas maahanmuuttajaoppilaan kohtaamiseen koulussa. Kirjassa on konkreettisia ohjeita siitä, mitä ja miten opettaa kouluun toisesta maasta tulleelle oppilaalle. Se kertoo myöskin, miten kohdata oppilaan vanhemmat ja mitä olisi hyvä selvittää oppilaan lähtömaasta ja mitä taas tulisi kertoa Suomen koulusta tulijalle.

Luin kirjan Souton kirjan jälkeen, ja se, mitä Souto kirjassaan kertoo, menee aika usein sen alle, mitä Pollarin ja Koppisen kirjassa mainitaan syrjinnäksi ja kiusaamiseksi:

Maahanmuuttajaoppilas on joutunut syrjinnän ja kiusaamisen kohteeksi, jos

-         Häntä nimitellään

-         Hänen kanssaan kieltäydytään tekemästä yhteistyötä

-         Kieltäydytään pitämästä häntä kädestä

-         Kieltäydytään istumasta hänen vieressään

-         Jakaudutaan etnisiin ryhmiin

-         Viljellään rasistisia iskulauseita ja vitsejä

-         Äännetään harkitun virheellisesti hänen nimeään

-         Imitoidaan hänen puhettaan

-         Häntä kohtaan käyttäydytään aggressiivisesti

 

Samat asiat toki pätevät kenen tahansa oppilaan suhteen.

Kirja on hyvä ja konkreettinen opas sellaiselle opettajalle, joka kohtaa ensimmäistä kertaa maahanmuuttajaoppilaan ja voi avata myös parkkiintuneemman opettajan silmiä. Painottaisin kuitenkin kirjan merkitystä aloittavalle opettajalle. Ehkä tiedon ja teorian myötä sellaiset koulut ja luokat, joita esiintyi Souton kirjassa, jäävät historiaan Suomessa.  

Annette Årheim: Misery lit

 

Annette Årheimin Misery lit (2013, Avain) tarttui mukaani kirjastosta. Kun kuulin kirjasta, kiinnostuin siitä, koska minulla ei ollut oikein selvää kuvaa siitä, mitä misery lit mahtaa olla. 

Annette Årheimin teos alkaa kunnianhimoisesti. Teoksen alussa Årheim kirjoittaa, miten hän tässä teoksessa analysoi kirjallisuutta, jossa kuvataan kurjia elämänkohtaloita; tarkoituksena on myös lainata kommentteja lukijoilta, jotka ovat tässä tapauksessa lukiolaisia. Erityishuomio hänellä on Liza Marklundin teoksessa Uhatut, ja myös parissa muussa teoksessa, jotka varsinkin Ruotsissa ovat olleet suosittuja mm. kouluissa. 

Teos on 116-sivuinen, joten hirveän syvälle kirjoihin tai analyyseihin ei kirjassa päästä. Misery lit tässä teoksessa tarkoittaa Uhatut-teoksen lisäksi kirjoja, joissa lapsi on lapsuudessaan kokenut kauheuksia ja myöhemmin, aikuisiässä kirjoittaa kirjan kokemuksistaan: seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai kaappauksestaan, kuten Natascha Kampusch. Myös jukkisten kirjat ovat osittain misery litiä, sillä vaikkapa Zlatan Ibrahimovicin elämä alkaa pahamaineisen Malmön kaduilta.

Årheim tarkastelee kirjassaan mm. sitä, ovatko kirjat totta, onko sillä väliä, onko kirja totta ja myös sitä, miten kirjoja markkinoidaan ja miten media lietsoo ilmiötä, ts. ihmisten kiinostusta misery lit -tarinoihin. Kirjan kiinnostavinta antia oli minulle tämä viimeisin. 

Kiinnostavaa on myös se, miten lukiolaispoika Tomas lukee Marklundin kirjaa Uhatut. Teoksessa ruotsalaisnainen rakastuu maahanmuuttajamieheen, joka paljastuu väkivaltaiseksi ja jota Mia joutuu juoksemaan karkuun ns. maan alle. Tomas, joka on valmiiksi hieman maahanmuuttajavastainen, on lukiessaan käsitellyt omia asenteitaan ja saanut vahvistusta jo olemassa oleville ajatuksilleen. Tosin samoin myös Tomasin ystäväpiiri ja sosiaalinen media vahvistaa Tomasin omia käsityksiä. Hän valikoi ystävikseen niitä, jotka ovat hänen kanssaan samaa mieltä, samoin kuin mediasta hän näkee ja lukee sen, mikä vahvistaa hänen jo olemassa olevia mielipiteitään. Ruotsalaistyyliin Årheim miettii, että olisi ensiarvoisen tärkeää kouluissa, että nämä ei-tykkäävät äänet pääsisivät kuuluviin luokkatilanteessa, ja ehkä siten kaikki kuulisivat myös eriäviä mielipiteitä. Aito keskustelu puuttuu luokista, ja jos tilannetta vertaa vaikka suomalaiseen mediaan, niin tutulta tuntuu. Samoin kuin Tomas myös suomalaiset mediassa keskustelevat tietävät, milloin oma mielipide on ns. väärä, tai enemmistön vastainen.

Kirjassa tuodaan esiin myös muutamia muita kirjoja Marklundin teoksen lisäksi. Tällaisia teoksia ovat Dave Pelzerin Pimeän poika, jota luetaan Årheimin mukaan ruotstalaiskouluissa, Morgan Allingin Kriget är slut, joka kuvaa nykyisen ruotsalaisjulkkiksen lapsuutta huostaanotettuna lapsena, ja aivan uusimpana teoksena tuodaan esiin Felicia Feldtin Näkymätön tytär. Lukukokemustani hieman haittasi se, etten tunne näitä kirjoja lainkaan.

Årheim tarkastelee myös sitä, mihin misery lit -kirjallisuutta sitten tarvitaan. Mitään yllättäviä syitä hän ei tosin löydä. Marklundin kirjan kohdalta joitain johtopäätöksiä voi vetää vaikka tämän keskustelun myötä. Marklund itse kertoo olevansa tyytyväinen kirjan aiheuttamasta kohusta ja siitä, että kirjan myötä naisiin kohdistuva vaino kiiri aina eduskuntaan asti. 

Årheimin tekstissä tuli esiin se, että kirja voi vahvistaa jo olemassa olevia mielipiteitä, esim. maahanmuuttajavastaisuus ja ennakkoluulot voivat lisääntyä, kun lukee väkivaltaisesta mamumiehestä. Toisaalta Pimeän poika, joka kertoo omia lapsiaan hakkaavasta äidistä, ei saa varmastikaan ihmisiä ajattelemaan, että kaikki äidit ovat hulluja, vaan voidaan jälleen kerran keskustella erityistapauksesta (siis, kun äiti on länsimaalainen). Kirjat eivät kulje maailmassa erillään muusta mediasta ja keskustelusta; eivät kirjat aina tunnu juuri muuttavankaan ihmisten mieliä, mutta ehkä kirjoilla kuitenkin on joskus hyvääkin vaikutusta, kuten Marklundin teoksella.

Kirja oli lyhyt, ja jotenkin se jäi vielä ohuemmaksi, koska en tunnistanut kirjoja ja niistä käytyjä keskusteluja. Itse luen aika ajoin sellaista kirjallisuutta, jonka katson kuuluvaksi misery litin piiriin. Itse asiassa tässä kirjassa en saanut selvyyttä, mikä katsotaan misery litin piiriin kuuluvaksi. Mutta joitakin kirjoja, joita olen lukenut, ja jotka voisivat kuulua tähän genreen, ovat: 

Nais Mason: Toivo ja Fabio Geda: Krokotiilimeri,

Leymah Gbowee: Meissä on voimaa,

Musta, kaunis ja kaupan,

Leah Chishugi: Pitkä matka paratiisiin,

Uzodinma Iweala: Ei kenenkään lapset.

En osaa sanoa, miksi olen niitä lukenut, koska tunnistan niistä kaikista Årheimin kirjassakin käsitellyn tarinan kaaren: hyväksikäytetty lapsi/ nainen voittaa vaikeudet ja nousee sisukkuuttaan kurjuudesta normaaliin elämään. 

Olen useimmista kirjoista kuitenkin oppinut jotain uutta maista ja historiasta, ymmärtämään tapahtumien kulkuja. Gbowee kirjoitti kirjan alkusanoissa, miten haluaa nousta vastaan sitä kuvaa afrikkalaisista naisista, jonka länsimainen media on tuonut esiin: Meissä on voimaa kirjassa naisia ei raiskattu, eivätkä he olleet alistettuja, vaan merkittäviä tekijöitä historian kulussa. 

Gedan Krokotiilinmeri oli myös minulle voimakas kokemus, koska ymmärsin, miten paljon yksi hyvä ihminen ja yhden hyvän ihmisen hyvät teot voivat merkitä yksilölle. Joitakin kirjoja lukiessa, kuten Musta, kaunis ja kaupan sekä Pitkä matka paratiisiin minua on lähinnä ällöttänyt, ja ehkä myös hävettänyt se, että epätoivoisille ihmisille voi tehdä niin pahoja asioita. Ei kenenkään lapset oli voimakas kokemus, koska se pakotti minut näkemään jotain, mitä en olisi halunnut nähdä: se asetti minut ampujan rooliin ja näkökulmaan todentuntuisesti. 

 

 

 

 

 

Annette Årheim: Misery lit - Brutaalien ja kaiken paljastavien kertomusten imu

2013, Avain

Misery lit - Om suget efter brutala och självutlämnande berättelser 2012

suomentanut Päivi Jokitalo