Eeva Tikka: Annu + kasarikirjakesä-haaste II

 

Eeva Tikka on kuulunut kauan kirjailijoihin, joihin olen halunnut tutustua. Muistan Tikan varsinkin Kirjava kammari - blogin Karoliinan suosituksista. Valitsin Tikan kirjoista sellaisen, jonka voin sisällyttää myös kasarikirjakesän kirjaksi: Annu on kirjoitettu vuonna 1983, ja se on Tikan kuudes kirja.

 

Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä -teoksen tapaan Tikankin teoksessa päähenkilönä on nuori nainen, Annu, jonka elämää ja kasvua kirjassa tarkastellaan. Annu on 14-vuotias koululainen, josta tuntuu, että kukaan ei välitä hänestä. Annun suunta on kohti huonoa elämää: hän alkaa olla luvatta poissa koulusta, ja kun luokanvalvoja kyselee poissaolovihon perään, Annu polttaa sen. Annun äiti ei tiedä poissaoloista mitään, hän on yksinhuoltaja ja lähtee töihin ennen kuin Annun koulu alkaa ja iltaisin hän treffailee uuden miesystävänsä kanssa. Annusta tilanne näyttää siltä, että äitiä ei kiinnosta hänen elämänsä, eikä äiti ole koskaan kotona. Annun isä taas elää uudessa parisuhteessa, ja hänen uusi vaimonsa on raskaana. Kenelläkään ei ole aikaa katsoa Annun perään, ja hän voikin jäädä aamuisin makoilemaan kotiin tai iltapäivisin istua baarissa juomassa limpparia. Annu alkaa myös välistä hengailla Kaitsun kanssa, jolla asiat ovat vielä kurjemmin. Kaitsu on ikään kuin luovuttanut, hänelle todellisinta on toisten hakkaaminen.

Annu on kuitenkin paljon kiltimpi, ja myös nuorempi nainen, kuin Kaurasen Sonja O. Annun pahimmat teot ovat koulusta lintsaaminen ja pornofilmien katsominen Kaitsun seurassa. Annun kevät ja kesä ovatkin sitä aikaa, jolloin hänen elämässä on ratkaisujen aika: kulkeutuuko hän kohti huonoa elämää vai roikkuuko hyvässä elämässä mukana?

 

Annun pahoinvointi näkyy kirjassa jo ensimmäisten sivujen aikana: koulun tunnilla, jolla koko luokka menee metsään, Annu potkaisee linnunpesän siinä olevine munine rikki. Metsässä mukana oleva luokanvalvoja Miika miettii, että mistä lähtien tytötkin ovat olleet noin rajuja. Välillä kirjassa näkökulma onkin Miikan, joka joutuu miettimään, että missä kulkee puuttumisen raja koulussa. Miten paljon hän on vastuussa lapsista, jotka ovat hänen valvottavina luokassa? Miikka on biologianopettaja, ja luonto on hänelle tärkeä asia. Ja joskus luonto on helpompi paikka olla kuin ihmisten seura. Luonto on Miikan pakopaikka ja latauspiste, jonka puolesta Miika tuntee pelkoa ja surua sen tuhoamisesta. 

 

Lohduttomalta tuntuu, ettei mikään saa olla rauhassa ellei sitä varta vasten rauhoiteta: ei eläin eikä puu, ei suo, ei ihminen. Ja ihmisen rauhoitusmääräys on hankalin valvottavaksi, sitä rikotaan kaiken aikaa, hänkin rikkoo. - - ja entä koulussa? Mistä hän tietää miten monen oppilaan sielua hän on nälväissyt...

Kun kesäloma alkaa, Annulla on ehdot ruotsista suoritettavana; Miikasta taas tuntuu, että vaimon kasvava maha ja tuleva vauva ahdistaa aivan liikaa. Annun ja Miikan pakoreitit kohtaavat, ja Annu pakottaa Miikan kuuntelijakseen, kun kukaan muu aikuinen ei ehdi pysähtyä.

Kirjan lopussa hypätään tarinassa kesästä syksyyn, ja minulta kesti vähän, että ymmärsin, että Miikan vauva on jo syntynyt ja Annunkin elämä mennyt eteenpäin.

Pidin loppuhyppäystä lukuunottamatta kirjasta ja Eeva Tikka oli minulle mieluinen uusi kirjailijatuttavuus. Kirjassa oli paljon dialogia, minkä ansiosta kirja oli erityisen nopea lukea. Kotimaisissa kirjoissa harvoin on niin paljon dialogia kuin Tikan Annussa, pidin kuitenkin tästä vaihtelusta.

Kaurasen kirjan tapaan Tikankin kirjassa on kyseessa naisen kasvutarina, joten näyttää pitävän paikkansa, että 80-luvun kirjallisuus olisi erityisesti naisten kertomuksia. Tikalla luonto on tärkeässä osassa ja dialogeissa on jonkun verran itäisen suomen murretta. Mihinkään tiettyyn paikkaan tämä kirja ei sijoitu sen sivuilla, mutta varmaankin tässä eletään itäisessä Suomessa. Sijoitan kirjan maakunta-haasteessa Pohjois-Karjalaan, koska Eeva Tikka on asunut lapsuutensa ja nuoruutensa sekä opiskelujen jälkeisen elämänsä Pohjois-Karjalassa, Joensuussa. Annu-kirjan Miikan tavoin myös Eeva Tikka on biologian ja maantiedon opettaja koulutukseltaan. Luonto näkyy ennen kaikkea Miikan elämässä ja ajatuksissa:

Sunnuntaiaamuna, auringon sulattaessa kuuraa mättään kainalossa. Hänen huutonsa kajahtaa hänen sisällään, heijastuu säröillen kaikesta siitä romusta mitä hänessä on, syöksähtää nurkkaan kipeästi vaikertaen. Hän ei ole julistaja, hän ei ole sankari, hän räpiköi elämässään kuin teeren poikanen varvikossa. Joskus hän ajattelee: joutaisin ollakin lintu. Joka aamu hän kuitenkin herää ihmisenä ja päivän mittaan tyytyy siihen.

Kirjasta kaiken kaikkiaan pidin. Oli jännää, että vuonna 1983 kirjoitettu kirja ei vaikuttanut ollenkaan vanhalta, vaan koulumaailma olisi voinut olla vaikka tämän päivän koulusta. Kirjan yhteiskunnallinen tematiikka tuntui kertovan, että varsinkin avioeroperheissä tai perheissä, joissa alkoholi kuuluu elämään, lapset jäävät vaille huomiota. Melko karmaisevaa, että 80-luvun ongelmaisiin perheisiin on lisätty vielä nopeampi työtahti, internet ja muut teknologiset aikaavievät härpäkkeet. Tikan kirjassa luonto näytti olevan jo tuhon oma, mitähän se on tänä päivänä, 30 vuotta tämän kirjan jälkeen?

Eeva Tikka: Annu
1983, Gummerus
304 sivua



Maakunta-haaste

Tarkoituksena olisi lukea kirjallisuutta Suomen eri maakunnista. Valitsin maakunnat siksi, että läänejä on enää vain neljä tai viisi (?) joten haaste olisi ollut silloin liian helppo. Maakuntia Suomessa on ainakin Wikipedian mukaan 19, eli seuraavat:

• Ahvenanmaa
• Etelä-Karjala
• Etelä-Pohjanmaa
• Etelä-Savo: Simo Hämäläinen: Kätkäläinen ja naapurin mies (2008, Gummerus); Lauriina Vilkkonen: Ensi-iltahuvit (2005, WSOY); Esko Laulajainen: Oopperakaupungin murhat (2011, Edico)
• Kainuu
• Kanta-Häme
• Keski-Pohjanmaa
• Keski-Suomi: Satu Grönroos: Lumen syli (2012, Atena kustannus oy)
• Kymenlaakso
• Lappi: Paula Havaste: Kolme käskyä (2013, Gummerus); Veera Vaahtera: Rakkautta, vahingossa(2013, Tammi); Mooses Mentula: Isän kanssa kahden (2013, WSOY)
• Pirkanmaa: Salla Simukka: Punainen kuin veri (2013, WSOY)
• Pohjanmaa
• Pohjois-Karjala: Eeva Tikka: Annu (1983, Gummerus)
• Pohjois-Pohjanmaa
• Pohjois-Savo
• Päijät-Häme
• Satakunta
• Uusimaa: Anu Juvonen: Lähiöoksennus (2013, Minerva); Joel Haahtela: Lumipäiväkirja (2008, Otava); Sami Rajakylä: Pätkärunoilija (2013, WSOY); Joonas Konstig: Totuus naisista (2013, Gummerus); Hannu Vuorio: Isän poika (2012, Like); Nina Hurma: Yönpunainen höyhen (2013, Gummerus); Tua Harno: Ne jotka jäävät (2013, Otava)

• Varsinais-Suomi: Sara Razai: Olen etsinyt sinua (2012, Teos & Schildts & Söderströms); Jyrki Heino: Kellari (2012, Schiltds & Söderströms); Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua (2013, WSOY); Kaj korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen (2012, Teos & Schiltds & Söderströms)

 

 

 

 

 



Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys (1996/1983, WSOY) on kirja, joka on ollut mielestäni maailman paras kirja, tai ainakin yksi parhaimmista. Niitä sellaisia kirjoja, jotka ottaisin mukaan autiolle saarelle, jos olisi pakko valita. 

En oikeastaan tiedä, en siis muista, milloin tutustuin Milan Kunderaan ensimmäisen kerran. Enkä ole varma, tapahtuiko tutustuminen ensimmäiseksi kirjan vai Kunderan kirjan perusteella tehdyn elokuvan kautta. Olen tähän päivään mennessä kuitenkin sekä nähnyt elokuvan että lukenut kirjan niin monta kertaa, että voisin sanoa niiden täydentävän toisiaan ja sekoittuvan niin täydellisesti toisiinsa, etten osaa sanoa, mikä mielikuvani on syntynyt mistäkin. 

Totta on, että näin elokuvan samoihin aikoihin kuin monet muutkin Daniel Day-Lewisin elokuvat, kuten Minun elämäni, Viimeinen mohikaani, Isän nimeen. Toisaalta sen jälkeen, kun luin Olemisen sietämätön keveys -teoksen, luin myös kaikki muutkin Kunderan teokset. 

En osaa sanoa, mistä toinen ihastus alkaa ja mihin toinen loppuu. 

Kunderani olin kuitenkin jossain vaiheessa jo haudannut ja kuopannut. Kunnes päätin ryhtyä tammikuun teemaani: kirjojen uudelleen lukemiseen. 

Kirja kertoo Tomášista ja Terezasta, Prahan kevään eli vuoden 1968 Neuvostoliiton miehityksen aikoihin. Tomáš on ammatiltaan kirurgi ja vapaa-aikoinaan naistenmies. Hän on eronnut mies, joka viettää kevyttä elämää. Aina siihen asti, kunnes tapaa Terezan. Tomáš ei ole aivan varma, haluaako hän tavata maalaisen Terezan uudelleen, haluaako hän Terezan elämäänsä. Kuinka hän voisikaan olla varma?

Onko parempi elää Terezan kanssa vai jäädä yksin?

Ei ole mitään mahdollisuutta tarkistaa, kumpi ratkaisu on parempi, sillä ei ole myöskään vertauskohdetta. Ihminen elää kaiken heti ensi kerralla ja valmistautumatta. Ikään kuin näyttelijä joka esiintyy harjoittelematta osaansa. Mutta minkä arvoista elämä voi olla, jos sen ensi harjoitus on elämä itse? 

Tomáš ja Tereza tutustuvat toisiinsa. Tereza tutustuu myös siihen tosiasiaan, että Tomáš ei tule koskaan jättämään muita naisia, joihin Tomáš haluaa tutustua kuin valloittaja uusiin maanosiin. 

Tulee vuosi 1968 ja neuvostoliittolaiset vyöryvät Prahaan. Maasta pelastautuvat ne, joille se on mahdollista ja niinpä Tomáš ja Tereza lähtevät Sveitsiin, josta Tomáš saa työpaikan. Elämä ei muutu, ja Tereza palaa takaisin Prahaan. Tomáš seuraa perässä, koska on tehnyt kerran valintansa ja hänen elämänsä on Terezan kanssa. 

Tarinan juonen Kundera kertoo lyhyesti, kirjan ensimmäisessä osassa. Kirja on jaettu seitsemään osaan, joissa kussakin palataan tarkastelemaan Tomášin ja Terezan tarinaa uudesta näkökulmasta. Näkökulmat tulevat ilmi osien nimissä: sielu ja ruumis, keveys ja paino. Kirjassa mietitään sitä, onko keveys aina helpompaa, ovatko ruumis ja sielu koskaan yhdessä. 

Jos keimailu onkin toisille naisille merkityksetön tottumus ja toinen luonto, Terezalle se merkitsee tärkeää tutkimuskenttää jolla hän aikoo selvittää mihin pystyy. Mutta juuri siksi että hän suhtautuu siihen vakavasti, hänen keimailustaan puuttuu keveys, se on tietoista, väkinäistä ja liioiteltua. 

Voisi sanoa, että kirjassa mietitään, miten Tereza kestää naisissa juoksevaa miestään, mutta kirjan loppua kohden myös sitä, miten näennäisesti kärsivästä Terezasta tuleekin se, joka pitää Tomášia pihdeissään. 

Kirjassa on myös muita henkilöitä: Sabina ja Franz, joiden välisestä suhteesta kirjoitetaan osassa "Käsittämättömiksi jääneet sanat", jonka nimi kertookin jo, että heidän välillään ei koskaan synny täyttä ymmärrystä. 

Olen aiemmin lukenut kirjaa Tomášin ja Terezan tarinana, mutta tällä kertaa aloin kiinnostua Sabinasta, joka on aiemmin tuntunut jotenkin ärsyttävältä henkilöhahmolta. Mutta ehkä kuitenkin Sabina on se, joka on kirjan keskeisin hahmo. Sabina on taiteilija, Tomášin rakastajar. Kun Sabina kohtaa Franzin, hän valitsee toisin kuin mitä ehkä olettaisi. 

Sanomme että ihmisen kannettavaksi on pantu jokin taakka. Ihminen joko kantaa taakkansa tai sortuu sen alle, kamppailee sen kanssa, häviää tai voittaa. Mutta mitä Sabinalle oikeastaan oli tapahtunut? Ei mitään. Hän oli jättänyt yhden miehen koska oli halunnut jättää tämän. Oliko mies vainonnut häntä? Tai kostanut hänelle? Ei. Sabinan draama ei ollut painon vaan keveyden draama. Hänen kannettavakseen ei ollut pantu taakkaa vaan olemisen sietämätön keveys.

Kaiken taustalla ovat tapahtumat Prahassa vuonna 1968 ja henkilöhahmoissa näkyy ihmisten erilainen selviytyminen noista historian tapahtumista, jotka ovat yksi Euroopan historian suurista luvuista. 

 *****

Luin kirjaa eri tavalla kuin aiemmin, sillä nyt kun elämää on jonkun verran jo takana, on helppo nähdä oikean elämän ihmisiä kirjan henkilöhahmoissa ja miettiä henkilöhahmojen ratkaisuja aivan eri tavalla kuin aiemmin. Aiempien lukukertojen hohdokkuus ja mielikuvat muuttuivat arkielämän törmäilyksi ja tavallaan kirjassa pelätyssä asemassa oleva kitch tuli kirjaan mukaan. Voiko 80-luvun kirja elää nykymaailmassa ilman, että se olisi hieman naurettava? 

Toisaalta, kirja silti säilyttää rakkaan paikkansa elämässäni. Luulen, että palaan kirjaan vielä joskus. Tai sitten en palaa. Pidän kirjasta aivan erityisen paljon ja sillä on monella tapaa aivan erityinen paikka eletyssä elämässänikin. En oikein osaa eritellä perimmäisiä tuntojani kirjasta, mutta autiosaari-tavaraa tämä vieläkin on. En osaa myöskään sanoa, mitä ajattelisin kirjasta ilman vuosien tuomaa muistojen painolastia, tai kirjan ja elokuvan kietoutumista toisiinsa. On myös ihanaa sanoa, että onneksi ei tarvitsekaan, vaan onneksi kirja on elänyt niin monta vuotta mielessä. Nyt se elää hieman eri tavalla. 

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

1996, WSOY, 9. painos

alkuteos: Nesnesitelmá Lehkost Bytí 1983

suomentanut Kirsti Siraste

S.E. Hinton: Olimme kuin veljet

Teema kirjojen lukeminen uudelleen jatkuu.... Löysin kirjahyllystäni myös pari "uutta" kirjaa, jotka otan mukaan projektiin. Taitaa levähtää käsistä tämäkin projekti...

Luin S.E.Hintonin Olimme kuin veljet -teoksen (1983, Otava), jonka alkuperäisen version kirjoitusvuosi on 1971. Englanninkielinen teos on nimeltään That was then, this is now - mikä kuvaa kirjaa ehkä vielä paremmin kuin suomennos. Kyseessä on siis nuortenkirja, jonka päähenkilöt ovat 16-vuotiaita: siinä iässä, kun omaa itseään ja elämänsuuntaansa täytyy miettiä. Se, mikä oli ennen, ei voi jatkua aina. 

Luin kirjan joskus kauan kauan aikaa sitten, siis joskus omassa nuoruudessani, joka ajoittuu jollekin ajalle välillä 1983-nykypäivä. Muistan lukeneeni tämän saman painoksen. Luin nuoruudessani myös muita S.E.Hintonin kirjoja, erityisesti muistan Me kolme ja jengi -teoksen. Olimme kuin veljet -kirjasta on tehty myös elokuvasta ja olen senkin nähnyt joskus, mutta en pitänyt ollenkaan siitä, minkälaisena kirjan Mark oli kuvattu leffassa.

Bryon, sinä olet minun ainoa sukulaiseni, tidätkö sitä? Katsos, sinun äitisi on ollut minulle eri hyvä ja kaikkea, mutta minusta ei silti tunnu että hän olisi minun äitini. Mutta sinä olet minun veljeni. Oikea veljeni.

Kirjassa on kyse kahdesta pojasta, jotka ovat kuin veljet: Mark, jonka vanhemmat ovat ampuneet toisensa, asuu Bryonin ja Bryonin äidin luona. Koska äiti on sairas ja sairaalassa, pojat joutuvat tulemaan toimeen kutakuinkin keskenään: Mark kääntää autoja, ja joskus jotain muutakin; Bryon on niin hyvä biljardissa, että voittaa rahapeleissä melkein kenet vaan. Pojat käyvät koulua, mutta koulun jälkeen he tekevät pikkurötöksiään.

Kirjan minäkertoja on Bryon. On vuosi, jolloin hänen elämässään tapahtuu paljon asioita. Hän on päässyt eroon entisestä tyttöystävästään, ja tavannut uuden tytön, Cathyn, joka on poikien pikkuisen ystävän, M&M:n isosisko. 

Bryonin elämä alkaa muuttua, koska tapahtuu pahoja asioita: ampumisia, huumeidenkäyttöä, tappeluja, vakavia pahoinpitelyjä. Tapahtuu myös hyviä asioita: tutustuminen Cathyyn ja tämän perheeseen. 

Bryon alkaa miettiä asioita, ja tappelut, jotka ovat kuuluneet hänen arkipäiväänsä, alkavat tuntua huonolta ajatukselta. Tappelut tulevat jatkumaan aina niin kauan, kuin hakattu osapuoli haluaa kostaa. Kannattaako aina vain kostaa, koska koston jälkeen on toisen vuoro kostaa...

Bryonin ja Markin ajatukset elämästä eivät muutu samaan suuntaan: Kun Bryon pitää hyvänä sitä, että jengitappelut ovat jääneet menneisyyteen, Mark muistelee haikeana aikaa, jolloin kaikki jengiläiset olivat kuin veljiä keskenään. Bryon huomaa, miten Mark alkaa muuttua, eivätkä he enää ajattele elämästä samalla tavalla. Huomaamattaan se onkin Bryon, joka muuttuu: hän alkaa ajatella tulevaisuuttaan. 

Muistan, että kun joskus hamassa nuoruudessani luin kirjaa, minua itketti siinä poikien ystävyyden särkyminen. Muistan myös, miten ihmettelin, mitä ovat M&M-karkit, samoin muistan, kun karkit tulivat Suomen kauppoihin: niitä oli pakko ostaa ja tutkia. Nyt, parin lapsen, joille muuten on itsestäänselvää, mitä ovat M&M-karkit, äitinä minua itketti M&M:n kohtalo. Toisaalta myös Markin valinnat masensivat, vaikka ne olivatkin varmaan aika ennustettavia. Pojat asuivat amerikkalaisen suurkaupungin (ei New York) huonoilla seuduilla, joilta on varmaankin vaikeampi nousta toiseenlaiseen elämään kuin elää pikkurikollisena. 

Tällä lukukerralla aloin miettiä kirjaa yhteiskunnallisena teoksena: miten ympäristö ja ystäväpiiri vaikuttavat nuoren valintoihin? Mitä vaihtoehtoja nuorelle jää, jos lähiympäristössä on jatkuva rahapula ja pikkurikokset näyttävät tuovan materiaalista onnea? Toisaalta teoksessa näytetään myös  rikollisen kaupanteon kääntöpuoli ja lukijalle jää tehtäväksi moraalinen valinta. Onhan tässä kirjassa siis aika kova kasvatuksellinen asenne myös.

Minusta teos oli vahva ja vaikuttava vielä tänäänkin, vaikka sen maailma: autoilla ympäriinsä ajaminen, katutappelut jne. eivät varmaan istu nykynuoren maailmaan lainkaan. Jotkut asiat sitä vastoin ovat sukupolvesta toiseen kulkevia: vanhat ystävät eivät aina tee samoja valintoja elämässä kuin itse ja seudun kaunein tyttö, joka 16-vuotiaana sai kenet tahansa, ei ehkä menestykään maailmassa. Bryonin entinen tyttöystävä oli sivuroolissa tässä kirjassa, mutta aloin miettiä häntäkin tämän uuden lukukerran myötä. Ja yksi asia ei ainakaan muutu maailmassa, edes kännyköiden myötä:

Vanhemmat eivät ikinä tiedä mitä heidän lapsensa puuhaavat. Eivät tienneet ennenvanhaan, eivät tiedä nyt eivätkä tulevaisuudessakaan. Se on laki. 

Kirjan luettuani tuli mieleen tämä vanha nuoruuteni ihastus -biisi. Minkälaisia tosi huonoja valintoja nuori voi tehdäkään ns. parhaassa iässään. Tai jättää tekemättä. 

Sekä kirjan että biisin suhteen mielessä kävi samoja asioita: ne molemmat ovat vaikuttavia vieläkin; naurettavuuden ja paatoksen pitää piilossa niihin liittyvä nostalgia. Tavallaan ne vanhat muistot, jotka liittyvät nuoruuden asioihin, eivät ole kadonneet mihinkään, vaan tulevat esiin lukiessa vanhaa kirjaa tai katsoessa vanhaa musiikkivideota. 

En osaa sanoa, miltä tuntuisi lukea kirja tai kuulla biisi nyt ensimmäistä kertaa.

S.E.Hinton: Olimme kuin veljet
1983, Otava
That was then, this is now 1971
158 sivua 

Ps. Ihan selvennyksenä tuohon ensimmäiseen kuvaan: tämän kirjan olen ostanut kirjaston poistona, ja yksi nostalgia-aihe liittyy tuohon kirjastoonkin