Pirunportaat

Kaivopuistossa voi yllättäen törmätä kapeaan rotkoon, joka johtaa Ursan tähtitornilta viereiseen leikkipuistoon. Kyseessä on luonnollinen geologinen muodostelma - puolisen metriä leveä ja kymmenisen metriä pitkä railo kallioiden välissä. 

Kaivopuiston rotko, joka tunnetaan myös Pirunportaina, on rauhoitettu jo vuonna 1922, ja pohjan kiviportaatkin on rakennettu vuosikymmeniä sitten. Helsingissä on noin 30 muuta rauhoitettua luonnonmuistomerkkiä, joista useimmat on hiidenkirnuja tai erikoisia puita. 

Kiva ja yllättävä kävelykohde keskellä kaupunkia. Koettava ennen alkutalven jääkelejä :)

Ruuhkaa Nauvossa

Pensarin rauhalliselta saarelta (täällä) jatkoimme pyöräilyä Nauvon vilkkaaseen vierasvenesatamaan. Paraisten kaupunkiin nykyään kuuluva Nauvo on sananmukaisesti saaristokunta :) Pääsaarten Iso-Nauvon (Storlandet) ja Pikku-Nauvon (Lillandet) lisäksi kuntaan kuuluu kaikkinensa peräti 3000 saarta, luotoa ja kalliota. 

Kirjaisten laiturilta (täällä) pyöräilimme Nauvon kirkonkylään pääosin pyörä- ja muita pikkuteitä pitkin yhteensä noin 18 kilometriä. Loppumatkasta jouduimme tosin ajamaan useamman kilometrin vilkkaan Saariston rengastien reunassa.

Lyhyen reitin mielenkiintoisin osuus oli noin viiden kilometrin pätkä Dalkarbystä ensin Piparsbyhyn ja sieltä Laggarsnäsintien ja Lammentien kautta Saariston rengastielle. Kiemuraista hiekka- ja metsätietä, joka oli tarkoitettu lähinnä kävelijöille ja maastopyöräilijöille. Tykkäsin, enkä kokenut liian haastavana :) 

Yksi pyöräilykavereista tiesi, että kyseinen metsäreitti oli pätkä Turun tuomiokirkolta Norjan Trondheimiin kulkevaa Pyhän Olavin merireittiä - pyhiinvaellusreittiä - ja se olikin merkattu asianvaativin reittimerkein. Minun ihka ensimmäinen pyhiinvaellusreittini :)

Perillä Nauvon kirkonkylässä oli kaunista, mutta ruuhkaista. Vähän yllätyin, että vierasvenesatama oli niin täynnä erilaista kuppilaa ja kauppiasta -  vähän kuin Välimeren turistikaupungeissa. Mutta ei paha…

Kokeilin summamutikassa Köpmans-nimistä kahvila/ravintolaa, ja se osoittautui tosi mukavaksi. Kaikki makea ja suolainen - jätskit mukaanlukien - olivat paikalla itse tehtyä. Maistoin tosin vain jätskiä, mutta se maistui. 

Sitten olikin jo kiire (isolle) lautalle, joka kuljetti meidät ja pyörät puolessa tunnissa seuraavaan kohteeseemme Seilin saarelle, josta matkakertomus jatkuu…

Pyhän Olavin pyhiinvaellusreitti oli merkattu punavalkoisilla merkeillä.

Nauvon vilkasta vierasvenesatamaa

Kahvila Köpmansin puutarhapihaa

Hurmaava Ilola

Ilola yllätti - ja hurmasi minut täysin :) Ilolan arboretum on yksityinen, mutta yleisölle avoin, noin parin kymmenen hehtaarin kokoinen hoidettu metsäpuutarha Kruusilan kylässä Salon Kiikalassa. 

Ilola on tunnettu etenkin alppiruusuista eli rhododendroneista ja näiden atsaleoiksi nimetyistä alalajeista, joita alueelle on yli 30 vuoden aikana istutettu noin 3000 yksilöä. Ja edelleen niitä kasvatetaan ja istutetaan lisää :) Alueen vanhimmat ja suurimmat alppiruusut ovatkin valtavia ”rodopentaita” - yli kaksi metriä korkeita ja vähintään saman levyisiä :) 

Alppiruusuja alueella on kaikkialla, mutta alkuperäinen ”rodopuisto” on tien vieressä jo ennen varsinaisen metsäpuutarhan sisääntuloa. Vaikka tätä ei huomaisikaan, ei menetä hirveästi. Sillä monenvärisiä rodoja kasvaa siroteltuna sinne tänne ympäri metsäpuutarhaa - ihanasti muiden kasvien ja puiden seassa - ja minusta ne ovat jopa kauniimpaa ja parempaa nähtävää kuin vieriviereen istutetut parikymmentä rodopensasta :) 

Nykyään alppiruusut ja atsaleat ovat vain osa Ilolan puutarha-aluetta, jossa on noin 250 erilaista puu- ja kasvilajia. Ja ihana - heti rannasta äkkijyrkkä - iso lampi, jonka keskellä on pieni saari, jossa tietenkin myös alppiruusuja :) Ja toinen pienempi lampi, jossa lumpeet olivat juuri kesäkuun puolivälissä aloittamassa kukkimista :) Ja valtavasti tuoksuvia suopursuja sekä toinen toistaan mielenkiintoisempia havupuita. Ja paljon paljon muuta kaunista ja yllättävää, kuten pieniä veistoksia ja muita taideteoksia.

Ilolan arboretum on yhden miehen unelma ja luomus. Puutarhuri Ari Laakso muutti 1980-luvulla isoisänsä veljen vanhalle pientilalle, joka oli tällöin ollut jo kymmenisen vuotta tyhjillään, ja alkoi hommiin :) Ensimmäiset vierailijat tulivat tilalle ihailemaan Laakson puutarhaa 1990-luvun puolivälissä, ja sen jälkeen kävijöitä on riittänyt. 

Nykyään metsäpuutarha on auki yleisölle kahden euron maksua vastaan joka päivä toukokuusta lokakuulle. Alueella risteilee hyvin hoidettuja polkuja, ja lammen kiertävältä, parin kilometrin pituiselta reitiltä löytyy useita penkkejä. Ja onpahan alueella vaatimaton kahvilakin :)

Hyvällä tuurilla voi nähdä myös eläimiä. Minä näin telkkäemon kahden poikasen kanssa sekä polun poikki kipittävän metsähiiren. Onneksi en kuitenkaan kyykäärmettä, joista ilmoitustaululla varoitetaan…

Sinilakit Toomemäellä

Tarton yliopisto (täällä) kasvoi 1800-luvun lopussa, ja Venäjän silloinen keisari Paavali I (1754-1801) lahjoitti yliopistolle lisärakennusmaaksi lähellä olleen, karjan laidunalueena käytetyn mäkisen alueen. Alueen, jossa tuolloin - laiduntavan karjan lisäksi - oli ainoastaan 1200-luvulla rakennetun tuomiokirkon tuhoutuneet rauniot. 

Raunioiden takia mäkeä kutsuttiin ja kutsutaan edelleen nimellä Toomemägi - saksankielisen sanan Domberg (suom. tuomiokirkonmäki) mukaan. Tallinassahan vastaavaa mäkialuetta kutsutaan nimellä Toompea :) 

Nopealla aikataululla Toomemäelle rakennettiin ”yliopiston arkkitehdiksi” kutsutun Johann Wilhelm Krausen (1757-1928) suunnitelmien mukaisesti mm. lääketieteen opetusta varten komea anatomian laitos (Vana anatoonikum) ja tähtitieteen opetuksessa tarvittava observatorio eli tähtitorni. Kumpikin näistä 1805 valmistuneista rakennuksista on edelleen nähtävissä Toomemäellä, vaikka eivät enää olekaan opetuskäytössä. 

Tuomiokirkon raunioille, entisen kirkon kuoriosaan rakennettiin vuonna 1807 samoin Johann Krausen suunnittelema yliopiston kirjasto. Vasta vuonna 1982 kirjasto kokoelmineen muutti uuteen rakennukseen, ja nykyään kauniisti entisöidyissä tiloissa toimii Yliopiston museo.

Lisäksi Krause suunnitteli alkuperäisen puisen Enkelinsillan (Inglidild) - tosin nykyiseen muotoonsa silta rakennettiin vasta Krausen kuoltua vuonna 1836, ja Yliopiston 1. rehtorin Georg Friedrich von Parrotin muistolaattaa kiinnitettiin sillan reunaan vasta vuonna 1913. Sillan nimen - Inglidild - alkuperää ei tarkkaan tiedetä. Sen uskotaan viittaavan joko siltaa ympäröivään englantilaistyyliseen puistoon tai muistolaatassa olevaan kiharapäiseen ja enkelin oloiseen rehtoriin :)

Historian täyttämä ja jalopuita kasva Toomemägi täyttyy edelleen etenkin keväisin ylioppilaista, mutta sekaan mahtuu hyvin niin retkeileviä perheitä kuin meitä uteliaita turisteja…

Tuomiokirkon raunioita, joissa kesäisin järjestetään konsertteja.

Entisen Tuomiokirkon kuoriosaan rakennettiin komea tila, 

joka pitkään toimi Yliopiston kirjastona ja nykyään Yliopiston museona.

Entisessä Yliopiston kauniissa kirjastossa järjestetään nykyään mm. väitöstilaisuuksia.

Taustalla komea vanha anatomian laitos ja etualalla laitoksen tarvitsema ruumishuone.

Pertin polut

Ostin Fuengirolan Puoti-nimisestä suomalaiskaupasta vuonna 2022 julkaistun patikointioppaan - Pertti Korpela: Vamos - Aurinkorannikon uusi patikkaopas. Kirjassa on kuvailtu ja opastettu 21 Espanjan etelärannikolla ja läheisessä vuoristossa kiertelevää kävelyreittiä. 

Reittien vaikeustaso vaihtelee helposta vaativaan. Vaikeustaso, samoin kuin reitin pituus ja kesto sekä se, montako sataa metriä reitillä on nousua/laskua, on merkattu jokaisen reittiselostuksen alkuun. Ja kirjan mukaan suurin osa kävelyistä kulkee selvillä poluilla. Reitit on myös pyritty valitsemaan niin, että ne on saavutettavissa julkisilla liikennevälineillä. 

Pertti Korpela on Kemissä asuva tietokirjailija, joka on harrastanut patikointia 1990-luvulta ja kirjoittanut useita patikointi- ja retkeilyoppaita Espanjan lisäksi mm. Lapista. Korpelan mukaan vaativimmatkin Vamos-kirjassa kuvatut reitit onnistuvat keskikuntoiselta kävelijältä…

Olen lueskellut kirjaa - sohvalla :) Luettaessa kirjan reittiohjeet tuntuvat aika monimutkaisilta eikä niin selkeiltä, en kuitenkaan ole kokeillut niitä tositilanteessa. Ainoa reitti, jonka toistaiseksi olen kävellyt, on ensimmäisenä kuvattu reitti - Lankkusiltaa hiekkadyyneille. Ja senkin kuljin Aurinkorannikon seurakunnan vaellusryhmän kanssa (täällä), jolloin en tarvinnut kirjan ohjeita :)

Toivottavasti Aurinkorannikon Senderos y caminos - reitit, polut ja tiet - tulevat minulle lähivuosina vielä tutuiksi. Ja ehkä Vamos-kirjan opastuksella… Toivossa on hyvä elää :)

Kirjassa kuvataan nämä 21 vaellusreittiä.

Pilvivaellus vuorilla

Tiistaista taitaa tulla viikon lempipäiväni Fuengirolassa. Joka tiistai lokakuulta huhtikuulle Lähivuorten vaeltajat - Aurinkorannikon seurakunnan vapaamuotoinen vaellusryhmä - kävelee vaihtuvalla porukalla Fuengirolan lähiseuduilla noin 10 kilometrin matkan. Viime viikolla olin ensi kertaa mukana, ja ihastuin porukkaan ja sen tapaan edetä rauhallisesti jutellen ja pysähdellen - hitaimpia odotellen (täällä). Olin heti koukussa :)

Tämän viikon tiistaina porukka suuntasi Mijaksen vuorelle, ja reitti tuntui minusta etukäteen selvästi vaativammalta kuin edellisviikon rantaa myötäilevä lankkupolku (täällä). Ja sitä se olikin, mutta kaikki mukaan lähteneet kolmisenkymmentä vaeltajaa selvisivät hyvin - myös minä :) 

Vaelluksen pituus oli runsaat 12 kilometriä ja minulle kertyi mummomittariini jopa yli 20000 askelta. Vaellus lähti Mijaksen kylästä, josta nousimme noin 900 metrin korkeuteen merenpinnasta eli nousua oli lähes 500 metriä, sillä kylä itsessäänhän on vuoren rinteessä runsaan 400 metrin korkeudessa. 

Lähdimme aamulla yhdeksän aikaan Fuengirolan bussipysäkiltä Mijaksen bussilla (nro 122) ja jäimme pois huoltoaseman risteyksessä hieman ennen kylää (Mijas Pueblo). Tästä lähdimme kapuamaan ylöspäin - alkuun samaa reittiä, jota pitkin olin tammikuussa kävellyt yksin ns. koirakirkolle (Ermita de San Anton) (täällä). 

Jatkoimme tietä ohi koirakirkolle vievän risteyksen, kunnes käännyimme vasemmalle leveälle soratielle ja alkoi pitkä kiipeäminen ylös Mijas-vuoren rinnettä. Runsaan 1,5 tunnin kävelemisen jälkeen saavuimme vajaa kilometrin korkeudessa olevalle kääntöpaikalle, josta aloimme laskeutua alas takaisin kohti Mijaksen kylää. 

Kiipesimme korkealle, mutta maisemat jäivät tällä kertaa näkemättä - ovat kuulemma komeita :) Päivä oli pilvinen ja pilvet riippuivat matalalla vuorten yllä. Ja vuorilla kuljettiin sumussa ja pilvessä - väliin tuskin näimme jonon ensimmäisiä. Ylhäällä oli myös kylmää, ja useampi veti pipon päähän ja sormikkaat käsiin. Mutta kertaakaan en tarvinnut sadetakkia :)

Pilvistä ja sumusta huolimatta - tai ehkä juuri siksi - näkymät olivat upeita ja unohtumattomia. Kuljimme pitkiä aikoja sankan sumun keskellä mustaksi palaneiden puunrunkojen ympäröimänä. Kuin jännittävässä sadussa…

Monissa kohdissa oli kuitenkin myös paljon vihreää ja keltaista. Pensaat ja kevätkukat olivat voimalla alkaneet puskea maasta vuoden 2022 metsäpalojen jälkeen. Rinteet kauniisti värjäävien pensaiden ja kukkien lisäksi kallioisilla paikoilla oli kymmenittäin upeita kartiosoihtuja, joista jokaisen olisin halunnut ikuistaa kameralla, niin yksilöllisiä ja valokuvauksellisia ne olivat :)

En oikein saanut kuvaa missä kiertelimme, mutta pitkään menimme siksakkia ylös ja pitkään tulimme alas. Ja mukavaa oli. Seurakunnan sivuilla vaelluksen kulku oli sanoitettu seuraavasti - vesipullottamo, keihäänheittopaikka ja piikkiantenni auennee vakivaeltajille :)

”Vaellamme kohti jyrkkää kurvia ja jatkamme vesipullottamolle, josta käännymme kohti louhosta. Louhoksen yläpuolella suuntaamme Alhairin de la Torrea kohti. Käännymme oikealle ja jatkamme keihäänheittopaikalle. Ylitämme mäen ja palaamme takaisin reittiä, joka vie piikkiantennille.”

Nautin rauhallisesta kävelemisestä, sympaattisesta porukasta ja mystisistä maisemista. Enempää en olisi voinut toivoa. Kiitos Kalervo, joka jaksat toimia kokoonkutsujana ja opastaa meitä kokemattomampia :)

Tästä käännyimme alaspäin :) 

Kun ensin olimme kivunneet Mijaksen kylästä noin kilometrin korkeuteen. 

Kartiosoihtu (Asphodelus ramosus) 

Hurmaava rantareitti

Aikomukseni oli eilen sunnuntaina lähteä toistamiseen suomalaisryhmän kanssa kiipeämään 14 kilometrin matka Los Pacosista Mijaksen kylään. Viime sunnuntain haastava kokemus (täällä) ei lannistanut minua, vaan vielä lauantai-iltana olin innoissani lähdössä seuraavana aamuna liikkeelle.

Sunnuntaiaamuna taivaalla oli kuitenkin tummia pilviä ja sääennustuksen mukaan Mijasin rinteillä alkaisi sataa viimeistään puolilta päivin. Asiaa mietittyäni päätin, että en sittenkään lähde minulle vaativalle vaellukselle, koska sateen mahdollisuus oli suuri. 

Olin pakannut jo repun valmiiksi ja retkivaatteetkin olivat jo päällä, joten harmitti kun odottamani vaellus peruuntui. Ja kaipasin kovasti vähän pidempää kävelyretkeä. 

Onneksi keksin, että lähtisin Mijas-kävelyn sijaan kaupunkivaellukselle, jolta - sateen sattuessa - pääsisin helposti suojaan ja jopa bussilla takaisin kämpille. Löysin suomenkieliseltä Espanja.com -sivustolta joulukuussa 2024 julkaistun Anu Koivusaaren kirjoittaman seikkaperäinen kuvauksen runsaan neljän kilometrin pituisesta kaupunkivaelluksesta Torrequebradasta Torremuelleen (täällä). 

Vaelluksen lähtöpaikalle Benalmadenaan - tarkemmin Torrequebradaan - pääsisi Fuengirolasta helposti sekä bussilla että junalla. Minä valitsin Torremolinokseen kulkevan paikallisbussin nro 120, joka lähti Fuengirolan bussiasemalta klo 10.00 ja oli Torrequebradan pysäkillä klo 10.27. 

Bussipysäkki oli Estival Torrequebrada -hotellin edessä ja kävelyreitti alkoi tuon korkean hotellin vieressä olevalta näköalapaikalta. Tarkempaan en lähde rantareittiä kuvailemaan, sillä sen kulusta saa hyvän käsityksen edellä mainitusta Koivusaaren artikkelista (täällä).

Reitti kulkee meren rantaa länteen kohti Fuengirolaa - välillä aivan rannan tuntumassa ja välillä rantaa seuraavan autotien laidassa. Reitillä onkin paljon portaita. Kiipesin mm. portaikon, jossa laskin olleen 116 leveää ja korkeaa kivistä askelmaa. Ja näitä alas/ylös kiipeämisiä matkan varrella oli vähintään kymmenkunta. Tämäkin kävelyreitti on osa Aurinkorannikon pitkää Rantareittiä eli Sendra Litoralia, jota viikko sitten vaelsin osan Calahondan kohdalla (täällä). 

Kävelin yksin enkä seurannut mitään tarkkaa karttaa. Ohjenuorani oli pyrkiä joka kohdassa mahdollisimman lähelle rantaa. Ja tällä ohjeella selvisin loistavasti runsaat neljä kilometriä Torremuelleen, jossa pysähdyin pienessä paikallisessa kuppilassa. Sopivasti matkan ainoan sadekuuron ajaksi :)

Väliin tosin eksyin portaille, joita pitkin en päässytkään eteenpäin :) Mutta eikun takaisin samaa reittiä ylös tai alas, ja uusi yritys seuraavista portaista. Tällä menetelmällä löysin sokkeloisia ja mielenkiintoisia reittejä, joille peruskartta ei ehkä olisi minua neuvonut. Ja uskon, että minulle tuli myös enemmän kilometrejä kuin jos olisin kulkenut suorinta reittiä :) 

Kun sade Torremuellessa taukosi, päätin kävellä vielä runsaat kolme kilometriä lisää Carvajaliin asti. Sinne päästyäni pääsin kivasti jatkamaan matkaa Fuengirolan paikallisbussilla L1:llä Kaupungintalon aukiolle (Plaza del Ayuntamiento) ja lähelle Ukin kämppää, ja Murua jonka olin jättänyt Ukin seuraksi :)

Päivän aikana tuli käveltyä ainakin :) betonilaatoilla, liuske- ja mukulakivillä, hiekka- ja sorapoluilla ja parilla lankkusillalla. Uskon kävelleeni runsaat kymmenen kilometriä - askeleita mummomittariini kertyi vajaat 18000. Alla olevissa valokuvissa kävelyreitin vaihtelevuus näkyy kivasti alkaen lähdöstä ja päätyen lähes viimeisiin mutkiin. 

Ihana, mielenkiintoinen, vaihteleva ja monipuolinen kaupunkivaellus - yllättäen jopa hurmaava. Ja sopii niin yksin kulkijoille kuin porukassa vaeltajille. Ja etenkin merta rakastaville :)

Lisää kävelyä

Osallistuttuani suomalaisjärjestö Suomelan järjestämälle Mijas-kävelylle - ja selvittyäni joten kuten porukan kovatahtisesta menosta (täällä) - törmäsin netissä Lähivuorten vaeltajat -nimiseen ryhmään. Kyseessä on Aurinkorannikon suomalaisen seurakunnan kävelyporukka, joka verran viikossa - yleensä tiistaiaamupäivisin - kävelee Fuengirolan lähiympäristössä noin kymmenen kilometrin matkan.

Kunkin viikon kävelykohteet päätetään ja ilmoitetaan seurakunnan nettisivuilla aina vasta edellisellä viikolla. Helmikuun viimeisen tiistain kohteeksi oli valittu Fuengirolan länsipuolella, Mijas Costan alueella oleva, noin kahdeksan kilometrin pituinen lankkupolku, joka kulkee La Calan rannasta Calahondan hiekkarannan kautta Cabopinon pieneen huvivenesatamaan.

Lankkupolku on osa meren rannassa kulkevaa, kävelijöille ja osin pyöräilijöille tarkoitettua ns. Rantareittiä (Sendra Litoral), joka valmistuttuaan tulee yhdistämään Manilvan - Esteponasta noin 15 km länteen - Malagan itäpuolella olevaan Nerjaan. Yhteensä noin 180 kilometriä ja 14 paikkakuntaa. 

Sendra Litoral odottaa vielä lopullista valmistumistaan, mutta useita yksittäisiä pitkiä pätkiä mm. Esteponan, Fuengirolan ja Benalmadenan kohdalla on jo valmiina. Ja yksi kauneimmista valmiista pätkistä on juuri kohteenamme ollut lankkupolku La Calasta Cabopinoon.

Tiistaiaamuna yhytin suomalaisen kävelyporukan klo 9 Fuengirolan bussiasemalla. Ja yllätyin porukan koosta - lähes 40 reippailijaa, ja puheista päätellen monet myös ilmeisen aktiivisia seurakuntalaisia. Yhdessä matkustimme ensin bussilla nro 220 noin 20 minuuttia Marbellan suuntaan. Jäätyämme pois La Cala de Mijas -nimisellä pysäkillä jatkoimme vielä kävellen lyhyen matkaa La Calan rantaan ja lankkupolun alkuun. 

Aurinko paistoi ohuen pilviverhon takaa ja kevyt tuuli heilutteli hiuksia eli juuri sopiva ilma nautinnolliseen merenrantakävelyyn. Porukka käveli verkkaisesti - pysähtyen välillä valokuvaamaan tai odottamaan hitaampia kanssakulkijoita. Leppoinen eteneminen sopi minulle. Tykkäsin myös siitä, miten minut ensikertalaisena otettiin vastaan. Jo bussia odottaessa ja etenkin kävellessä moni tuli minulle - yksin matkaavalle - juttelemaan :) Viihdyin ja koin heti olevani osa porukkaa.

Kahdeksan kilometrin matkalla pysähdyimme kerran rantakuppilaan kahville ja kävelyn lopussa istuimme polun reunaan syömään kukin omia eväitään. Enemmän kuin puolet kävelijöistä päätti palata samaa reittiä takaisin La Calaan, ja minun lisäkseni vain kymmenkunta retkeläistä kiipesi evästauon ja kahdeksan kilometrin jälkeen läheiselle moottoritielle, josta pääsimme bussilla nro 220 takaisin Fuengirolaan. 

Kiva ja helppo kävely sekä mukavaa ja sopivan puheliasta seuraa. Ensi tiistaina nähdään :)

Osa valmista Rantareittiä Playa de La Calasta Calahondan rantaan, 

josta jatkoimme vielä Cabopinon satamaan.

Kävellen Mijakseen

Sunnuntaiaamuna suuntasin Los Pacosiin, joka on yksi Fuengirolan kaupunginosista. Juuri Los Pacosista kaupungin suomalaisyhteisö sai alkunsa 1960-luvun lopussa, kun Suomesta Espanjaan muuttanut kiinteistöalan yrittäjä Teuvo Hakulinen alkoi puuhata pienen kalastajakylän tilalle usean sadan asunnon suomalaiskylää. Jopa alueen nimi on Hakulisen keksimä - perheen Paco-nimisen muulin mukaan :) 

Edelleen Los Pacosissa - samoin kuin viereisessä Los Bolichesin kaupunginosassa - asuu useita tuhansia suomalaisia - osa pysyvästi ja osa joitakin talvikuukausia. Los Pacosissa toimii myös Aurinkorannikon suomalainen koulu ja suomalaisyhdistys Suomela, jossa vapaaehtoisten voimin järjestetään kymmeniä harrasteryhmiä, kuten liikuntaa, käsitöitä ja espanjan kieltä.

Los Pacosiin suuntasin sunnuntaina siksi, että osallistuin ensimmäistä kertaa yhteen Suomelan järjestämään harrasteryhmään eli ns. Mijas-kävelyyn. Paljon en kävelystä tiennyt etukäteen. Ainostaan sen, mitä Suomelan nettisivuilta olin lukenut: Sunnuntaisin Suomelan edestä kävellään Mijas Puebloon eri reittejä ja eri vetäjien kanssa. Reitin pituutta ei netissä mainittu, mutta kestoksi oli merkitty klo 9-12. 

Eikun mukaan :) Tosin minua jännitti, miten pärjäisin ja miten jaksaisin kävellä koko reitin, sillä Mijas Pueblo eli Mijaksen kylä on noin 400 metrin korkeudessa vuoren rinteessä. Ja kun lähtöpaikalla minulle vielä selvisi, että kävellen Los Pacoksesta Mijaksen kylään on lähes 14 km ja koko matka on todella enemmän tai vähemmän nousua. Ja kun Ukin kämpältä Suomelalle oli jo ollut matkaa melkein 4 km, josta bussiakin käyttäessä käveltäväksi jäi lähes 2 km, ja ylämäkeä sekin…

Tämä kaikki alkoi minulle oikeastaan konkretisoitua vasta lähtöpaikalla, jossa lisäksi selvisi, että ryhmä kävelee reitin aina edestakaisin eli ensin yhtä reittiä ylös kylään ja sitten toista reittiä takaisin alas. Siis yhteensä melkein 30 kilometriä - iik! Mihin porukkaan olinkaan itseni taas änkenyt :)

Mutta siinä nyt seisoin - Suomelan nurkalla lenkkarit jalassa ja reppu selässä parinkymmenen reippaan ja innokkaan vaeltajan keskellä. Useimmat heistä vaikuttivat eläkeikäisiltä, mutta olivat selvästi minua hyväkuntoisempia ja kokeneempia retkeilijöitä. Asia, joka tosin paljastui minulle kaikessa raakuudessaan vasta, kun olimme jo lähteneet kiipeämään kohti Mijaksen kylää. 

Heti liikkeelle lähdettäessä kaikki alkoivat painaa hurjaa vauhtia, ja jäin auttamattomasti joukon viimeiseksi. Onneksi kävelyä vetävä Riitta jäi kahden muun ensikertalaisen kanssa kävelemään kanssani. Ja ensimmäisestä kilometristä lähtien kiivettiin todella mäkeä ylös, eikä vain meinattu. 

Hengästyin ja hidastelin, mutta uskoin kuitenkin pärjääväni. Eniten jouduin tekemään työtä ajatusteni ja tunteideni kanssa: ”Ajatteleeko Riitta, että miksi minä näin kokemattomana olen yleensä lähtenyt mukaan. Harmittaako häntä, että joutuu takiani hidastelemaan?”

Onneksi sain sanottua ajatukseni ääneen, ja heti helpotti. Ja vähitellen myös kroppani alkoi tottua ylämäkikävelyyn. Ja mieli rauhoittui ja sitä myöten hengityskin alkoi tasaantua. Ja aloin nauttia kävelemisestä. Ja ympäröivästä rehevästä luonnosta :)

Suurin osa muista kävelijöistä oli jo kadonnut jäljettömiin. Me kolme ensikertalaista jatkoimme rauhallista kipuamista Riitta-oppaan kanssa. Runsaan kahden tunnin ja kolmen juomatauon jälkeen saavuimme Mijaksen kylän keskusaukiolle. Tosin kaksin Riitan kanssa, sillä toinen seuralaisistamme oli puoli välissä kääntynyt takaisin alaspäin, sillä hänellä oli kiire Suomelan järjestämään mölkkykisaan :) ja toinen halusi kävellä loppumatkan nopeammin.

Kiivetessä ohitimme vaatimattoman Manos abiertas -kirkon, Rancho la Pazin hevostilan, Cortijo Alegria -nimisen ”paavin asunnoksi” nimitetyn tilan sekä Algarrabo Osunillas Baja -nimisen kallioluolaston ja Travertinos de Osunilla -nimisen kalkkikivikallion, joka näkyy ylimmässä valokuvassa. Ja lopuksi vielä tammikuiselta Mijas-kävelyltäni tutun ”koirakirkon” eli Ermita de San Antonin (täällä). Kirjasin nämä maamerkit muistiin, jos vaikka joku kerta yritän kävellä reitin yksikseni :)

Lopussa kiitos seisoo - ja pääsimme onnellisesti perille. Olin tosi tyytyväinen, että lähdin reissuun. Enkä enää ollut yhtään hengästynyt enkä väsynyt :) Loppujen lopuksi taisi olla onni, etten kämpältä lähtiessä ollut tajunnut Mijas-kävelyn haastavuutta, sillä tällöin en ehkä olisi uskaltanut lähteä edes yrittämään. 

Kaikesta huolimatta päätin palata Mijaksen kylästä bussilla alas enkä enää jatkaa kävelyä takaisin Los Pacokseen, joten Riitta joutui vaeltamaan toiset lähes 14 km yksin. Saipahan hän ainakin kävellä omaan reippaaseen tahtiinsa :)

Onneksi Espanjan lomaani kestää vielä neljä viikkoa. Eli neljä sunnuntaita ja neljä mahdollisuutta osallistua uudelleen Suomelan Mijas-kävelyyn. Kiitos Riitta, että jaksoit pitää perää kanssani :) Ja toivottavasti tavataan vielä vaelluksen merkeissä…

Viikunan raakileita puskee kilpaa lehtisilmujen kanssa :)

Ilokseni näin polun reunassa myös joitakin punaisia unikkoja.

Kevät tuo keltaista - mimosan kukkia ja nuokkukäenkaaleja..