Näkymiä Kiasmasta

Takana Eduskuntatalo ja Kansallismuseon torni.

Edessä Rickhard Serran (1938-2024) Sukellus (täällä).

Ateneum on ollut jo pari vuotta yksi lempparimuseoistani. Sen sijaan Kiasmaa olen vierastanut, vaikka se rakennuksena onkin aina kiehtonut minua. Pikkuhiljaa alan tykästyä Kiasmaan myös taidemuseona (täällä). 

Kiasman suunnitteli yhdysvaltalainen arkkitehti Steven Holl (s.1947) ja se valmistui vuonna 1998. Museon nimi Kiasma juontuu nimestä Chiasma, joka oli Hollin suunnitteluehdotuksen nimi ja jolla hän voitti museon arkkitehtuurikilpailun. Chiasma viittaa risteymiin ja kiertymiin, jotka ovat olennainen osa rakennuksen arkkitehtuuria ja näkyy hienosti mm. portaina ja tasoina museon sisätiloissa.

Toistaiseksi suht vähäisen tutustumisen jälkeen olen ihastunut (muun muassa) rakennuksen jättimäisistä ikkunoista avautuviin näkymiin niin Eduskuntatalolle kuin keskuskirjasto Oodin suuntaan Kansalaistorille ja Makasiinipuistoon. 

Jo pelkästään näiden Helsinki-maisemien takia ainakin museokorttilaisten kannattaa kiivetä Kiasman kolmanteen ja viidenteen kerrokseen. Eri vuoden aikoina ja eri vuorokauden aikoina :)

Oikealla keskuskirjasto Oodin kulmaa ja 

Makasiinipuiston takana uusia asuinrakennuksia.

Taidetta sukkahousuista

Champagne Maradona (Samppanja-Maradona) ja takana kipsinen Michelle - 

kumpikin vuodelta 2015.

Taidemuseo Kiasman ylimmässä kerroksessa, korkean kaarikaton alla on esillä nykytaiteilija Sarah Lucasin teoksia Paljas katse -nimisessä yksityisnäyttelyssä. Veistoksia, valokuvia ja installaatioita yli 30 vuoden ajalta - ensimmäiset 1990-luvun alusta ja viimeiset tältä vuodelta. 

Englantilainen Sarah Lucas (s.1962) käyttää teostensa materiaaleina usein arkisia esineitä, kuten astioita, metalliesineitä, lamppuja. Tunnetuimpia hänen teoksistaan ovat erilaiset ihmisfigurit ja puputeokset, joita hän on tehnyt mm. sukkahousuista (täällä). Myös Kiasmassa oli esillä mm. tänä vuonna valmistunut Honey Bunny (Hunajapupu) - pitkäraajainen ja isotissinen ”pupu”, jolla pään tilalla oli jäniksen pitkät korvat. 

Lisää ”hunajapupuja” oli kapealla näköalatasanteella, jossa neljä päätöntä puputyttöä retkotti kukin omalla tuolillaan. Sukkahousujen sijaan nämä vuonna 2022 valmistuneet veistokset oli tehty perinteisimmistä materiaaleista, betonista ja pronssista. 

Viidennen kerroksen korkeassa näyttelysalissa ei voinut olla huomaamatta Samppanja-Maradonaa, jonka miehinen symboli kohosi yli neljän metrin korkeuteen. Maalattu ja lakattu betoniveistos oli kuin iso, loistava hämähäkki, joka vangitsi katsojan. Ja kiehtoi ainakin minua. El Diegon vieressä vähemmälle huomiolle tahtoi jäädä Michelle vuodelta 2015 - kirjoituspöydällä ”istuva” betoninen naisen alaruumis, jonka emättimessä oli tupakka. 

Teoksissaan Sarah Lucas on koko uransa käsitellyt seksuaalisuutta ja sukupuoleen liittyviä oletuksia. Hän on mm. halunnut murtaa kaksijakoista käsitystä sukupuolesta, joka hänestä on keinotekoinen. Tämä näkyi vahvasti etenkin alkuvuosien veistoksissa ja installaatioissa. Sen sijaan esim Kiasman näköalatasanteella olleet, 2020-luvulla tehdyt puputeokset olivat kesympiä ja helpompia katsella. Ikäänkuin ”taide edellä” tehtyjä, ei niinkään intohimoluomuksia…

Nyt kannattaa käydä Nykytaiteen museo Kiasmassa, vaikka ns. nykytaide vähän vierastuttaisikin, kuten minua. Ja kiivetä museon 4. kerrokseen, jossa on näytteillä Essi Kuokkasen värikkäitä öljymaalauksia (täällä), ja nämä nähtyään jatkaa 5. kerrokseen ihmettelemään Sarah Lucasin ”sukkahousupupuja”. 

Molemmat näyttelyt ovat sopivan suppeita ja kivan kompakteja - ja taidenäyttelyitä parhaimmillaan.

Octopus (Mustekala), 1993

Honey Bunny (Hunajapupu), 2025 

Edessä Zen lovesong (Zen rakkauslaulu) ja takana Slag (Hutsu) - kumpikin vuodelta 2022.

Self Portrait with Skull (Omakuva pääkallon kanssa), 1997

Eino Espalla

Kesäinen valokuva runoilija Eino Leinon (1878-1926) patsaasta Helsingin ydinkeskustasta Esplanadin puiston Mannerheimintien puoleisesta päästä on otettu syyskuun alussa, kuten vihreydestä näkyy. Leinon ystävän, kuvanveistäjä Lauri Leppäsen (1895-1977) tekemä näköispatsas paljastettiin vuonna 1953.

Vain 47-vuotiaana kuolleen Leinon mahtipontisesta ja pönöttävästä patsaasta löytyy myös leikkisyyttä. Rintaa rehentelevän pronssimiehen avoinna olevassa vasemmassa kämmenessä tarkkasilmäinen voi nähdä kuparisen kolikon. 

Ja kädessä todella on kolikko, vaikka vaikeasti nähtävissä :) Kyse on Leppäsen nuorien ateljee-avustajien kepposesta. Ennen patsaan lopullista pronssivalua he olivat painaneet patsas-Leinon kämmeneen viiden matkan kolikon. Kerrotaan, että Leppänen olisi kyllä huomannut jekun, mutta päättänyt olla puuttumatta asiaan. Olihan Eino Leino eläessään toitottanut, että ei ole köyhä niin kauan kun on markan lantti kädessä…

Ehkä joskus pitää mennä katsomaan patsasta kouluikäisen lapsenlapsen kanssa ja pyytää häntä kiipeämään patsaan jalustalle tarkistamaan, että lantti on jäljellä :) Itse en ehkä kehtaa, enkä ehkä edes pystyisi kipuamaan…

Jalustoineen yli neljä metriä korkean Leinon patsaan taakse jää piiloon lähelle parikymmentä vuotta aiemmin vuonna 1932 pystytetty kirjailija Zachris Topeliuksen (1818-1898) muistomerkki Taru ja totuus vuodelta 1932 (täällä).

Huojuva talo

Kansallisteatteri onnistui taas, toistamiseen tänä syksynä :) Kävin eilen Lontoontytön kanssa katsomassa kirjailija Anneli Kanton ja ohjaaja-dramaturgi Heini Tolan yhteistyönä kirjoittaman ja Tolan ohjaaman Jotunin. Ja ihastuin, kuten runsas kuukausi sitten ihastuin teatterin Täällä Pohjantähden alla -esitykseen (täällä). 

Näytelmä on fiktiota, mutta se perustuu historiallisiin tosiasioihin. Se kertoo kirjailija Maria Jotunista (1880-1943) ja hänen riitaisesta ja onnettomasta avioliitostaan kirjallisuudentutkija ja kotimaisen kirjallisuuden professori Viljo Tarkiaisen (1879-1951) kanssa. Kaksi tyystin erilaista ihmistä ja kaksi aikansa julkkista, jotka menivät kolmekymppisinä naimisiin, kun Jotuni huomasi olevansa raskaana. 

Seuraavana vuonna he saivat jopa kaksi poikaa - Jukan, joka syntyi alkuvuodesta ja Tutun, joka syntyi joulukuussa 1912. Kahden työhönsä intohimoisesti suhtautuvan uraihmisen perhe-elämä oli jatkuvaa valtataistelua sekä loputonta fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Näytelmä kuvaa avioparin ja perheen elämää 30 vuoden ajalta avioliiton solmimisesta 63-vuotiaan Jotunin kuolemaan vuonna 1943. 

Avioliiton aikana Maria Jotuni kirjoitti väkivaltaista perhe-elämää kuvaavan klassikkoromaaninsa Huojuva talo, jonka kirjoittamisen hän salasi mieheltään ja jonka hän toivoi julkaistavan vasta kuolemansa jälkeen. Tosin Jotuni ei varmaan kuvitellut, että teos näkisi päivänvalon vasta 1963 eli 30 vuotta sen kirjoittamisen ja 20 vuotta kirjoittajan kuoleman jälkeen. 

Sari Puumalainen Jotunina ja Antti Pääkkönen Tarkiaisena olivat loistavia. Ja Katri Rentton lavastus ja muusikko Salla Markkasen live-musiikki olivat erottamaton osa näyttämön tapahtumia.

Ainoa miinus esityksessä oli istumapaikat. Näytelmä esitettiin pienellä näyttämöllä ja meillä oli paikat ensimmäisellä rivillä. Olin mennessä paikoista innostunut, mutta esityksen edetessä silmät alkoivat harittaa ja niska väsyä, kun jouduin katsomaan näyttelijöitä alhaalta ylös. Pienen näyttämön ensimmäinen rivi on nimittäin osittain näyttämön alapuolella, mitä en ollut tajunnut. Toisin on esim Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä, jossa näyttämö ja katsomon eka rivi ovat samassa tasossa, jolloin rakastan istua edessä. Jatkossa tämä pitää muistaa lippuja ostaessa…

Kansallisteatterin edessä on kirjailija Aleksis Kiven patsas, josta kirjoitin maaliskuussa 2023 (täällä). Tämä sopi hyvin Jotuni-näytelmän teemaan, sillä Viljo Tarkiaisen väitöskirjan aihe vuonna 1917 oli Aleksis Kiven Seitsemän veljestä :)

Pienen näyttämön eteisaulassa on Essi Renvallin (1911-1979) rintakuva 

Antti ja Rakel Wihurista vuodelta 1954. 

Wihurin perhe ja Säätiö ovat tukeneet ja tukevat edelleen 

merkittävästi Kansallisteatterin toimintaa.

Duetto kahdesti

 Kaisu Sirviö: Kohti heleämpää sinistä, 2025

Taidemuseoiden lisäksi olen kaupunkikävelyillä alkanut piipahtaa keskustan gallerioissa, vaikka edelleen ne vähän vieraille tuntuvatkin. Mutta - kerta toisensa jälkeen yhä tutummilta. Tosin toistaiseksi tutustumiskäyntejä on vielä vähän…

Tällä viikolla pistäydyin Kalevankadulla olevassa pienessä Galleria Duetossa, joka on aivan vastapäätä Halmetojan galleriaa, johon ihastuin syyskuussa (täällä). Duetossa oli kahden kuvataiteilijan - suomalaisen Kaisu Sirviön (s.1954) ja italialaisen Giuseppe Colombon (s.1971) yhteisnäyttely, jonka nimi oli La gazza ladra (suomeksi Varasteleva harakka). 

Esitteen mukaan näyttelyn nimi viittaa sekä Gioachino Rossinin samannimiseen oopperaan että kuvataiteilija Edgar Degasin (1834-1917) opetukseen: ”Katsokaa maalattavaa esinettä niin kuin varas katsoo varastettavaa esinettä, äärimmäisen emotionaalisen jännityksen vallassa.”

Niin Sirviö kuin Colombo olivat minulle uusia tuttavuuksia. Näin ja koin kauneutta molempien taiteilijoiden töissä, joita kaksihuoneisessa galleriassa oli esillä kymmenkunta per nuppi. Eniten ehkä tykkäsin Sirviön vihreälle taustalle maalatuista päivänliljoista ja Colombon mustassa maljakossa olevista freesioista. Edellinen oli kivipiirros eli litografia ja jälkimmäinen öljymaalaus, mutta molemmissa oli kiehtovaa herkkyyttä ja valokuvamaista tarkkuutta. 

Tosin Giuseppe Colombosta minulle ensimmäisenä tuli mieleen satu Pinokkiosta ja hänen ”isästään” Giuseppe Geppetosta :) Yllätyin kun luin, että Pinocchio on alkujaan italialainen romaani, jonka kirjoitti 1800-luvulla elänyt Carlo Collodi. Tämä yli 200 kielelle käännetty klassikko julkaistiin ensi kertaa suomeksi vuonna 1906 Maija Halosen suomentama. Suomentaja Maija Halonen (1873-1944) taas oli kuvataiteilija Pekka Halosen (1865-1933) vaimo ja yllätyksekseni Maija suomensi Pinokkion suoraan italian kielestä :)

Galleria Duetossa olin ensi kertaa käynyt jo syyskuussa, kun galleriaa ohittaessani näin sisällä Riku Riipan puu-ukkoja ja puisia päitä. Pakkohan minun oli mennä Rikua ”tervehtimään”. Vuonna 1974 syntyneeseen Riippaan oli ihastunut jo kesällä 2023, jolloin ensin sattumalta törmäsin hänen töihinsä Kuusiston Taidekartanossa Kaarinassa (täällä) ja pian tämän jälkeen ”tarkoituksella” Söderlångvikin kartanossa Kemiösaarella (täällä). Ja Duetossakin tykkäsin, vaikka teosten nimet jäivät minulta tarkistamatta, joskin Riippa harvoin nimeää teoksiaan. 

Galleioita lisää syksyyn - ja alkutalveen. Jee. 

Kaisu Sirviö: Päivänlilja, 2025

Giuseppe Colombo: Vase of freesias, 2025

Galleria Duetto Kalevankadulla

Käsin tehty

Runeberginkatu halkaisee Töölön klassikoiden - Eliten ravintolan ja Mehiläisen sairaalan - kohdalla pitkulaisen ja vehreän Hesperianesplanadi-puiston. Puistossa ravintolan ja sairaalan välissä, orapihlaja-aidan suojassa ja hevoskastanjapuiden alla on lähes 30 vuotta könöttänyt neljä isoa ja vähän outoa graniittikuutiota.

Kymmeniä kertoja olen kävellyt kuutioiden ohi niitä sen kummemmin huomioimatta. Väliin olen ehkä ajatellut: ”Mitähän varastolaatikoita tohonkin on ilmestynyt? Onneksi ne jää noin hyvin noiden puiden suojaan.”

Viimein viime viikolla pysähdyin tutkimaan ”laatikoita” tarkemmin. ”Oudot laatikot” olivatkin oikeastaan aika hienoja. Neljä symmetristä, yli kaksimetristä punagraniitista hakattua kuutiota, joiden pintaan oli uurrettu teräväkärkisiä, noin kymmenen senttiä syviä uria. Ja kuutiot oli aseteltu rinnakkain siten, että vierekkäisten kuutioiden pintaurat kulkivat vastakkaisiin suuntiin. 

Graniittikuutiot ovat muistomerkki Lauri Kristian Relanderille (1883-1942), joka toimi tasavallan presidenttinä vuosina 1925-1931. Hän oli itsenäisen Suomen toinen presidentti - Kaarlo Juho Ståhlbergin (1865-1952) jälkeen - ja maamme kaikkien aikojen nuorin presidentti. Virkaan valittaessa Relander oli vasta 41-vuotias agronomi ja kahden 15- ja 18-vuotiaan nuoren isä. 

Kuvanveistäjä Matti Peltokangas (s.1952) työsi Relanderin muistomerkkiä kaksi vuotta ja valmistuttuaan vuonna 1996 se pystytettiin matalalle kivialustalle Hesperianesplanadille. Peltokangas uursi graniittikivet käsin apunaan vain hakku ja oma poika. 

Teoksen virallinen nimi on Relander-muistomerkki, mutta se tunnetaan myös työnimellä Alhaalta ylös, sisältä ulos. Kiva nimi, joka kuvaa hyvin ensimmäisiä vuosikymmeniään elävän maan tavoitteita - suomalaisen sananlaskun mukaan: Maasta se pienikin ponnistaa :)

Kuvanveistäjä Matti Peltokangas oli minulle tuttu viime kesästä, jolloin Naantalin Kultarannan puutarhassa tykästyin Peltokankaan Merkillinen sade viime yönä -installaatioon vuodelta 2007 (täällä).

Relander-muistomerkin lähellä, lyhyen kävelymatkan päässä on myös pari muuta tutustumisen arvoista muistomerkkiä: Veikko Myllerin presidentti Risto Rytin muistoksi tekemä teos (täällä) sekä Veikko Hirvimäen kirjailija Mika Waltarin muistoa kunnioittava teos (täällä). Siis ainakin nämä, sillä patsaita ja muistomerkkejä pääkaupunkiseudulla riittää.

Blogiinikin on kertynyt juttua aika monesta pääkaupunkiseudun - ja myös muun Suomen - veistoksesta ja patsaasta :) Ja ketä kiinnostaa, niin jutut löytyvät tunnisteen patsaat/veistokset alta…

Kaksi galleriaa

Rauha Mäkilä: Tavantakainen

Eilen pistäydyin mökiltä Helsingissä ja kotona Punavuoressa. Hoidettuani pari kaupunkiasiaa piipahdin kahdessa keskustan taidegalleriassa. Galleria Halmetojassa Kalevankadulla oli Maisa Majakan keramiikkanäyttely ja Helsinki Contemperaryn tiloissa Bulevardilla oli esillä Rauha Mäkilän öljymaalauksia. 

Tykkäsin molemmista - kummastakin galleriasta ja kummastakin taiteilijasta. Maisa oli minulle tuttu aiemmin mm. Taattisten tilalta (täällä), ja onpa minulla jopa yksi hänen kiehtovista savitöistään (täällä). Sen sijaan Galleria Halmetoja oli minulle uusi tuttavuus, ja ihastuinkin kovasti tuohon katutasossa olevaan kaksihuoneiseen näyttelytilaan. Minusta taisi kertaheitolla tulla sympaattisen gallerian vakikävijä - vaihtuuhan esillä olevat teokset lähes kuukausittain…

Maisa Majakan teoksista tykkäsin etenkin pienistä lasitetuista posliinihahmoista, esimerkiksi sylikkäin istuvista mustavalkoisista Pygmalion kaksosista. Nimi Pygmalion, joka oli myös koko näyttelyn nimi, viitannee kreikkalaisen mytologian kuvanveistäjään, joka rakastui veistokseensa.

Minua viehätti myös Majakan Jatkot-niminen, parista eri osasta koottu keramiikkareliefi. Kuten teoksen nimessäkin mainittiin se oli tehty mukaellen Tove Janssonin saman nimistä öljymaalausta, jota vuodenvaihteessa ihastelin Janssonia näyttelyssä Helsingin taidemuseossa (täällä).

Helsinki Contemperaryn näyttelytila oli minulle tuttu viime syksyltä, jolloin kävin katsomassa Anna Retulaisen puutarha-aiheisia maalauksia (täällä), mutta sen sijaan kuvataiteilija Rauha Mäkilä (s.1980) oli uusi tuttavuus. Kuten Majakan töissä myös Mäkilän töissä oli hiljaista huumoria, joka puri minuun.

Contemperaryssa yksi hurmaavimmista teoksista oli suurikokoinen maalaus kolmesta taidemuseossa seisovasta ja käsilaukkuja puristavasta mummosta :) Useimpien Mäkilän teosten nimet eivät minulle ihan auenneet, esimerkk8nä Tavantakainen ja Chaplin 1982. Mutta se ei haitannut, sillä oikeastaan tykkäsin siitä, että sai yrittää miettiä nimien jujua…

Vähitellen museo-innostukseni laajenee ehkä myös gallerioihin, joita pitkään olen vierastanut ”liian vaikeina”. Kunhan vain löydän ne ”oikeat” eli minulle sopivat galleriat…

Maisa Majakka: Pygmalion Twins 

Maisa Majakka: Internal Golem Effect 

Maisa Majakka: Jatkot (Tove Janssonin mukaan) 

Tove Janssonin vuonna 1941 maalaama Jatkot, joka tunnetaan myös nimellä Krapulapäivä. 

Rauha Mäkilä: Chaplin 1982

Patsaita puutarhassa

Edessä Johannes Haapasalon (1880-1965) Lohdutus vuodelta 1938 ja

taustalla presidentin kesäasunnon torni. 

Viimeisenä pyöräilypäivänä tutustuimme Kultarannan puutarhaan osallistumalla 1,5 tuntia kestävään opastettuun kierrokseen. Ja ihastuin - tai oikeastaan ihastuin ennen kaikkea puutarhaan sijoitettuihin veistoksiin :) 

Presidentin kesäasunnon puutarhassa on vuodesta 2011 lähtien järjestetty joka kesä veistosnäyttely. Tämän vuoden näyttelyn nimi on Kerrostumia, ja se esittelee seitsemän suomalaisen nykykuvanveistäjän teoksia. 

En ihan päässyt kiinni, mihin nimi Kerrostumia viittaa. Alfred Kordelinin säätiön - joka Tasavallan presidentin kanslian lisäksi toimii näyttelyn järjestäjänä - nettisivuilla sanotaan: ”Puun ja kiven käyttö kuvataiteessa on yksi kerrostuma näiden materiaalien hyödyntämisen historiassa.” Tämäkään ei asiaa oikein selventänyt…

Niin tai näin, veistosnäyttelystä tykkäsin :) Tykkäsin Emma Jääskeläisen (s. 1988) At Her Fingertips -tilateoksesta, jonka materiaaleina oli käytetty norjalaista punertavaa Rose-marmoria, löydettyjä pikkukiviä ja paksua rautaketjua. Teos pitää tosin nähdä ja kokea luonnossa, sillä ainakaan minun valokuvaamana se ei päässyt oikeuksiinsa. 

Tykkäsin myös Sormenpäiden vieressä olevasta Timo Hannisen (s. 1969) Luotaimet-nimisistä graniittimunista. Sekä Kultarannan uudempaan osaan sijoitetusta Mia Hamarin (s.1976) Momemto mori -naisfigurista. Muun muassa, sillä lähes kaikkia, eri kivilajien lisäksi puusta tehtyjä veistoksia katselin ja tutkin mielelläni. 

Varakas liikemies Alfred Kordelin (1868-1917) rakennutti Kultarannan talon ja puutarhan meren rannalle - valtavalle tontille, jonka hän oli ostanut vuonna 1909. Tontin päärakennus - Lars Sonckin (1870-1956) suunnittelema komea graniittilinna - valmistui 46-vuotiaan perheettömän miehen asunnoksi vuonna 1916. 

Kordelin - yksi aikansa tärkeimpiä ja rikkaimpia suomenkielisiä liikemiehiä - kuoli vain vuosi Kultarannan valmistumisen jälkeen ns. Mommilan kahakassa. Hänet ammuttiin 49-vuotiaana omistamansa Mommilan kartanon lähellä venäläisten sotilaiden ja suojeluskuntalaisten välisessä yhteenotossa omissa syntymäpäiväjuhlissaan - osana Suomen sisällissotaa. 

Lapsettoman Kordelinin kuoltua Kultaranta lahjoitettiin Turun Suomalaiselle Yliopistoseuralle, kunnes vuonna 1922 rakennukset ja puutarha päätyivät valtion omistukseen, Kultaranta onkin toiminut tasavallan presidentin kesäasuntona 1920-luvun alusta alkaen. Kordelinin toivomuksesta valtaisa puutarha - ei rakennukset - on aina ollut avoinna myös yleisölle. 

Helsingin ensimmäinen kaupunginpuutarhuri Svante Olsson (1856-1941) ja hänen poikansa, puutarha-arkkitehti Paul Olsson (1890-1973) suunnittelivat puutarhan vanhimman ja ehkä näyttävimmän osan. Tätä ns. muotopuutarhaa hallitsee tilaan sopiva kaaripergola, joka valmistui vuonna 1916. Pääosa puutarhan muistakin rakenteista on säilynyt vuosilta 1916-1920. 

Kesät 2023 ja 2024 puutarha on ollut suljettuna Kultarannan mittavan remontin takia. Tänä aikana mm. satavuotias, yli kaksimetrinen kuusiaita uusittiin kauttaaltaan istuttamalla sen tilalle lähes kilometrin verran uusia pikkukuusia. Muutenkin puutarhan rakenteita, kuten vanhoja paviljonkeja, palautettiin 1900-luvun alun asuun. 

Sää suosi kolmepäiväistä saaristokierrostamme (täällä) - paitsi Kyltarannan puutarhassa. Koko puolitoistatuntisen opaskierroksen ajan satoi kaatamalla. Onneksi minulla oli mukana sadetakki ja -housut, kuten lähes aina :) 

Sääliksi kävi hellehameissa ja lipsukoissa aamulla matkaan lähteneitä puutarhavieraita. Onneksi kesä kuivaa, minkä kastaa…

Nuoren Wäinö Aaltosen (1894-1966) muotokuva Alfred Kordelinista 

tämän kuoleman jälkeen vuodelta 1919.

Entisöity Harry Röneholmin (1892-1951) suunnittelema Puutarhapaviljonki

ja edessä pätkä uusittua kuusiaitaa. 

Taustalla arkkitehti Wäinö Gustaf Palmqvistin (1882-1964) suunnittelema näyttävä kaaripergola.

Viktor Janssonin (1886-1958) Knock out (Tyrmäys) on jälkivalos 

alkuperäisestä veistoksesta vuosilta 1936-1937. Kultarannan veistos on valettu

Janssonin perikunnalla olleesta alkuperäisestä kipsimuotista vuonna 2021.

Alkuperäisen veistoksen kohtaloa ei tiedetä.

Takana hienosti entisöity Harry Röneholmin puinen Metsäpaviljonki ja

edessä osa Emma Jääskeläisen At her fingertips -nimistä teosta vuodelta 2023.

Jääskeläisen At Her Fingertips -teoksen materiaalina oli käytetty norjalaista Rose-marmoria. 

Osa Timo Hannusen Luotaimet (Avaruuden palasia) -nimisestä installaatiosta vuodelta 2024.

Mia Hamarin Memento mori, 2006-2022

Ilmeisesti arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema Musiikkipaviljonki.

 Matti Peltokankaan Merkillinen sade viime yönä -installaatiolla oli osuva nimi:)

Puun henkiä

Kävelin pitkästä aikaa Murun kanssa Kaivopuistossa - siis puiston alueella, pääosin leikkipaikan ja viime syksynä pysyvästi suljetun ravintola Kaivohuoneen ympärillä. Ja siellä oli niiin kaunista ja vehreää sekä rauhallista. Ja kaiken kukkuraksi puisto oli täynnä ihanaa linnunlaulua - mutta myös äkäisiä ja harmillisia hanhia poikasineen…

Leikkipuiston reunalla sananmukaisesti törmäsin lähes parimetriseen puuveistokseen. Paksuun lahoavaan puunrunkoon oli taitavasti veistetty käsiä, jalkoja ja ilmeikkäitä kasvoja. Kiinnostavaa ja kiehtovaa. Tämän ihmisveistoksen takana oli vielä toinen lappeellaan oleva puunrunko, johon oli kaiverrettu joutsenen kuva.

Ilmeisesti puuveistokset ovat olleet puistossa pidempään, mutta tämä oli eka kerta kun minä ne näin. Ja ihastuin :) Samoin kuin joku vuosi sitten ihastuin Lauttasaaren kartanon puutarhassa useamman vuoden olleeseen Lahopuutarha-nimiseen tilateokseen (täällä).

Kotona luin netistä, että puuveistokset, joita Kaivopuistosta pitäisi löytyä neljä kappaletta, on veistänyt kuvataiteilija ja tanssija Sanna Karlsson-Sutisna (s.1965), ja ne - samoin kuin Lauttasaaren Lahopuutarha -  saavat hiljakseen maatua ympäristöönsä. Tykkään ideasta :)

Tykkään myös puunveistosten pehmeydestä ja siitä, että ne todella vähitellen muuttuvat maaksi. ”Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” Kuolema ei ole elämän loppu…

Kuusi metriä käsiä

Uusinta uutta Didrichsenin taidemuseon veistospuistossa on italialais-amerikkalaisen Lorenzo Quinnin kuusimetrinen veistos, joka paljastettiin pressujen alta Helsinki-päivänä eli kesäkuun 12. päivänä. Tämä sattui olemaan juuri sama päivä, jolloin mökille ajaessani piipahdin museossa (täällä).

Enlightenment (Valaistuminen) -nimisen veistoksen paljastustilaisuus oli ollut samana aamuna ja vielä iltapäivällä metallisia suojatelineitä purettiin aivan tien laidassa olevan veistoksen ympäriltä. Olisikohan kyseessä Villa Didrichsenin omistajien ja taidekokoelman perustajien Marie-Louise ja Gunnar Didrichsenin kädet? Näin voisi ainakin kuvitella…

Italialaisen äidin ja amerikkalaisen isän - näyttelijä Anthony Quinn (1915-2001) - poika Lorenzo Quinn (s.1966) on tunnettu kansainvälinen nykytaiteilija, joka eli nuoruutensa sekä Italiassa että Yhdysvalloissa ja joka nykyään asuu perheineen Espanjassa. Didrichsenin taidesäätiön juhlavuotensa kunniaksi tilaama teos Enlightenment on Quinnin ensimmäinen julkinen teos Pohjoismaissa. 

Paljastuspäivänä kahta hopeista kättä esittävä veistos ei ollut parhaimmillaan. Alkuun en ollut edes varma, kuuluivatko hopeanväriset rakennustelineen myös hopeanväriseen taideteokseen. Onneksi purkumiehet kertovat minulle, että kaikki telineet ja pressut kannetaan pois iltaan mennessä :) 

Hopeakädet vaatinevat toisen - rauhallisen - tutustumisen. Vielä en saanut niihin oikein mitään kosketusta… Mutta mieleen ne jäivät, mikä sekin on merkityksellistä…

Moorea ja muuta

Henry Moore: Three piece reclining figure: draped 6/9, 1975

Didrichsenin taidemuseon perustaneet Marie-Louise ja Gunnar Didrichsen hankkivat ensimmäisen Henry Mooren veistoksen vuonna 1960 arkkitehti Viljo Revellin suosituksesta. Revell oli pari vuotta aiemmin suunnitellut perheen Kuusisaareen valmistuneen talon ja hänen mielestään rakennus olisi täydellinen vasta, kun sen pihalla olisi Mooren pronssiveistos Reclining figure on pedestal.

Viljo Revell ja brittiläinen kuvanveistäjä olivat ystävystyneet Torontossa, jonne oli valmistumassa Revellin suunnittelema kaupungintalo ja sitä ”täydentämään” kaupunki oli tilannut Mooren kookkaita veistoksia. Miesten ystävyys johti siihen, että myös Didrichsenit innostuivat Henry Mooren teoksista. Ja Reclining figure on pedestal (Lepäävä hahmo jalustalla) tervehtiikin vierailijoita kunniapaikalla Kuusisaaren museon sisääntulon läheisyydessä - atriumpihaa hallitsevan uima-altaan vieressä (täällä). Tämä Didrichsenin ensimmäinen Moore oli myös koko Suomen ensimmäinen Moore :)

Tämän jälkeen museon kokoelmiin on hankittu lisää Henry Mooren (1898-1986) veistoksia, joista moni oli esillä museon uudessa Modernia! -kokoelmanäyttelyssä. Näyttelyssä oli myös mm. espanjalaisen Pablo Picasson litografioita ja venäläisen Wassily Kandinskyn (1866-1944) akvarelleja. Ja tietenkin useampi Helene Schjerfbeckin maalaus, joita Didrichsenin kokoelmasta löytyy toistakymmentä. 

Ja yksittäisiä teoksia muilta tunnetuilta 1900-luvun taiteilijoilta. Minulle tuntemattomampi oli ranskalainen Maurice Blanchard (1903-1969), jonka värikkääseen ja leikkisään öljymaalaukseen tykästyin :) 

Myös nuorena kuolleen Ahti Lavosen (1928-1970) suurikokoinen maalaus kiinnosti. Alkuun etenkin siksi, että Ahdin puoliso oli ollut taiteilija Maija Lavonen, jonka ryijyihin ihastuin talvella Designmuseossa (täällä). Mutta minua viehätti myös nähdä, kuinka hyvin tämä kolmivärinen maalaus sopi kotimuseon kalusteisiin. Sitten luinkin esitetekstistä, että teos oli ostettu vartavasten tälle paikalle perheen olohuoneen sohvan yläpuolelle.

Tykkäsin - niin museon uudesta näyttelystä kuin museorakennuksesta (täällä) ja sen puutarhasta.

Pablo Picasso (1881-1973): Le peintre, 1964 

Joan Miro (1893-1983): Femme a la chevelure degaite, 1960

(Nainen, jonka kampaus on sekaisin) - Ihana nimi :)

Maurice Blanchard: Place de Tertre, 1952

Helene Schjerfbeck (1862-1946): Mustasuinen omakuva, 1939

Ahti Lavonen: Composizione plastica II, 1965

Pönttö paikallaan :)

Linnunpönttö on löytänyt paikkansa Victor Jansonin Taistelija-patsaan juurella. Pönttö on ilmestynyt vasta sen jälkeen, kun pari vuotta sitten kirjoitin tuosta Eirassa Villa Ensin vieressä olevasta patsaasta (täällä).

Liekö linnut löytäneet pönttöön…

Villan takapihalla oli komea huvimaja - ja upeita rodoja :)

Tartto toistamiseen

Mati Karmin: Suutelevat opiskelijat, 1998

Syksyllä 2023 olin parin päivän laiva-junamatkalla Tartossa, ja silloin jäi paljon kiinnostavaa vielä näkemättä, kuten Eliel Saarisen piirtämä Paavalinkirkko ja parin kilometrin päässä kaupungin keskustasta oleva Viron kansallismuseo (täällä). Talvella huomasin, että Tuulan matkat järjestää huhtikuun alussa Kahden aikakauden Tartto -nimisen viikonloppumatkan, jonka ohjelmassa on mm. minua kiinnostaneet Paavalinkirkko ja Kansallismuseo.

Joten eilen perjantaina matkustin 27 muun innokkaan eläkeläisen kanssa laivalla ja tilausbussilla Helsingistä Tarttoon. Perillä majoituimme kolmen tähden Dorpat-hotelliin - siisti, rauhallinen ja pelkistetty perushotelli kaupunkia halkovan Emajoen ja Tasku-kauppakeskuksen välissä. 

Oppaana matkalla on mukana kokenut Tuula Kanninen ja hänen tyttärensä Ella Kanninen sekä suomea täydellisesti puhuva historioitsija Jaak Viires. Virolainen Viires asui ja opiskeli Tarton yliopistossa 1970-luvulla Neuvosto-Viron aikaan ja Ella puolestaan 1990-luvulla vasta (uudelleen) itsenäistyneessä Virossa. Matkan aikana kumpikin tulee kertomaan omista, ilmeisen erilaisista kokemuksistaan elämästä ja opiskelusta 100 000 asukkaan yliopistokaupungissa. 

Eli lähipäivinä on odotettavissa paljon kivaa ja mielenkiintoista - minulla ja myös teillä lukijoilla. Ja etenkin mielenkiintoista, sillä tänään lauantai-aamuna täällä sataa lunta…

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta lauantaiaamuna :)

Hotelli Dorpat Emajoen mutkassa