Joseph Brodsky: Watermark (Veden peili)

Pari viikkoa kestänyt kirjallinen matkani Venetsiaan päättyy upeasti:  venäläissyntyisen, vuonna 1987 Nobel-palkitun runoilijan ja esseistin Joseph Brodskyn muistelmallinen essee Watermark (Veden peili, suom. Marja Alopaeus) on kaunis ja täydellisen varaukseton rakkaudentunnustus Venetsialle. Teosta lukiessani unohdan turistimassat ja muut kaupunkia vaivaavat harmit ja antaudun tunteelle, jonka olen jo kauan sitten tälle kaupungille alitajunnassani varannut; oli ihanaa löytää se tämän kirjan sivuilta.

  Tuntuu siltä, että Joseph Brodsky uskalsi antautua ja avautua Venetsian kauneudelle täysin ja kokonaan. Ei takaportteja, ei kyynisyyttä eikä epäilyjä; vain rakkautta yhdistettynä hippuseen silmänpilkettä (joka sekin on rakkautta, rakkautta vain). Kumpusiko tämä ihmeellinen,  hyvää tekevä avoimuus Brodskyn omasta henkilöhistoriasta? Kun elämä on näyttänyt ihmiselle raadolliset puolensa, onko hän herkempi avautumaan kauneudelle ja hyvyydelle silloin kun sellaisia ihmeitä kohtaa, valmiimpi vastaanottamaan ne paljaana, ilman suojamuureja? En tiedä... Huomaan jälleen mietiskeleväni olemattomia yhteyksiä kirjailijan ja hänen  teostensa välillä, eksyväni sivupoluille...

Venäjänjuutalaiseen perheeseen 1940 syntynyt, jo teini-iässä runoudelle syämensä menettänyt Brodsky näki ja koki elämän varjopuolet kovimman kautta:  Neuvostovalta tuomitsi miehen pakkotyöhön Argangeliin viideksi vuodeksi (virallinen tuomion syy: elämä tyhjäntoimittajana!), mistä tuomiosta hänet myöhemmin armahdettiin  muun muassa Anna Ahmatovan myötävaikutuksella. Vapauttamista seurasi karkoitus Neuvostoliitosta. Pienen kiertelyn jälkeen Brodsky asettui Yhdysvaltoihin, missä hän kirjoitti suurimman osan laajasta tuotannostaan.

  Venetsia valitsi Brodskyn. Esseessään hän kuvaa sitä prosessia, joka johti tämän kauniin ja elämänpituisen suhteen syntymiseen. Tunnen minäkin tämän selittämättömän ilmiön, jolla asiat ja ideat vetävät meitä puoleensa; Yhtäkkiä ne vain ilmestyvät elämäämme, törmäämme niihin lakkaamatta mitä ihmeellisimmissä yhteyksissä, ilman että tietoisesti hakeutuisimme sellaisiin tilanteisiin. Puhutaan onnellisista sattumista... Ovatko nämä kohtaamiset universumin meitä varten  asettamia tienviittoja, ja lähdemmekö seuraamaan niitä? Uskoako johdatuksen mahdollisuuteen?

Brodsky on yksi niistä rohkeista jotka kuulevat  seireenien äänet ja lähtevät seuraamaan intuitiotaan: eräänä tuulisena talvi-iltana hän seisoo Venetsian stazionen portailla ensimmäistä kertaa elämässään, yksin ja miltei rahattomana, aistii laguunilta kantautuvan meriheinän tuoksun, joka vie hänet hetkessä lapsuusmuistoihin Itämeren rannalle. Tunsiko Brodsky tuolla hetkellä tulleensa kotiin,  monien diasporassa viettämensä vuosien jälkeen?

Brodskyn rinnalla kuljen runoilijan Venetsiassa. Täällä vesi, aika ja kaupunki luovat keskenään erottamattoman kolmiyhteyden, jossa huokuu määrittelemätön, ajaton, miltei jumalallinen läsnäolo.
Tuntuu, kuin koko kaupunki olisi aineeton ja muodostuisi vain laguunin ja kanavien  pinnalla häivähtävistä heijastuksista. Pinnat viehättävät Brodskya: joskus ne voivat kertoa asioista paljon enemmän kuin se, mikä jää niiden taakse, hän sanoo.

Tuon ensimmäisen vierailunsa jälkeen Brodsky viivähti Venetsiassa joka vuosi talvisaikaan. Vierailut olivat aina hyvin intensiivisiä ja aistivoimaisia. Ja joka kerta Venetsia suorastaan syöksyi häneen.

After a while - on the third or fourth day here - the body starts to regard itself as merely the eye's carrier, as a kind of submarine to its now dilating, now squinting periscope.

Venetsia on alati liikkeessä ja muutoksessa. Vaikka sen rakenteet pysyvät fyysisesti muuttumattomina, saavat valon pienimmätkin muutokset näyttämään kaupungin hetkessä toiselta. Sama ilmiö toistuu myös sisätiloissa: Venetsian  palazzojen toisiaan seuraavien salien hämärissä aika ja valo leikittelevät varomattoman vierailijan kanssa, saavat hänet menettämään hetkiseksi ajan ja paikan tajunsa.

 Venetsian talvi ja valo... Jos kaupunki olisi tätä kauniimpi, olisimme jo taivaassa.

This is the winter light as its purest. It carries no warmth or energy, having sed them and let them behind somewhere in the universe, or in the nearby cumulus. Its particles' only ambition to reach an object and make it,  big or small, visible. Its a private light, the light of Giorgione or Bellini, not the light of Tiepolo or Tintoretto. And the city lingers in it, savoring its touch, the caress of the infinity whence it came...

Watermark on äärimmäisen kaunis lukukokemus. Minun täytyy lukea tämä teos ehdottomasti vielä uudelleen, sillä tunnen koskettaneeni vasta sen... pintaa.

Joseph Brodsky: Watermark, 1992
Benquin Classics 2013

Hannu-Pekka Björkman: Valkoista valoa

Arvo Pärtin sävellys Spiegel im Spiegel saa minut aina ajattelemaan valoa. Valoa, joka ohuiden valkoisten verhojen läpi virtaa huoneeseen. Joka matkallaan koskettaa  kristallilasia, hipaisee peilin kulmaa, ottaa mukaansa hentoja värejä, jotka elävät askelten kuluttamilla laudoilla. Tuo kuva aiheuttaa minussa yhtäaikaisen surun- ja onnentunteen. Se on loppukesän surullisuutta, haikeutta, joka nauttii omastaolemassaolostaan. 

  Hannu-Pekka Björkmanin esseekokoelma Valkoista valoa hehkuu prisman tavoin. Björkman tarttuu elämän eri kerrostumiin kuin ne olisivat haurasta, puhallettua lasia ja puhdistaa niihin kertynyttä likaa ja tomua pois, varovasti, antaumuksella ja tarjoaa työnä tulokset ihasteltaviksemme tässä kirjassa. Näen valon vaivattoman virtauksen, pienet, kristallinkirkkaat valonvälkähdykset, joissa tuikkii puhdas elämänilo. Näin kaunista elämä voi olla, Björkman tuntuu sanovan, kun vain pysähdymme hetkeksi ja jaksamme hiukan kuurata pahimpia pölyjä pois. Björkmanin seurassa tunnen lähestyväni omaa, salaista Perustilaani, sitä tunnetta, johon lapsuudessa oli niin helppoa sukeltaa ja joka oli silloin oikeastaan aina läsnä. Kyse on ajattomuudesta, silkasta olemassaolon riemusta, joka vielä nykyäänkin häivähtää mielessä pyytämättä ja kohta taas katoaa...

  Tutustuin näyttelijänä ja kirjailijana tunnetun Björkmanin teksteihin aiemmin tänä keväänä hänen Kadonneet askeleet -teoksessaan, jossa hän pohtii taiteen ja elämän pyhyyden merkitystä tarkoin valitsemiensa taideteosten kautta. Valkoista valoa on tuota teosta henkilökohtaisempi, Björkmanin omaa sielunelämää ja tunteita luotaava kokoelma. Se pieni 'korkeakulttuurinen ylemmyys', jota toisin paikoin hienoisesti aistin Kadonneissa askeleissa,  ei tässä kirjassa noussut juurikaan esille. Nyt, kun kirjan lukemisesta on kulunut jo kuukausi, voin jo arvioida lukukokemustani jo vähän niin kuin  'matkan päästä': päällimmäiseksi muistokseni jäi Björkmanin nöyryys elämän edessä, ja se valo, joka hänen tekstistään huokuu, joskus hyvinkin tummaa taustaa vasten heijastuen, on miltei häkellyttävän voimallista.  Luulen, että juuri tästä teoksesta tulee ajanoloon sellainen, johon jaksan palata yhä uudelleen ja uudelleen.

  Björkman pohtii avoimesti suhdettaan maailmaan, uskoon ja teatterintekoon. Hän kertoo uransa alkutaipaleesta, siitä, kuinka luuli teatterin omaavan vastauksen kaikkiin kysymyksiinsä, mutta huomasikin pian seisovansa hämmentyneenä teatterin arjen keskellä. Siitäkin hän kirjoittaa, mistä sai energiaa nousta näyttämölle ilta illan jälkeen silloin, kun oma usko ja teatterintekeminen aiheuttivat omantunnon ja tunteen tasolla suurta ristiritaa. Björkman pohtii erityisesti sitä, mistä kumpuavat taiteentekemisen vastuu ja oikeutukset. Entä täytyykö taiteenteossa edes olla moraalista pohjaa? Björkmanilla on kysymykseen selvä kanta ja hän tuo sen esseissään esiin kiertelemättä.

  Uraansa ja taiteilijuuteensa liittyvien pohdintojen ohella Björkman kirjoittaa paljon myös ihmisenä olemisesta: nämä hänen kaksi puoltaan, näyttelijä H.-P. Björkman ja hänen yksityinen minänsä, ovat tietenkin erottamattomia ja ruokkivat toinen toistaan. Ja niin kuin aina on oleva, ihmisyyteen kuuluu valon lisäksi myös varjoa, epäilyksiä, eksymistä, rauhattomuutta. Niitä asioita, jotka saavat elämämme oikeat värit hehkumaan entistä kirkkaampina ja selkeämpinä.

  Muistot, taide, tunne, luovuus, kauneus... Oma sielunpaikka, jossa uudistua. Häivähdys jostakin ikuisesta saa Björkmanin vakuuttuneeksi siitä, että olemme muutakin kuin savea ja tomua. Ikuisuuden valo tulee luoksemme taiteessa, hän sanoo ja osuu minusta naulan kantaan.

  Tämä esseekokoelma on valon ja rauhan kirja. Pieni kirjanen, joka mahtuu vaikka taskuun tai käsveskaan, on täynnä - niin - puhdistavaa, elvyttävää ja ajatuksia pöyhivää valkoista valoa!

**Valkoista valoa on ihastuttanut kirjojen ystäviä.  Kirjojen kamarin Katja ja P.S.Rakastan kirjoja -blogin Sara kirjoittavat teoksesta tunteita nostattavan ihanasti! <3


Hannu-Pekka Björkman: Valkoista valoa, 2007
Kirjapaja
134 s.

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet

  Ihmisen tarve kokea itsensä täydellisen vapaaksi on luonut uudenlaisen ajattelutavan ja ihmistyypin. Tällainen kelluva ihminen, homo fluctuaris, on joko tahtoen tai tahtomattaan irti kaikesta klassisesta sivistyksestä sekä uskonnosta ja sen merkityksistä. Hän kelluu tiedon valtameressä tyytyväisenä, ajelehtien sattumanvaraisesti tuulten mukana. Hänen tietoisuuttaan hallitsevat populaarikulttuurin sisällöt ja arvot, erilaiset kaupalliset vertaisryhmät ja niin sanottu nopea tieto -- Kaikki mikä lipuu silmien editse, on keskenään samanarvoista. -- Se, mikä on näkyvillä, riittäköön...

Näin synkän kuvan taiteilija Hannu-Pekka Björkman maalaa nykyihmisen henkisestä tilasta vuonna 2011 ilmestyneen Kadonneet askeleet -esseekokoelmansa esipuheessa. Vaikka en allekirjoitakaan aivan kaikkea hänen tässä esittämistään ajatuksista (uskonnottomuus ei ole mielestäni  aina merkki ihmisen arvotyhjiöstä, eikä kaikkea populaarikulttuuria voi suoralta kädeltä leimata merkityksettömäksi hötöksi), hän on oikeassa monessa asiassa: olemme menettämässä kosketuksen menneisyyteemme, sivistykseemme, toisiimme, itseemme ja aikaan. Samalla kun jatkuvasti kehittyvä informaatioteknologia tuo uusia mahdollisuuksia ja vapautta elämäämme, se myös pirstaloittaa sitä, tuo siihen kiireettömyyden sijasta hämmennystä, joka on suurempi kuin koskaan ennen. Kehittyvän teknologian piti säästää aikaamme mutta mihin se häviää? Mihin me aikamme käytämme? Itsemme kehittämiseen vai henkiseen laiskotteluun?  Jälkimmäinen tuntuu ainakin Björkmanin mielestä olevan lähempänä totuutta. Hyvin usein jumitun itsekin netin ääreen; miten helppoa onkaan heittäytyä maailmalta tursuavan hötön vietäväksi. Kutsun jumahtamista  'aivojen lepuuttamiseksi', mutta tuskin aivoni tuollaista lepoa oikeasti kaipaavat.

  Meistä on tulossa henkisesti laiskoja. Kun koko maailma on ulottuvillamme kaiken aikaa, onko ihme, että emme viitsi enää etsiä asioiden syvempiä merkityksiä tai laatia kokonaisnäkemyksiä maailmasta. Kuka enää uskaltaa pysähtyä hetkeen ilman pelkoa siitä, että jotakin todella tärkeää menee ohi.  Aivomme ja sielumme ovat jatkuvassa hälytystilassa, ne huutavat rauhaa ja henkistä ravintoa, mutta ruokimme niitä vain yhä kiihtyvällä informaatiotulvalla ja yhä merkityksettömämmiksi käyvillä tiedon fragmenteilla.

    Sivistys ja taiteen syvä tuntemus auttavat meitä taistelemaan nykymaailmaamme uhkaavaa arvotyhjiötä vastaan, sanoo Björkman. Hän tarjoaa lukijoilleen esimerkkejä siitä, miten itse kukin voi ryhtyä kasaamaan henkistä pääomaa. Kadonneet askeleet -esseekokoelmassaan Björkman kutsuu meidät matkalle menneisyyteen, hiljaisen tiedon ja yhteisten, ihmisyyden yhteisistä lähteistä kumpuavien muistojemme äärelle. Matkaoppaiksemme Björkman on valinnut eri vuosisadoilla eläneitä taiteilijoita ja heidän kuolemattomattomia teoksiaan, joiden syvälliseen ymmärtämiseen Björkman esseissään meitä johdattaa.

  Kun maltamme todella pysähtyä taiteen tai edessämme avautuvan maiseman äärelle, jotakin tärkeää alkaa tapahtua. Parhaimmillaan taide saa meidät havahtumaan kuin unesta: jokin jo kauan sitten unohtunut muisto herää, kirkas valonsäde läpäisee harmaan päivän, maailma ei yhtäkkiä olekaan samanlainen kuin hetki sitten. Voisimme ehkä sulkea älypuhelimemmekin hetkiseksi, katsoa ympärillemme uusin silmin, kauemmas kuin mihin olemme kiireissämme tottuneet. Huomaisimmeko silloin, kuinka kauniisti valo osuu puiden kimmeltäviin runkoihin, kuinka illat ovatkin jo näin valoisia... Kohta on maaliskuu ja kevät...
Elämän kauneus ja rikkaus piiloutuvat ohikiitäviin, huomaamattomiin hetkiin. Niitä hetkiä emme voi ostaa hiiren klikkauksella emmekä rahalla, vaikka latoisimme pöytään miljoonia...

Matthias Grünewald: Issenheimin luostarikirkon siipialttarin toinen näkymä, c.1510. Kuva: wikipedia.org.

Voi, millaisten  taiteilijoiden ja taideteosten pariin Björkman minut tässä teoksessa johdattaakaan: tutustun saksalaiseen renessanssimaalari Matthias Grünewaldiin ja hänen Issenheimin luostarikirkkoon maalaamaansa moniosaiseen, henkeäsalpaavan upeaan siipialttariin, ihailen valon hehkua alankomaalaisen Johannes Vermeerin maalauksissa, hiljennyn Antti Hyryn läpikuultavan kirkkaana sädehtivän sanataiteen edessä...  Björkman  vie lukijansa myös omien lapsuusmuistojensa äärelle, tärkeisiin nuoruusmaisemiin. Sinne, missä hänen oma sielunsa lepää...

   Kadonneet askeleet -teos sisältää kuusi ajattoman kaunista esseetä, joista jokainen oli minulle  elämys. Björkman kirjoittaa taiteen ja maiseman, ajan ja muistojen monista merkityksistä tavalla joka salpaa hengen, hän sukeltaa innostuneesti taiteen historiaan ja avaa kokemiaan taide-elämyksiä niin, että tunnen itse istuvani hänen vierellään teoksia tarkastelemassa. On kuin sukeltaisin maalausten sisään ja hengittäisin sisääni teoksista sädehtivää aineetonta energiaa!

  Unohdan ajan kulumisen, kunnes huomaan että ulkona on alkanut hämärtää. Pian on aika nousta ja sulkea kirja, iltapuuhat odottavat jo. Jään vielä hetkiseksi nauttimaan talvi-illan hiipuvasta valosta...

Johannes Vermeer, c. 1662: Young Woman with a Water Pitcher. Kuva: wikiart.org 

Talven henkäys avautuvasta ikkunasta. Lasin kylmyys sormissa. Vesikannun paino ja kankaan kahina. Ne ovat maalauksessa, mutta myös minussa. Maurice Merleau-Pontya mukaillen, "maalauksessa näkemäni asiat eivät ole siinä vain kuvana ja olemuksena: ne ovat siinä omana itsenään, elävänä katseeni kautta." Ja tuo elollisuus, herääminen, ruumiin aistimukset ja tunne hengen liikkeestä vastustavat kaikki rappiota ja kuolemaa. Ne vahvistavat elämäntunnetta ja taiteen ainoaa todellista merkitystä, Jumalan etsimistä ihmisestä.   

  *Erityiskiitos P.S. Rakastan kirjoja -blogin ihanalle Saralle , joka innosti minua tarttumaan Hannu-Pekka Björkmanin teoksiin! Björkmania on lukenut myös Kirjojen kamarin hurmaava Katja.

 **Björkmania on tulossa blogiin kevään aikana vielä lisääkin, olen varannut hänen Valkoista valoa -teoksensa  pääsiäisen lukemistooni. Myös tämä Kadonneet askeleet sopisivat hyvin tuohon varhaiskevään juhla-aikaan luettavaksi. Suosittelen!

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet, 2011, 176 s.
Kirjapaja
Teoksen valokuvat: Rax Rinnekangas