Kenzaburō Ōe: M/T ja kertomus Metsän ihmeestä

Japani-syksyni aikana olen saanut tutustua moniin minulle ennen tuntemattomiin kirjailijoihin, sellaisiin, joihin tuskin olisin ilman tätä omaa pientä lukuhaastettani tarttunut. Yksi heistä on Japanissa vuonna 1935 syntynyt ja vuonna 1995 Kirjallisuuden Nobel-palkinnon saanut Kenzaburō Ōe.

Hänen romaaninsa M/T ja kertomus Metsän ihmeestä kuuluu syksyni erikoisimpiin lukukokemuksiin. Kirja hämmensi jo kannellaan: ensi alkuun luulin saaneeni eteeni kahden pienoisromaanin yhteisniteen, tai peräti novellikoelman - ja mihin ihmeeseen nimen outo kirjainpari M/T viittasi? Ihastuin kovasti teoksen kansikuvaan, sen pehmeisiin ja harmonisiin sävyihin, onnistuneeseen taittoon. Jätin romaanin odottamaan, sillä jokin esti minua tarttumasta siihen päätä pahkaa...

 M/T ja kertomus Metsän ihmeestä ei ole varsinainen lukusukkula. Minun täytyi - jälleen kerran - asetella ajatuksiani ja mieleni 'vastaanottimia' uusille taajuuksille lukemista aloitellessani. Olen muuten huomannut, että vasta tämä uusien taajuuksien etsiminen (ja löytäminen) on minulle henkilökohtaisesti lukemisen korkein ideaali, sen 'sokeri ja suola'. Jos lukisin vain omalle mukavuusalueelleni asettuvia kirjoja, homma alkaisi nopeasti käydä tylsäksi.
(Tähän heti perään on lisättävä, että luen paljon kirjoja myös 'vain' viihtyäkseni tai uteliaisuudesta tiettyyn aihealueseen, eli en tietenkään alinomaa halua haastamalla haastaa 'sisäistä lukijaani'.)

*

Romaani perustuu Ōen lapsena isoäidiltään kuulemiin japanilaisiin muinaistaruihin. Kirjailijan ja hänen sukunsa suhde näihin nimenomaisiin tarinoihin on hyvin henkilökohtainen, sillä ne kertovat kylästä, jossa Ōe itse on syntynyt ja kasvanut, joten romaani on kutkuttava sekoitus dokumenttia ja tarua.

Sillä, että isoäiti valitsi tarinoiden kuulijaksi -ja niiden eteenpäin kuljettajaksi - juuri Kenzaburōn, on erittäin painavat syynsä, mutta nuorelta Kenzaburōlta nuo syyt jäävät vielä hämärän peittoon. Valituksi tuleminen on nuorelle pojalle tietenkin suuri kunnia, mutta aiheuttaa myös ristiriitaisia tunteita, pelkoa ja tietynlaista vastenmielisyyttäkin - miksi juuri hänen täytyy ottaa tämä hirmuinen taakka kannettavakseen? Kestää aikansa ennen kuin asia valkenee  Ōelle itselleen: hän saa selville seikkoja, jotka liittävät muinaistarinat yllättävällä tavalla juuri hänen omaan sukuunsa - sitein, joista kertovat merkit näkyvät hänessä itsessään - ja jopa hänen kehitysvammaisena syntyneessä pojassaan...

Tarina alkaa kaukaisesta historiasta: 25 vallatonta nuorta aatelista saa karkoituksen kotiseudultaan mahtavasta linnakaupungista. Nuoret ajautuvat pakolaivallaan kaukaisen Shikoku-saaren rantaan ja päättävät jäädä asumaan saaren keskellä sijaitsevaan, suojaisaan ja metsäiseen kattilalaaksoon.
He haluavat salata sijaintinsa maailmalta (ennen muuta virkavallalta) ja ryhtyvät innokkaina rakentamaan uutta kylää, johtajinaan Murskaaja-niminen raudanluja nuorukainen, vierellään merirosvopäällikön tytär Oobaa. Murskaaja ja Oobaa ovat kylän historian ensimmäiset johtajat. Ajan kuluessa kylän johtajien henkilöitymät vaihtuvat, mutta heidän tarunhohtoinen voimansa säilyy muuttumattomans. Nämä parit Ōe nimeää kirjainyhdistelmällä M/T, jossa M tarkoittaa matriarkkaa ja T (yleensä) miespuolista temppuilijaa.

Tarinan edetessä seuraamme kylän rakentamista ja vähittäistä kehittymistä. Ajan oloon huhut salaisen kylän olemassaolosta leviävät ympäristöön, ja sen asukkaiden miltei neitseellisen paratiisimainen elämänmeno muuttuu: yhteydenpito muun maailman kanssa tuo siihen paitsi mahdollisuuksia, myös uhkia. Kyläläiset tahtovat pitää kynsin hampain kiinni satoja vuosia kestäneestä itsenäisyydestään, mistä tietenkin seuraa vaikeuksia ja suoranaisia yhteenottoja maan valtaapitävien kanssa. Tässä vaiheessa kylän tarinaan alkaa sekoittua historiallisia, todennettuja tapahtumia, joista osaa jopa Ōen isoäiti itse on saanut olla todistamassa. Nykyaikaakin lähestyttäessä kerronnan yllä lepää kuitenkin selittämätön tarunhohtoisuus, aistimme  kylän kohtaloon salaperäisesti vaikuttavan voimakaksikon M/T.n läsnäolon ja vielä jotakin muuta:kattilalaaksoa ympäröivän metsän ihmeen...

Kyläläiset kokevat kovia, he saavat vastaansa läänistysvirkavallan ja lopulta myös Suur-Japanin keisarikunnan armeijan. Heidän sitkeää ja ovelaa taisteluaan oman elämäntapansa säilyttämisen vapautensa puolesta on loppujen lopuksi hyvinkin kiintoisaa seurata, siitäkin huolimatta että monet tarinan juonteista jäivät tällaiselle Japanin kulttuurihistoriaa tuntemattomalle lukijalle auttamatta hivenen hämäriksi.

Yritin tätä kirjaa lukiessani välttää omien tulkintojen tekemistä, mutta minkäs sitä luonteelleen voi: eräänlaisen 'laajennetun muinaistarun' ja Kenzaburō Ōen oman, hyvin henkilökohtaisen sukukertomuksen lisäksi näin romaanin hyvinkin yleismaailmallisena yhteisöjen synnyn ja yhteisöllisyyden dynamiikan kuvauksena: minkälaiset tekijät saavat sattumanvaraisen ihmisryhmän kokemaan  yhteenkuuluvuuden tunnetta, me-henkeä - jopa niin, että sen puolesta on valmis ankariinkin uhrauksiin?  Aivan ilmeisesti siihen tarvitaan jotakin järeämpää kuin yhdessä jaettu harmaa arki: tarvitaan yhteinen tarina, mieluummin sankarillinen sellainen, tarvitaan satua, taikaa, tähtipölyä - ja ehkäpä myös yhteinen vihollinen... 

Kenzaburō Ōe: M/T ja kertomus metsän ihmeestä ( M/T to mori no fushigi no monogatari, 1986)
Tammi 1995
Suomentanut Kai Nieminen
Alkuperäiskieli: japani

Sōseki Natsume: Kokoro

Kirjallisen Japanin matkani aikana olen lukenut monta romaania, joiden tapahtumat tai teemat kiertyvät erityislaatuisen opettajan/mentorin/mestarin ja hänen oppilaansa välisen suhteen ympärille. Olen tämän lukurupeamani aikana vakuuttunut siitä, mitä aikaisemminkin jo aavistelin: tämänkaltaisia suhteita pidetään Japanissa erityisessä arvossa: sanalla sensei (suom. opettaja, mestari, mentori, jonkin alan ammattilainen) on Japanissa - vielä nykyäänkin - voimallinen kaiku.

Myös Sōseki Natsumen (1867-1916) Kokorossa tämä asetelma on läsnä.  Tarina vie meidät 1900-luvun alkuvuosien Tokioon, missä tapaamme nuoren, itsenäistä elämäänsä aloittelevan nuoren miehen. Maaseudulla syntynyt ja kasvanut nuorukainen onromaanin alussa totuttautumassa kaupunkilaisuuteen ja akateemiseen maailmaan...

Ehkäpä uusi elämäntilanne saa hänet alitajuisesti etsimään jonkinlaista mentoria, tukipylvästä,vanhempaa ja kokeneempaa ystävää.  Siinä lienee syy, miksi nuori mies kiinnittää huomionsa aivan sattumoisin tapaamaansa itseään vanhempaan mieheen ja alkaa tehdä tämän kanssa tuttavuutta. Vähitellen miesten välille syntyykin yhteys, jota voisi kuvailla sanoilla 'omalaatuinen ystäyyssuhde'.

Vanhempi mies, jota minäkertojamme kutsuu maisteriksi (alkukiel. sensei), on älykäs, maailmaan kyllästynyt eksentrikko, joka on vetäytynyt miltei kaikesta sosiaalisesta elämästä kotinsa suojiin. Mutta niin käy, että minäkertojasta tulee maisterin ja tämän vaimon vakituinen illallisvieras. Vaikka heidän rupattelutuokionsa käyvät tämän tästä syvissäkin vesissä, maisteri ei itse koskaan avaa sisintään, ei kerro edes kysyttäessä syytä siihen, miksi on päättänyt hylätä maailman - ja ihmiset. Hänen oma vaimonsakin tuntuu olevan tietämätön hänen sisällään piileksivistä salaisuuksista...

Romaani koostuu kolmesta osasta, joista ensimmäisessä nuori mies ystävystyy (edellä kuvatulla tavalla) maisteriin. Toisessa osassa päädymme nuoren miehen kotiseudulle, minne tämän on palattava isänsä vakavan sairastumisen tähden. Lapsuuskodissa oleskelu on hänelle uuvuttava ja hämmentävä kokemus: mies ei voi olla enää vertailematta synnyinseutuaan ja sen ihmisiä uuteen elämäänsä Tokiossa, eikä tahdo enää löytää samaistumispintaa menneisyyteensä.

Romaanin kolmas osa on sen pisin - ja intensiivisin. Maisteri kirjoittaa nuorelle ystävälleen kirjeen, jossa hän avaa sielunsa pohjiaan myöten - ensimmäistä kertaa elämässään. Teemme aikahypyn, siirrymme vuosikymmenten taa maisterin lapsuuteen ja nuoruuteen, vuosiin, jotka sinetöivät hänen yksinäisen kohtalonsa...

***

Vuonna 1887 syntynyt Sōseki Natsume on yksi Japanin kirjallisuuden moderneista klassikoista. 1900-luvun alussa Natsume opiskeli Lontoossa ja työskenteli tämän jälkeen englantilaiseen kirjallisuuden lehtorina Tokion keisarillisessa yliopistossa. Hänen runsaaseen tuotantoonsa kuuluu muun muassa lukuisia romaaneja, novelleja, runoja, esseitä, matkakertomuksia. Hänen neljätoista romaaniaan julkaistiin alunperin jatkokertomuksina sanomalehdessä, mikä käytäntö oli Japanissa tuohon aikaan tavallinen.

Kokoro on Natsumen ainoa suomennettu teos. Sen henkilöt ovat voineet saada vaikutteita Natsumen omasta persoonasta ja historiasta, mutta kansitekstin mukaan se ei ole varsinainen avainromaani.

Nimi Kokoro on tälle teokselle mitä oivallisin. Suomeksi se merkitsee sydäntä, erityisesti inhimillisenä, tunteisiin ja mieleen liittyvänä käsitteenä. Tässä romaanissa sydän, ihmismielen kaunein vertauskuva, onkin läsnä kaiken aikaa. Natsumen psykologinen ote on huimaavan tarkka - tekstissä voi niin halutessaan nähdä viittauksia myös  psykoanalyysiin. (En tosin ole ko. alueen asiantuntija, mutta mutu-arviot sallittakoon.)
 Natsume kuvaa ihmismielen liikkeitä vastaansanomattomalla, kipua kaihtamattomalla voimalla - ja  hyvin modernisti.

Jos en tietäisi, en veikkaisi tämän teoksen iäksi sataaneljää vuotta.


Blogin japanilaisessa syksyssä tähän mennessä ilmestyneet jutut:
Yasunari Kawabata: Lumen maa
Junichiro Tanizaki: Avain
Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari
Shikibu Murasaki: Genjin tarina 1 ja 2 Kirsikankukkajuhla & Tuuli männyissä
Yasunari Kawabata: Tuhat  kurkea 

Takashi Hiraide: Kissavieras

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Yasunari Kawabata: Kioto

Jun'ichirō Tanizaki: Unien silta

Sōseki Natsume: Kokoro (Kokoro, 1914)
Tammi 1985
Suomentanut Kai Nieminen
Alkuperäiskieli. japani

Skikibu Murasaki: Genjin tarina 1 ja 2 / Kirsikankukkajuhla & Tuuli männyissä

Luultavasti jokainen japanilaisesta kulttuurista kiinnostunut kirjojen ystävä törmää jossakin vaiheessa yli tuhat vuotta sitten syntyneeseen Genjin tarinaan (Genji monogatari). Suurteos on japanilaisen kirjallisuuden  huomattavin klassikko ja samalla yksi maailman ensimmäisistä romaaneista. Tarina kertoo keisarin sivusuhteesta syntyneestä, melkeinpä ylimaallisen kauniista ja älykkäästä pojasta, joka joutuu elämäntiellään kohtaamaan kaikki ne samat ihmisluontoon kuuluvat kiusaukset ja vitsaukset kuin muutkin auringon alla kulkevat - ja saa -  ehkäpä luonteensa vuoksi - kannettavakseen vielä monin verroin enemmän murheita kuin he, jotka katsovat häntä kadehtien. Tarina kietoutuu vahvasti tuhat vuotta sitten vallinneen heian-kauden hovielämään, sen arkeen ja juhlaan. Erityinen huomioni kohdistui siihen, kuinka monisäikeisesti hovinaisena työskennellyt Murasaki kertoo tuhat vuotta sitten eläneiden naisten elämästä.

Teos koostuu yli viidestäkymmenestä pitkästä luvusta, joista vain osa on saanut suomennoksensa Genjin tarinan tuhatvuotisjuhlien yhteydessä 1980-luvulla, neljänä erillisenä kirjana. Suomentajana toimi Martti Turunen (nykyiseltä nimeltään Marutei Tsurunen), joka nykyisin tunnetaan japanin ensimmäisenä ulkomaalaistaustaisena poliitikkona.

Itse tutustuin Genjiin nelisen vuotta sitten löytäessäni suomennoksen ensimmäisen osan eräästä antikvariaatista. Kirjoitin tuosta erikoisesta lukukokemuksesta tänne blogiinkin ja päätin vakaasti jatkaa romaanisarjan seuraamista myös jatkossa. Kirsikankukkajuhlan  herättämistä ajatuksistani ja pääpiirteitä sen sisällöstä voit lukea tästä linkistä. 

Ja hitaita ovat kiireeni: tartuin Genjin tarinan toiseen kirjaan Tuuli männyissä vasta nyt, Japani-teemaviikkojeni yhteydessä. Sen verran on kuitenkin vettä virrannut Aurassa sitten viime näkemän, etten saanut teoksen juonesta kiinni sitten millään: henkilöt ja  tapahtumat tuntuivat niin vierailta, että päätin palata vielä kerran tarinan alkuun  Kirsikankukkajuhlassa. Uudella lukukerralla huomioni kiinnittyi erityisesti siihen, kuinka hienovaraisesti Murasaki kertoo hovin elämästä, ihmissuhteista ja japanilaiseen kulttuuriin liittyvistä pienistä, mutta sitäkin tärkeämmistä yksityiskohdista. Tarinan päähenkilö, loistavan lahjakas ja sädehtivän kaunis keisarin poika Genji toimi minulle tällä kertaa enemmänkin eräänlaisena tarinaan johdattelijana kuin huomioni keskipisteenä.

Kirsikankukkajuhlassa Genji, keisarin ja hänen rakkaimman jalkavaimonsa poika, on vielä teini-ikäinen ja siksi hänen elämänsä on vielä varsin huoletonta ja suorastaan satumaista: hän on keisarin ja koko hovin suosikki, kuin täydellisen jumaluuden inkarnaatio, joka tuntuu saaneen alkunsa jossakin muualla kuin tässä maailmassa

Mutta tarinan edetessä Genjistä sukeutuu ihminen: hän rakastuu kohtalokkaasti keisarin uuteen (kuolleen äitinsä paikan perineeseen) jalkavaimoon. Koska suhde äitipuolen kanssa on tuhoon tuomittu, Genji ryhtyy hurvittelemaan olan takaa, eikä kohta tiedä, miten pitäisi useat rakastajattarensa erillään (ja tietämättömänä) toisistaan.
Ja mikäs onkaan hurvitellessa:  Genji saa keisari-isänsä suosikkina hyvän taloudellisen ja poliittisen aseman - vaikkei jalkavaimon poikana voikaan periä keisarin valtaistuinta. Genji ottaa asemastaan kaiken irti, paistattelee nuoruutensa huolettomuudessa vailla huolenhäivää, vaikka kokee myös sydäntäsärkeviä takaiskuja, usein juurikin noiden edellä mainitsemieni rakkausseikkailujen vuoksi.

Sitä paitsi häntä painaa salaisuus: keisarin vastasyntynyt lapsi on Genjin kaksoiskuva...  Yhdennäköisyys on niin selvä, että on vain ajan kysymys, milloin lapsen oikean isän henkilöllisyys paljastuu.

*

Genjin tarinan toisessa osassa tapaamme aikuistuneen, seestyneen Genjin.  Hänen keisari-isänsä on kuollut, valta vaihtunut, ja Genji joutuu jättämään erikoisasemansa poliittisten juonittelujen takia, jopa pakenemaan pääkaupungista. Mutta tilanteet muuttuvat, kuten klassisissa tarinoissa usein käy...

 Heian-kaudella (794-1185) elänyt keisarinnan kamarirouva Shikibu Murasaki tiesi mistä kirjoitti olihan hovielämä hänelle tuttuakin tutumpaa. Genjin tarina syntyi hiljalleen, Murasakin ryhtyessä kirjaamaan tarinoita muiden hovinaisten iloksi ja viihdykkeeksi, ja pian tarinat alkoivat kiinnostaa yhä laajempaa lukijakuntaa.

Kirjallinen lahjakkuus kulki mitä ilmeisimmin Murasakin suvussa, sillä hänen isoisänsä, isänsä ja useat veljensä olivat poliittisen uransa ohella kuuluisia ja kiitettyjä tankarunoilijoita. Myös Shikibu sai tutustua runouteen ja musiikkiin, myös kiinalaisiin klassikoihin, joiden lukemista pidettiin naisille sopimattomana, peräti kiellettynä. Se, että tästä sisarussarjasta juuri Shikibu ryhtyi luomaan vapaamittaista kertomakirjallisuutta, ei ole yllätys, sillä tuohon aikaan vapaata mittaa pidettiin etenkin naisille ja lapsille sopivana 'puuhasteluna'. Tämä nainen vei tuon harrastelun kuitenkin uudelle tasolle.

Genjin tarinan edetessä Murasaki erotti faktan ja fiktion yhä kauemmas toisistaan ja siirtyi tyylillisesti kohti mielikuvitukseen pohjautuvaa kertomakirjallisuutta, jonka välityksellä esimerkiksi tunteiden ja ihmisuhteiden kuvaukset saivat uusia muotoja. Tämä oli tuon ajan Japanissa (ja ehkäpä Kiinassakin) ennennäkemätöntä.

Murasaki käytti tuota itse luomaansa kirjallista vapautta tehokkaasti hyväkseen Genjin tarinassa. Voin vain kuvitella, minkälaisen aikalaisvastaanoton hänen teoksensa sai, miten syvästi uusi, vapaa tyyli vaikutti: luulen, että moni lukija, moni hovin ympärillä ja sen vaikutuspiirissä elävä nainen löysi tarinan ihmiskohtaloista henkilökohtaista samaistumispintaa. Kuten aiemmin totesin, en voinut lukiessani välttyä siltä tunteelta, että Murasakin tarkoituksena on ollut kertoa Loistavan Genjin elämäntarinan varjolla erityisesti naisten kohtaloista. Genjin lemmenseikkailujen myötä eteemme avautuu kuva tuhat vuotta sitten eläneiden, pääasiassa parempiin piireihin kuuluvien naisten suljetusta ja tarkoin määritellystä elämästä: kuinka kohdata yhteiskunnan ja suvun asettamat kovat vaatimukset, millaista on rakastaa, vihata, kokea mustasukkaisuutta ja häpeää sääntöjä ja muotoja kunnioittavassa yhteisössä, entä millä tavoin kohdata ikäntymisen ja sairauden tuomat haasteet tällaisten olosuhteiden vallitessa?

Murasakin tarinakokoelma avaa ainutlaatuisen kurkistusaukon tuhannen vuoden takaiseen japanilaiseen kulttuuriin. Länsimaisen kulttuuripiirin edusajana tunsin olevani tässä ympäristössä kuin norsu lasikaupassa: teksti vilisee viittauksia asioihin, jotka  eivät minulle avaudu, mutta silti nautin suuresti lukemastani. Teosten lopusta löytyvä, suomentajan laatima selosteosio tuo jonkin verran apua tilanteeseen.

Tunsin, että tämän kulttuuripiirin voima piilee muodossa - ja yksityiskohdissa. Genjin tarinassa runous, kuvataide, tanssi ja laulu kukoistavat, väreillä ja muodoilla on omat, mitä hienovaraisimmin eroteltavat merkityksensä ja viestinsä, olipa kyse sitten taideteoksesta, haikurunojen tai tanssin esitystavasta, keskustelusta, kirjeenvaihdosta, kukkien asettelusta... Taidetta ei välttämättä osaa edes erottaa muusta elämästä erilliseksi ilmiöksi: ne ovat yhtä.

Paradoksi: Muoto antaa rajat - ja vapauttaa. Se, kuinka hyvin ymmärrän muodollisesti rajoitetun viestin todellisen sisällön, riippuu  herkkyydestäni, kyvystäni lukea, nähdä ja kuulla.

Suosittelen tätä lukukokemusta kaikille japanilaisesta kulttuurista kiinnostuneille!


Shikibu Murasaki: Genjin tarina 1 & 2: Kirsikankukkajuhla, Tuuli männyissä
Otava 1981 ja 1982
Suomentanut Martti Turunen
Teosten runot suomentanut Kai Nieminen
Alkuperäiskieli: japani

Ema Saikoo: Tunteeni eivät ole tuhkaa

  Ensikohtaamiseni japanilaisrunoilija Ema Saikoon kanssa on jäänyt mieleeni harvinaisen kirkkaana ja kuultavana muistona: on elokuu 2009, istun pihalammen rannalla ja kuuntelen matkaradiota. Surenkorennot lentelevät veden yllä, iltapäivän aurinko helottaa. Radiosta kuuluu barokkimusiikkia. Kaikki tämä on niin rauhallista, että nukahdan.

Herään runoon. Ensin vain ääni lumoaa minut: miten soinnukas, miltei seireenimäisen ihana se onkaan... Mutta ääntäkin lumovoimaisimmiksi  nousevat sanat: yksinkertaiset, kirkkaat, kauniit sanat, jotka vangitsevat huomioni niin kuin ei mikään pitkään aikaan tätä ennen. On kuin sanat sulautuisivat osaksi edessäni kimmeltävää vettä, osaksi sudenkorentojen ja pilvien tanssia veden väreilevällä pinnalla. Aluksi tuntuu kuin runot olisivat vapaita kaikista kaksoismerkityksistä, mutta eivät sittenkään. Kaiken tämän voisi kuulla myös toisin korvin, toisenlaisena tarinana. 

Kuuluu vaimeaa keväisen joen solinaa,
aamu sarastaa, mutta silkkikertut
eivät liverrä vielä metsikön puissa. 
Idä taivas vaalentaa laaksojen ja vuorien värit,
viimein aamu valkenee, ensin siellä missä kirsikankukat ovat auenneet.

Kun ohjelma päättyy, saan tietää, että runot ovat lähtöisin 200 vuotta sitten eläneen runoilija-kalligrafi-kuvataiteilija Ema Saikoon siveltimestä. Ja että juuri kuulemani Radioateljeen ohjelma perustuu Kai Niemisen suomentamaan ja toimittamaan runokokoelmaan. Hankin teoksen seuraavana päivänä omakseni ja tuosta hetkestä lähtien se on kulkenut mukanani henkilökohtaisena voimakirjanani, jonka äärelle palaan aina kun haluan lukea jotakin hyvin kaunista ja yksinkertaista, kun haluan rauhoittua ja keskittyä juuri tähän hetkeen. Usein minulle riittää yksi runo, joskus viivähdän kokoelman parissa kauemmin, otan kirjan iltalukemiseksi, omaksi tyynynaluskirjakseni. 

***

  Ema Saikoo syntyi keski-Japanissa vuonna 1787 oppineeseen perheeseen: hänen isänsä, länsimaisesta lääketieteestä kiinnostunut henkilääkäri Ema Ransai oli kaikesta päätellen tasa-arvon kannattaja, sillä hän opetti Tahoa (Saikoon syntymänimi) lukemaan ja kirjoittamaan sekä japaniksi että kiinaksi. Lasta ohjattiin myös taiteiden pariin. Ainakin rakkaus kirjoihin näytti siirtyvän isältä tyttärelle kuin itsestään:

Isä avaa hollantilaisen kirjan, lapsi lukee kiinalaisia runoja.

He jakavat yhden yhteisen lampun valon,

kumpikin hakeutuu oman virtansa lähteille.

Isä lukee ajattelemattakaan lepoa,

lapsi kyllästyy ja alkaa ajatella kastanjoita ja bataatteja...

Saikoon taiteilijanimi Shoomu viittaa kiinalaiseen historiaan ja mytologiaan, mutta myös japanilaisen taiteen kulttiaiheeseen, bambuun, johon Saikoo näyttää suhtautuneen myös henkilökohtaisella intohimolla: hän maalasi bambuja omien sanojensa mukaan tuhansittain, hän kirjoitti niistä runoja, hän kuunteli huoneessaan bambujen luomaa musiikkia - hennossa tuulenvireessä bambunlehdet havisevat, tuulen yltyessä bambujen rungot lyövät helisten yhteen.  Bambujen vaatimaton ja sitkeä voima vetosi ja vaikutti Saikon taiteilijapersoonaan koko hänen elämänsä ajan.

Ikkunani edessä lumi taivuttaa kauniita bambunvarsia,

tartun leikinpäin siveltimeen, kumpaakin kättä palelee.

Kaksikymmentä vuotta olen tuskaillut oppiakseni tämän

ja nyt taivas avasi mallikirjan silmieni eteen.

*
Vuodet kuluvat, minä leikin siveltimellä
yksinäisessä huoneessani,
koko elämäni harhautui kerran tälle polulle, 
miten voisin enää löytää pois
Pienet iloni ovat puhtaita ja pyyteettömiä
kuin varjossa kasvavat kämmekät ja solakat bambut,
joiden viluisia hahmoja maalaan.

*
Ema Saikoo: Lumen peittämä bambu (maalauksen ajankohtaa en saanut selville)
Kuvan lähde: nagaragawagarou.com

Saikoo opiskeli kuvataiteita ja runoutta kuuluisien taiteilijoiden ja opettajien johdolla. Hänen tärkein runoudenopettajansa oli Rai San'yoo, joka ihastui runojen lisäksi myös niiden kirjoittajaan itseensä. Pahaksi onneksi Saikoo oli matkoilla San'yoon kosintaretken aikana ja isä antoi kosijalle tylyt rukkaset. Mikä kohtalo! Nopealiikkeinen mies etsi toisen vaimon ja matkoiltaan kotiin palannut, San'yoohon salaisesti ihastunut Saikoo masentui vakavasti kuultuaan isän laittaneen mestarin matkoihinsa.  Huhut kertoivat, että epäonnisesta kosioretkestä huolimatta Saikoon ja San'yoon välille kehittyi ajan oloon ainakin jonkinmoinen rakkaussuhde, josta ei kuitenkaan ole todisteita. Mestari tapasi oppilastaan parinkymmenen vuoden ajan vain seitsemän kertaa, mentorointi tapahtui pääasiallisesti kirjeiden välityksellä. 

   Runoilijattaren rakkauselämä on jäänyt jälkipolville salaisuudeksi. Yhden ihastuksen Saikoon runot kuitenkin paljastavat ja tuokin rakkaus oli luonteeltaan kovin etäinen: Hänen ihaililijansa lähetteli Saikoolle postia, johon runoilijatar vastasi romanttisin, runollisin sanakääntein. He eivät tavanneet tiettävästi koskaan. Mietin, mikä sai Saikoon tyytymään tämänkaltaisiin kirjesuhteisiin:  

Taivaan laidalta, Linnunradan takaa käsiini tuli kirje,
en voi tavata sen kirjoittajaa,
en kylpeä hänen tuoksussaan. 
Meidän kohtalomme yhdistää muste paperilla,
miksi mandariinisorsanaaras olisi katkera
kun ei tapaa koirasta?

Saikoo ei koskaan mennyt naimisiin. Hän eli koko elämänsä isänsä talossa, taiteelle ja perheelleen omistautuen, osallistui runoilijaseuroihin, matkusti toisinaan pääkaupunkiin mestariaan tapaamaan tai katselemaan kirsikan- tai luumunkukkien puhkeamista. Myöhemmin hän jättäytyi entistä enemmän kodin piiriin hoitamaan vanhenevia sukulaisiaan. Tämä oli hänelle täysin luonnollinen valinta, joka kuitnkin pakotti hänet luopumaan paljosta elämässään. Mutta taide - se pysyi aina.

 Tuona aikana taiteiden maailmaan heittäytyminen oli naiselle mahdollista vain, jos hän sattui kuulumaan yläluokkaan. Saikoo oli tässä suhteessa siis yksi onnekkaista. Mutta - kuinka ollakaan - Saikoon taidetta arvotettiin pääasiallisesti hänen naiseutensa kautta: 

Lattialla kukkuroittain piirustuspaperipinoja,
minä vain maalaan bambun kuvia, vaikka tunteeni eivät ole tuhkaa. 

Se mitä ajattelen ei näy ihmisten silmiin, he

 katsovat minua: "taas yksi naistaiteilija".

*

Alituiset, epäilemättä yistäviksi tarkoitetut vertailut miesrunoilijoihin pikemminkin ärsyttivät kuin imartelivat häntä. Tällaisiin kommentteihin syyllistyi mestari San'yookin. Saikoo on tietoinen naiseudestaan, mutta ei kommentoi runoissaan naisten yhteiskunnallista asemaa. Tuntuu, että moinen ei välttämättä häntä edes kiinnostanut; hän vain rakasti runojen kirjoittamista ja maalaamistaan. Tämän koen myös hänen hänen vahvuutenaan: hänen runonsa ovat hyvin omakohtaisia, hyvin  visuaalisia, yksinkertaisin sanakääntein kirjoitettuja, ohikiitäviä hetkiä ajan virrassa. Aiheet hän löysi useimmiten omasta arjestaan: perhe, taide, kauneus, naiseus, luonto, lapsuus,  nuoruus, vanheneminen... Hänen runonsa sisälsivät koko ihmiselämän. Päältä katsoen hyvin tyynien runojen alla välkehtii Saikoon laaja tunneskaala: Ystävien kesken vietetään iloisia, vinintäyteisiä iltoja, riemuitaan nuoruudesta, keväästä. Runoissa flirttaillaan, podetaan ikävystymistä, humallutaan, surraan. Hyvin selväksi käy, että Saikoo kaipaa lähelleen ihmistä, jotakuta, johon turvautua, jolle avata sydäntään muutoinkin kuin kirjeissä. Monet runot kielivät haikeudesta: aika kuluu, ja Saikoo maalaa tuhansia tuulessa heliseviä bambuja, tahraa sormensa musteeseen, hoitaa kämmeköitään ja orkideojaan, suree jo niidenkin kohtaloa. Ja mielenpohjalla ajatus: minun tunteeni eivät ole tuhkaa - missä on minun mandariinisorsaparini?

  Kai Niemisen toimittamassa kokoelmasta löytyy kolmesataa toinen toistaan kauniimpaa ja pysähdyttävämpää runoa vuosilta 1814-1860. Tämän teoksen viimeisen runon Saikoo kirjoitti vuotta ennen kuolemaansa. Ajan kulku näkyy kokoelmassa kauniisti: alkupuolen ujot, kirsikankukkajuhlien keväiset sävyt muuttuvat vähitellen, kypsyvät, saavat syvyyttä ja voimaa ja loistavat lopulta entistä entistä hiotumpina, hopeanhohtoisina.

Yhdeksänkymmentä päivää: kevään värit 

ovat muuttuneet aivan silmissä, 

ikkunan takana tihkusade, nukuttaa keskellä päivää. 

Tuntuu kuin vasta eilen olisin odottanut kirsikankukkia, 

yhtäkkiä onkin jo pionien aika. 

Tunteeni eivät ole tuhkaa -kokoelma sisältää kattavan runovalikoiman lisäksi myös Kai Niemisen kirjoittaman, lyhyen Ema Saikoon elämäkerran, katsauksen suomennostyöhön sekä runojen selityksiä. Kukin näistä on sijoitettu kirjassa omiin osioihinsa.

* Katselin äsken Ylen sivuilta, että edellä mainitsemani Radioateljeen tuottama kuulokuva 'Tunteeni eivät ole tuhkaa' on lähetetty ulos viimeksi viime heinäkuussa. Harmillista, että näitä Radioateljeen helmiä ei pidetä jatkuvassa kuuntelussa Yle Areenan puolella. Toivottavasti Yle uusii ohjelman taas pian. 

**  Pakko vielä erikseen hehkuttaa teoksen suomentajaa ja toimittajaa: miten ihanaa että on olemassa sellainen ihminen kuin Kai Nieminen, joka tuo näitä japanilaisen kulttuurin ihanuuksia suomalaisten tietoisuuteen ja ulottuville!  Kai Niemisen suomennoksia ja hänen omaa runotuotantoaan on tulossa blogiin lähikuukausien aikana lisääkin.

Ema Saikoo: Tunteeni eivät ole tuhkaa

Basam Books, 2009,

Suomentanut ja toimittanut Kai Nieminen

Suomennos tehty kiinan- ja japaninkielisestä alkuteoksesta Shoomu ikoo 1 & 2

Talvilaulu

                                                                                                                  

Aidan luona luumupuu alkaa varkain

  puhjeta kukkaan jo ennen kevättä,

sen tuoksu leijuu kirjailtujen verhojen läpi

  solakat oksat ojentuvat viistoon.

Tartun mittakeppiin leikatakseni pukukangasta,

  täytyy puhallella sormenpäihin,

huudan palvelustytölle, että hakkaa jään kaivosta

  teevettä varten.

Nälkäiset linnut riipovat marjat happomarjapensaasta,

asetan hopeapulloon kukkivan narsissin vanan.

Välillä kuulostaa kuin hyönteiset iskeytyisivät ikkunaan

  sataa harvakseltaan lunta

ja ikkunan siniseen silkkiharsoon

  ilmaantuu monta pyöreää märkää tahraa.

                                  Ema Saikoo: Talvilaulu. Suom: Kai Nieminen

                                                 Teoksesta Tunteeni eivät ole tuhkaa, Basam Books 2009

                                                           

    Japanilaisen Ema Saikoon (1787 - 1861) runot ovat tulleet minulle vuosien mittaan hyvin läheisiksi. Jonakin hetkenä minun täytyy tehdä hänen elämästään ja runoudestaan pidempi postaus.

*

 Kirjablogeissa valitaan tänään vuoden 2014 parhaat kirjat. Palkintoja annetaan kaikkiaan neljä: Finlandia, Globalia, Tieto ja Kuopus. Lisää tietoa antaa Kirjavinkit.
Itse jätin osallistumatta äänestykseen, sillä olen lukenut viime vuoden kirjasadosta tähän mennessä vain muutaman. Otanta olisi ihan liian pieni.

P.S. Kuvan lumisista narsissin nupuista otin viime toukokuussa, pakkasherra temppuili silloinkin...

Shikibu Murasaki: Genjin Tarina 1

Kirsikankukkajuhla

Shikibu Murasaki: Genjin tarina 1 Kirsikankukkajuhla, 303 s.

Japaninkielinen alkuteos: 源氏物語, Genji monogatari

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1980

Suomentanut Martti Turunen (Marutei Tsurunen)

Runot suomentanut Kai Nieminen

  ' 'Sinisen  meren laineet ' oli koko ohjelman kohokohta; syksyn väriloistoon verhoutuneiden vaahterain alla tanssiessaan Genji sai kaikkien varauksettoman ihailun osakseen, katselijat joutuivat suorastaan pelonsekaisen kunnioituksen valtaan. Tanssin aikana oli Genjin tukkaan sidottu vaahteranlehvä karistanut värikkäät lehtensä maahan ja koska se ei enää sellaisenaan sopinut yhteen hänen kasvojensa kauneuden kanssa, taittoi eräs palatsin vasemman sivustan hovikaartin kenraali keisarillisen aition edestä useita krysanteemin kukkia ja työnsi ne Genjin tukkaan...--  Auringonlaskun aikoihin ripotti pieni sadepilvi vettä juuri sen verran että saattoi kuvitella taivaidenkin ratkenneen kyyneliin. -- ... ja kaikki olivat jo vakuuttuneita että hän kuului johonkin täydellisempään maailmaan. Jopa sivistymättömät alemman asteen palvelijat, etäältä puiden ja kivien lomitse tanssia kurkistelevat rahvaan miehet, ja ylipäätään kaikki, jotka vähänkin käsittivät tällaisia asioita, joutuivat Genjin nähdessään kyynelten valtaan'.

  Tämä pitkähkö lainaus Kirsikankukkajuhlasta kertoo hyvin, minkälaiseen sankariin törmäsin tutustuessani tuhat vuotta sitten kirjoitettuun Genjin tarinaan. Heian-kauden Kiotossa, keisarillisessa hovissa elävä Genji on ylimaallisen kaunis, sivistynyt, upea, sulavakäytöksinen,  sanalla sanoen täydellinen nuori mies. Hänellä on kuitenkin yksi puute, jota mikään hänen taivaallisesta olemuksestaan ei voi korvata: poika on syntynyt keisarin ja hänen epävirallisen jalkavaimonsa suhteesta, eikä näin ollen koskaan voi nousta kruununperilliseksi. Pojan äidin kuoltua keisari ottaa Genjin erityissuojelukseensa ja pitää tätä rakkaampana lapsenaan, yli kruununperijänkin. Keisari rakastuu pojan äitiä muistuttavaan prinsessa Fujitsuboon, josta ajanoloon tulee pienen Genjin läheinen ystävä.

  Genjin varttuessa hänen kiintymyksensä Fujitsuboon kasvaa rakkaudeksi. Tietäen suhteen mahdottomuuden, Genji alkaa etsiä itselleen täydellistä naista, ohjenuoranaan hovissa itseään kokeneempien miesten kanssa käydyt keskustelut, joissa eri naistyyppien edustajia arvioidaan yksityiskohtia kaihtamatta, aiheeseen sopivien, omakohtaisten ja tietenkin hyvin, hyvin opettavaisten tarinoiden kera.

  Koska Genji on olemukseltaan niin kaunis ja muutoinkin erinomainen, hänen ei ole vaikea tutustua vastakkaiseen sukupuoleen: hän uppoutuu naisseikkailuihin koko nuoruutensa tarmolla, rikkoo tiukkoja ettikettisääntöjä mennen tullen ja tapailee samaan aikaan niin monia naisia, että lopulta hänen pasmansa sekoavat ja hänen inhimillinen puolensa heikkouksineen tulee ensi kertaa esiin. Aina rakkausseikkailut eivät pääty hyvin ja usea hänen rakastajattaristaan kokee traagisen kohtalon. Kirsikankukkajuhlan kansitekstissä naisseikkailujen kerrotaan kumpuavan pääasiassa lohduttomasta rakkaudesta prinsessa Fujitsuboa kohtaan. Minä ajattelin kirjaa lukiessani kuitenkin niin, että tuskinpa nuorukainen erityisen traagista lähtökohtaa seikkailuilleen  tarvitsee: onhan hän häikäisevän komea, miehuutensa kynnyksellä oleva keisarin suojatti, jonka yrtintuoksuisen viitan liepeisiin  melkeinpä nainen kuin nainen lankeaa, iästä ja yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Kukapa nuori mies kieltäytyisi seikkailuista?

   Kirsikankukkajuhla koostuu pitkälti näistä Genjin enemmän ja vähemmän onnistuneista rakkausseikkailuista, mutta niiden ohella romaani avaa ikkunoita muinaisen Japanin monimutkaiseen tapakulttuuriin. Naisten ja miesten seurustelu oli tuolloin ankarasti säänneltyä, kahdenkeskiset keskustelut käytiin usein runomuodossa ja niin, että nainen oli useimmiten vetäytynyt verhojen tai kaihtimen suojaan. Runokeskustelua käytiin myös kirjeitse: paperin laatu, väri, musteen paksuus, kirjoitusasu ja runon soljuvuus kertoivat paitsi kirjeen lähettäjän sivistystasosta, myös hänen tunteistaan runon saajaa kohtaan.
Runokeskustelut saattoivat sujua esimerkiksi tähän tapaan:

 'Nykyaikainen viisisävelinen musiikki ei ollut hullumpaa kuultavaa kirkkaassa kuutamossa. Innoissaan mies vetäytyi kaihtimien viereen ja kuiskasi: ‘Syyslehtien peittämä puutarha vaikuttaa koskemattomalta, nähtävästi kukaan ei ole ehtinyt ennen minua.’ Toteamus kuulosti kyyniseltä. Mies taittoi krysanteemin oksan ja ojensi sen verhojen taakse.
‘Kotonsoitto, kuu - mykistävän kaunista
Maja sellainen, joka houkuttelee poikkeamaan asiattakin.

Saanhan uskoa, että tuhlasit sulosäveliä juuri minulle?’ Miehellä tuntui olevan varaa kujeiluunkin. Naisen vastaus oli yhtä lailla kiusoitteleva: 
'Syysmyrskyn pauhuun sekoittuu huilun ääni. Ei asetu myrsky lehtiin, ei huilu kotoni ääreen, vaikka pyytäisin.’

    Genjin tarina on yksi maailman ensimmäisistä romaaneista. Sen kirjoittaja Shikibu Murasaki, sivistynyt kiotolainen hovinainen, toimi muun muassa keisarinnan kamarirouvana ja opetteli jo varhain kirjoittamaan runoja ja soittamaan kotoa, mutta teki myös jotakin sellaista, mitä tuona aikana pidettiin naisille sopimattomana, melkein kiellettynä: hän opetteli lukemaan kiinalaisia klassikoita. 
Murasaki  kirjoitti tarinansa alun perin omaksi ja muiden hovinaisten iloksi, mutta kuten kaikille hyville tarinoille käy, tekstit levisivät aikaa myöten kaukana maakunnissa asuvien vallasnaisten lukemistoksi ja myös itsensä keisarin käsiin. 

  Genjin tarinan alkuperäiset käsikirjoitukset ovat kadonneet, romaanin ensimmäiset luotettavat kopiot ovat peräisin 1200-luvulta. Tarina koostuu yhteensä 54 luvusta, joista on suomennettu vain noin kolmannes yhteensä neljänä niteenä. 
Tarinalle on vuosisatojen kuluessa annettu hyvin monenlaisia tulkintoja. Minä itse näen Murasakin teksteissä kätkettyä ironiaa Heian-aikakaudella eläneitä ylhäisömiehiä ja heidän hiukan sovinistisia elkeitään kohtaan. Saattaa toki olla, että katson asiaa oman aikani näkökulmasta, mutta kovasti minua kiinnostaa, miten Genjin hahmo kehittyy tarinan edetessä; kasvaako keisarin kultapojasta koskaan kunnon miestä ;)
 

  Ensimmäisessä kuvassa kirjan takaa kurkistava nainen on yksityiskohta kiotolaisesta fajanssiveistoksesta (kirjasta W.B.Forman: Kaukomaiden taidetta, 1959).