'Oh, siinä oli kirje häneltä! tuo sininen kirjekuori. Se oli hänen käsialaansa. Ja Peterin oli pakko lukea se. Siinä taas oli tulossa kohtaaminen, joka oli oleva piinallinen! Hänen kirjeensä lukeminen vaati pirunmoista voimanponnistusta. "Kuinka taivaallista oli nähdä hänet jälleen. Hänen täytyi sanoa se." Siinä kaikki.
Mutta se järkytti häntä. Se suututti häntä. Hän toivoi, ettei Clarissa olisi kirjoittanut. Kun se tuli hänen ajatustensa kukkuraksi, se oli kuin isku kylkiluiden väliin. Miksi hän ei antanut Peterin olla...'
Olen aina näihin päiviin saakka pitänyt Virginia Woolfia vaikeasti lähestyttävänä kirjailijana. Mielikuvani hänestä ovat olleet synkkiä, ahdistuneita, kohtalonomaisiakin. Ja -tietenkin- oletin hänen kirjojensakin olevan sellaisia, jotka imaisevat lukijankin energiatasot nollille. Tiesin Woolfista etukäteen hyvin vähän: hänen elämäntarinansa pääpiirteet tietenkin, katsottuani hänestä tehtyjä dokumentteja ja Michael Cunninghamin teokseen pohjautuvan Tunnit-leffan. Tänä keväänä tunsin ajan olevan kypsä: tartuin Woolfin tuotantoon ensimmäistä kertaa elämässäni - ja yllätyin. Ja samalla olin suorastaan iloinen siitä, kuinka väärässä olin Virginian suhteen ollut: ainakin tämä ensimmäiseni, Mrs. Dalloway on kuin tiivistettyä energiaa. Yksi kesäinen, timanttina hohteleva hellepäivä, miten paljon siihen voi mahtuakaan: menneisyys ja tuleva, koko elämä, monta elämää.
On kesäkuun alku Lontoossa vuonna 1922. On vielä varhainen aamu kun Clarissa Dalloway lähtee kotoaan kävelläkseen kukkakauppaan ostamaan ruusuja illalla pidettäviin seurapiirikutsuihinsa. Ruusut hän haluaa hankkia itse, ne ovat ainoita leikkokukkia, joita hän voi rakastaa... Alkukesäinen aamu, Lontoo, sen ihmiset, kadut ja puistot täyttyvät auringosta, lämmöstä ja uuden päivän odotuksesta. Clarissa kävelee kaiken tämän hyörinän keskellä ja tuntuu kuin kaupungin sielu ja hän sulautuisivat yhdeksi: kaikki on tässä: pilvet, vihreys, lämpö, siniharmaa aamu-usva, touhukkaat nuoret miehet ja nauravat nuoret tytöt musliinimekoissaan jo aamuvarhaisella. Epäilys elämän tarkoituksettomuudesta, satunnaisia ajatuksia nuoruudesta, liikenteen häly ja kuinka outoa oli astua puistoon ja tuntea hiljaisuus.
'He saattaisivat olla erossa satoja vuosia, hän ja Peter, sillä Clarissa ei koskaan kirjoittanut ja Peterin kirjeet olivat rutikuivia, mutta sitten äkkiarvaamatta juolahti mieleen: jos hän olisi nyt tässä kanssani, mitä hän sanoisi?'
Nuoruus, viattomuus, valintojen vaikeus, vääjäämättömästi ohitsemme kulkeva aika... Tiesikö Clarissa mistä luopui, kun päätti silloin kauan sitten valita Peterin sijaan turvallisen ja varman Richardin? Hän, Clarissa Dalloway, tyyni, toisten silmin niin ehyt ja ylväs, onkin sisältä niin sirpaleinen, kuin nuori itseään etsivä untuvikko, itselleenkin vielä vieras. Varsinkin nyt, pitkän sairastelunsa jälkeen hän tuntee kuin hirviö liikahtelisi hänen sisällään. Pötyä! Pötyä! hän huudahti itsekseen painautuessaan sisään Mulberryn kukkakaupan työntöovesta.
Tämä on oleva se päivä, jona Peter Walsh saapuu tapaamaan Clarissaa, vaikka on keskeyttänyt Intian komennuksensa aivan muista syistä: hänen on nähtävä Clarissa, senkin uhalla että tietää yhä vieläkin olevansa voimaton naisen edessä, aivan samoin kuin nuoruudessaan. Siinä hän istuu, illaksi varaamansa vihreä leninki sylissään ja ompelee, pyytää Peteriä pistäytymään illalla, hän pitää juhlat, ensimmäisensä sitten toivuttuaan. Peter purskahtaa itkuun - Miksi, mies ei ymmärrä reaktiotaan, eihän enää rakasta Clarissaa, ei tunne tätä kohtaan sitä suunnatonta intohimoa, joka nuoruudessa purkautui usein kyyneliin ja loukkauksiin 'Ota minut mukaasi' huomaa Clarissa ajattelevansa. Mutta ei hän kuitenkaan ollut se oikea... Mikä ikuinen ristiriita toiveiden ja todellisuuden välillä!
Mutta tämä päivä ei ole yksin omaan Mrs. Dallowayn. Woolf näet sukeltaa huumaavalla voimalla myös hänen lähipiiriinsä ajatuksiin ja elämään: Clarissan mies, heidän tyttärensä ja perheen laajaan kontaktiverkostoon kuuluvat ihmiset tuovat tarinaan omat kokemuksensa ja aistimuksensa. Näin teksti elää ja muuntuu lakkaamatta. Woolf on mestarillinen tunnetilojen kuvaaja ja samalla, aivan kuin salaa, hän tuo tarinaan särmää: ensimmäinen maailmansota on ohi, mutta englantilainen yläluokka koettaa vielä pitää kiinni ikiaikaisesta, silatusta ja kovin staattisesta maailmanjärjestyksestään. Woolfin seurapiireihin kohdistama ironia on toisinaan jopa alleviivaavan rajua, mutta usein niin hienojakoista, että ironiaa on vaikea havaita kauniin tekstin alta. Tämä luo tarinaan vain lisää hienoa kontrastia.
Elämän brutaali raadollisuus tulee peittelemättä esiin sodassa kunnostautuneen nuoren miehen, Septimus Warren Smithin hahmossa, joka kotiuduttuaan sairastuu psykoosiin. Woolf kuvaa Septimuksen mielen särkymistä ja sen seurauksia tarkasti ja tulee samalla pohtineeksi yksilönvapauden ja yhteiskunnallisen (pakko)vallan ikuista rajankyntiä. Septimus on tässä tarinassa selkeästi ulkopuolinen, mutta hänen roolinsa on romaanin sisäisen tasapainon kannalta äärettömän tärkeä, sillä mielestäni hän edustaa romaanissa niitä mielen tasoja, jotka muiden henkilöiden on asemansa tai pelkän pelkuruuden vuoksi pidettävä pimennossa, piilossa muiden katseilta, jopa oman tietoisuutensa ulkopuolella. Näin ollen Septimus nousee tarinassa eräänlaiseksi kristus-hahmoksi, roolinsa loppuun saakka vieväksi sijaiskärsijäksi.
Wirginia Woolf kuuluu modernin kirjallisuuden ehdottomiin edelläkävijöihin. Voin vain kuvitella, millaisen vastaanoton Mrs.Dalloway on saanut ilmestyessään vuonna 1925, sillä vielä nykyäänkin romaani on omiaan aiheuttamaan lukijalleen WAU-kokemuksen. On ihmeellistä, että pian yhdeksänkymmentä vuotta täyttävä teos on sisimmältään ja sydämeltään näin tuore.
Tarina etenee katkeamattomana, vapaasti ryöpsähtelevänä tajunnanvirtana, mutta niin jäntevänä ja selkeänä, että tekstiä on helppo seurata. Woolf kuljettaa lukijaa kohtauksesta toiseen keveästi, on kuin hän puhaltelisi höyhentä ilmassa ja vain katselisi, minne se seuraavaksi kulkunsa suuntaa... Romaani on rakenteeltaan niin katkeamaton, että toisinaan tuntui kuin olisin katsellut yhden otoksen elokuvaa. Teoksen kaikki nyanssit huomatakseen se kannattaisikin lukea - jos mahdollista - täysin keskeytyksittä tai mahdollisimman pienin keskeytyksin. Testasin ajatusta, luin kirjan vielä uudelleen ja toden totta: Woolfin tyylin hienot erityispiirteet loistivat tällä kertaa entistäkin kirkkaampina.
¤ Mrs. Dalloway on varmastikin tuttu monellekin kirjabloggaajalle, mutta kirjasta tehdyn jutun löysin vain Järjellä ja tunteella- ja Leena Lumi -blogeista.
Wirginia Woolf: Mrs. Dalloway (Mrs. Dalloway, 1925)
Kustantaja: Otava 2011, 4. nidottu painos, 277 s.
Teos ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1956
Suomentanut Kyllikki Hämäläinen
Alkuperäinen kieli: englanti