Helmersson hyppää pyöränsä selkään ja lähtee etsimään harhaanjohtamiaan sieluja Länsipohjalaisilta kylänraiteilta. Vanhan sielunpaimenen pettymykseksi suurin osa hänen seurakuntalaisistaan on ehtinyt jo kuolla, jäljellä ovat enää vanha, kuolinvuoteellaan sinnittelevä Gerda sekä nelikymppinen Marita, joka niin kovasti muistuttaa jotakuta Olofin läheisesti tuntemaa…
Seudun uskonelämä näyttää käyneen oman kuolinkamppailunsa jo aikaa sitten: taivaallista käyttöä vaille jäänyt rukoushuone on muutettu metsästysseuran kokoontumistilaksi, jonne rakennuksen entinen päämieskin toivotetaan tervetulleeksi: ‘talvi-iltaisin täällä lyödään korttia!‘, hänelle luvataan. Rukoushuoneen kultaisin raamatunlausein koristeltu saarnastuolikin on saanut uuden elämän Nybrännan Bertilin hunajatarhoilla ja toimii siellä siunauksellisena mehiläispönttönä. Jokin liikahtaa Helmerssonin sisimmässä.
Entisen seurakuntansa mantuja kierrellessään Helmersson näkee, kuinka aika ja alakulo ovat harmaannuttaneet ennen niin eläväisen seudun, sen kylät, talot ja asukkaat. Helmerssonia muistetaan täällä hyvällä: hekin, jotka eivät saarnaajan voimallisesta yrityksestä huolimatta Herran pelkoon koskaan kääntyneet, sanovat hänen tuoneen seudulle elämää. Hänen vuotensa täällä olivat olleet kaikin tavoin siunauksellisia!
Vanha herätyssaarnaaja on hämmennyksissä. Alun alkaen kristallinkirkkaana siintänyt takaisinkäännytystehtävä näyttää käyneen mahdottomaksi, koska seurakuntaa ei enää käytännössä ole olemassa. Hänen mielessään myllertää muutakin: mitä vastata kuolinvuoteellaan makaavalle, uskossaan raudanlujalle Gerdalle, joka ennen kirkkauteen siirtymistään haluaa tarkentaa muutamia mielessä pyörineitä uskonkysymyksiä. Ja mitä tehdä, kun juuri se syntinen, jota hän ei koskaan, kovista yrityksistä huolimatta saanut käännytetyksi Jumalan pelkoon, pyytää häntä pitämään vielä yhden tulikivenkatkuisen saarnan 'ihan vain vanhojen hyvien aikojen muistoksi'. Voisiko entinen hengenmies saarnata omatuntoaan vastaan, kohdata saarnaamisensa vaikkapa puhtaana taidenautintona. Siinäpä on Helmerssonille taas uutta pohtimisen aihetta. Hän huomaa kaipaavansa saarnaamista, se on tosiasia, jota ei käy kieltäminen.
Akvaviitti on kertomus uskon ja epäuskon törmäyksestä, rakennemuutoksen kurimukseen joutuneesta maaseudusta, vahvasta paikallisidentiteetistä, Me-hengestä. Se on kertomus peräänantamattomuudesta, elämän pienistä ja suurista ihmeistä, salaisuuksista, joita ei voi järjellä selittää ja joiden edessä tulisieluisinkin luopurisaarnaaja joutuu lopulta nöyrtymään.
Tartuin aiheltaan hieman yllättäväänkin Akvaviittiin muun muassa siitä syystä että tiesin Thorgny Lindgrenin loistavaksi satiirikoksi. Enkä pettynyt: Lindgrenin lempeän satiiriseen kerrontaan ei kerta kaikkiaan voi olla ihastumatta. Teksti on yksinkertaista ja maanläheistä, sen jälkimaussa on häivähdys jälkiuunileipää ja mustaa, mehevää multaa. Satiiri osuu, mutta se on kilttiä kuitenkin, - onneksi, sillä juuri näin sydämellisen kohtelun Länsipohjan sitkeäluonteinen, lempeä väki mielestäni ansaitsikin. Ja vielä yksi erityishuomio: Oli ihanaa huomata Lindgrenin olevan niitä kirjailijoita, jotka malttavat olla alleviivaamatta ja selittelemättä kirjoittamaansa. Mikä luottamuksen osoitus lukijaa kohtaan!
Romaanista löytyy tarinaa myös muun muassa näistä blogeista: Leena Lumi, Kirjantila ja Unni lukee
Torgny Lindgren: Akvaviitti ( Norrlands Akvavit, 2007)
Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2009
Suomentanut Liisa Ryömä