"Siinähän te olette", Dicky sanoi hymyillen.
"Katsopa", Tamsin sanoi, "kissanpentusi on täällä. En tiedä miten se taas pääsi sisään. Olen leikkinyt sen kanssa. Härnää sitä tällä, se tykkää siitä."
Tamsin päästi irti Kitin kädestä ja poimi lattialta Clairen villalankavyyhden. Hän ojensi sen Kitille, joka tarttui siihen ja asettui lattialle kissanpennun viereen, lähelle äitiään. Tamsin ja Dicky vilkaisivat toisiaan. Tamsin hymyili hieman, ja Dicky nyökkäsi ja palasi sanomalehtensä pariin. Perhe istui olohuoneessa ja odotti että illallinen olisi valmis.
Yllä oleva kohtaus noudattelee miltei täydellsesti ikonisiksi muodostuneita mielikuviamme onnellisesta perhe-elämästä: kaikki näyttää olevan hyvin, paremmin kuin hyvin, ja juuri siinä piilee kohtauksen suuri traagisuus.
Vain hetkeä aiemmin lukija on saanut todistaa kuinka perheen isä, tuo suopeasti hymyilevä ja lehteensä uppoutuva Dicky, on hakannut varhaisteini-ikäisen tyttärensä Kitin miltei sairaalakuntoon. Hän hallinnoi väkivallalla myös toista tytärtään Tamsia ja vaimoaan Clairea, mutta varoo aina jättämästä heihin näkyviä jälkiä.
Kohtaus tiivistää Kotiinpaluun ydinteeman: jokaiseen yhteisöön, olivatpa ne miten suuria tai pieniä tahansa, sisältyy aina vallan väärinkäytön mahdollisuus. Nokkimisjärjestykset liitettyinä sosiaaliseen statuksen ja kasvojen menettämisen pelkoon ovat vaarallinen yhdistelmä, joka saa ruutinsa ihmismielen synkimmistä pelon syvänteistä, niin myös tässä kertomuksessa. Sosiaalisen paineen alla saatamme ummistaa silmämme asioilta, jotka joissakin toisissa olosuhteissa näyttäytyisivät meille silkkana hulluutena.
Jones kietoo tarinansa kahden ylempää keskiluokkaa edustavan perheen ympärille. Äsken tapaamamme hirviömäisen Dicky Carmichaelin alaisen Gilbert Aldridge perhe koostuu uudesta nuoresta vaimosta ja Lewis-pojasta, josta on vuosien mittaan kehkeytynyt kulmakunnan pelätyin nuorimies. Hänen isänsä yrittää säilyttää kasvojaan ja huteraa sosiaalista statustaan, vaikka on selvää että korttitalo on luhistumaisillaan.
Traagisessa onnettomuudessa äitinsä menettänyt 19-vuotias Lewis nousee tarinan keskiöön. Poika on jäänyt yksin ja alkanut oirehtia, koska isä on kieltäytynyt näkemästä poikansa surua - ja siinä sivussa kieltänyt ehkä myös omat tunteensa - ja myöhemmin, asioiden luisuessa yhä pahempaan suuntaan, on liian myöhäistä etsiä yhteistä säveltä.
Jones seuraa Lewisin rosoista, vastoinkäymisillä reunustettua elämänpolkua kosketusetäisyydeltä. Kahden perheen, Carmichaelien ja Aldridgejen tiet risteävät tarinassa monella tasolla. Sovitusta haetaan, mutta saavutetaanko sitä koskaan?
Brittiläinen, käsikirjoittajanakin toimiva Sadie Jones tietää, kuinka kirjoitetaan lukijoita vetävä teos. Näin totesin luettuani pari vuotta sitten hänen ensimmäisen suomennoksensa Ehkä rakkaus oli totta ja saman voin todeta myös Kotiinpaluun kohdalla.
Jonesin käsikirjoittajatausta näkyy hänen kaunokirjallisessa tekstissään: tuossa äsken mainitsemassani jutussa kirjoitin asiasta näin: "Myös roolitus pelaa: jokainen romaanin neljästä päähenkilöstä kuvastaa oivallisella tavalla ihmismielen eri kerroksia."Tässä piilee myös Jonesin heikkous: tuntuu kuin hän asettaisi henkilönsä näyttämölle ja näkisi heidät enemmänkin 'lihallistettuina' ideoina ja ajatuksina kuin ihmisinä. Metodissa ei olisi sinänsä mitään vikaa, kunhan saumat eivät näkyisi ihan näin selvästi. Näyttämöllisyys tulee esiin erityisesti Lewisin hahmossa, jonka Jones on ladannut täyteen tarkoitushakuisia intentioita. Harvoin peräänkuulutan teosten uskottavuutta, mutta nyt sille olisi ollut tarvetta.
Kotiinpaluulla oli hyvät hetkensä ja jo niiden vuoksi tämä teos kannatti lukea. Mielenkiinnolla odotan Jonesin tulevaa tuotantoa ja toivon että hän jossain vaiheessa malttaa jättää käsikirjoittajan viittansa narikkaan. Sitä odotellessa.
Sadie Jones: Kotiinpaluu (The Outcast, 2008)
Otava 2016
Suomentanut Marianna Kurtto
Alkuperäiskieli: englanti