Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

Ensi alkuun en aikonut tuoda 'Japanilaiseen syksyyni' yhtäkään Haruki Murakamin teosta, sillä olen teemaviikkojeni yksi tärkeimmistä  tarkoituksista on tutustua kirjailijoihin, joita en aiemmin ole lukenut - ja Murakamiahan minä olen hehkuttanut täällä blogissa muistaakseni jo yhdeksän teoksen verran. Mutta suunnitelmat muuttuvat: huomasin, että häneltä on melko lyhyen ajan sisällä tullut peräti kolme suomennosta, joihin en ole vielä ehtinyt tutustua, joten päätin päivittää tilannetta.

Valitsin luettavakseni vuonna 2015 suomennetun Maailmanloppu ja ihmemaa -teoksen. Jo kolmekymmentäkolme vuotta sitten japanissa ilmestynyt 'semitiiliskivimäinen' romaani on arvioiden mukaan yksi Murakamin pääteoksista.

Murakamia paljon lukeneena olen tottunut hänen teostensa henkeen, tietynlaiseen 'vapaaseen kreisiyteen', uuskummuuteen, unen, toden ja fantasiaelementtien villiin vuoropuheluun. Ja juuri noiden elementtien takia jaksan innostua hänen kirjoistaan yhä uudelleen ja uudelleen.
Tämänkertainen lukukokemus vei nuo elementit kuitenkin aivan uudelle tasolle: Maailmanlopussa ja ihmemaassa imeydyin fantasian ja surrealismin ytimeen, ja putkahdin sieltä vähän myöhemmin ulos mieli, sukat ja tukka makkaralla - aivan niin kuin tämän genren äärellä täytyy käydäkin.
Täytyy myöntää, että  luettuani viime aikoina paljon sellaisia sanoissaan säästeliäitä kirjailijoita kuin esimerkiksi Kawabata tai Tanizaki, minun oli orientoiduttava uudelleen Murakamin tyyliin, joka nyt tuntuikin yllättävän runsaalta ja pikkutarkalta.

Meno oli nyt niin villiä, että tarinan fantasia-ainekset suorastaan vyöryivät kirjan sivuilta (kyllä, myös sähkökirjan kohdalla voi käydä niin), tarttuivat lukijan hiuksiin ja silmäripsiin, tipahtelivat sohvalle ja mattojen alle, niin että sain lakaista tarinasta karanneita pieniä yksisarvisia, isännistään ja emännistään eksyneitä yksinäisiä 'varjoja' ja luettujen unien rippeitä lattioilta ja nurkista vielä viikon kuluttua siitä kun olin saanut kirjan päätökseen. Yksi eläinressukka taisi päästä karkuun kaapin taa (tätä se Murakamin lukeminen teettää!)

Sitä, mistä tämä tarina kertoo, on miltei mahdotonta avata ymmärrettävästi. Romaanin tapahtumat sijoittuvat kahteen erilliseen, toistensa lomiin liukuvaan todellisuuteen, 'Maailmanloppuun' ja 'Kovaksikeitettyyn ihmemaahan'. Kaiken taustalla häälyy taistelu tiedosta ja vallasta: Kovaksikeitetyssa ihmemaassa tapaamme nimettömäksi jäävän minäkertojan, joka on luovuttanut tietoisuutensa suuren, ihmismieltä ja valtavia tietomääriä tutkivan ja hallitsevan organisaation käyttöön. Organisaatiolla on vastassaan voimakas, tiedosta ja vallasta kilpaileva vihollinen, eikä aikaakaan kun olemme keskellä agenttielokuvia muistuttavaa välienselvittelyä, jonka keskelle asioiden perimmäisistä seikoista tietämätön päähenkilömme joutuu...

Ihmemaan  tapahtumat vaikuttavat myös päähenkilön mieleen rakennettuun simuloituun todellisuuteen, täydelliseen, varjottomaan ja sieluttomaan maailmaan, joka edustaa kaikkien maailmojen loppua. Täällä tapaamme kaikki yhteisen alitajuntamme pohjavirrat ja arkkityypit, satumaailmamme, pelkomme, toiveemme, painajaisemme... Tänne maailmamme myös loppuu, ellei sankarimme löydä pelastavaa tekijää ajoissa. Kilpailu aikaa vastaan käydään kahdella tietoisuuden tasolla, eikä hengähdystaukoja tarjoilla ilmaiseksi...

En tiedä ketään toista kirjailijaa, joka näin röyhkeän rohkeasti sekoittaisi samaan romaaniin kovaksikeitettyä agenttitarinaa, satueläimiä, tieteisjännäriä, 'sielutiedettä', filosofiaa - ja teinipojan fantasioita muistuttavia juonteita. Lopputulos on suorastaan häkellyttävä. Luulen, ettei Murakami kirjoittaessaan mieti tippaakaan sitä, onko hänen kirjoittamansa teksti 'vakavasti otettavaa kirjallisuutta' vai ei. Juuri tätä rohkeaa heittäytymistä ihailen Murakamissa eniten.

Ärsytyksen aiheitakin löytyi: Murakami kirjoittaa naisista tavalla, josta en tiedä, edustaako se hänen omaa naiskäsitystään vai onko kyseessä vain 'tosi kummallinen kerronnallinen ratkaisu'. Tällä kertaa kirjasta löytyy lukuisia naisten painoa ja muotoja kommentoivia kohtia, jotka muutaman kerran toistuttuaan alkoivat suorastaan nolottaa. Kaikeksi onneksi tällaiset nolot 'kauneusvirheet' katoavat tarinan valtaisaan kohinaan...

Tämä teos on silkkaa tajunnanvirtaa, mielen syvyyksiä ja loppuaan kohden kiihtyvää vauhtia.
Kirjan loputtua mieleen nousee yllättävän ajankohtaisia kysymyksiä: voisivatko kirjassa esitetyt skennaariot toteutua jopa lähitulevaisuudessa, kun tekoäly ja bittiteollisuus kehittyvät entistä nopeammin - luovat maailmoja ja vaikuttavat arkeemme -ja  mieleemme - jo nyt tavoilla, joista koskaan aikaisemmin ei ole osattu edes uneksia?

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

On ihanaa huomata, että japanilaisia kirjailijoita suomennetaan nykyään huomattavasti enemmän kuin ennen - tai siltä minusta ainakin tuntuu. Pienimuotoisen trendin nostattajana saattaa olla Haruki Murakami ja hänen suosionsa, joka täällä Suomessakin (ainakin kirjallisuuspiirien sisällä) on ollut suhteellisen suurta. Moinen hypetys on omiaan herättämään kiinnostusta myös muita japanilaisia nykykirjailijoita kohtaan.
Kustantajat ovat innostuneet tuomaan suomalaisten lukijoiden ulottuville sellaisia kirjailijanimiä kuin Hiromi Kawakami, Yoko Ogawa, Takashi Hiraide, joitakin nimiä mainitakseni. Toivon että suunta jatkuu ja saamme tutustua yhä uusiin japanilaisiin kirjoittajiin...

Olen säästellyt edellä mainittuja kirjailijoita Japani-viikoilleni, fiilistellyt jo etukäteen aikaa, jona saisin tarttua heidän teoksiinsa. Minulla oli tietenkin myös melkoisia odotuksia tulevia lukutuokioita kohtaan, joten tottakait minua vähän jännittikin miten tässä kävisi.

Viime keväänä suomeksi ilmestyneen Sensein salkku -romaanin kirjoittaja Hiromi Kawakami on  palkittu pitkän linjan kirjailija. Teos voitti ilmestymisvuonnaan Japanissa jaettavan Tanizaki-palkinnon ja oli ehdolla Man Asian -palkinnon saajaksi.

Sensein salkku oli hyvin viehättävä lukukokemus. Kerronnaltaan se on vähäeleinen, jopa introvertti. Itse tarina on yksinkertainen, mutta toisaalta myös hyvin eksentrinen - Arki muuntautuu Kawakamin hyppysissä maagiseksi realismiksi, vähän samaan tapaan kuin Haruki Murakamin teoksissa, mutta huomattavasti viitteellisemmin.

Kawakami tarjoaa lukijalleen viehättävävän, tavallisuudesta poikkeavan rakkaustarinan. 37-vuotias nuorehko ja naimaton Tsukiko tapaa kantabaarissaan jo eläkkeelle jääneen äidinkielen opettajansa, hyvätapaisen, muodollisesti pukeutuvan ja korrektin miehen. Tsukiko ja sensei törmäävät toisiinsa pian uudelleen, ja sitten taas uudeleen, joka kerta suunnittelemattomasti ja odottamatta.
Lukuisten sake-iltojen, keskustelujen ja joskus vain hiljaisuudessa rinnakkain yhdessä vietettyjen hetkien jälkeen tulee rakkaus, joka täyttää tarinan huomaamattomasti kuin nousuvesi rannan.

Heidän rakkautensa on arkista, miltei sanatonta, ja siksi myös hyvin epävarmaa. Tsukikoa puhumattomuus häiritsee, hän ei tiedä, mitä ajatella ja miten toimia ja jossakin vaiheessa kuvaan astuu mustasukkaisuus. Sensei taas tuntuu leijuvan jossakin taivaanrannan yläpuolella, kaukana maisista intohimoista - mutta ei aivan sittenkään...

Sensei ja Tsukiko tuovat suhteeseen omat kokemuksensa, vahvuutensa ja epävarmuutensa. Seuraan heidän suhteensa dynamiikkaa kuin aamulammen pinnalla hiljalleen liikehtivää usvaa: juuri mitään ei näy päällepäin. Ei äkkinäisiä liikkeitä,  ei draamaa, ei taivaita tummentavia sydänroihuja! Ja silti tiedän: tämä on hullua rakkautta.

Kawakamin romaani soi wabia, eli karua kauneutta. Ihaninta on, että kauneus tulee esiin luonnostaan, vailla minkäänlaista pakotusta. Se häivähtää sensein ystävällisessä, hymyä soljuvassa äänessä, hiljaisesti ja hitaasti kasvavassa rakkauden tunteessa, pienissä hetkissä, jotka tihkuvat paitsi keveyttä ja iloa, myös mono no awarea, kaihomieltä ja surua noiden hetkien katoavaisuudesta...



Hiromi Kawakami: Sensein salkku (Sensei no kaban, 2001)
S & S 2018
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Alkuperäinen kieli: japani

Takashi Hiraide: Kissavieras

Kissa saapuu kuin varkain, pehmeästi ja hiljaa, valloittaa heidän kotina ja sydämensä kuin rakas, kauan kadoksissa ollut ystävä.

Koti sijaitsee Tokion laitakaupungilla, leikkisästi kääntyilevän kujan varrella, melkein näkymättömissä ohikulkijoiden katseilta. Suuren omakotitalon sivurakennus tarjoaa kaiken, mitä nuori, lapseton pariskunta voi asumiseltaan toivoa. He ovat kumpikin kirjoittamisen ammattilaisia ja tekevät töitä kotona. Vaikka asunto on pieni, kummallakin on täällä tarpeeksi tilaa kirjoittaa - ovatpa he saaneet käyttöönsä pienen nurkkauksen päätalon suuresta puutarhastakin. Elämä tuntuu ihan mukiinmenevältä...

...mutta silti jotakin puuttuu - onko kyse jatkuvan yhdessäolon aiheuttamasta tottumisesta, rutiinista, päivien samankaltaisuudesta. Tarinan kertojana toimiva aviomies huomaa kirjoittamisensa tökkivän, eikä suhde vaimoonkaan ole enää mitenkään kouriintuntuvan tuore. Periaatteessa elämässä ei pitäisi valittamisen sijaa ja silti...

Sitten saapuu hän, jota he alkavat kutsua Chibiksi, ちび (nimi tarkoittaa vapaasti suomennettuna pikkuista kakaraa). Kissa pujahtaa puutarhaan naapurin puolelta, vapaana sieluna se ei tunne rajoja eikä kieltoja, vaan pitää koko maailmaa omanaan...

Chibi astuu heidän pienen kotinsa kynnyksen yli, tutkii kotia arvioden - ja lähtee palatakseen taas uudelleen. Pian he jo odottavat sen vierailuja. Eikä aikaakaan, kun oveen on ilmestynyt Chibin mentävä luukku ja olohuoneen nurkkaan pahvilaatikko, jossa vierailija saa ottaa päiväunet.  He hankkivat sille leluja ja herkkuja - siitäkin huolimatta, että etteivät he ole koskaan tunteneet itseään varsinaisiksi kissaihmisiksi.
Vaikka asiaa ei koskaan sanota ääneen, he ovat kumpikin menettäneet sydämensä pienelle kissavieraalleen. Tuntuu kuin heidän keskinäiset välinsä, joissa ei pitänyt alunperinkään olla moitteen sijaa, alkaisivat nyt muuttua parempaan suuntaan.

On kuin Chibi tietäisi, että juuri täällä hänen läsnäoloaan tarvitaan.

Näin kissat toimivat, ne valitsevat ihmisensä, ei koskaan toisin päin. Takashi Hiraiden pieni kertomus on täydellinen kuvaus kissan ja ihmisen suhteesta parhaimmillaan: kysymys on molemminpuolisesta kunnioituksesta, tilan antamisesta, kissan itsenäisyyden hyväksymisestä, sen vapaudesta valita. Nämä kaikki ominaisuudet tunnistan kaikissa elämäni varrella tuntemissani kissoissa. En koskaan voi sanoa omistavani kissaa: kissat ovat omistaneet minut - jos ovat halunneet. Onneksi useimmat kissaystäväni ovat suoneet minulle tämän ilon...

Kissavieras on hyvän mielen kirjojen aatelia ja samalla täydellinen pieni taideteos. Hiraiden kerronta on maanläheistä ja konstailematonta - ja samalla hyvin lyyristä. Vasta tätä tekstiä kirjoittaessani saan selville, että Hiraide on paitsi kirjailija, myös runoilija - ja sen aistii: arjen tasolla kulkeva kertomus lentää runon siivin.

Hiraide kehottaa lukijaa pysähtymään hetkeen,  näkemään tavallisten, jokapäiväisten asioiden kauneuden ja merkityksen. Tässä tarinassa ne pienet, päivittäiset  hetket jotka useimmiten tulevat ohitetuiksi pelkällä olankohautuksella, nousevat arvoon arvaamattomaan.

Vietämme tänään  kansainvälistä eläinten päivää ja eläinten viikon alkua. Omistan tämän postauksen kaikille rakkaille eläinystävilleni!

Blogini japanilaisessa syksyssä tähän mennessä julkaisemani jutut:
Yasunari Kawabata: Lumen maa
Junichiro Tanizaki: Avain
Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari
Shikibu Murasaki: Genjin tarina 1 ja 2 Kirsikankukkajuhla & Tuuli männyissä
Yasunari Kawabata: Tuhat kurkea

Takashi Hiraide: Kissavieras ( Neko no Kyaku 平出隆『猫の客』2001)
S & S 2016
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Alkuperäiskieli: japani

Haruki Murakami - Värittömän miehen vaellusvuodet

   Le mal du pays. Tuo hiljainen, melankolinen kappale piirsi hänen mielessään potemalle muodottomalle surulle vähän kerrassaan ääriviivat. Kuin ilmassa piileskelevä läpinäkyvä olento, jonka olemus nousee hiljaa kokonaisuudessaan näkyviin sen pinnalle takertuvien lukemattomien, hienojen siitepölyhiukkasten avulla...

  Sinä keväänä Tsukuru Tazaki luopui elämästään. Ei hän kokonaan kuollut, sillä hän hengitti, tunsi, kuuli, näki yhä, kykenipä kommunikointiinkin; hän yksinkertaisesti luopui määräysvallastaan, ajautui elämän sivuraiteelle ja pysähtyi, muuttui muutamassa kuukaudessa elämäänsä tyytyväisestä, uteliaasta kaksikymmenvuotiaasta kaiken nähneeksi ihmisraunioksi. Tapahtuma, joka tähän hänen pieneen kuolemaansa johti (sillä sellaiseksi tätä muutosta voi hyvällä syyllä kutsua), tuli Tsukurulle täytenä yllätyksenä: hänet karkoitettiin väkivalloin ja selittämättä kiinteästä ystäväpiiristä, joka oli ollut hänen siihen astisen elämänsä tärkein turvaverkko ja samalla myös linkki alati liikkeessä olevan  nuoren mielen ja maailman välillä.

  Viattoman rakkauden ja hyväksynnän ilmapiiristä huolimatta Tsukuru oli alusta saakka tuntenut itsensä ulkopuoliseksi. Hänen neljä ystäväänsä - kaksi tyttöä ja kaksi poikaa - tuntuivat lahjakkaammilta kuin hän, heidän persoonansa ja värinsä (nimiä myöten) olivat kirkkaasti erottuvia ja toisiaan täydentäviä, kun taas Tsukuru itse oli väritön, vailla persoonallisia erityispiirteitä. Hän oli kuin tyhjä astia, jolla ei näyttänyt olevan ystävilleen mitään annettavaa. Tästä huolimatta hän koki tulevansa rakastetuksi ja oli tästä syystä tilanteeseensa täysin tyytyväinen. Tsukuru  uskoi ja toivoi tämän harvinaislaatuisen ystävyyden taikapiirin kantavan heitä kaikkia läpi elämän.

  Kun Tsukurua kannatellut ystävyys särkyy, muuttuu hänen viaton nuoruusaikansa yksin tein makaaberiksi, vatsaa kääntäväksi kaaokseksi: tarkasti peitellyt seksuaaliset patoutumat avautuvat Tsukurun unissa, hän kokee intohimoa, kateutta, mustasukkaisuutta ja vihaa tavalla, jollaisesta hänellä ei ole tätä ennen ollut tietoakaan. Tuntemus on uusi ja kauhistuttava. Samalla Tsukuru tuntee kummallisella tavalla puhdistavansa, muuttuvansa kuumuudessa karkaistuvan teräksen tavoin joksikin uudeksi, mutta kadottaa prosessin aikana todellisen yhteyden itseensä:
Tuulen tuiverrus iholla, virtaavan veden äänet, pilvien välistä pilkistävä valo... kaikki ne tuntuivat erilaisilta kuin ennen - tai kuin olisi siirrytty kokonaan uuteen järjestykseen. Ensi vilkaisulla peilistä näytti heijastuvan Tsukuru Tazaki, mutta todellisuudessa niin ei ollut ---

  Vuosia myöhemmin Tsukuru rakastuu - ensi kertaa elämässään hän kokee puhdasta, syvää rakkautta, mutta menneisyys tuntuu estävän häntä antautumasta tunteelleen täysin. Uudenlainen rakkaudenkokemus nostaa vanhat, sielun syvyyksiin upotetut muistot pintaan ja pakottaa Tsukurun tarkastelemaan niitä ensi kertaa aikuisen miehen näkökulmasta. Hän on valmis vaatimaan selitystä  siihen, miksi hänen rakkaimmat ystävänsä vuosia sitten sysäsivät hänet seurauksista piittaamatta kuoleman ja hulluuden kynnykselle. Matka menneisyyden arvoituksiin alkaa ja johdattaa Tsukurun aina Suomeen saakka.

  Haruki Murakamin uusin, tänä syksynä suomennettu teos Värittömän miehen vaellusvuodet palaa 1Q84:n kahden kuun maailmasta kohti realistisempaa kerrontaa.  Kirjan pääteemat - ihmissuhteiden ja yhteisöjen dynamiikka, vierauden ja toiseuden kokeminen, muutosten aiheuttama kipu, kasvaminen, anteeksianto - ovat aiheina ikuisia, moneen kertaan pohdittuja, mutta eivät tyhjiin ammennettuja: Murakami puhaltaa tuttuihin aiheisiin juuri senkaltaista tuoreutta, jota minä häneltä jo osaan odottaa.

  Herra M:n uusin on tietenkin jollakin tasolla realistisempi kokonaisuus kuin esimerkiksi tuo äsken mainitsemani 1Q84 - sen käsityksen sain, kun luin romaanin ensimmäistä kertaa. Toisella lukukerralla en ollutkaan asiasta enää niin varma: olin löytävinäni tarinasta ohuen ohuita, kultaisina säihkyviä säikeitä, jotka häivähtivät näkyville vain hetkeksi kohta taas piiloutuen, mutta jotka tuon pienen häivähdyksensä aikana ehtivät osoittaa yllättäviä yhteyksiä tapahtumien välillä, sellaisiakin, jotka (Murakamille tyypillisesti) ylittävät arkirealismin rajat. Tämä kirja tuntuu olevan täynnä salaisuuksia, joita vielä toisen lukukerrankin jälkeen jäin pohtimaan. Murakami kulkee sujuvasti loogisuuden ja epäloogisuuden rajamaastossa, etsii niiden kohtauspisteitä ja yllyttää lukijansakin tekemään pikkuruisia henkisiä loikkia, unohtamaan loogisuuden tiukat  rajoitukset ja siirtymään ajattelussaan hetkiseksi uusille alueille - sumean logiikan valtakuntaan...

  Värittömän miehen vaellusvuodet on marraskuuni taikalyhty, minun laterna magicani. Jälleen kerran rakastuin Murakamin näennäisen pelkistettyyn tyyliin, jälleen kerran ihailen hänen kykyään rakentaa tarina nerokkaasti kerroksittain, piilokuvamaisesti: on kuin kirjailija tällä tavoin innostaisi lukijaansakin osallistumaan kirjan luomisprosessiin: saan luvan vaellella tarinan sisällä vapaasti, tehdä havaintoja, löytää yhteyksiä ja tulkita lukemaani haluni mukaan.

***

   Murakami on optimisti. Hän uskoo harmoniaan, rauhaan, anteeksiantoon. Tie sisäiseen rauhaan ja eheyteen ei kuitenkaan aina ole kaunis, vaan  helvetillinen, tuskan ja surun läpäisemä kivikkoinen kinttupolku:

  Tsukuru pystyi viimeinkin hyväksymään kaiken, ymmärtämään sen sielunsa pohjimmaisessakin sopukassa. Kahden ihmisen sielut eivät ole yhteydessä toisiinsa vain harmonian kautta, vaan pikemminkin ne ovat syvästi sidotut toisiinsa haavojensa kautta. Hauraus ja kipu yhdistävät niitä. 
Ei ole olemassa tyyneyttä johon ei sisältyisi tuskan huutoa, ei anteeksiantoa ilman maahan valuvaa verta, ei hyväksyntää, joka ei olsi käynyt läpi tuskallista menetystä. Se tosiasia piili monen harmonian pohjalla. 

  Haruki Murakami on kirjavuoteni 2014 kirkkain tähti *****

  Mainitsemisen arvoista on, että Värittömän miehen vaellusvuodet on suomennettu suoraan sen alkukielestä japanista. Tähän saakka Murakami-suomennokset on tehty teosten englanninkielisistä versioista. Kiitos siis Raisa Porrasmaalle ja kaikille käännöstyötä tukeneille tahoille! On ihanaa, että lukijaa hemmotellaan näin...

  Muualla: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Kannesta kanteen, Kulttuuri kukoistaa, La petite lectrice,  Leena Lumi,
Lumiomena -Kirjoja ja haaveilua, Rakkaudesta kirjoihin, Reader, why did I marry him? ja Sinisen linnan kirjasto.


Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi, 2013) 1 p. 330 s.
Kustantaja: Tammi, 2014
Suomentanut Raisa Porrasmaa