Ihmemimmi Alice Munro

Olen huomannut käyttäytyväni tiettyjen kirjailijoiden suhteen oudon nurinkurisesti: kun kohtaan  kirjailijan, jonka tyyli iskee kirjamakuni ytimeen, saatan ruveta säästelemään hänen teoksiaan - vaikka kaiken järjen mukaan minun pitäisi tuossa tilanteessa rynnätä lukemaan kaikki, mitä häneltä käsiini saan. En tiedä, mistä moinen himmailu johtuu, ehkä minä vain tahdon säilyttää sykähdyttävimmät lukukokemukset tulevaisuuteen, pahimpia tai parhaimpia päiviä varten.
Tällaisia säästöön laittamiani kirjailijanimiä ovat muun muassa Don DeLillo, Italo Calvino, Virginia Woolf, Sarah Waters, muutamia mainitakseni.... Ja tietenkin on upea kanadalainen nobelisti Alice Munro, jonka selkeään ja koruttomaan tyyliin ihastuin heti ensikohtaamisella, ja niin voimakkaasti että ensimmäisenä Munro-teoksenani lukemani Kallis elämä -kokoelman tekstijuoksutukset tulivat jopa uniini.

Olen sitten pikkuhiljaa keräilllyt hänen tuotantoaan kirjahyllyyni sekä kovakantisina painoksina että pokkari-ja e-kirjaversioina. Hetken mielijohteesta luin toukokuussa kaksi hyllystä löytynyttä kokoelmaa peräkkäin ja nyt olen, jos mahdollista, entistäkin vakuuttuneempi Munron kirjailijakyvyistä - ja liitelen kirjallisissa taivaissa...

Mikä on hänen salaisuutensa?  Millä ihmeen konstilla hän nappaa lukijansa otteeseen, joka pitää kuin kokon kynsi kertomuksesta toiseen, kertaakaan herpaantumatta? Mistä hänen päällisin puolin yksinkertaisten, arjelta tuoksuvien novelliensa taikavoima kumpuaa?

Hänen arkiset tarinansa ovat useinkin niin yllättäviä, että toisessa yhteydessä ja toisin äänenpainoin kerrottuina ne olisivat sopivaa kamaa iltapäivälehtien klikkiotsikoiksi. Mutta Munron kertomana  tabloidimatskukin muuttuu syväksi, ihmistä ymmärtäväksi ja kaikin puolin loisteliaaksi kirjallisuudeksi.

Munro tekee taikojaan ja  kiertää lukijansa korkkiruuville: usein käy nimittäin niin, että novellin tapahtumat ja tunnelmat, joiden äärellä tunnen olevani jo tarinan ytimessä, liukuvat syrjään ja tekevät tilaa jollekin muulle, niin että juttu vaihtaa suuntaansa lennossa. Ja mikä hassuinta, temppu toimii joka kerta.

 Munro raottaa henkilöhahmojensa kulisseja, paljastaa heidän todelliset minänsä, pelkonsa, toiveensa, omimmat ajatuksensa. Kaiken sen, mikä on liian kipeää muistettavaksi ja muille jaettavaksi.
Eikö tämä olekin niin tuttua myös elävästä elämästä: kuinka monta kertaa kerromme itsellemme ja toisillemme  tarinoita peitelläksemme jotakin muuta - oikeastaan ilman, että edes huomaamme, mistä on kysymys. Yllättävät tapahtumat saavat alitajuiset kulissimme natisemaan ja piilossa pysyneet asiat - kokonaiset toiset maailmat - välähtävät hetkiseksi esiin.
Juuri näissä pienissä, välähdyksenomaisissa paljastumisen hetkissä piilee Munron novellien suurin voima...

Ihmiskuvaajana Alice Munro on tietenkin varsinainen velho. En oikeastaan edes käyttäisi hänen yhteydessään sanaa ihmiskuvaaja, sillä hän ei missään tapauksessa vain kuvaa henkilöitään, vaan hyppää heidän nahkoihinsa, muuttuu henkilöhahmoikseen. Hän tekee tämänkin 'temppunsa' sillä intensiteetillä, että tarinat tuntuvat kumpuavan hänen omasta elämästään, vaikka tiedän, ettei asia näin olekaan.
Munron äärimmäisen eläytyvä kerronta johdattaa lukijaa ymmärtämään - toisinaan hyvinkin syvien vesien kautta - hänen henkilöidensä motiiveja ja valintoja: miksi joku jää vaikeaan suhteeseen, josta kaiken järjen mukaan pitäisi ottaa hatkat, miksi joku toinen lähtee silloin kun pitäisi jäädä? Millaista on elää kylmässä ihmissuhteessa, tai seurata vierestä läheisen ihmisen itsetuhoisia elämänvalintoja?
Munro käsittelee ihmissuhteiden valta-asetelmia useimmiten naisen näkökulmasta, kuitenkin ilman moralisointia puoleen tai toiseen...

Yksi tämänkertaisen lukurupeaman mieleenpainuneimmista kertomuksista luotaa vavisuttavasti psykopaatin  toimintatapoja ja sitä, kuinka helposti hänen uhrinsa oma tahto ja ajatusmaailma murtuvat.  Synkässä kertomuksessa  raa'an kohtelun uhriksi joutunut nainen on valmis antamaan anteeksi jopa pahimman mahdollisen... En paljasta tässä kyseessä olevan novellin nimeä, jotta ne jotka eivät näitä kokoelmia ole vielä lukeneet, saisivat avata Munron varsin korkkiruuvimaisesti rakentaman kertomuksen ihan itse.

Nykyisen, paljon mediahuomiotakin saaneen ajatuksen mukaan kaunokirjallisuuden lukeminen kehittää ihmisen empatiataitoja ja sosiaalista älykkyyttä, kykyä asettaa itsensä toisen asemaan. Alice Munron teokset ovat mielestäni tässä suhteessa mitä parhainta luettavaa. Hänen tarinoidensa äärellä meillä on  mahdollisuus - kaunokirjallisen nautiskelun ohella - terästää  henkistä näkökykyämme ja oppia jotakin oikeasti uutta itsestämme ja toisistamme.

** Munron teoksista lisää muun muassa näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjasähkökäyrä,  Luettua elämää, Lukuisa,   Pieni kirjasto, Tea with Anna Karenina, Reader why did I marry him? ja Tänään luin.

Viha, ystävyys, rakkaus (Hateship, Friendship, Courtship, Loveship, Marriage. Stories, 2001)
Tammi 2002
Suomentanut Kristiina Rikman
Alkuperäiskieli: englanti

ja

Liian paljon onnea (Too Much Happiness, 2009)
Tammi 2010
Suomentanut Kristiina Rikman

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma

”...halusin lentää ja hönkiä tulta. Ne olivat minun hartaimmat toiveeni, mutta ne oli kielletty, tai siltä minusta ainakin tuntui. Meni hyvin kauan, hyvin hyvin kauan, ennen kuin annoin itselleni luvan lentää ja hönkiä tulta..."

Harriet Burdenin sisällä palaa. Lahjakas kuva- ja käsitetaiteilija pursuaa taiteentekemisen himoa, mutta tuntee törmäävänsä yhä uudelleen ja uudelleen New Yorkin taidemaailmassa vellovaan sukupuoliseen syrjintään. Epätoivoisista yrityksistä huolimatta hän ei saa taiteelleen nostetta; arkisen näköisellä, keski-ikäisellä naisella ei ole taiteilijalle tarpeellista mediaseksikkyyttä, eikä näin ollen myöskään  'taiteellista uskottavuutta'. Kaikki toki tuntevat Harrietin 'sen glamoröösin taidekauppiaan rikkaana, keski-ikäisenä (ja aika äkäisenä) leskenä, joka miehensä perintörahojen turvin elättää kolossaalisessa talossaan sivuraiteille eksyneitä taivaanrannan maalareita ja puuhailee siinä sivussa jotain epämääräisiä taidehommeleita. 

On niitäkin, jotka muistavat Harrietin pitäneen joskus jonkin näyttelynkin, mutta hei, kävikö siellä kukaan?

Tämä tarina voisi olla tosi. New Yorkin taide-elämä on miesten hallitsemaa aluetta, sanoo Siri Hustvedt: kaupungin taidetarjonnasta vain kaksikymmentä prosenttia on naisten tuottamaa, vaikka taideoppilaitosten opiskelijoista valtaosa on naisia. Epäsuhta ei voi selittyä taiteen 'laatueroilla'. 

Tämä karmea vääristymä on Säihkyvän maailman lähtölaukaus. Olemmeko edes tajunneet, kuinka paljon taiteellista (ja muuta) potentiaalia menetämme joka hetki, kun noin puolet porukasta joutuu (rakenteellisen syrjinnän ja alitajuntaamme iskostettujen mielikuvien vuoksi) dissauksen kohteeksi? 

Säihkyvässä maailmassa Hustvedt kysyy, täytyykö naisen häivyttää sukupuolensa saadakseen taiteelleen - ja itselleen - näkyvyyttä? Ajatus tuntuu paradoksaaliselta, mutta siinä on pelottavaa logiikkaa. 

Mitä tapahtuu, kun taidetta tekevä nainen piilottaa sukupuolensa, kääriytyy tuntemattomuuden viittaan, miehisen naamion taa. Tämä kirja on fiktiivinen ajatuskoe, mutta vastaavia kokeita on tehty myös elävässä elämässä -  meillä Suomessakin: kirjallisuuden puolelta muistamme tapaus Jukka Larssonin...

Harriet tunnustaa eräässä lukuisista muistikirjoistaan, että häntä piinaa halu kostaa; kostaa kaikille ääliöille, tyhjäpäille ja typeryksille, jotka vuosien ajan ovat ymmärtäneet hänen taiteensa väärin ja jotka silkkaa typeryyttään eivät ole nähneet Harriet Burdenia, vaikka ovat katsoneet. Harrietin ajatus kostosta on avoimen aggressiivinen, mikä jo sinänsä sotii yhteiseen alitajuntaamme iskostunutta, ihanteellista naiskuvaa vastaan: aggressionsa suoraan esittäville, 'hankalille naisille' on varattu oma erityinen, usein huumorilla ryyditetty paikkansa kulttuurissamme, ja tuon 'hankalan naisen' Harriet täyttää kyllä mennen tullen ja ihan joka suhteessa. Hustvedt on kirjoittanut Harrietin riemastuttavan vaikeaksi ihmiseksi, mutta yllättävästi nuo vähemmän ihastuttavat luonteenpiirteet eivät vie voimaa tarinan ytimeltä, vaan päinvastoin voimistavat sitä entisestään. 

Yksi tapa kostaa on saattaa vastapuoli naurunalaiseksi, Harriet tuumii ja päättää piilottaa tuotantonsa - ja itsensä - hyväksyttyjen taidekonventioiden taa. Ja sitten, sitten vain odoteltaisiin suurta paljastusta...

Hän hankkii itselleen kolme pseudonyymiä, kolme nuorta ja erittäin mediaseksikästä miestaiteilijaa, joiden nimissä Harriet luo taidettaan kuin riivattuna. Syntyy kolme näyttelyä, joista kaikista tulee menestyksiä, ja kriitikot suorastaan laulavat kliimaksia...

Jutun juonen voi jo melkein kokemuksesta arvata, juuri näinhän se menisi, eikö? Säihkyvä maailma voisi jonkun muun kirjailijan käsissä jäädä hyvinkin stereotyyppiseksi tarinaksi maailman epäoikeudenmukaisuudesta, mutta onneksi puikoissa on Hustvedt: hän kaivautuu syvemmälle, tarkastelee romaanihenkilöitään ja heidän valintojaan kriittisesti, koettelee heidän ajatuksiaan - ja laittaa tätä kautta myös omat ajatusrakennelmansa testiin;  Säihkyvä maailma on mielestäni hyvin reflektiivinen romaani. 

Hustvedt kokoaa Harrietin tarinan monista, toisiaan tukevista - ja toisiaan haastavista - palasista. Kertojana toimii kuvitteellinen toimittaja, joka kokoaa taiteilijan elämää kirjoihin ja kansiin tämän kuoleman jälkeen. Aineiston rungon muodostavat Harrietin lukuisat, aakkosittain merkityt  päiväkirjat, ja niistä piirtyvää kuvaa tarkennetaan lähipiirin haastatteluilla, lehtiarvioilla ja muilla kirjallisilla kommenteilla. Tämä kaikki tekee Säihkyvästä maailmasta myös rakenteellisesti mielenkiintoisen. Teksti vilisee intertekstuaalisuutta sekä viittauksia taiteisiin ja filosofiaan, psykiatriaan ja muihin tieteenaloihin. Luin teoksen e-formaattina, jossa e.m. viittausten perinpohjaiset selitykset on sijoitettu kirjan loppuun. Jätin ne useimmiten huomiotta, enkä silti kokenut jääväni mistään paitsi.  

Hustvedtin suuren kiinnostuksen psykoanalyysiin aistii. Hän luotaa henkilöitään piinallisen tarkasti, sukeltaa heidän mieleensä ja alitajuntaansa, nostaa esiin vuosia, jopa vuosikymmeniä piilossa pysyneitä kysymyksiä ja solmukohtia, jotka vaikuttavat voimakkaasti paitsi Harrietin ja hänen lähipiirinsä elämään ja heidän välisiin suhteisiinsa, myös taiteeseen.

Tulee aika, jolloin Harriet ja hänen pseudonyyminsä alkavat sulautua yhdeksi. Esiin nousee kysymys, missä ovat minuutemme rajat, voiko täydellisesti eriytynyttä 'minuutta' olla edes olemassa.  Hustvedtin pohdinnat olemassaolosta ja identiteetistä saivat minut täydellisen haltioitumisen valtaan.

Säihkyvä maailma on täydellisen nerokas romaani.   

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma (The Blazing World, 2014)

Otava 2014

Suomentanut Kristiina Rikman

Alkuperäiskieli: englanti

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

  ‘Se mies  oli painava elämästä. Usein me ihailemme vain elämän keveyttä. Ihmiset jotka näyttävät painottomilta ja huolettomilta, jotka leijuvat sen sijaan että kävelisivät, vetävät meitä puoleensa tirjuessaan maan vetovoiman.  Heidän huolettomuutensa matkii onnellisuutta, mutta Billissä ei sellaista ollut. Hän oli aina ollut kallio, massiivinen ja iso ja täynnä magneettista voimavarausta.  Hän veti minua puoleensa enemmän kuin koskaan ennen. Minä laskin aseet ja lakkasin kadehtimasta, koska hän kärsi. --- Minä olin kadehtinut häntä - pystyvää, itsepäistä, hekumallista Billiä, joka oli tehnyt ja tehnyt ja tehnyt kunnes oli tuntenut tehneensä kylliksi. ‘

  Amerikannorjalaisen Siri Hustvedtin ensimmäinen  suomennettu teos johdattaa lukijansa New Yorkin 1970 - 2000 lukujen kuohuviin taiteilijapiireihin. Kirjan keskiössä seurataan kahta taiteen, tieteen ja kohtalon yhdistämää perhettä ja sukelletaan syvälle ihmismieleen, taiteen syntysijoille. Romaanissaan Hustvedt  nojautuu vahvasti psykoanalyyttisiin konventioihin. Kiinnostus psykoanalyysiin on vaikuttanut suuresti kirjailijan omaan maailmankuvaan  ja sitä kautta luonnollisesti myös hänen teoksiinsa.  Mutta Hustvedt on (kaikeksi onneksi) myös hyvä kertoja:  romaania voi halutessaan lukea kuin mitä tahansa vetävästi etenevää tarinaa. 

  Alussa on Taulu.  Pysähdyttävä maalaus, johon tarinan kertoja, lapsena sodan kauhuja Yhdysvaltoihin paennut saksanjuutalainen taidehistorioitsija Leo Hertzberg ihastuu ja hankkii itselleen. Intiimi muotokuva punapukuisesta, selin istuvasta naisesta, joka ensi katsomalta on kuvassa yksin. Mutta kuva elää: joku astuu juuri siitä pois ja taulun yli käy varjo, joka voisi olla kuin katselijan itsensä heittämä. Teoksen monimielisyys kiihottaa Leon mielikuvitusta niin paljon, että hän tahtoo tavata kuvan tekjän. Miehet tuntevat heti syvää yhteyttä ja pian myös heidän vaimonsa astuvat juuri syntyneen ystävyyden taikapiiriin. Billin herkkä vaimo Lucille elää runoille, Leon vaimo toimii kirjallisuuden tutkijana ja opettajana. Ennen pitkää kuvaan tulee mukaan myös Billin taulujen nainen, eläväinen Violet.

 Pienen taiteilijayhteisön elämä on täyttä: työtä, yhteisiä lomia järviseudulla, taidenäyttelyitä,  kiihkeitä keskusteluja taiteesta ja elämästä,  pitkiä lounaita, työtä, työtä, työtä. Syntyy kaksi poikaa, toistensa vastakohdat, mutta silti kuin veljekset, Matt ja Mark, M & M, erottamattomat. He kaikki ovat yhtä perhettä; kuin turvallinen klaani keskellä arvaamatonta miljoonakaupunkia.

  Sitten tapahtuu jotakin, jota kukaan ei osaa odottaa. He kaikki, pienimmästä suurimpaan, reagoivat tragediaan  omalla tavallaan. Hustvedtin kirjailijataidot pääsevät parhaiten esille juuri tässä: sain todellisen kosketuksen näihin ihmisiin, heidän ajatuksiinsa, suruunsa, sisimpäänsä. Siihen, mikä on meille kaikille yhteistä: hämmennys odottamattoman edessä.

 Taide limittyy tässä kirjassa hienosti muuhun elämään: lukija saa seurata Billin työskentelyä, hänen innostumistaan, inspiraatioitaan, ideoitaan. ’Punapukuisesta naisesta’ kertovan maalaussarjan jälkeen hän siirtyy  yhä enemmän käsitetaiteen suuntaan, hänen töistään tulee kolmiulotteisia, laatikoita ja huoneita, joiden kansia ja ovia raottamalla katselija voi kurkistaa - ei, vaan upota - toisiin maailmoihin, mielen syvimpiin, piilossa oleviin kerroksiin kuin Ihmemaan Liisa pudotessaan kaninkoloon.

  Kävin romaania lukiessani muistaakseni kolmessa Billin näyttelyssä, jotka kaikki esitellään romaanissa hyvin tarkasti, työ työltä. Kuinka hieno kirjallinen ratkaisu tämä onkaan: rakentaa taidenäyttely (ja vielä useampia sellaisia) romaanin sisään! Billin taide avaa meille tietä miehen omaan henkilöhistoriaan ja tämän  tarinan kipupisteisiin - ja vie meidät samalla tutkimusmatkalle yhteiseen piilotajuntaamme. 
‘Luulette tietävänne, Bill näytti sanovan töillään, mutta ette tiedä. Minä kaivan maata teidän latteuksienne, omahyväisen ymmärtämisenne alta ja sokaisen teidät tällä metamorfoosilla. Milloin yksi loppuu ja toinen alkaa? Rajanne ovat keksittyjä, vitsejä, naurettavuuksia. --- Sama nainen kasvaa ja kutistuu ja kummassakin ääripäässä hän uhmaa tunnistusta.  Kahdesta pojasta tulee yksi ja sama. Pörssikurssien numerot, numerot joiden edellä on dollarin merkki ja käsivarteen poltetut numerot.  En ollut nähnyt hänen tuotantoaan yhtä selvästi ja samaan aikaan harhailin sen sisällä epäilyksen ja jonkin toisen tunteen -tukahduttavan intiimiyden - mykistämänä. ‘

   Hustvedt tutkii nykytaiteen olemusta ja sen rajoja: Mikä tekee taiteesta taidetta? Voiko taiteilija muuttaa elämänsä, ajatuksensa ja jopa  fyysisen olemuksensa palvelemaan taiteen päämääriä, uhrata ystäviensä ja läheistensä elämät osaksi kokonaisvaltaista taideteosta? Tätä pohtiessaan Hustvedt tuo Billin vertailukohdaksi  hänen nuoren, psykopatiaan taipuvan ‘kilpailijansa’, joka pyrkii rikkomaan taiteen rajat makaabereimmalla mahdollisella tavalla.

  Kaikki mitä rakastin on huikea matka taiteeseen ja ihmismieleen. Se on täynnä innostusta, inspiraatiota, surua, intohimoja, pieniä jännitysmomentteja, viitteitä taiteeseen ja kirjallisuuteen, pakenemista ja uuden löytämistä.  Kirjassa on älyä ja lämpöä ja sen ihmiskuvaus on huikeaa.Koin jotakin samaa kuin Michael Cunninghamin Koti maailman laidalla -romaania lukiessani: kun suljin kirjan, tuntui kuin olisin juuri joutunut hyvästelemään vanhat ystäväni. 

 Me kaikki tunsimme sen sinä yönä - ilo palasi elämäämme ilman mitään syytä. Tiesin, että aamulla tunne olisi poissa. Katovaisuus oli osa sen lumoa.

 Kirja on ollut monen kirjabloggaajan lukulistalla. Muun muassa täällä: Aamuvirkku yksisarvinen, Koko lailla kirjallisesti, Leena Lumi,  Luettua, Mafalala, Morren maailma ja Sallan lukupäiväkirja.

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (What I Loved, 2003)
Kustantaja: Otava, 2009. 11. p., 469 s.
Teos ilmestyi suomeksi 1. kerran 2007
Suomentanut Kristiina Rikman 
Alkuperäiskieli: englanti

Alice Munro: Kerjäläistyttö

Tarinoita Flosta ja Rosesta

Alice Munro: Kerjäläistyttö (The Beggar Maid, 1977)
Kanadassa  ensiksi nimellä Who Do You Think You Are?
Kustantaja: Tammi
Suomentanut Kristiina Rikman
Teos ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 1985
Nidottu painos 2013, 259 sivua
Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

'Rose oli aina tiennyt että näin kävisi, että joku tulisi ja rakastuisi häneen ensisilmäyksellä auttamattomasti, korviaan myöten. Samaan aikaan hän oli ajatellut, ettei niin kävisi, ettei kukaan haluaisi häntä. Eikä kukaan ollut siihen mennessä halunutkaan. Se, mikä teki ihmisestä halutun ei riippunut hänen tekemisistään, se oli jotakin myötäsyntyistä. Miten ihmeessä kukaan pystyi sellaista näkemään omassa itsessään? Rose katsoi itseään peilistä ja ajatteli: vaimo, rakastettu. Lempeitä sulosanoja. Muten ne saattoivat häneen liittyä? Se oli ihme, se oli erehdys. Tästä hän oli uneksinut; ei hän tätä tahtonut.'

 Rose elää lapsuutensa Hanrattyn pikkukaupungin köyhässä kaupunginosassa kauppiasisänsä,  äitipuolensa ja pikkuveljensä kanssa. Vaikka isän kauppa tuo toimeentulon, köyhyys on läsnä. Se on kuin poltinmerkki, jota Rose oppii häpeämään jo varhaisina vuosinaan. Rosen äiti on kuollut ja hänen isänsä ottaa itselleen uuden kumppanin, nuoren ja elinvoimaisen Flon. Rosen ja äitipuolen välit kiristyvät heti alkujaan ja terveytensä kanssa taisteleva isä joutuu tahtomattaan kahden naisen välienselvittelijäksi. Usein käy niin, että Rose saa tuntea Flon oikut sananmukaisesti nahoissaan. Elämä muuttuu näköalattomaksi ja ahdistavaksi.

 Perheen uusi järjestyksenpitäjä Flo on sellainen mutkattoman vanhanaikaisen työihmisen perikuva, jollaisia jokaiselle on varmasti siunaantunut lähi- tai ainakin tuttavapiiriin. Näiden arjen sankartarten jalat ovat tukevasti maankamaralla, heidän elämänasenteensa on äkkipäätään katsottuna pikemminkin negatiivinen kuin realistinen, kyynisyyteen taipuva. Flo rakastaa lapsia sillä käytännöllisellä ja yksitotisella tavalla, joka usein tulkitaan silkaksi välinpitämättömyydeksi. Hänen mielestään maailma on ennen muuta vaarallinen paikka eikä puhdasta, vastikkeetonta hyvyyttä ole olemassa. Flo siirtää elämänoppinsa ottotyttärelleen kertoilemalla tälle opettavaisia tarinoita hyväuskoisista hölmöistä, jotka ovat joutuneet suden suuhun silkkaa hyväntahtoisuuttaan. Niin voi käydä Rosellekin, ellei tämä pidä varaansa. Oikeastaan Rose ei tarvitsisi  näitä Flon tarinoita oppiakseen elämän realiteetteja, sillä täällä Länsi-Hanrattyssä realismi on alati näkyvillä ihmiskohtaloissa, joita Munro kuvaa tässä teoksessa hyvin todenmukaisesti ja sensuroimatta.

   Mutta Rose kaipaa elämäänsä muutakin kuin varovaisuutta, realismia ja raadantaa. Hän tahtoo irrottautua iänikuisesta puutteesta, köyhyyden lemusta, joka on tarttunut joka ikiseen vaatekappaleeseen ja ihohuokoseen ja joka pian tuntuu kyllästävän hänen mielensäkin. Kouluaikaisista vaikeuksista huolimatta Rose huomaa pitävänsä opiskelemisesta: vapaaoppilaspaikka yliopistoon on hänen lippunsa vapauteen, on kuin hänen elämänsä alkaisi oikeasti vasta nyt, kun juna puksuttaa yhä kauemmas Hanrattyn ummehtuneesta ilmapiiristä. Mutta uuteen kaupunkiin päästyään hänen huolella valitut vaatteensa alkavatkin  näyttää pelkiltä ryysyiltä jälleen ja hänen köyhä taustansa ja kömpelyytensä tuntuvat vain korostuvan paremmista piireistä saapuneiden opiskelijatoverien parissa. Alemmuudentunto ei näytä jättävän tyttöä rauhaan, osoittautuipa hän sitten miten kyvykkääksi opiskelijaneitoseksi tahansa.

  Rosen sosioekonominen asema nousee yllättäen, kun rikas perijä rakastuu häneen ja tahtoo hänen kanssaan naimisiin. Tarina voisi saada hyvinkin tuhkimomaisen lopun, mutta onneksi Munroon saattoi luottaa: Rose kyseenalaistaa arvonsa ja oikeutensa rakkauteen ja hyvään elämään yhä uudelleen ja uudelleen. 
Teoksen alkuperäinen nimi Who Do You Think You Are (Kuka oikein luulet olevasi) kertoo tästä teoksesta paljon. Tuo lause tuntuu jääneen soimaan Rosen mielen pohjalle kuin kiinni jumittunut vinyylilevy, se soi siellä vielä silloinkin, kun hänen kaiken järjen mukaan olisi pitäisi jo tajuta itsesyytöstensä mielettömyys. Oppiiko Rose koskaan luottamaan elämään ja itseensä?

  Kerjäläistyttö on ihanan, viime vuonna Nobel-palkitun Alice Munron ensimmäinen suomennettu novellikokoelma. Luin teosta kuin romaania, sillä  Rosesta ja Flosta kertovat tarinat muodostavat saumattomasti etenevän kokonaisuuden. Kertomus etenee Rosen kasvutarinana, Flo esiintyy henkilöhahmona vain Rosen lapsuus- ja varhaisnuoruuskuvauksissa, mutta hänen äänensä  - se tuntuu soivan Rosen elämässä myöhemminkin, aina jossakin taustalla, kuin kaukaisena, alati varoittavana kaikuna menneisyydestä. Naiset kohtaavat toisensa uudelleen vasta kokoelman viimeisessä tarinassa, kun vuodet ovat jo vierineet ja Rose saanut elämänkokemusta ja näkemystäkin. Kohtaaminen on omalla tavallaan hyvin vaikuttava.
Rosen ja Flon tarina on surullinen kertomus siitä, kuinka voimakkaasti lähtökohdat voivat vaikuttaa ihmisen elämään ja omakuvaan. Katkeruus, häpeä, uhma, viha... Kaikki nämä tunteet olivat tässä kirjassa voimakkaina läsnä. Onko mukana lopulta myös hyväksymistä ja anteeksiantoa?

Kerjäläistyttö oli toinen lukemani Alice Munron novellikokoelma. Viime joulun seutuihin luin hänen uusimman teoksensa, Kalliin elämän, jonka ylivertaisen intensiivistä ja napakkaa kerrontaa jäin Kerjäläistytössä vähän kaipaamaan, vaikka pidin tästäkin kokoelmasta todella paljon. Kirjan romaanimainen rakenne saattoi vaikuttaa siihen, että tarinoiden jännite ei pysynyt kaiken aikaa samalla tasolla kuin Kalliissa elämässä.  Mutta yhtä kaikki, rakastin Munron sanankäyttöä myös tässä teoksessa, hänen realistista otettaan, hänen henkilöhahmojaan, hänen maailmaansa, joka yhtäkkiä onkin yhtä tosi kuin omamme. Lukiessani aistin selkeästi, että teos on kirjoitettu 70-luvulla, jolloin yhteiskunnallisella luokkajaolla on ollut nykyistä suurempi ja todempi merkitys. Toisaalta, voimakas luokkajakoajattelu saattaa olla nostamassa uudelleen päätään, joten tarinassa voi nähdä pelottavaa ajankohtaisuuttakin.

Kerjäläistyttöä on luettu myös muun muassa täällä:  Eniten minua kiinnostaa tie, Hurja Hassu Lukija  , Kirsin kirjanurkka, Luettua elämää, Mustikkakummun Anna,  Opuscolo - kirjasta kirjaan, Tea with Anna Karenina, 

# Kirjapostaukset juuttuivat viime viikolla luonnoskansioon, innostuin nimittäin testailemaan uutta tuolla toisaalla, käsitöiden parissa... Tässä kuussa pitäisi saada ulos vielä yksi kirjajuttu, sillä yritän pitää yllä tasaista (sopivan rauhallista) tahtia kirjapostauksissa: minulla se tarkoittaa noin neljää proosateosta per kuukausi.
 

Alice Munro: Kallis elämä

Alice Munro: Kallis elämä  (Dear Life, 2012) 319 s.
Kustantaja: Tammi, 2013
Suomentanut Kristiina Rikman
Lukulainassa

“Tärkeintä on olla onnellinen”, hän sanoi. “Muusta ei ole väliä. Kokeile sitä. Pystyt kyllä. Se tekee elämästä helpompaa ja helpompaa. Eikä sillä ole mitään tekemistä olosuhteiden kanssa. Et usko, miten hyvältä se tuntuu. Hyväksy kaikki ja sitten tragedia katoaa. Tai vähenee, ja sinä kuljet taipaleesi kevein askelin.”

    Vuoden 2013 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaja, novellisti Alice Munro on ollut minulle tähän saakka tuntematon nimi, sillä en (muutamaa klassikkoa lukuun ottamatta) ole juurikaan perehtynyt novellitaiteeseen. Nobel-hälinän herättelemänä tartuin Munron uusimpaan kokoelmaan ja ihastuin uuteen kirjailijatuttavuuteeni heti.
 
   Munron teksti on vähäeleistä, toisin paikoin toteavuuteen asti pelkistettyä. Näistä viileistä määritelmistä huolimatta kertomuksissa, joiksi Munro novellejaan haluaa nimitettävän, on paljon inhimillistä tarttumapintaa: ihmisen ääni kuuluu vahvana, kertomusten henkilöt ovat lihaa ja verta, he voisivat olla periaatteessa keitä tahansa meistä, kuin särösieluisia lapsia ihmettelemässä mitä elämällään tekisivät.

  Kokoelman kertomuksilla on tumma pohjavirta. Elämä leikittelee sattumilla, joskus julmastikin: joku saa aina tyhjän arvan, joku sysätään aina yhteisönsä ulkopuolelle, toisinaan aivan naurettavan pienestä syystä. Yleisistä normeista poikkeaminen, olipa tuo poikkeama järkevästi ajatellen miten merkityksetön tahansa, riittää aiheuttamaan tunteen toiseudesta. Elämän ajoittainen traagisuus tulee näissä kertomuksissa esiin eleettömästi, ilman yhtäkään turhaa sanaa. On kuin Munro yksinkertaisesti kehottaisi meitä avaamaan silmämme ja katsomaan kaikessa rauhassa, millainen on se maailma, jossa kuin sattuman oikusta elämme. Tummista sävyistä huolimatta Munro ei kuitenkaan johdata lukijaansa epätoivon suohon, sillä minä näen kertomuksissa myös mahdollisuuden siemenen: nämä ihmiset osaavat antautua sattumalle, ottavat hetkistä kiinni ja lentävät usein sinne minne tuuli heidät kuljettaa, olkoonkin, että työntövoimana toimii ennemminkin pelko kuin seikkailunhalu. Onni saattaa löytyä tänään tai huomenna, ehkäpä jo seuraavan kulman takaa tulee vastaan jotain, johon voisi hetkiseksi kiinnittyä. Ehkä. Niin, tuossa toivon pilkahduksessakin soi pieni surullinen sydänsävel...

   Saatuani kokoelman loppuun, en malttanut heittää sitä heti käsistäni, vaan luin muutaman kertomuksen uudelleen. Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta Munron teksti on kaleidoskooppimaisen monisärmäistä ja muuntuvaa, mikä on aina varma merkki siitä, että kertomukset kestävät sekä aikaa että lukemattomia 'uudelleenkohtaamisia’. Näihin novelleihin palasin tällä kertaa:

    - Juna - Kuvaus irrallisuudesta ja kohtaamisista keskellä ei mitään.

    - Amundsen - Keuhkotautiparantolan lääkärin ja nuoren opettajattaren suhteesta kertova novelli nousi yhdeksi vaikuttavimmista lukemistani rakkauskertomuksista. 

  -  Sorakuoppa - Perhetragedia pienen tytön silmin.

  - Järvi näköetäisyydellä - Naisen matka tuntemattomaan kaupunkiin etsimään muistisairauksiin perehtynyttä erikoislääkäriä. 

  - Corrie -  Kaksoiselämää.

  - Ylpeys - Elämäänsä sivusta seuraavan miehen ja rikkaan tyttörukan välisestä ystävyydestä.

 Ja kokoelman neljä viimeistä, omaelämäkerrallista kertomusta, jotka antavat viitteitä siitä miksi ja miten nuoresta Alicesta tuli Alice Munro, jumalaisen taitava sanankäyttäjä ja taiteilija:

 - Silmä,- Yö, - Äänet ja kokoelman päättävä, huikea Kallis elämä.

  Mikä vähäeleinen kauneus näihin pieniin kertomuksiin sisältyykään, koko elämä! Kokoelma toimi ainakin omalla kohdallani kuin viileä ja virkistävä kevätsade: paljon sielun ja mielen pohjalle kerääntynyttä vanhaa, kirjallista kuonaa huuhtoutui tämän lukukokemuksen myötä pois. Itseasiassa kokemus oli niin voimakas, että kerronta siirtyi ensimmäisenä yönä uniinikin. Se on jotakin, mitä ei aikoihin tapahtunut.

  Kallis elämä -kokoelma täytti myös yhden tärkeimmistä hienolle lukukokemukselle asettamistani kriteereistä: kirjailija ei päästänyt lukijaansa helpolla, hän antoi minulle sekä haastetta, että löytämisen, tajuamisen riemua. On ihanaa, että kirjailija ei pureskele tekstiään lukijalle valmiiksi. Tämä luottamus niin lukijaan kuin omiin kirjailijakykyihin saattaa selittää myös sen, miksi Munro ei halua esiintyä julkisuudessa ja on kitsas antamaan haastatteluja: hän ei halua selitellä, esitellä eikä analysoida teoksiaan, kirjoittaminen riittää.  

  82 vuotta täyttänyt Alice Munro on kertonut päättävänsä kirjallisen uransa tähän Kallis elämä -kokoelmaan. Hänen seitsemästätoista kokoelmastaan on suomennettu yhdeksän. Toivon hartaasti, että suomennostyö jatkuu. Syvä niiaus ja kiitos paitsi itselleen Alice Munrolle, myös hänen hienolle suomentajalleen Kristiina Rikmanille!

 Kokoelma on jakanut lukijoiden mielipiteitä. Mietteitä Kalliista elämästä löytyy  muun muassa näistä blogeista: Annelin lukuvinkit, Eniten minua kiinnostaa tie, Ja kaikkea muuta,  Kirjabrunssi, Opuscolo, Sinisen linnan kirjasto ja  Tea with Anna Karenina.