Seija A. Niemi: Koivu Suomen kansallispuu

   Suomalaisten rakastama koivupuu on vihdoin saanut oman kauniin ja kattavan nimikkokirjansa. Teoksen on kirjoittanut turkulainen kulttuurihistorioitsija ja tietokirjailija Seija A. Niemi. Helposti lähestyttävän ja yleistajuisen kirjan pohjana on Niemen aiemmin kirjoittama laaja lisensiaattityö koivun ja ihmisen suhteen historiasta 1700-luvulta 1930-luvulle.

  Niemi kertoo koivun tarinan sen alusta lähtien: kuinka tuo sitkeä, viheriäkruunuinen pioneeri saapui rannoillemme ensimmäisten kasvien joukossa heti kohta jään vetäydyttyä Etelä-Suomen rannikoilta jääkauden loppupuolella, ja ehti levitä kituliaiksi koivikoiksi jo ennen ihmisen rantautumista. Arvasivatkohan ensimmäiset tulijat, nuo muinaiset metsästäjät ja kalastajat, kuinka tiiviin suhteen he tuon valkorunkoisen, hyvältä tuoksuvan puun kanssa ajan oloon muodostaisivat? 

Me kaikki Suomen kamaralla asuneet kansat ja heimot olemme noista ajoista lähtien olleet todellista  koivun kansaa. Mikä ihaninta, koivun kanssa solmimamme suhde on ollut jo pitkään mutuaalinen, kumpaakin osapuolta hyödyttävä: varhaiset riistapellot, kaskenpoltto, laiduntaminen, rakentaminen ja aukkohakkuut ovat tuoneet helpotusta koivulle, joka myöhemmissä historian vaiheissa olisi muutoin joutunut taistelemaan elintilasta havupuiden kanssa, ehkä kohtalokkaastikin.  

  

  Vaikka ihmisen ja koivun yhteiselo on historian saatossa ollut kutakuinkin sujuvaa, yhteisellä matkallamme on ollut myös synkeät hetkensä: koivua on pidetty (metsätalouden tuulista riippuen) jopa rikkaruohona, metsien valkoisena vaarana. Tuulet muuttuivat jälleen 1960-luvulla, jolloin selluteollisuus kehittyi ja koivu muuttui metsien valkoisesta vaarasta arvokkaaksi raaka-aineeksi. Kirjaa lukiessani huokaisin vähän: voi, kunpa osaisimme käsitellä metsiämme muutoinkin kuin vain taloudellisten näkökohtien valossa. Toivottavasti tämä Niemen upea kirja ohjaisi meitä taas pikkuisen matkaa oikeaan suuntaan.

   Koivu on kautta historian ollut meille tärkeä liittolainen: puu on antanut meille lämpöä, rakennusmateriaaleja, eläinten ravintoa, puusta, juurista  ja tuohesta tehtyjä tarve- ja koriste-esineitä, tuhkaa, potaskaa, saippuaa, lannoitteita... Niemi kertoo näistä kaikista koivun vanhoista käyttömuodoista monipuolisesti ja mielenkiintoisesti. Tiesitkö esimerkiksi, että rauduskoivu on paras talvivihdan ja hieskoivu kesävihdan raaka-aine? Jos eri koivulajit menisivätkin lukijan mielessä iloisesti sekaisin, niin ei hätää: kirja sisältää hyvät niksit kaikkien Suomessa kasvavien koivujen tunnistamiseen. Teoksesta löytyy runsain määrin tietoa entisajan vuodenkierrosta ja siitä, kuinka koivupuuta käsitellään vanhojen perinteiden mukaisesti. Koivun käyttöön liittyi entisaikaan myös monia kansanuskomuksia, joista osa on iskostunut lähtemättömästi kollektiiviseen tajuntaamme.

  Teollistumisen myötä myös koivun käyttömuodot kehittyivät. Ihan ensimmäiseksi koivuteollisuus keskittyi lankarulliin! Kehityksen myötä koivun käsittely muuttui, Suomesta tuli yksi maailman suurimmista selluntuottajista. Suomen taideteollisuuskin eli kultakauttaan: Alvar Aalto, Tapio Wirkkala ja muut taitajat löysivät koivuvanerin ja se, mitä siitä sitten seurasi, on menestystarinoiden aatelia.

Henkinen yhteytemme koivuun on ollut aina vahva. Kansanperinteessämme koivu on alati läsnäoleva, pyhä, taikavoimainen puu. Niemi kertoo koivun muinaisesta merkityksestä lukuisin esimerkein. Pyhien puiden palvonnassa oli tarkat sääntönsä, joita kaikkien erityiseen pyhään lehtoon astuvien tuli kunniottaa. Sitä samaa, muinaisuudesta huokuvaa kunnioitustako minäkin tunnen astuessani sisään metsän porteista? Me olemme sisimmässämme metsäkansaa - yhä vieläkin!

  Puita palvottiin myös kotikartanolla:

Suomalaisen talon pihassa on aikoinaan usein seissyt yksittäinen puu, mahdollisesti koivu, jota on palvottu erityisenä kunnioitettuna uhripuuna. Sitä on ympäröinyt pyhyys ja koskemattomuus. Pyhä puu kuunteli rukouksia, paransi, vaati osakseen kunnioitusta ja  määräsi kohtalon. --- Savossa kullakin suvulla oli omat uhripuunsa. Hämeessä ja Karjalassa puut olivat kylien yhteisiä. 

 Tuleeko tässä vaiheessa jo se oma rakas pihakoivu tai muuten tärkeä puu mieleen? Minulla itselläni on monia puita, joita käyn säännöllisesti tervehtimässä. Pelkästään se, että saan olla tuon 'ystäväpuuni' lähellä, riittää. Tunnustaudun myös puiden halailijaksi. Tapaamisen jälkeen olo on hyvä ja keventynyt.

  Koivu on läsnä kulttuurissamme, musiikissa, kuva- ja sanataiteessa, arkitehtuurissa... Näistä  kaikista Niemi antaa kirjassaan monia hienoja esimerkkejä. Suomalaisen taiteen kultakaudella inspiraatiota haettiin kansallisromanttisista maisemista ja mikä parhaitten tuota maisemaa kuvaisi kuin vehreä, ritvaoksainen koivu!  Koivusta tuli 1800-luvulla heränneen suomalaisen identiteetin symboli juuri taiteen kautta. Koivun herkkä, äitiyttä ja nuoruutta kuvaava lempeys tulee vastaamme suomalaisten kirjailijoiden klassikkoteoksissa, runoissa ja iskelmissä.

  Kirja on viehättävä sukellus oman metsäisen lempilapsemme historiaan ja nykypäivään. Koivua tarkastellaan tässä kirjassa niin taiteen, kulttuurin, talouden kuin luonnonsuojelullistenkin näkökulmien kautta. Teos sisältää myös kattavan sanaston.  Ulkoasultaan kirja on prameilemattoman kaunis. Lukiessani tunsin häivähdyksen savusaunan ja tuoreiden vastasten tuoksusta. Juhannus on nurkan takana...

  Jean Sibelius: Koivu

* Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Seija A. Niemi: Koivu Suomen kansallispuu,  244 s.
Kustantaja: Minerva, 2015

Joonas Ahola (suom. & toim.): Gísli Súrinpojan saaga

   Blogistaniassa pyörivät lukuhaasteet ovat siitä kivoja, että ne innostavat tarttumaan yllättäviinkin kirjallisuuden lajeihin. Annamin käynnistämän Kirjallinen retki pohjoismaissa - haasteen myötä päätin vihdoinkin tutustua minua jo kauan kiehtoneeseen pohjoismaiseen tarinaperinteeseen, myytteihin ja saagoihin. Nyt pääsi vuoroon Islanti.

  Oli suoranainen onni että valikoin ensimmäiseksi luettavakseni Gísli Súrinpojan saagan, sillä teoksen suomentajan ja toimittajan mukaan juuri se on islantilaisista saagoista yhtenäisin ja draamallisin; sain Pohjoismaiselle 'saagakierrokselleni' siis helpoimman ajateltavissa olevan lähdön.  Gíslin kerronta on lisäksi erittäin vapaamuotoista ja monin paikoin jopa vetävää.

  Gísli Súrinpojan saagan sankari on kunniantuntoinen, sukunsa kanssa Norjasta Islantiin kulkeutuva mies, joka suvun rakkausselkkauksista alkaneen vihanpidon jälkimainingeissa tuomitaan henkipatoksi lankonsa surmasta. Saaga kertoo Gíslin yli kymmenen vuoden mittaisesta, tapahtumarikkaasta pakomatkasta, yrityksestä pysytellä hengissä tilanteessa, jossa kuka tahansa Gíslin tapaava saa surmata tämän ilman oikeudellisia seuraamuksia. Tuomion luvun yhteydessä hänen päästään luvataan tuntuva palkkio, mikä vaikeuttaa Gíslin pakoilua entisestään. Onnen hylkäämä sankari on kuitenkin erittäin kekseliäs ja kykenee välttämään kohtaloaan kolmentoista vuoden ajan. Mutta - niin kuin suurissa tarinoissa aina käy - lopputaistelu on väistämätön. Sen hän käy sankarillisesti yksin valtavaa miesjoukkoa ja asearsenaalia vastaan, pystypäin ja moraalinen oikeus puolellaan. Dramaattisesti polveilevaa loppukohtausta lukiessani jännitin ihan oikeasti sitä, miten Gíslin lopulta käy.

   Miehisen perustarinan lisäksi saagassa kerrotaan myös lempeämmistä asioista: perheen ja kylän arjesta, rakkaudesta ja perhe-ja sisarussuhteissa esiintyvistä ongelmista. Myös naiset saavat sanoa tässä saagassa sanottavansa.

  Tutkijat ovat arvioineet, että Gísli Súrinpojan saaga on kirjoitettu muistiin 1200-luvun alkupuoliskolla, mutta sen kirjaaja on jäänyt tuntemattomaksi. Itse tarina kertoo 900-luvun Islannista, ajasta, jolloin Norjasta uusille alueille siirtyvä väestö oli vasta asettumassa ennen miltei asumattomaan Islantiin. Erityisen mielenkiintoiseksi tarinan tekee se, että henkilöhahmojen taustalta on löydettävissä historiallista faktaa.  Koska saagassa kerrottujen tapahtumien ja kirjoittamishetken välinen aika on todella pitkä, on luonnollista, että suullisesti sukupolvelta toiselle kulkenut, tositapahtumiin perustuva tarina on vuosien kuluessa värittynyt ja saanut lisämausteita etenkin kansanperinteestä.

  1200-luvulla kristinusko oli jo saapunut Islantiin, mutta norjalaisasutuksen mukana tullut muinaisusko eli sen rinnalla vahvana vielä pitkään. Näiden kahden maailman -  kristinuskon ja 'pakanallisuuden' - rinnakkaiselo on mielenkiintoisella tavalla nähtävissä myös Gísli Súrinpojan saagassa. Siinä missä  tarinan päähenkilössä voi nähdä viitteitä kristinoppiin, on tarina muutoin täynnä muinaisuskomuksellisia tapoja ja rituaaleja, noituuttakin. Jotkut tutkijat ovatkin nähneet Gíslin saagan kuvauksena Pohjolaan saapuneen kristinuskon ja muinaisuskonnon välisestä taistelusta.

     Gísli Súrinpojan saaga antaa luotettavia viitteitä tuona aikana Pohjolassa eläneiden naisten suhteellisen vakaasta asemasta.  Tarinan naiset ovat vahvoja, itsenäisiä toimijoita. Tuntuu aivan luonnolliselta, että Gísli kääntyy kiperissä tilanteissa vaimonsa Auðrin puoleen ja saa pakomatkallaan apua monesti juuri naisilta, jotka näin osallistuvat aktiivisesti saagan juonen kuljettamiseen. He saattavat toimia myös sankarin vastavoimana, tahona, joka juonii ja pettää Gíslin luottamuksen. Mutta kun sankarin takaa-ajajat tulevat hänen vaimonsa luo raskaine hopeapusseineen, häpeällisenä aikomuksenaan saada nainen myymään miehensä luottamus, he saavat sananmukaisesti nenilleen:

Auðr ottaa nyt rahat ja laittaa ne suureen rahapussiin, nousee sitten ylös ja paiskaa pussin hopeineen Eyjólfin nenään niin, että siitä purskahtaa veri pitkin tämän vaatteita ja lausuu: "Tämän saat herkkäuskoisuudestasi ja jokaisesta ilkeydestäsi myös. Mitään toivoa ei ollut, että myisin mieheni sinunlaisellesi pahantekijälle. Pidä nyt tämä ja sen mukana sekä häpeä että nöyryytys. Tulet muistamaan, surkimus, niin kauan kuin elät, että nainen on piessyt sinut. Vaan sitä et tule saamaan, mitä halusit".Silloin lausui Eyjólfr: "Käykää sen nartun kimppuun ja tappakaa, vaikka naisenpuoli onkin."

   Auðr säilyttää henkensä. Hänen kohtalonaan on todistaa vuosia myöhemmin miehensä  viimeistä, epätoivoista, mutta suurta taistelua: saagan loppunäytös esitetään tyhjyyteen avautuvalla  kallionkielekkeellä, jolla Gísli taistelee yksin kymmenin miekoin ja kirvein varustautunutta miesjoukkiota vastaan. Saagan  kertoja ottaa tästä kohtauksesta kaiken irti. Gísli Súrinpoika seisoo kielekkeellä ja tekee raskaan ratkaisunsa...

Gísli Súrinpojan saagan suomalainen laitos on loistavasti rakennettu. Saagan suomentajana toimineen Joonas Aholan kirjoittama tiivis johdanto-osuus antaa tukevaa taustatietoa Islannin historiasta ja saagaperinteestä. Kirjassa on myös erillinen runoliite. Saagaan liittyvien  runojen erottaminen omaksi osuudekseen toimii mielestäni hyvin, sillä se tekee itse tarinan seuraamisesta helpompaa: tiukoille muotosäännöille alistetut islantilaiset muinaisrunot  kun eivät avaudu nykylukijalle helposti. Itse proosateksti sisältää vain muutaman, draamankaarta tukevan runon, jotka Ahola on muokannut 'raakasuomennoksen' jälkeen luettavampaan ja ymmärrettävämpään muotoon. Pohjoismaisten muinaisrunojen runojen tulkinta on suomentajan mukaan kuitenkin aina äärimmäisen vaikea tehtävä.

  Kaiken kaikkiaan Gísli Súrinpojan saaga oli mitä mielenkiintoisin lukukokemus. Alun hieman pitkäveteisten 'sukuselvitysten' jälkeen tarina alkoi vetää.  Tähän tuhatvuotiseen saagaan tutustuessa on mielenkiintoista huomata, miten samanlaisena ihmisen sisin on säilynyt: ajatuksemme ja intohimomme eivät muutu, olivatpa ajat tai olosuhteet millaiset tahansa.

 ¤ Tutustumiskierrokseni saagojen maailmaan jatkuu tämän teoksen jälkeenkin. Sulattelen Gíslin tarinaa nyt muutaman hetken ja valitsen sen jälkeen lukuun jotakin norjalaista...

¤¤ Osallistun tällä teoksella Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaasteeseen.


Joonas Ahola (suom. & toim.): Gísli Súrinpojan saaga, 179 s.
Kustantaja: Johnny Kniga, 2003
Alkuperäiskieli: islanti

Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot

       Ensi vuoden vapaamuotoiseksi kirjallisuusteemakseni valikoitui pohjoismainen taru- ja kertomusperinne, jonka liitän Anna minun lukea enemmän -blogista tutun Annamin vetämään Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaasteeseen. Eräänä sateisena myöhäisiltana aloin etsiä aiheeseen sopivia kirjoja, joita löytyikin yllättävän paljon. Ensimmäiseksi hankin käsiini viehättävästi toteutetun, kauniin ja paikoin pelottaviakin aineksia sisältävän Pohjoismaiset taruolennot -teoksen, jonka ruotsalainen taiteilija Johan Egerkrans on koonnut, kuvittanut ja muistiinmerkinnyt. Kirja avaa vuoden mittaisen retkeni pohjoisten tarinoiden valtakuntaan.

  Kaikkialla maailmassa ihmiset ovat aina tienneet, että me emme ole maan päällä yksin. Ihmisten ja eläinten lisäksi maailmassa on muita olentoja, jotka voivat muistuttaa meitä, mutta ovat silti aivan erilaisia. Nuo olennot eivät ole ihmisiä eivätkä jumalia vaan ihan jotain muuta. ---  Kaikessa oikullisuudessaan ne personifioivat luontoa ja jotkut olennot ovat kirjaimellisesti yhtä luonnon kanssa. Ennen niitä pidettiin itsestään selvästi osana maailmaa, ja ne muistuttivat ihmistä luonnon kunnioittamisesta. 

  Kuinka monesti olen itsekin kokenut näitä lyhyitä taianomaisia tuokiota: metsässä kävellessäni kuulen pienen risahduksen ja näkökentän laidalla, tuolla sammalikossa käy vilahdus: joku on selvästi tarkkaillut metsän porteista astunutta kulkijaa.  Lintuko se oli vaiko metsähiiri vai sittenkin joku monista metsänhengistä? Keijukin se saattoi olla tai menninkäinen, joka tuli kurkistamaan sammaleisen kiven alta, kuka hänen rauhaansa taas häiritsee.  Mutta tietenkään en ehdi nähdä enää mitään, metsä pysyy hiljaa ja säilyttää aina salaisuutensa...

  Hienoviritteisesti kuvatut taruolennot kietovat lukijansa keveästi pauloihinsa. Egerkrans on lähestynyt kohteitaan avoimin, lapsenomaisin mielin, varoen astumasta kansantieteilijöiden saappaisiin. Tässä teoksessa eletään ja edetään tunteella ja olentojen omilla ehdoilla: nämä ihmeelliset, kauniit ja pelottavat, mieltä kiehtovat henget ovat Egerkransille yhtä tosia kuin orava tai karhu, jänis tai mikä tahansa muu elollinen olento.

 Taiteilija jakaa taruolennot omiin, luonnontieteellisen tarkkoihin ryhmiinsä, vaikka hän heti ilmoittaakin sen olevan aika uskaliasta. On nimittäin niin, että erilaisten olentojen luokitteluun ei ehkä pitäisi ryhtyä lainkaan, ja se voi olla vaarallistakin, jos kyseiset henget eivät ole samaa mieltä asiasta. 

  Luonnonhenget, palvelushenget, muodonmuuttajat, vainajahenget, hirviöt. 'Vanhojen tuttujen' olentojen lisäksi  myös ne, jotka ovat jääneet ainakin minulle tuntemattomiksi (esimerkiksi saarnetar, purohevonen, para, yönkorppi... ) saavat esittelynsä tässä kirjassa. Monet olennoista herättivät minussa ihastelun ja pelonsekaisen kunnioituksen ohella myös myötätuntoa: esimerkkinä pienet liekkiö-henget, joiden kohtalo on hyvin surullinen...

  Kirjan pääpaino on ruotsalaisissa taruissa. Yksinomaan suomalaiseen kertomusperinteeseen kuuluvista taruolennoista on päässyt mukaan vain saunatonttu. Jäin kaipamaan esimerkiksi metsiemme kuningasta Tapiota, hiisiä ja kokkoa, joihin tässä kirjassa ei viitata sanallakaan. Toisaalta monet tässä kirjassa esitellyistä hengistä esiintyvät myös suomalaisessa kansanperinteessä, eri nimillä vain. Nimet löytyvät tästä suomennoksesta.

 
   Se joka tuntee minut, varmasti arvaa jo, kuka on suosikkini kirja monista, monista olennoista... Se on tietenkin metsänhaltija, joka on ruotsalaisessa perinteessä saanut osan kotoisten henkiemme, Tapion ja Mielikin tehtävistä ja piirteistä.

Jos tulee haltijan alueelle, on käyttäydyttävä sen ehdoilla. Kaikkien luonnonhenkien tapaan metsänhaltija on oikullinen ja voi yhtä hyvin auttaa kuin asettua poikkiteloin. --- Se hämärtää ihmisten näön niin, että he eksyvät ja kulkevat kehää ympäri ja ympäri. Jotkut eivät löydä koskaan kotiin ja katoavat ainiaaksi metsän syvyyksiin. Ainoa tepsivä keino on kääntää takki ylösalaisin, jolloin yhtäkkiä herää kuin unesta ja löytää takaisin oikealle polulle.

  Sille, joka on kerran joutunut metsänhaltijan valtaan, jää kuitenkin ainainen kaipuu metsään eikä hän koskaan oikein palaa entiselleen. 

Minun mielestäni metsän lumouksesta ei tarvitsekaan koskaan, koskaan toipua....
 

***

  Melkeinpä kaikki taruolennot ovat ennen aikaan olleet luonteeltaan paljon kipakampia kuin nykyisin. Ajat, tavat ja uskomukset - ja sitä kautta myös taruolentojen merkitykset muuttuvat. Egerkranssin esittelemät olennot - ne nykyisin niin ihanina ja herkkinä esitellyt tontut ja keijutkin - nähtiin ennen ennalta-arvaamattomina, sellaisina että ne saattoivat niin halutessaan vahingoittaa ihmisiä - joko opetukseksi tai ihan vain huvikseen.  Kirjassa esiintyy myös oikeasti pelottavaa porukkaa: oman lukunsa ovat saaneet erilaiset vainaja- ja kiusanhenget, joista kertovat kuvat ja tarinat saattavat pelottaa pienimpiä lukijoita. Kovin nuoren lapsen käsiin en tätä kirjaa siis antaisi. Tämäkin 'suositus' tietysti vaihtelee lapsen oman persoonan mukaan. Alla oleva kuva para-olennosta on tästä porukasta yksi esimerkki, ei vielä se pelottavin.

   Muun muassa pelimaailmassa vaikuttavan taiteilija Johan Egerkranssin kuvat hurmaavat. Lisäarvoa kuvitukseen tuo vielä yksi mielenkiintoinen seikka: värikkäiden ja viimeisteltyjen kuvien lisäksi sivuilla vilistää lukematon määrä luonnosmaisia, kevyellä kädellä tehtyjä piirroksia: on kuin noissa luonnoksissa esiintyvät oliot olisivat valmiina haihtumaan katsojan ulottumattomiin heti, kun hänen katseensa niihin osuu...

  Kenelle kirjaa suosittelisin? Kaikille satuihin ja tarinoihin ihastuneille lapsille ja aikuisille; en  kuitenkaan aivan nuorimmille enkä herkimmille... Ehkäpä erityisesti vielä hänelle, joka elää elämänsä kiihkeintä Hobitti-innostustaan, rakastaa Tolkienin maailmaa ja muita fantasiakertomuksia: Pohjoismaiset taruolennot voisi olla nuorelle (ja miksei myös vanhemmalle) fantasiafanille pikantti luku- ja katselukokemus. Minä itse vietin kirjan parissa yhden ja vielä toisenkin kynttilänhämyisen iltapuhteen. Näin suurella sydämellä, innolla ja taidolla tehtyyn kirjaan oli helppo ihastua.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Kirjan ovat lukeneet myös Kirjojen keskellä- blogin Maija sekä Hyllytonttu.  Aloitan teoksella Annamin Kirjallinen retki pohjoismaissa -lukuhaasteen.

Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot (Nordiska väsen, 2013)
Kustantaja Minerva 2014, 2 p., 127 s.
Suomentanut Eero Ojanen