Näytetään tekstit, joissa on tunniste Italia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Italia. Näytä kaikki tekstit

3.2.2019

Elena Ferrante: Napolisarja 3-4. Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät & Kadonneen lapsen tarina


Napolisarja, tuntemattoman italialaisen pseudonyymin kirjoittama kirjallinen ilmiö on valloittanut muutaman viime vuoden aikana maailmaa kevätmyrskyn lailla. Ensin lakoontuivat kirjallisuuspiirit, ja nyt Ferrante-huuma rantautui myös tv:n puolelle, kun tetralogian ensimmäisestä osasta (Loistava ystäväni) muokattiin tv-sarja.

Tämänkaltaiset, hurmokseen kääntyvät kirjalliset tapaukset aiheuttavat minussa useimmiten ainakin keskivaikeaa torjuntaa, niin etten millään haluaisi hypätä mukaan hypetykseen. Vaan tällä kertaa ei käynyt niin, vaikka toki yritin pitää pintani mahdollisimman pitkään: otin Loistavan ystäväni lukuuni vasta vuotta myöhemmin sen ilmestymisestä, ja sitten kävi niin kuin odottaa saattaa: Ferrante tyrmäsi minut jo ensimmäisessä erässä 6-0,  ja siitä lähtien olen ollut hänen suuri ihailijansa.

Sain sarjan neljännen osan päätökseensä toissapäivänä ja minulle iski hirvittävä halu aloittaa kierros uudelleen, palata heti siltä istumalta kaiken alkuun, Napolin pahamaineisissa työläiskortteleissa kasvaneiden Lenun ja hänen ystävänsä Lilan lapsuuteen. Hädin tuskin sain taltutettua aikeeni, sillä tällaisen lukurupeaman jälkeen tiedän tarvitsevani aikaa kaiken lukemani ja kokemani sisäistämiseen ja jäsentämiseen. Sarjan pariin palaamisen aika tulee myöhemmin. Jo se, että ryhdyin kirjoittamaan tätä blogitekstiä heti, tuntuu jotenkin väärältä ratkaisulta. Tuntuu siltä, että saan itsestäni irti nyt vain täysin suodattamattomia ja jäsentymättömiä haja-ajatuksia. Sulatan lukemaani vielä kauan - ja tiedän palaavani Ferranten pariin vielä sekä lukijana - että (kirjoittajana) täällä blogin puolella.

Napolisarjan kolmannessa ja neljännessä osassa ystävämme ovat aikuistuneet ja kohtaavat ympärillään avautuvan todellisuuden uusista, alati vaihtuvista ja muotoaan muuttavista näkökulmista, sillä seuraamme heidän elämäänsä kolmenkympin kieppeiltä aina vanhuuden kynnykselle.
Nyt viimeistään Ferrante lataa kaiken peliin, maalaa tarinaansa räiskyen, värejä ja sävyjä säästelemättä. On kuin kaikki tähän asti tapahtunut olisi ollut pohjustusta, valmistautumista päänäytökseen, sarjan ensimmäisiä osia lainkaan väheksymättä.

Italiassa on koittanut kuohunnan aika. Poliittinen turbulenssi iskee myös Lenun ja Lilan kotikortteliin, ja jo ennestään väkivaltaisesta ympäristöstä tulee nyt vieläkin turvattomampi ja vaarallisempi. Päiviä värittävät mielenosoitukset, lakot, poliittiset murhat ja terrori. Todellisuus iskee lujaa ja vaikuttaa vahvasti naisten lähipiiriin. Kukaan heistä ole turvassa, eivät edes he, jotka ovat tähän saakka pitäneet korttelia hyppysissään. Valtaa jaetaan uudelleen - ja taas uudelleen: suuret kaatuvat, ja he, joiden äsken luulit kykenevän muuttamaan maailmaa, kääntävän sen oikeille raiteilleen, viruvat pian sellissä korruptiosta tuomittuna.

Tässä maailmassa he jatkavat elämäänsä, perustavat perheensä, kasvattavat lapsensa, rakastuvat ja eroavat, hullaantuvat, tekevät työnsä, ottavat hurjia sosioekonomisia loikkia, löytävät tiensä valoon -vai löytävätkö sittenkään? Elenasta (Lenusta) tulee kirjailija - suosittu ja arvostettu sellainen. Hän lähtee korttelista, hyvästelee Napolin ja ystävänsä, mutta kuinka sitten käykään...
 Elena löytää politiikan, pitkän tien kautta myös feminismin, mutta ei kuitenkaan halua asettua mihinkään valmiiseen ideologiseen muottiin. Hän on luonteeltaan tarkkailija -ja tekee ominaisuudellaan - ja ominaisuudestaan - taidetta.

Lila sen sijaan ei astu jalallaankaan Napolin ulkopuolelle. Hän pysyttelee uskollisena kurjalle korttelilleen silloinkin, kun jo voisi tehdä elämällään jo mitä ikinä haluaisi - niin taloudellisessa kuin sosiaalisessakin mielessä. Hän on Lila, muuttumaton ja kuitenkin alati muuttuva; luonnonvoima, jota koko hänen lähipiirinsä tuntuu salaa käyttävän inspiraationaan ja voimanlähteenään, älykäs ja manipuloiva noitanainen, yhtä aikaa vaikea, hirvittävä ja hurmaava, nainen joka tuntuu koko ajan olevan uppoamaisillaan, mutta joka pullahtaa vastoinkäymisten jälkeen pintaan kuin korkki. Hän on Se Nainen, jota miehet eniten vihaavat ja eniten jumaloivat, ja jota myös Elena vihaa, pelkää - ja rakastaa. Lilan harteille Ferrante asettaa tarinassaan myös suurimman surun, jonka ihminen saattaa eläissään kohdata. Tragedia muuttaa kahden naisen keskinäitä dynamiikkaa - kuvat ja kulissit särkyvät ja ystävykset näyttäytyvät meille jälleen kerran uudessa valossa....

Ferrante tutkii Elenan ja Lilan suhdetta tarkalla psykologisella otteella läpi. Naisten elämä kietoutuu yhteen hyvässä ja pahassa, tunteet vellovat, muuttuvat ja muuntuvat  syvästä ystävyydestä vihaan, rakkauteen, sääliin, ylenkatseeseen, pelkoon, kateuteen ja epäilyksiin. He ovat pääsemättömissä toisistaan - ja varsinkin Elena tuntuu peilaavan kaikkea kokemaansa ja tekemäänsä Lilan kautta, siitäkin huolimatta, että hänen elämästään löytyvät kaikki 'itsenäisen naisen tunnusmerkit'.

Lilan aivoitukset jäävät pitkälti salaisuuksiksi. On aivan selvää, että hän tarvitsee ystäväänsä, ehkä enemmän kuin Elena koskaan saa tietää, enemmän kuin Lila pystyy itselleenkään tunnustamaan. Lilan manipuloivat luonteenpiirteet vahvistuvat vuosien myötä, mutta samalla hän haurastuu. Hän on nähnyt ystävänsä kouluttautuvan, nähnyt tämän urakehityksen, sosiaalisen nousun ja menestyksen. Hän on jäänyt paikalleen, mutta ilmassa väreilee tämän tästä kysymys 'mitä jos' - mitä jos Lila olisi saanut samat mahdollisuudet kehittää itseään, kumpi heistä silloin se, josta puhutaan. Sanaakaan näistä asioista ei lausuta, ne vain tunnetaan...

Ihailen Ferranten taitoa yhdistää tarinansa monet kerrokset ja ainekset yhteen niin, että tuntuu kuin ne reagoisivat keskenään miltei kemiallisesti, muodostaisivat yhdessä jotakin, joka on tuhat kertaa enemmän kuin osiensa summa. Tapahtuma muistuttaa minusta ällistyttävän paljon niin sanottua  Maillard-reaktiota: ainesten alkuperäinen rakenne ja muoto on muuttunut, kuten juuri uunista otetussa kakussa, jonka arkiset lähtöaineet ovat yhdistyneet joksikin osiaan suuremmaksi, kielen mukanaan vieväksi makuelämykseksi.

Elena Ferranten teokset tatuoituvat lukijansa sydämeen. Onneksi hän jatkaa kirjoittamista.

*****

Napolisarjan muista osista olen kirjoittanut täällä:
Loistava ystäväni
Uuden nimen tarina

** Napolisarjan osista 3 ja 4 kirjoittavat muun muassa: Kirjaluotsi,  Kirsin Book Club, Kulttuuri kukoistaa  Leena Lumi, Luettua elämää, Lumiomena ja Mitä luimme kerran.



Elena Ferrante: Napolisarja 3-4 :
Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (Storia di chi fugge e di chi resta, 2013)
Kadonneen lapsen tarina (Storia della bambina perduta, 2014)
WSOY 2018
Suomentanut Helinä Kangas
Alkuperäiskieli: italia


15.4.2018

Elena Ferrante: Amalian rakkaus


Elena Ferranten Napoli-sarjaan ihastuneena otin luettavakseni  kirjailijan vuonna 1992 ilmestyneen esikoisromaaninsa, jossa on nähtävissä samat vahvat Napolilaisen elämänpiirin elementit kuin hänen myöhemmässä tuotannossaan. Siinä missä Napoli-sarja syväluotaa elämänikäisen ystävyyssuhteen monimutkaista dynamiikkaa, heittäytyy Amalian rakkaus äidin ja tyttären väliseen, ystävyttä  ehkäpä vieläkin monisyisempään ja dramaattisempaan suhteeseen: Mistä ovat äitien ja tyttärien välit tehty? Muustakin kuin rakkaudesta, ikuisesta äitimyytistä, niistä enemmän tai vähemmän suloisista muistoista, jotka osaltaan  määrittävät aikuistuvan tyttären identiteettiä hamaan tulevaisuuteen?

Ferrante asettaa lukijansa pohhdittavaksi mielenkiintoisia kysymyksiä: Opimmeko koskaan tuntemaan vanhempiamme kunnolla, sellaisina kuin he ovat todemmillaan, ilman vanhemmuuden painolastia, ilman heille asettamiamme odotuksia siitä, millainen vanhemman (tässä romaanissa juuri äidin) tulisi olla, vai katsommeko heitä aikuisiällämmekin lapsen silmin ja lapsen odotuksin? 

Mitä tapahtuu, kun huomaamme muistoihimme perustuvan kuvan vanhemmistamme olevan vähintäänkin puutteellinen tai peräti totuudenvastainen? Tähän tilanteeseen joutuu Ferranten romaanin nimihenkilön Amalian aikuinen tytär Delia, joka äitinsä kuoleman jälkeen kohtaa vihdoin Sen Toisen ja ehkä todemman Amalian, naisen, joka on kyennyt taitavasti piiloutumaan Delialta. Tyttären täytyy rakentaa suhteensa äitiin nyt uudelleen, mikä Amalian yllättävän poismenon jälkeen tietenkin erittäin haastavaa ja traagistakin.

Kuka Amalia oli? Vastausta etsiessään Delia joutuu kulkemaan syvälle muistoihinsa, sinne missä menneisyys, nykyisyys ja äidin ja tyttären maailmat - heidän henkilökohtaiset todellisuutensa - törmäävät yhteen niin ettei Delia tiedä, mikä on todellisuutta, mikä valhetta tai vain unta... 

***
Äidin salattua elämää avatessaan Delia joutuu kohtaamaan myös italialaiseen kulttuuriin liittyvän miehisen hegemonian. Näitä samoja, sukupuolirooleihin liittyviä kysymyksiähän Ferrante käsittelee ansiokkaasti myös Napoli-sarjassaan. Tällä kertaa katse suuntautuu naisen hartioille laskettuun äiti-myyttiin, joka katolisessa ja sydämeltään varsin patriarkaalisessa Italiassa tuntuu erityisen vahvalta.

Amalian rakkaus on parasta lukemaani Ferratea. Suosittelen, suosittelen, suosittelen!


Romaanista lisää täällä: Kulttuuri kukoistaa, Luettua elämääOksan hyllyltäReader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Täysien sivujen nautinto.



Elena Ferrante: Amalian rakkaus (Amore molesto, 1992)
Avain 2005
Suomentanut Taru Nyström Abeille
Alkuperäiskieli: italia

7.11.2017

Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit


Marco Polo kuvailee sillan kivi kiveltä.
- Mutta mikä kivi kannattaa siltaa? kysyy Kublai-kaani.
- Siltaa ei kannata tämä tai tuo kivi, Marco vastaa, vaan kaaren linja jonka ne muodostavat.
Kublai-kaani on hiljaa ja miettii. Sitten hän lisää: - Miksi puhut minulle kivistä? Minua kiinnostaa vain kaari.
Polo vastaa: - Ilman kiviä ei ole kaarta.

Italo Calvinon ajattomassa ja unenomaisessa romaanissa saamme seurata tutkimusmatkailija Marco Polon ja Kiinan ensimmäisen keisarin, Kublai-kaanin keskusteluja, joissa Polo kertoo suurkaanille matkoillaan kohtaamistaan kaupungeista.

Romaanin taustalla välkehtivät Polon omat matkakertomukset, joissa hän kertoo solmineensa hyvin läheisen suhteen tuohon kiinalaiseen mahtimieheen. Siitä, ylsivätkö Polon matkat todellisuudessa koskaan Kiinaan saakka, ei ole varmuutta, mutta mitäpä merkitystä moisella sivuseikalla olisi: todellisuus voi toisinaan olla tarua ihmeellisempää, ja joskus tarut muovautuvat uusissa käsissä entistäkin kiehtovimmiksi. Niin on käynyt tälläkin kertaa.

Astun  kirjan myötä Calvinon taikapiiriin, valveen ja unen rajavyöhykkeelle. Maailmaan, missä kaikki mahdolliset menneisyydet ja tulevaisuudet ovat läsnä yhtä aikaa.

Romaanin alussa Polo raportoi tutkimusmatkoistaan miltei virkamiesmäisellä otteella, mutta aikaa myöten keskustelut muuttuvat intiimeiksi ja syvällisiksi pohdinnoiksi elämästä ja olevaisuudesta - ja lopulta he ymmärtävät toisiaan niin hyvin, että ääneen lausuttuja sanoja ei enää tarvita.

Kaupungit, joihin Polo kuulijansa vie, ovat elävän olennon kaltaisia; ne hengittävät, muuttavat muotoaan, työntävät juuriaan maan ja veden alle, kurkottavat taivaisiin kunnes sortuvat oman historiansa painosta, rakentuakseen jälleen uudelleen juuri tässä tai jossakin toisaalla, toisessa ajassa.

Kun olen nähnyt yhden kaupungin, olenko nähnyt ne kaikki?

Kaupungit, mielikuvat ja aika kietoutuivat tiiviiksi, välkähteleviksi ajatuskimpuiksi, joista en saa otetta. Yritän nähdä Calvinon mieleen, tunkeutua hänen ajatuksiinsa, vaikka itse asiassa minun pitäisi tajuta päästää irti ja lakata hakemasta merkityksiä.

Mutta mieleni ei pysy hiljaa. Se alkaa rakentaa Polon kaupungeista omaa peilikuvaansa  - ja yhteisen tajunnamme ja historiamme metaforaa. Mutta mitä innokkaammin  yritän saada lukemaani järjestykseen, sen kauemmaksi merkitykset pakenevat...

Tajuan, että näihin tarinoihin on tartuttava samalla tavoin kuin ohikiitäviin hetkiin. On otettava esimerkkiä nöyräsydämisestä matkalaisesta ja pysähdyttävä hiekkaerämaan suvantoihin ihailemaan horisontissa kangastelevaa kaupunkia, jonka kupolit nouseva aurinko on juuri sytyttänyt kultaiseen, tulenpalavaan hehkuun. Näky houkuttaa minut jatkamaan matkaa -

- Mutta kun katseeni tarkentuu, kangastus on poissa...

Matkani kuubalaissyntyisen ja Italiassa uransa luoneen Italo Calvinon tuotantoon on vasta alussa. On sanomattakin selvää, että aion ruokkia mieltäni ja sydäntäni hänen kirjoillaan jatkossakin . Näen edessäni jo varsin runsaana notkuvan kirjallisen herkkukattauksen: Näkymättömien kaupunkien lisäksi Calvinolta (1923 - 1985) on suomennettu yksitoista teosta.


Italo Calvino:Näkymättömät kaupungit (Le città invisibili, 1972)
Tammi 2011
Suomentanut Jorma Kapari
Alkuperäiskieli: italia

20.9.2017

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina


Piileekö Elena Ferranten Napoli-sarjan suosion salaisuus kirjailijan kurittomuudessa, häpeämättömässä tavassa rikkoa kirjallisuuden rajoja? Ihailen kovasti hänen raisua tapaansa yhdistää italialaisista telenoveloista ja muusta romanttisesta viihteestä tutut ainekset rankkoihin yhteiskunnallisiin teemoihin. Ja kuin pisteenä iin päälle, hän tekee tuon tempun vielä pelottavan tarkalla psykologisella silmällä.
Ferrante osaa häivyttää viihteen ja 'vakavasti otettavan kirjallisuuden' rajat niin että se, mitä jäljelle jää, on yksinkertaisesti vain 'hyvää kirjallisuutta'. 

Tässä sarjan toisessa osassa eletään jo 1960-lukua. Sarjan keskushahmot, kaupungin köyhimmissä kortteleissa kasvaneet Lenu ja Lila, ovat pian parikymppisiä. Tyttöjen kompleksinen suhde on tämänkin kertomuksen ydinmehua ja nyt, aikuisuuteen siirryttäessä se saa vielä aivan uusia muotoja. Lapsuudessa syntynyt kaksoistähti on sammumaillaan, sillä elämän realiteetit vetävät tyttöjä eri suuntiin.  Ystävyys säröilee raastavasta mustasukkaisuudesta ja syvälle käyvistä vihan ja kaunan tunteista. Kaikesta huolimatta he ovat, varsinkin alitajunnan tasolla, yhä sidoksissa toisiinsa.

Italialainen yhteiskunta näyttäytyy Ferranten kirjoissa luokkatietoisena patriarkkaattina. Väkivaltaa pidetään miltei normina, hiljaisesti hyväksyttynä tapana hoitaa perhesuhteita ja elämässä eteen tulevia ristiriitatilanteita. Naisten asemasta ei täällä voi oikeastaan edes puhua, ei varsinkaan alempien yhteiskuntaluokkien kohdalla.

Sekä Lenu että Lila pyrkivät kohti parempaa elämää, mutta heidän tiensä poikkeavat mielenkiintoisella tavalla toisistaan; Lenu puurtaa, jatkaa opintojaan korkeakoulussa ja löytää sisällään uinuneen kirjailijan, kun taas Lilan ratkaisut tuntuvat kumpuavan kuin toisesta maailmasta. Hänen kohtalonsa kuvaa loistavasti sitä  asemaa, johon kunnianhimoinen, mutta koulutusta vaille jäänyt nuori nainen tässä maailmanajassa ja -paikassa joutuu. Kun vaihtoehdot ovat vähissä, on tartuttava opportunistisella ahneudella vaikka oljenkorsiin.

Ferrante kutoo tarinansa täyteen hämmentäviä, tummia sävyjä. Napoli hehkuu aurinkoa ja elämää, mutta silti mikään tässä kirjassa ei ole La dolce vitaa. Onnea eivät tuo välimeren rannalla vietetyt suloiset kesäpäivät, ei kuuma asfaltti jalkojen alla, eivät kellohelmat eivätkä tähtikirkkaat, pehmeät yöt... Sillä jotain puuttuu aina, on saatava enemmän, on rikottava omat ahtaat rajat, hamuiltava saavuttamatonta...
...Käsi kädessä, kahden vieraissa kaupungeissa - se olisi ollut oikea päätös sille päivälle. Jos mikään ei voinut meitä pelastaa, ei raha, ei miehenruumis eikä edes koulunkäynti, niin yhtä hyvin voisimme panna kaiken sileäksi. Rinnassani kasvoi hänen raivonsa, voima joka tuntui yhtä aikaa tutulta ja vieraalta ja täytti minut irti repäisemisen riemulla. Halusin sen ottavan vallan... 
Bloggaus Napolisarjan 1. osasta: Loistava ystäväni

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (Storia del nuovo cognome, 2012)
Wsoy 2017
Suomentanut Helinä Kangas
Alkuperäiskieli: italia

15.9.2017

Melania G. Mazzucco: Mestarin tunnustukset



Totuus ja kauneus eivät ole esineissä, ne eivät ole meitä ympäröivässä maailmassa vaan syvällä meissä itsessämme, siinä tuntemattomassa osassa, jota ei voi tutkia mutta joka täytyy vapauttaa...
Italialaisen Melania G. Mazzuccon Mestarin tunnustukset -romaani vie lukijansa 1500-luvun Venetsiaan, renessanssin viimeiseksi merkittäväksi mestariksi tituleeratun Tintoretton (1518 - 1594)  työhuoneelle.  värikylläinen ja intohimoinen sukellus taiteen maailmaan, ja kuulunee siksi jokaisen taide- ja historiafriikin  lukulistalle.

Tintoretto oli yksi taiteen jumalista, yksi niistä, jotka saivat innoituksensa jostakin muualta kuin tästä maailmasta, sanotaan. Hänen taiteensa on dramaattista valon ja varjon vuoropuhelua, tummaa ja vahvaa, yhtä aikaa karvasta ja keveää. Seuraamme kunnianhimoisen taiteilijan  kivikkoista tietä köyhän kankaanvärjärin pojasta italialaisen taiteen eliittiin - tarina kulkee tunnustuksellisen päiväkirjan muodossa, ajan paljaiksi kovertamina muistoina. Pääsemme kurkistamaan Suuren Taiteentekijän  julkisivun taakse: millainen ihminen Tintoretto oikeastaan oli ja mistä hänen taiteelliset ambitionsa kumpusivat? Mistä kumpusi hänen päättymätön kunnianhimonsa, se voima, joka saa taiteen tekijän raatamaan orjan lailla ja jonka rinnalla yksikään taiteen alttarille luovutettu uhraus  ei tunnu liian suurelta?  Toisaalta, onko uhrauksista puhuminen edes oikeutettua silloin, kun kysymys on elämää suuremmasta sielun palosta...

Mazzucco ei esittele meille taiteen glorifioitua jumalaa, vaan ihmisen, jota raastoivat samat epävarmuudet ja demonit kuin ketä tahansa kuolevaista. Silti ilmassa on jotakin selittämätöntä. Hänen  taiteellinen lahjakkuutensa, neroutensa, ylpeytensä, rakkautensa, kunnianhimonsa, nöyrä uteliaisuutensa, pelkonsa, vimmansa... Kaiken tämän voin aistia hänen taiteestaan...

Vuosisatojen jälkeenkin; kuin toisesta ulottuvuudesta meitä kohti kurottuvaa lämmintä valoa...
Näin kesytetään näkymätön:
luominen on sitä, että kynä, sivellin ja näkeminen menettävät merkityksensä...
commons.wikimedia.org
Mestarin tunnustukset on perussävyltään fiktiivinen elämäkerta, vaikka kerronta seuraileekin Tintoretton historiallisia elämänvaiheita. Pääosaan nousee taiteilijan sisäinen maailmankaikkeus, ajatukset, jotka Mazzucco taikoo esiin taiteellisella vapaudellaan; loppujen lopuksi kyse onkin paljon enemmästä kuin yhden miehen elämäntarinasta: kertomus laajenee universaalille tasolle, taiteen tekemisen syvimpiin ja tärkeimpiin kysymyksiin, jotka ovat ainakin jossakin mitassa tuttuja jokaiselle luovalle ihmiselle.

Tutustumme myös Tintoretton suureen perheeseen, joka elää ja hengittää perheenpään aivoitusten ja taiteentekemisen tahtiin. Erityisen läheisen suhteen solmimme  hänen  aviottomaan tyttäreensä, taiteellisesti lahjakkaaseen Mariettaan, joka olisi voinut seurata isänsä jälkiä - jos vain olisi syntynyt pojaksi. Mariettan suorastaan riipaisevan koskettava tarina nouseekin tämän teoksen toiseksi tärkeäksi  kulmakiveksi. Hänen kauttaan Mazzucco kuvaa osuvasti naisen olematonta asemaa taiteen maailmassa, jossa taiteellinen vapaus  ja haaveet tunnustetusta asemasta ovat yksinomaan  miehille varattuja...

Suosittelen upeaa Mestarin tunnustuksia -romaania etenkin kaikille taiteista ja historiasta kiinnostuneille.


Melania G. Mazzucco: Mestarin tunnustukset (La lunga attesa dell'angelo, 2008)
Avain 2009
Suomentanut Taru Nyström Abeille
Alkuperäiskieli: italia

11.9.2017

Donna Leon: Tuntematon ihailija


Venetsia-teemaviikkojeni kunniaksi päätin uudistaa tuttavuuteni venetsialaisen komisarion Guido Brunettin kanssa. Vuosia sitten seurasin hänen seikkailujaan varsin tiiviisti, mutta kun kirjat alkoivat tuntua toistensa kertaukselta (niin kuin pitkille dekkarisarjoille usein käy), intoni lopahti. Tauko on tehnyt ainakin tälle lukijalle hyvää, sillä tänä vuonna ilmestynyt Tuntematon ihailija tuntui taas uudelta Leonilta. Ja vanhan kirjaystävän tapaaminen toi mukavan kevyttä vaihtelua muutoin kovin täyteläiseen ja tuhtiin lukuohjelmaani.

Donna Leon itse on mitä mielenkiintoisin persoona. Vuonna 1942 Tämä New Jerseyssä syntynyt, viime vuonna 74 vuoden ikään ehtinyt lady muutti pois Amerikoista 1960-luvun puolessa välissä ja kierteli sen jälkeen maailmalla, työskennellen milloin matkanjohtajana, opettajana tai mainostoimittajana. Venetsiaan asetuttuaan hän alkoi kirjoittaa supersuosioon noussutta Brunetti-sarjaansa, jolle ei loppua näy.

Leon jätti Venetsian muutama vuosi sitten ja käy siellä enää pistäytymässä - ja vain talvikuukausien aikana. Lähtö on ymmärrettävä:"Kaupungissa on nykyisellään enää vain noin 50 000 asukasta, mutta vuositasolla siellä käy noin 30 miljoonaa turistia, Leon kertoo viime syksynä Helsingin Sanomille atamassaan haastattelussa. Komisario Brunettin matkalaukkua hän ei kuitenkaan pakannut: Brunetti on ja pysyy Venetsiassa ja Venetsian laguunin alueella" Vaikka kirjailijan pysyvä koti onkin tätä nykyä muualla, Venetsia inspiroi häntä yhä ja kirjoittamisintoa riittää : Ehkä lopetan sarjan 212. osaan”. Minä puolestani lupaan palata Brunettin seuraan viidennenkymmenennen  osan ilmestyessä - Tuntematon ihailija lienee järjestyksessä kahdeskymmenesneljäs, ellen väärin laskenut.

Brunetti-dekkareita on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle, mutta ei italiaksi, sillä sen Leon on kieltänyt  - ainakin niin niin pitkäksi aikaa kuin hänessä henki pihisee. Lieneekö syynä varovaisuus: kirjat sisältävät italialaiseen yhteiskuntaan kohdistuvaa kritiikkiä, lempeästi esitettyä, mutta kuitenkin. Olisi erittäin mielenkiintoista tietää, ovatko italialaiset tavallista herkkänahkaisempia omasta maineestaan, vai hyväksyvätkö he kritiikin, kunhan se vain tulee niin sanotusti 'omasta leiristä'. (Toisaalta, tämä taitaa olla yleismaailmallinen luonteenpiirre.)
 Leon asui Venetsiassa kolmisenkymmentä vuotta - kauankohan kestää, ennen kuin muualta tulleet lasketaan täällä porukkaan kuuluviksi...

Tällä kertaa Leon vie meidät Venetsian oopperaan La Feniceen, jonne maailmankuulu sopraano Flavia Petrelli on saapunut esittämään Toscan nimiroolia. Toisin kuin voisi olettaa, laulajatar ei tule Venetsiaan mielellään: hänen mielestään oopperatalon taiteellinen intohimo ja kaupungin musiikkielämän taso on laskenut ala-arvoiselle tasolle. (Kuulemmeko tässä musiikkimesenaattinakin nykyisin toimivan Leonin oman äänen?)

Laulajatarta painaa myös yksityisempi huoli: mistä ovat peräisin sadat keltaiset ruusut, jotka täyttävät esityksen encoren, hänen pukuhuoneensa - ja lopulta myös lukitun kotinsa? Tuntematon ihailija tuntuu tietävän laulajan liikkeet, eikä emmi osoittaa pettymystään kun tähti ei innostu hänen  yliampuvista ja pelottavista rakkaudenosoituksistaan.
Samaan aikaan nuori ja lahjakas, La Fenicessä harjoitteleva laulajatar joutuu murhayrityksen kohteeksi. Vain päivää aikaisemmin uhri ja Flavia Petrelli ovat jakaneet lyhyen musiikkituokion oopperan harjoitussalissa...
Tässä kohtaa komisario Brunetti hyppää näyttämölle ja alkaa tutkia tapauksia. Liittyvätkö nuo keltaiset, pahaenteisyyttä huokuvat ruusut ja nuoren laulajattaren kohtalo jollakin oudolla tavalla toisiinsa?

Vietin Brunettin seurassa leppoisan lukutuokion. Questurassa eli Venetsian poliisilaitoksella kaikki rullaa niin kuin ennenkin, hitaasti ja jähmeästi, pokkurointiin ja byrokratiaan taipuvaisen apulaispoliisipäällikkö Pattan (nimellisessä) huomassa. Puljun ohjia taitaa tosiasiassa pidellä sihteeri signorina Elettra, jonka älykkäitä edesottamuksia olemme saaneet seurata sarjan alusta lähtien. Huomasin, että signorinan otteet ovat tässä suhteessa tulleet entistä itsevarmemmiksi. Hyvä hyvä!


Donna Leon: Tuntematon ihailija (Falling in Love, 2015)
Otava 2017
Suomentanut Kaijamari Sivill

25.3.2017

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Salaperäisyyteen kätkeytyvän italialaiskirjailijan neliosainen Napoli-sarja on kerännyt kehuja ja innokkaita seuraajia - jos ei nyt aivan ympäri maailmaa, niin ainakin uskomattoman laajalti. Fanitus on ollut niin suurta, että voidaan jo puhua jonkinsorttisesta Kirjallisuusilmiöstä. 

  Suomessa ilmiöön tartuttiin  himpun verran jälkijunassa, mutta parempi myöhään: sarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni suomennettiin viime keväänä ja jatkoa seuraa huhtikuussa. Elena ja Lila, nuo kaksi ystävätärtä joiden luonnonvoimiin verrattavaa suhdetta saamme tämän sarjan puitteissa seurata,  ovat odotelleet minua  kirjahyllyssä jo hyvän tovin. Unohdin heidät hyllyn perukoille tarkoituksella, sillä halusin odottaa heidän ympärillään leijuvan tähtipölyn laskeutumista mahdollisimman kauan, mutta lopulta uteliaisuus voitti.

  Ferranten sarja kiertyy  siis näiden kahden italialaisnaisen, minäkertojana toimivan Elenan ja hänen ystävänsä Lilan ympärille. Tässä ensimmäisessä, 1950-luvulle sijoittuvassa osassa seuraamme heidän elämäänsä lapsuudesta teini-ikään. Ferrante on taitava kertoja: samalla kun keskitämme huomiomme tarinan  kahteen keskushenkilöön ja heidän erikoisen suhteensa kiemuroihin tulemme tutustuneeksi myös toisen maailmansodan jälkeiseen Italiaan, joka vielä tässä ensimmäisessä osassa tuntuu olevan melkomoisessa käymistilassa.  Uskon, että Ferranten suuri suosio johtuu ainakin osittain hänen kyvystään  yhdistää kerronnassaan historiallisia, yhteiskunnallisia ja hyvin yksityisellä alueella liikkuvia psykologisia teemoja.
Mutta kyllä,  tätä romaania lukiessaan voi vallan mainiosti työntää kaikenlaiset yhteiskunnalliset pohdinnat reippaasti yli laidan ja keskittyä seuraamaan Ferranten sydämeenkäyvää ystävyyskuvausta.  Loistava ystäväni taipuu  moneen makuun ja lukutapaan.

  Elena ja Lila ovat Napolin köyhälistökaupunginosassa majailevien  työläisten tyttäriä . Elämä rajoittuu täällä pitkälti oman korttelin alueelle, parempiosaisten elämään (ja hyvänen aika; merenrantaan!)  tytöt pääsevät tutustumaan vasta lähestyessään teini-ikää. Siihen saakka oma kaupunginosa ja sen ihmiset merkitsevät heille koko maailmaa... Ferrante kuvaa korttelin elämää elävästi:täällä kaikki tuntevat toisensa, Napolin kadut hohkaavat kuumuutta, onnenhetket ja onnettomuudet, rakkaus ja viha - kaikki jaetaan, elämää ei piilotella, se saa näkyä ja kuulua kaikille!

 Elena ja Lila ystävystyvät pikkuhiljaa tunnustellen, toisiaan kesyttäen. On alusta asti selvää, että nopeaälyinen, utelias ja voimakastahtoinen Lila lopulta johtaa tätä kahdesta pienestä tytöstä koostuvaa yksikköä. Heistä tulee enemmän kuin paita ja peppu, he kasvavat sielunsiskoiksi ja -kaksosiksi, toisiaan kiertäviksi tähdiksi - ja samaan aikaan heidän suhteensa on täynnä kilpailua, määrittelemätöntä kateutta ja mustasukkaisuutta. Ferrante kuvaa ystävyyssuhteen kehittymistä äärimmäisen tarkalla psykologisella silmällä, mikä tekee tästä teoksesta huikeaa luettavaa: lopulta löydän itseni keskeltä tunteiden ja valtataisteluiden (ilo)tulitusta!

  Siinä missä Lila on yksikön tuli ja voimavara, on Elena hänen uskollinen seuraajansa - tältä tuntuu siihen saakka kunnes Ferrante kaivaa tyttöjen  persoonista esiin jotain, mikä saa asetelman kääntymään ympäri - ja heti kohta uudelleen ympäri. Elena jatkaa alakoulun jälkeen opintoja ja Lila jää kotiin työskentelemään isänsä surkeassa suutariliikkeessä. Lilassa palaa sisäsyntyinen halu kiivetä ulos ahtaasta ja musertavasta köyhyydestä, ja silloin kaikki keinot ovat sallittuja. Saan Lilasta hiukan opportunistisen kuvan, mutta tuossa maailmanajassa ja tilanteessa... En lue sitä hänen syykseen.

  Elena on heistä - ainakin elämän tässä vaiheessa - onnekkaampi, hän on se, joka pääsee toteuttamaan voimakastahtoisemman  Lilan haaveita, eikä liene ihme, että  hänelle syntyy tilanteesta miltei kestämätön sisäinen ristiriita: hän on selvästi älykäs nuori nainen, mutta kärsii mitä ilmeisimmin (juuri nyt hyvin puhutusta) huijarisyndroomasta - hän epäilee itseään  ja näkee itsensä ja omat kykynsä vain Lilan kalpeana heijastumana.- Ferrante antaa ymmärtää, että tunne on kuitenkin molemminpuolinen, enkä lopultakaan voi nähdä, kumpi heistä on riippuvaisempi ystävästään. He ovat kiertyneet yhteen kuin kaksoistähdet, ikuisesti toisiinsa vangittuina. Ferranten kerronta on psykologisesti huikean tarkkaa.

Loistavan ystäväni voima piilee sen vahvassa kontrastisuudessa.  Ferrante esittelee lukijalleen Napolin, joka on täynnä eriarvoisuutta, menneisyyden kaunoista kumpuavaa vihaa, yhteiskuntaluokkien välisiä railoja ja väkivaltaa. Eletään maailmassa jossa raha on kyseenalaistamaton itseisarvo ja onnellisuuden mitta, maailmassa jossa epämääräiset  naimakaupat ovat naisille miltei ainoa keino tavoitella 'parempaa elämää'.

  Kirjan sulkeuduttua Elenan ja Lilan tarina jää eräänlaiseen risteyskohtaan. Vaikka lukukokemus ei minulla muodostunutkaan 'tajuntaa rajäyttäväksi', ehdin kiintyä Elenaan ja Lilaan jo  niin paljon, että tahdon ehdottomasti tietää mihin suuntaan elämä heitä seuraavaksi kuljettaa.

* Elena Ferranten henkilöllisyys on yksi kirjamaailman tarkoin varjelluimpia salaisuuksia. On arveltu että hänen Napoli-sarjansa olisi ainakin osittain elämäkerrallinen.

Lisää kirjasta muun muassa täältä: Kirja vieköön! Kirsin Book Club,   Leena Lumi, Lukutoukan kulttuuriblogi,  LumiomenaMari A:n kirjablogi, Oksan hyllyltä,   Reader, why did I marry him? ja  Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (L’amica geniale, 2011)
WSOY 2016
Suomentanut Helinä Kangas
Alkuperäiskieli: italia

9.8.2016

Umberto Eco: Ruusun nimi


Tapahtuipa eräänä kirkkaana marraskuisena päivänä herran vuonna 1327, jossakin päin Pohjois-Italiaa...
Fransiskaanimunkki William Baskerville ja hänen matkaseurakseen lyöttäytynyt noviisi Adson Melkin ovat juuri saapuneet mahtavaan benediktiiniluostariin, jossa fra Williamin on määrä osallistua kirkon ja maallisen vallan kärhämää setvivään kokoukseen. 
 Adson, joka toimii tämän eriskummallisen tarinan kirjurina, häikäistyy luostarin kullalla ja jalokivillä silatusta, mielikuvituksellisin taideaartein koristellusta loistokkuudesta. Elämässään jo muutaman korruptoituneen luostarin nähnyt Fra William puolestaan odottaa pääsevänsä kaivelemaan luostarin kirjastoa, jonka sanotaan olevan kristikunnan upein. Molemmat tuntevat tulleensa maanpäälliseen paratiisiin: toinen viattoman nuoruutensa, toinen oppineisuutensa ja jatkuvan tiedonhalunsa tähden.

  Hyvin pian kuitenkin selviää, että luostarin loisteliaat kulissit kätkevät taakseen synkkiä salaisuuksia: kaunis luostari on muuttumassa iljettävien moraalittomuuksien ja murhaajien pesäpaikaksi. Demonitko tätä paikkaa riivaavat? Apotti on huolissaan tulevan suurkokouksen kohtalosta ja pyytää siksi kunnianarvoisaa, nokkelasta älystään tunnettua fra Williamia selvittämään murhaajan henkilöllisyyden ennen arvovieraiden saapumista. 

 fra W ja Adson saavat luvan liikkua luostarin alueella vapaasti, yhtä tärkeää poikkeusta lukuun ottamatta: kirjasto on kiellettyä aluetta kaikilta muilta paitsi vanhalta ja sokealta kirjastonhoitajalta, veli Jorgelta, joka tuntuu pitävän koko luostaria muutoinkin raudanlujassa otteessaan. Kirjasto houkuttaa fra Williamia tietenkin nyt vain entistä enemmän, etenkin kun hänen selvittäväkseen annettu murhajuttukin tuntuu liittyvän jollakin tavalla tuohon salaperäiseen ja munkkien keskuudessa suoranaista pelkoa aiheuttavaan tiedon labyrinttiin ja erityisesti sen vaaralliseen, kerettiläiseen finis africae -kokoelmaan, johon fra W haluaisi itsekin palavasti tutustua..

Italialaisen kirjailijan ja keskiaikatutkijan Umberto Econ monitasoinen, kaleidoskooppimainen Ruusun nimi kuuluu ehdottomasti blogiaikani erikoisimpiin ja mieleenpainuvimpiin lukukokemuksiin. Kirja on varsinainen kirjallinen taikalaatikko: yhtäältä se on perinteinen rikoskertomus, mutta ennen muuta se on huikeisiin korkeuksiin nouseva historiallis-filosofinen keskusteluromaani, jossa käydään taistelua ajattelun vapauden puolesta ja sitä vastaan.  Teokseen perustuva elokuva  (The Name of the Rose, 1986) ja esimerkiksi Yleisradion tuottama kolmiosainen kuunnelmasarja nojaavat pääasiallisesti teoksen rikostarinaan. Kirjaa lukiessani huomasin kuitenkin kiinnostuvani huomattavasti enemmän teoksen muista, vapaasti sinne tänne ryöpsähtelevistä elementeistä. Teoksessa on helppoa nähdä viittauksia nykyaikaan: samat teemat tuntuvat toistuvan vuosisadasta toiseen, ainakin katolisissa kulttuureissa. 

  Ruusun nimessä keskustellaan paljon, ja siitähän minä aina tykkään. Tämän tarinan diskuteeraajilla on paljon pelissä ja siksi keskusteluja ei aina käydä kovinkaan ystävällisissä tunnelmissa: tunteet kuohuvat, mielipiteet sinkoilevat  murhatutkimusten lomassa kuin tulikivet ja lopulta päästellään täyslaidallisia. Farsseiltakaan ei tässä teoksessa siis vältytä. Tappeluksen taustalla erottuvat vaikeuksiin joutuneen kirkon epätoivoiset pyrkimykset säilyttää asemansa varsinkin maallisena vallankäyttäjänä. Kirkon sisälläkin kuohuu. Naamat vakaviksi vetävien kiistojen aiheet saattavat kuulostaa nykylukijasta hassuilta: Oliko Jeesus köyhä? Entäpä nauroiko hän elämänsä aikana kertaakaan? Kenellä on oikeus nauraa ja millaisille asioille? Nauru on peräisin saatanasta, se on suora tie epäilykseen ja kadotukseen, kirkuu kirjastonhoitaja Jorge nyrkit pystyssä. Kysymyksiä tarkemmin pohtiessaan käsittää, kuinka perustavalaatuisia ne kirkon valtaa ajatellen tosiasiassa olivat (ja ovat ehkä vieläkin).

Ja jotakin 'vielä kauhistuttavampaa' oli tulossa: tarinassa eletään jo uuden ajan kynnyksellä, nykyaikainen tiede on pian ainakin ajatuksen asteella ja maallikot kyseenalaistavat haukkana kirkon oppeja. Fra William edustaa Econ tarinassa uutta aikaa: hän uskoo tiedon objektiiviseen tuottamiseen ja ennen muuta tiedon vapauteen. Taas kerran on kysymys vallasta, sillä kenellä on tieto, sillä on valta.  Ruusun nimen luostarin kirjasto on tästä aivan mahtava allegoria, sillä täällä jos missä tietoa pantataan: kirjasto on suljettu, tarkoin vartioitu salaisuuksien kammio, varsinainen vallan sinetti. Tarinan kirjasto kätkee sisälleen myös  kirkon asemaa vaarantavan finis africae -kokoelman, jonka sanotaan tuovan 'uutta valoa' moniin maallisiin ja taivaallisiin ilmiöihin. Ajatus tiedon muuttumisesta on keskiajan katolisuuden piirissä kuitenkin jo lähtökohtaisesti aivan mahdoton: sen mukaan kaikki tieto on ollut olemassa maailman alusta lähtien ja ilmoitettu sellaisenaan pyhissä kirjoituksissa. Kirkon tehtävä on säilyttää tämä  muuttumaton tieto puhtaana ja loukkaamattomana hamaan maailmanloppuun. Kerettiläinen 'uusi tieto' koettiin todelliseksi uhaksi, teoksia poltettiin ja suljettiin kirjastoihin. Keskiajallakin pelättiin siis 'tietovuotoja'!
...Ja näin Umberto Eco heitti minut kuin varkain kirkon ja vapaan ajattelun välillä ammottavaan Mariaanien hautaan...Pieni sukellusretki kirkasti katsetta: jään ihmettelemään sitä tavatonta taituruutta, jolla keskiajan kirkonmiehet näitä pirullisia kuvioitaan juonivat. 

Fra William rakastaa päättelyillä tuotettuja ajatusmalleja ja luottaa enemmän kylmään logiikkaan kuin uskoon tai  intuitioon. Veitsenterävällä logiikallaan hän selvittää myös Ruusun nimen murhamysteerinkin.
Mutta päättelyistään ja niistä johdetuista 'totuuksista' on osattava myös tarpeen tullen luopua, hän sanoo. Niistäkin, joita ajatuksissaan eniten vaalii ja jotka on omiksi totuuksikseen naulannut. Ah, tämähän on modernin tieteellisen ajattelun - ja oikeastaan kaiken vapaan ajattelun - lähtökohta:
Se järjestys, jota meidän mielemme pystyy kuvittelemaan, on kuin verkko tai tikapuut, jotka tehdään jotta yletyttäisiin jonnekin. Mutta myöhemmin tikapuut pitää heittää pois, sillä huomaa että vaikka niistä olikin hyötyä, olivat ne järjettömät. Ainoat totuudet joista on hyötyä ovat pois heitettäviä välikappaleita. 
Jos rakastat svääreihin lennähtäviä filosofisia keskusteluromaaneja, eivätkä tarinan keskiaikaiset, kirkolliset kulissit saa sinua kavahtamaan, tämä saattaisi hyvin olla myös kirjasi. Minä rakastuin teokseen täydestä sydämestäni, vaikka välillä uuvuinkin.

* Kirjan naiskuvasta: teoksessa esiintyy täsmälleen yksi nainen: hän on läheisessä kylässä asuva köyhä nuori tyttö, joka tulee luostariin myymään ruumistaan munkeille (!) ruoan murenia vastaan. Hänenkin kohtalonaan on joutua lopulta kokkoon noituudesta tuomittuna. Ruusun nimen naiskuva saa voimansa tietenkin keskiaikaisista uskonnollisista dogmeista.  'Nuivahkot' asenteet varmasti vielä korostuivat  luostareissa, jossa miehet elivät eristettyinä ja pahassa puutteessa: vastakkainen sukupuoli nähtiin ensisijaisesti pahan voimien ilmentymänä, viettelijänä ja demonisena harhaanjohdattajana.


Umberto Eco: Ruusun nimi (Il nome della rosa, 1980)
WSOY 1983
Suomentanut Aira Buffa
WSOY:n sähkökirja 2016
Alkuperäiskieli: italia