Jos Ellen Thesleff(1869-1954) olisi sattunut syntymään mieheksi, olisi hänen upeita töitään voinut ihailla Matissen ja muiden taiteen kaapin päälle nostettujen mestareiden rinnalla - näin kertoo Hanna-Reetta Schreck vastikään ilmestyneessä Thesleffin elämäkerrassa. Thesleff oli lähellä todellista läpimurtoa, mutta joutui sukupuolensa vuoksi väistymään. Tähän tuttuun tarinaan törmäsin aivan liian usein taiteentekijänaisia käsittelevää kirjallisuutta lukiessani.
Mutta eihän hän Matissea rinnalleen tarvitse... Pari vuotta sitten Turun taidemuseossa järjestetty Ellen Thesleff-suurnäyttely oli ainakin itselleni niin mykistävä kokemus, että se jätti varjoonsa monen muun aikalaistaiteilijan näyttelyn, vaikka vertailut ovatkin sinällään turhia, eikä taidemakuja voi panna paremmuusjärjestykseen. Tuo Turun taidemuseon näyttely oli muuten ensimmäinen Thesleffin taiteen suurkatsaus ja omalta osaltaan osoitus siitä, että uskomattoman upeille naispuolisille taiteilijoillemme annetaan vihdoinkin heille kuuluva arvo.
Taidehistorian tutkija Hanna-Reetta Schreckin upea ja runsas Ellen Thesleffin elämäkerta on osa viimeaikaista suuntausta, jossa naispuoliset taiteilijamme vihdoin viimein saavat jakamattoman ja ansaitun huomion. Schreck tuo kirjassaan esiin pelottoman ja intohimoisen tekijän, jonka elämänmittainen taiteellinen kaari oli henkeäsalpaavan laaja, alkaen nuoruusvuosien realismista ja päätyen myöhäisvaiheen hyvin moderniin ilmaisuun.
Joka kerta Ellen Thesleffin teoksia katsellessani koen ihmeellistä voimaantumista. Niistä suoraan sieluun sinkoutuvassa säteilyssä on korutonta taikaa..
| Ellen Thesleff: Kaiku 1891 |
Ellen oli niitä, joiden sisällä asuu Voima isolla V:llä. Sellainen, joka on läsnä jo nuoruudessa ja joka vain vahvistuu kun taiteilija ikääntyy. Tuon voiman voi tuntea jo yllä näkyvässä Kaiku-teoksessa, jonka Ellen maalasi maalauskoulusta valmistuttuaan, vasta 22-vuotiaana.
Ellen sai kotoaan loistavan itsetunnon, hän sai alusta asti kokea ympärillään rakkautta ja hyväksyntää, ja se oli jotakin, mitä kaikilla naistaiteilijoille ei 1800-luvun maailmassa ollut suotu. Ellenin isä, harrastelijamaalari Alexander Thesleff toimi tyttärensä ensimmäisenä opettajana ja oli nähtävästi taiteilijan tukena myöhemminkin, sillä isän kuoleman jälkeen Ellen jätti maalaamisen suhteellisen pitkäksi ajaksi. Tauko sysäsi hänet taiteelliseen muutokseen, kohti vieläkin voimallisempaa, omempaa ilmaisua.
Perheen tuki ja keskinäinen rakkaus säilyi isän kuoleman jälkeen: Schreck on tätä kirjaa varten käynyt läpi Thesleffin laajaa kirjeenvaihtoa, jossa näkyy hänen läheinen suhteensa kahteen muuhun sisarukseen, Thyraan ja Gerdaan. Kirjeet avaavat oven taiteilijan yksityiseen maailmaan, tekemisen ja luomisen iloon, mutta myös arkeen, joka saattoi olla aineellisesti uskomattoman niukkaa, niin että taiteilija joutui joskus elämään jopa nälkärajoilla.
| Ellen Thesleff: Omakuva 1894-1895 |
Ellen teki mitä tahtoi, leikkasi hiuksensakin lyhyiksi ja pukeutui miesten vaatteisiin, haastoi ajan sopivaisuuskäsityksiä jopa hurjaluonteista Fanny Chulbergia railakammin. Voin uskoa, että vapaamielinen Pariisi, jonne hän lähti 1890-luvulla opiskelemaan ja maalaamaan, sopi hänelle paremmin kuin pieni, ahdas Suomi. Eikä Pariisikaan lopulta riittänyt: henkinen koti löytyi Firenzestä, renessanssimestareiden kaupungista, jossa Ellen työskenteli ja vietti aikaa muun muassa Callenien ja Hugo Simbergin kera. Mukana kulkivat myös oma äiti ja sisarukset - jälleen yksi osoitus perheen merkityksestä ja yhtenäisyydestä. Italiassa Ellen solmi läheisen suhteen englantilaiseen teatterimieheen, melkoisen boheemiin Gordon Graigiin, mutta ei sitonut itseään tähän saati muihinkaan miehiin. Vapauttaan rakastava nainen pysyi naimattomana koko elämänsä.
Italiassa Ellen löysi myös värit - uudelleen, voisi sanoa - ja toi ne kankailleen luonteelleen ominaisesti sielunsa syvyyksistä, mitään pelkäämättä. Tästä hyvänä esimerkkinä on esimerkiksi vuonna 1906 syntynyt teos Tyttöjä niityllä, josta näkyy hyvin myös se, kuinka Ellen vuosisadan vaihteessa alkoi siirtyä kohti yksinkertaisempaa, voimakkaampaa ilmaisua.
| Ellen Thesleff: Tyttöjä niityllä, 1906 |
Kaltaiseni taiteen rakastaja, joka ei tunne taidehistorian käsitteistöä niin hyvin, että pystyisi analysoimaan näkemäänsä ja kokemaansa ' akateemisin sanakääntein', pystyy puhumaan taiteen voimasta vain sielunsa ja sydämensä äänellä. Tärkeintä on etsiytyä taiteen ääreen ja avata sydämensä.
Tärkeintä on absoluuttisen kauneuden etsintä, huudahtaisi Ellen...
Minä maalaan kuin jumala -teos kannustaa juuri tällaiseen taiteen kokemiseen: Vaikka teos on myös hyvinkin analyyttinen (ovathan sen juuret Schreckin valmistumassa olevassa väitöskirjassa), se hehkuu aitoa lämpöä ja innostusta taiteeseen, eikä voi olla tartuttamatta sitä myös lukijaansa. Se, että alan asiantuntijat tuovat taidetietoutta ja -elämyksiä näin inspiroivasti ja paneutuneesti tavallisten lukijoiden ja taiteen ystävien ulottuville, on sydäntä lämmittävää!
Olemmekohan saamassa Riitta Konttisen rinnalle uuden, upean taidekirjoittajan?
*Lisää Ellen Thesleffin tarinasta muun muassa näistä blogeista: Kirja vieköön, Leena Lumi ja Tuijata.
Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide
Teos 2017