Ennen 2014 vietettyä Tove Janssonin juhlavuotta suuri yleisö oli tottunut näkemään renessanssimaisen monitahoisen Janssonin ensisijaisesti 'Muumien äitinä', mutta kiitos hienosti järjestettyjen 100-vuotisjuhlallisuuksien, hänen kuvansa on kirkastunut ja monipuolistunut.
Iki-ihanien Muumikirjojen lisäksi taiteilija ehti moneen. Hänen tuotantonsa on niin laaja, että siinä riittäisi tehtävää parille kolmellekin taiteilijalle. En voi olla ihailematta Janssonin suvereenia kykyä hypätä taiteenlajista toiseen, keskittyä kulloiseenkin tehtävään kuin mitään muuta ei olisikaan. Mistä hän löysi aikaa ja energiaa kaikkeen tähän: maalaamiseen, romaaneihin, novelleihin ja lastenkirjoihin, teatteriin, suuriin julkisiin taideteoksiin, pila- ja sarjakuviin, lehtiartikkeleihin, kirjojen kuvituksiin, matkustamiseen, bisneksen pyörittämiseen... Hänen sisäinen palonsa ja intonsa tehdä työtä on täytynyt olla aivan omaa luokkaansa.
| Taiteilija ateljeessaan vuonna 1956. |
Tuntuu, että kaikki, mitä Tove koki ja näki, muuttui taiteeksi. Valtavan laajalla repertuaarillaan hän on myös kouluesimerkki taiteilijasta, joka ei koe tarvetta sitoutua vain yhteen taidelajiin tai ilmaisumuotoon. Kun lahjakkuus ilmenee näin monella saralla, on taiteilija vapaa toimimaan tilanteen ja tunteen mukaan. Täydellinen vapaus altistaa taiteen tekijän toisaalta myös hajottaville voimille, minkä myös Tove Jansson sai kokea.
Tutustuin Janssonin elämään ja tekoihin kolmisen vuotta sitten Boel Westinin kirjoittaman Tove Jansson.Sanat, kuvat, elämä. -teoksen kautta, joka lähestyi kohdettaan yksityiskohtaisesti ja tarkasti, hieman akateemisemmalla otteella kuin nyt luvussani ollut Tee työtä ja rakasta, joka vankasta tietopohjastaan huolimatta on Westinin teosta lukijalähtöisempi: teos on kauniisti taitettu ja runsaalla kuvituksella ryyditetty. Karjalainen tarkastelee Janssonin taiteilijuutta ja työtä laajaa, historiallista taustaa vasten, ja toisaalta kerronnassa on myös hyvin henkilökohtaista otetta.
Jansson kuuluu niihin taiteilijoihin, joiden uravalinta on saanut pontta kodin ilmapiiristä ja omien vanhempien taiteilijuudesta. Kuvanveistäjä Viktor Jansson ja graafikko Signe Hammarsten-Jansson olivat kumpikin tuotteliaita ja tunnettuja taiteentekijöitä. Oli alusta asti selvää, että Tove valitsi itselleen taiteilijan tien. Muuta vaihtoehtoa ei kertakaikkiaan ollut olemassa, eikä hänen unelmiaan ja tavoitteitaan kotona koskaan kyseenalaistettu. Töitä oli tehtävä lujasti, se oli oikeastaan ainoa tyttärelle asetettu vaatimus: taidetta oli tehtävä intohimolla! Tuota periaatetta Tove noudattikin elämänsä loppuun saakka.
Karjalainen on löytänyt Janssonista monia kiinnostavia kerroksia, jotka (kuten luovien ihmisten kohdalla usein) ovat keskenään jopa ristiriitaisia. Esiin tulee Janssonin miltei täydellisyyteen pyrkivä työteliäisyys, joka yhdistyy sangen mielenkiintoisella tavalla hänen vapaudenkaipuuseensa. Tuloksena on varmastikin ollut ainakin jonkinlainen sisäinen kamppailu, joka voi olla luovalle ihmiselle yhtä hyvin stressitekijä kuin mitä hedelmällisin lähtökohta taiteen synnyttämiseen.
Janssonin intohimo ja lahjomattomuus näkyy myös suhteessaan ympäröivään maailmaan ja sen tapahtumiin: Valveutunut asenne näkyy ehkä selvimmin esimerkiksi hänen toisen maailmansodan aikaan piirtämissään, sensuurin hampaisiin joutuneissa lehtikuvituksissa ja pilakuvissa. Tove oppi vähitellenkiertämään tiukkoja sääntöjä kuitenkin niin, että kuvien sanoma tuli esiin viittauksina ja mielleyhtyminä.
Tietyllä lahjomattomuudella hän asettui myös oman isänsä saksalaismielisyyttä vastaan, minkä vuoksi isän ja tyttären välit viilenivät.
| Tove Jansson: Stalinia kuvaava pilakuva vuonna 1940 ilmestyneessä Garm-lehdessä, ennen ja jälkeen sensuroinnin. |
Myös Janssonin ihmissuhteet olivat erikoisella tavalla mutkikkaita: hän rakastui usein hyvin vahvoihin persoonallisuuksiin, ihmisiin, jotka vaativat rakastetultaan paljon, jopa niin, että Tove saattoi rakkauden huumassaan unohtaa omat tarpeensa ja vapaudenkaipuunsa. Toisaalta nämä samat vahvat ihmiset olivat tärkeitä vaikuttajia ja kaikupohjia Janssonin etsiessä omaa tietään, omaa taiteellista ilmaisuaan.
Vasta taiteilija Tuulikki Pietilä tuntuu olleen ihminen, jonka hän saattoi kokea tasaveroiseksi kumppanikseen.
Mielenkiintoista on, että välit entisiin rakastettuihin säilyivät lämpiminä läpi vuosien. Tämä hyvien suhteiden ylläpito on ollut Janssonille luonteenomaista, paitsi yksityiselämässä, myös työn saralla. Hän taisi ymmärtää verkostoitumisen merkityksen jo kauan ennen kuin koko sanaa ei ollut vielä edes keksitty. Yhteyksiä pidettiin yllä huomiota herättävän tiiviisti, tämä ilmenee hänen laajasta ja hyvin arkistoidusta kirjeenvaihdostaan, johon myös Tuula Karjalainen on päässyt perehtymään.
| Janssonin Omakuva vuodelta 1975 vaikuttaa. |
Hajottiko Tove Jansson itseään liikaa taiteen saralla? Pohdin tätä kysymystä usein tätä kirjaa lukiessani. Tove rakasti eritoten vapaata taidemaalausta, ja siihen hän oli myös kouluttautunut, mutta sille ei tahtonut löytyä aikaa muilta töiltä, etenkään sen jälkeen kun Muumit löivät itsensä läpi maailmanlaajuisesti. Tove ryhtyi hoitamaan Muumibisnekseen liittyviä asioita - ja silläkin saralla hän tahtoi pitää langat hyvin pitkälle omissa käsissään.
On suorastaan ihmeellistä, etteivät Muumihuuma ja bisneksen pyörittäminen sittenkään tappaneet herkän taiteilijan luomisvoimaa: taidetta nimittäin syntyi, kirjoja syntyi... En ymmärrä, mistä hän ammensi kaiken energiansa ja keskittymiskyynsä.
Oliko Janssonin salaisuus Porvoon edustalla sijaitseva Klovharun saari, jonne hän vetäytyi Tuulikki Pietilän kanssa aina kuin vai aikaa riitti? Tänne syntyi ajan oloon heidän oma Muumilaaksonsa, pieni mökki vailla sähköä tai muita mukavuuksia. Täällä hänelle olivat läsnä vain meri, aika, aurinko ja oma rakastettu...
Suosittelen tätä lukukokemusta lämpimästi!
Kirjasta ovat kirjoittaneet myös muun muassa: Jokken kirjanurkka, Kannesta kanteen, Lumiomena, Luettua elämää, Luetut, lukemattomat, Sinisen linnan kirjasto ja Täällä toisen tähden alla,
Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta
Tammi 2013