Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

Päässäni on kaksi kotia: se, joka minulla oli ennen Paratiisia, ja se, joka minulla oli Paratiisissa. Ensimmäinen ja toinen koti. Ensimmäinen oli niistä parempi. Oikea talo. Isällä ja äidillä oli hyvät työpaikat. Meillä oli paljon ruokaa. Meillä oli vaatteita. Lauantaisin radiot soi täysillä ja kaikki tanssi, koska silloin ei ollut muuta tekemistä kuin juhlia ja olla onnellinen. Ja sitten muutin toiseen kotiini – Paratiisiin, joka oli pelkkää peltiä peltiä peltiä

Zimbabwelaisen Noviolet Bulawayon hurmaavan ja järkyttävän romaanin minäkertoja, nuori  Kulta-tyttö asuu perheensä ja ystäviensä kanssa Paratiisiksi nimetyssä slummissa, jonne he ovat paenneet hallinnon väkivaltaisuuksia ja taloja maan tasalle hävittäviä puskutraktoreita. En tunne Zimbabwen lähihistoriaa kovinkaan hyvin, mutta oletan tapahtumien liittyvän maan presidenttinä toimineen Robert Mukaben masinoimaan maauudistukseen, jonka yhteydessä Zimbabwen valkoiset maanviljelijät ja heidän maan alkuperäiskansaan kuuluvat työntekijänsä ovat kokeneet raakaa väkivaltaa ja tyranniaa.

 Pieni pakolaisyhteisö elää paremman väen asuinalueen kylkeen nousseessa slummissaan miten kykenee ja unelmoi paremmasta - jotkut ovat lähteneet etsimään parempaa elämää Etelä-Afrikkaan ja palanneet kotiin kuolemansairaina, toiset pistävät toivonsa länsimaihin muuttaneisiin täteihin ja serkkuihin, Jumalaan tai ehkä sittenkin seurakunnan hypnoottiseen johtajaan, Profeetta Ilmestykset Bitchington Mborroniin, jonka ääni on kuin eläin, iso, vihainen ja kumoon kaatava. Elämä täällä on selviytymistä, toivon ylläpitämistä. Sillä jos toivo sammuu...

On suorastaan ihmeellistä miten toimintakykyisinä lapset näissä olosuhteissa säilyvät:  Kulta ja hänen ystävänsä tarkkailevat  tätä kaikkea lapsenomaisella uteliaisuudella ja rohkeudella, näkevät ympäristönsä jopa realistisemmin, paljaammin kuin aikuiset -  ja muokkaavat näkemänsä itselleen ymmärrettävää muotoon. Itsestäänselvyydet häviävät, niiden tilalle astuu ihmettely - ja lukijassa ristiriitaisia tunteita herättävä tilannehuumori. Siksi varsinkin romaanin alku täyttyy leikistä ja valosta -  lasten edesottamukset herättivät minussa sen verran iloista hyrinää ja naurunkiherrystä että aloin uumoilla saaneeni lukuun todellisen hyvän tuulen kirjan. Mutta tunnelmani muuttuivat pian: leikin ja naurun takaa paljastuva todellisuus on karu, niin karu, että halusin lastata Kullan, Sbhon, Chipon, Stinan, Kovanaaman, Luojatietää'n lentokoneeseen  heti siinä paikassa ja tuoda heidät turvaan.

Tulee päivä, jona Kulta matkustaakin tätinsä luo Yhdysvaltoihin, kullanhohtoisena kimmeltävään Paratiisiin, jossa pitkään varjellut unelmat vihdoin toteutuisivat. Toiveiden ja todellisuuden välinen kuilu kuitenkin paljastuu täälläkin ylittämättömäksi, vaikka aineellinen puute vaihtuukin yltäkylläisyyteen. Bulawayo kirjoittaa länsimaiseen kulttuurin onttoudesta tavalla, joka saa minut kiemurtelemaan...

Bulawayo pääsi esikoisromaaninsa kera vuoden 2013 Man Booker -kirjallisuuspalkinnon pitkälle listalle, eikä suotta: Hän kuvaa lapsuutta ja nuoruutta, sekä kulttuurien välisiä eroja herkästi  ja moniulotteisesti niin, että ihmismielen koko tunnekirjo on esillä periaatteessa tarinan alusta loppuun saakka. Tämä on tarina jossa nauru ja naskalinterävä havainnoinnointi kätkevät sisäänsä syvää surua ja kyyneliä ja jossa kyyneleet pyyhitään pois ennen kuin ne hukuttavat meidät...

Kirjailija on luonut teokseensa upean rakenteen: hän on antanut tarinan vetovastuun lapsen ja nuoren naisen silmin maailmaa katselevalle Kullalle, mutta silloin tällöin kertojaksi nousee tuntematon Kaikkitietävyys - hänen äänensä tuo tarinaan ajallista ulottuvuutta, sillä siinä soi Kullan ja hänen kansansa koko pitkä historia...


Muualla blogeissa muun muassa: Kirjainten virrassa,  Kirjasfääri, Kirjapolkuni,  Kirsin kirjanurkka, Luettua,  Lumiomena ja Mari A:n kirjablogi.

Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (We Need New Names, 2013)
Gummerus 2013
Suomentanut Sari Karhulahti
Alkuperäiskieli: englanti

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Toisinaan menneisyys ja muistikuvat ovat niin sumuisia, että todellisilla tapahtumilla tuntuu olevan vähemmän merkitystä kuin sillä, mitä olisi pitänyt tapahtua. Sumu hälvenee, ja siinä me yhtäkkiä olemme, minun kiltit vanhempani ja heidän kiltit lapsensa, heidän kiitolliset lapsensa, jotka soittavat ihan vain jutellakseen, antavat suukon toivottaessaan hyvää yötä ja odottavat pääsevänsä kotiin juhlapyhiksi. Näen että omani kaltaisessa perheessä rakkautta ei tarvitse ansaita eikä sitä voi menettää. Näen meidät siten vain hetken ajan, näen meidät kaikki. Entisellämme ja kunnossa. Jälleen yhdessä. Jälleen briljantteina.

Perheidylli on täydellinen: kehityspsykologiaan erikoistuneet tutkijavanhemmat ja heidän kolme lastaan, poika Lowell ja tyttäret Fern ja Rosemary asuvat ja elävät suuressa maalaistalossa, jossa lapset saavat kasvaa ja toteuttaa itseään vapaasti, vailla perinteisiä rajoitteita.Varsinkin tyttärien välillä vallitseva kiintymyssuhde on erityisen voimakas, he ovat kuin kaksosia, toistensa peilikuvia, jotka kykenevät ymmärtämään toistaan niin kuin ei kukaan muu.

  Oikeastaan perheyksikkö on heitä viittä laajempi, sillä siihen kuuluu myös lukematon määrä psykologian jatko-opiskelijoita, jotka vierailevat ja viipyilevät talossa päivittäin  - yhdessä he kaikki muodostavat kuin suuren, onnellisen klaanin. Talo täyttyy naurusta, leikistä, äänistä, vanhempien ja lasten välisestä rakkaudesta, elämästä, innostuksesta ja tiedonhalusta. Tiede- ja perheyhteisö vailla vertaa - kuinka ihanteellista kaikki onkaan...

Me tanssimme yhdessä, kaikki me tytöt – äiti, Donna-mummi, Fern, minä sekä opiskelijat Amy, Caroline ja Courtney. Rokkaamme entisaikojen malliin kappaleiden Splish Splash I Was Taking a Bath, Palisades Park ja Love Potion Number Nine tahtiin. I didn’t know if it was day or night. I started kissin’ everything in sight.Fern läpsyttelee jaloilla lattiaa niin kovaa kuin jaksaa --- Hän haluaa, että Amy pyörittää häntä, ja nauraa koko ajan ollessaan ilmassa. Minä heilutan vartaloani, napsutan sormia, koukistan polvia ja panen parastani. ”Nyt kongajonoon!” äiti huutaa.

Eräänä päivänä tuo kaikki on ohi. 

Vuosia myöhemmin perheen nuorimmainen tytär Rosemary ikävöi kadonneita sisaruksiaan ja pohtii lapsuudenkokemuksiaan. Heidän suuresta, onnellisesta perheyhteisöstään ovat jäljellä enää vain Rosemary ja vanhemmat. Juhlapyhät, jotka opiskelemaan lähtenyt tytär viettää kotonaan, täyttyvät sanattomasti sovituista hiljaisuuksista, asioista, joihin ei sanallakaan viitata. Kuinka sokeita vanhemmat olivatkaan lastensa kärsimykselle: oliko varsinkin isän kritiikitön usko tieteen kaikkivoipuuteen ja oikeutukseen  sokaissut heidät vai oliko heidän häpeällinen piittaamattomuutensa myötäsyntyistä ja siksi osittain tahallistakin. Niin tai näin, lopputulos on karmaiseva.

Vierauden- tai pikemminkin toiseuden kokemukset ovat nimittäin seuranneet Rosemarya lapsuusvuosista lähtien. Hän ei ole sopeutunut - kovista yrityksistä huolimatta - oikeastaan mihinkään. Ei kouluun, ei yliopistoon, eikä ihmisiin: ystävyyssuhteiden luominen on vaikeaa, sillä hänen täytyy kaiken aikaa kontrolloida itseään, piilotella itsessään puolta, joka on tuskallinen ja samalla kertaa hyvin rakas.

 Tässä vaiheessa on on mainittava, että kirjan alussa Rosemary salailee lukijoiltaan erästä tärkeää perheeseensä liittyvää asiaa. Myöhemmin hän kertoo salailun olevan osa hänen jokapäiväistä selviytymistrategiaansa: kertominen manifestoisi hänen ulkopuolisuutensa satakertaiseksi, paljastaisi syyn siihen, miksi hän kokee olevansa melkein, mutta ei kokonaan... Jos kukaan ei tiedä syytä, hänellä voi olla ainakin pieni mahdollisuus sulautua joukkoon.
Rosemaryn salailuyrityksistä huolimatta useimmat aistivat hänessä kuitenkin jotakin poikkeavaa: hän on se ujo ja vetäytyvä, itseään kontrolloiva tyyppi, jonka käytös voi kuitenkin seuraavassa hetkessä muuttua oudon holtittomaksi. On kuin Rosemaryn mielen hallinnasta taistelisi kaksi erilaista personallisuuden puolta, joista toinen haluaa kontrolloida kaikkea ja toinen vain elää ja leikkiä, juosta maailmaan kengännauhat auki, villinä ja vapaana kuin taivaan lintu.

  Seurasin romaanin ensimmäistä seitsemääkymmentäseitsemää sivua kuin nopeatempoista, kirjalliseen muotoon väännettyä stand up -keikkaa. Ehdin jo hieman tuskastuakin: 'jatkuuko sama meno kirjan loppuun saakka?', mutta sitten tulikin tuo ihana, kerrontaa vapauttava ja selkeyttävä paljastus, jonka tarkkavainen lukija voi intuoida jo kirjan alussa; vihjeet ovat hyvin hentoja, mutta selvästi havaittavia. Salaisuuden vuoksi minunkin on pidettävä ajatuskulkuni ja kirjoitusintoni nyt aisoissa, mikä on hieman hankalaa, sillä tahtoisin pohtia kirjan teemoja paljon vapaammin kuin nyt pystyn tekemään. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Rosemaryn täytyy ehdottomasti saada kertoa tarinansa itse, juuri siten kun hän itse haluaa...

  Yhtä kaikki, sivulta 77 lähtien pääsemme viimein tutkimaan asioita vapaasti: pääsemme tarkastelemaan sisarusten välillä vallitsevan aivan erityisen kiintymyssuhteen dynamiikkaa ja monia minuuden  peruskysymyksiä: mikä tekee minusta minut ja sinusta sinut? Miten tietoisuus määritellään? Mikä merkitys muistoillamme on minuutemme kehityksessä? Muokkaammeko muistojamme tarpeen mukaan, alitajunnan tasolla?
Tieteen etiikkakin pohdituttaa: kuinka paljon inhimillistä kärsimystä olemme valmiit aiheuttamaan 'yleisen hyvän' tai vain tieteen voittokulun nimissä? Mikä on tieteentekijän vastuu ja kuka vastuun rajat asettaa?

  Karen Joy Fowlerilla on taito yhdistää vakavat kysymykset osaksi äärimmäisen vetävää tarinaa. Teos sisältää jonkin verran käyttäytymistieteiden teoriaakin, mutta teoriaviittaukset eivät tunnu päälleliimatulta vaan ne solahtavat mukavasti muun tarinoinnin jatkoksi ja puolustavat hyvin paikkaansa. Mikäli pidät hyvien tarinoiden ja psykologisten/filosofisten  pohdintojen yhteensulaumista, tämä voisi hyvin olla myös sinun kirjasi -  minä itse suorastaan rakastuin tähän.

*  Olimme ihan suunniltamme -teosta on luettu myös täällä: Ihminen välissä,  Kirjabrunssi, Kirjakko ruispellossa, Lumiomena Kirjoja ja haaveilua ja Reader, why did I marry him?

** Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Liitän kirjan Reader why did I marry him -blogista tutun  Ompun järjestämään Luetaan sateenkaari-haasteeseen: kirjan selkämyksen hallitsevin väri on keltainen.

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme (We Are All Completely Beside Ourselves, 2013)
Tammi, 2015
Suomentanut Sari Karhulahti
Alkuperäiskieli: englanti
E-kirja