Niklas Natt och Dag: 1793

Syksyinen aamuhämärä Tukholmassa herran vuonna 1793.

Kustaa III:n sodassa vaikeasti haavoittunut ja Tukholman siveyspoliisista eläkeviran saanut Michael Gardell on äskettäin kiskaistu viinahuuruisesta unestaan Hamburg-krouvin pöydän ääreltä, ja nyt hän kahlaa kaulaansa myöten Fatburen-järven haisevassa, sontaisessa vedessä ja kiskoo sieltä ylös jotain ihmisenkaltaista. Epämääräinen, hienoon kankaaseen kiedottu mytty paljastuu silvotuksi ruumiiksi.
Monissa vesissä seilannut Gardell kiroaa elämääsä ja työtään, sillä tämän kammottavampaa ja oksettavampaa humalaherätystä hän ei voisi enää kuvitella.

Kuin sattuman oikusta Gardell joutuu mukaan tämän groteskin murhan tutkintaan - hänestä tulee juttuun perehtyvän nuoren palavasilmäisen juristin, Cecil Wingen, aisapari tai oikeammin hänen puunyrkkinsä, sanan täydellisimmässä merkityksessä.

Saamme siis todistaa jälleen uuden dekkarikaksikon syntyä. Winge on kaksikon aivot: hän on älykäs, nuori ja sivistynyt, mutta kärsii pitkälle edenneestä tuberkuloosista ja sosiaalisesta rajoittuneisuudesta  (kyllä vain, hänessä on hieman Sherlock Holmesia) ja Gordell tuo kumppanuuteen härän tarmonsa ja fyysisen voimansa, jota hän tarpeen vaatiessa empimättä käyttää - toisinaan turhankin innokkaasti.

Murhatapaus alkaa avautua hiljalleen, ja  sen myötä saamme tutustua myös tämän tarinan tärkeimpiin sivuhenkilöihin:
 Anna Stina Knappiin, älykkääseen nuoreen naiseen, joka syyttään joutuu kruunun haiden hampaisiin ja tuomitaan - määräämärrömäksi ajaksi - tuon ajan 'kasvatuslaitoksena' toimivaan kehruuhuoneeseen, sekä
seikkailunhalua uhkuvaan Kristofer Blixiin, jolle Tukholma on uusi, uljas mahdollisuus, kunnes...

*

Tarinan taustalla häälyy 1700-luvun lopun Tukholma, josta on hyvin vaikea löytää tuon ajan suosikkirunoilijan ja muusikon loihtimia, iloisen raikkaita sävyjä ja tunnelmia, saati kuninkaallisen Haagan yllä leikkisästi liihottelevia perhosia. Tämän tarinan Tukholma on täynnä lemuavaa saastetta, sairautta, syöpäläisiä, köyhyyttä ja nälkää. Näissä kurjuutta tihkuvissa ajankuvauksissaan Natt och Dag on parhaimmillaan.

Kustaa III:n murhasta on kulunut vain vuosi, ja sijaishallitsijaksi on noussut Suomen puolella syntynyt Gustaf Adolf Reuterholm, joka Ranskasta Ruotsiin hiipivien vallankumousaatteiden pelottamana ryhtyy pian tiukentamaan otettaan vallan kahvasta.
Kuten arvata saattaa, kovan hallinnon taakse kätkeytyy asioita, jotka eivät aina kestä päivänvaloa. Oman osansa tästä 'varjoteatterista' esittää Tukholman poliisi, joka suojelee silmäätekeviä ja joka tulosta tehdäkseen jahtaa kaupungin viattomampia, heittää heitä mielivalaisesti tyrmiin ja pakkotyöhön. Ja tähän uinuvaan ampiaispesään Winge ja Gardell sitten iskevät, seuraukset tietäen. Vaan onko heillä enää mitään menetettävää...

Vaikka Natt och Dag luo tarinaansa todella uskottavaa ja monikerroksellistakin ajankuvaa ja kirjoittaakin varsin mainiosti, minulle jäi kirjasta huonolla tavalla ristiriitainen jälkimaku (on olemassa myös hyvällä tavalla ristiriitaisia ajatuksia herättäviä kirjoja, mutta niistä nyt ei tämän enempää.)
Mietin aikani, mistä nämä tuntemukset tulivat, kunnes tajusin, mistä kiikastaa: Natt och Dag kirjoittaa tietyistä henkilöhahmoistaan (ainakin omaan makuuni nähden) sittenkin himpun verran liian siistejä ja psykologisesti epäuskottavia, ja tarinan groteski näyttämö vain alleviivaa tätä vaikutelmaa. Viittaan tässä erityisesti erään (tarinan kannalta keskeisen) henkilön sisäisen maailman rakentumiseen ja kehittymiseen ja hänen erityislaatuiseen, aivan yhtäkkiä pintaan hiipivän hyveellisyyteensä (ei kai sieltä nyt se kuuluisa aateluuden velvoittavuus kurkistelisi, eihän?). En voi avata asiaa tämän enempää vaikka haluaisin, sillä dekkarin juoni avautuisi silloin liiaksi.

 Ainakaan oma 'psykologinen tajuni' ei niele tarinaan ympättyjä yhtäkkisiä, sadunomaisen lohdullisia (ja hyvin hollywoodmaisia) psykologisia käänteitä, ei vaikka kuinka yrittäisin...

Kirjan tiedoista käy ilmi, että kirjailijan omintakeinen, mieleen jäävä nimi on hänen omansa ja juontuu kaukaa menneisyydestä: Natt och Dag kuuluu Ruotsin vanhimpaan elossa olevaan aatelissukuun. Nimi ja sen tarina herättävät taatusti kiinnostusta lukijakunnassa, ja itsekin mietiskelin kirjaa lukiessani, olisiko kirjailija heittänyt fiktiiviseen tarinaansa hippusellisen omankin sukunsa historiaa.

1793 on ensimmäinen osa trilogiaksi suunnitellusta sarjasta, jonka toinen osa, 1794, ilmestyy Ruotsin puolella tietääkseni ihan näillä hetkillä. Saamme lukea tuon teoksen varmasti pian myös suomeksi. Trilogian aikakausi on minusta äärimmäisen kiinnostava, ja jo siitä syystä teos kuuluu lukulistalleni - aiemmin esittämästäni pienestä napinasta huolimatta.


Lisää kirjasta muun muassa näissä blogeissa:  Kirjamerestä ongittua, Kirjasähkökäyrä ja Mummo matkalla.


Niklas Natt och Dag: 1793, 2017
Johnny Kniga 2018
Suomentanut Kari Koski
Alkuperäiskieli: ruotsi

Lars Kepler: Vainooja

Hän ei muista, että kesä olisi aiemmin ollut näin lämmin.Raapiva ääni saa hänet katsomaan ikkunan suuntaan.Talon takana olevassa puutarhassa on niin pimeää, että siellä näkyy vain heijastus makuuhuoneesta. Se näyttää aivan teatterin näyttämöltä, tv-studiolta.Nyt hän on itse astunut kuvaan ja seisoo keskellä valonheittimistä tulvehtivaa valoa.Mutta unohdin pukea päälleni, hän tuumii vinosti hymyillen.Hän jää siihen muutamaksi sekunniksi seisomaan ja tarkastelee alastonta ruumistaan. Valaistus on dramaattinen, ja peilikuvassa hän näyttää hoikemmalta kuin oikeasti on.Raapiva ääni kuuluu taas, kuin joku vetäisi kynsiään ikkunalautaa pitkin. On liian pimeää nähdä, istuuko siinä jokin lintu. Susanna tuijottaa ikkunaa, lähestyy varovasti, yrittää nähdä heijastusten läpi, tempaa käteensä laivastonsinisen päiväpeiton, kietoutuu siihen ja säpsähtää.

Dekkarikesäni jatkuu Lars Keplerin uutuudella. Olen selaillut näitä tiiliskiven paksuisia, verisiä tarinoita tihkuvia rikoskirjoja isäni dekkarihyllyillä 'metsässä' käydessäni, mutta kiinnostukseni ei ole koskaan herännyt niin suureksi, että olisin ottanut jonkin niistä lukuun. Mutta niin vain ympäri käydään, yhteen tullaan: kun tänä vuonna suomennettu Vainooja ilmestyi e-kirjapuotini kesäviikonloppualeen uskomattoman halpaan hintaan, päätin antaa Keplerin nimen takana olevalle, kohistulle kirjailijapariskunnalle (Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril) mahdollisuuden näyttää, mihin heidän kirjalliset kyntensä kykenevät. Latasin kirjan lukulaitteeseen ja kömmin peiton alle potemaan kesäflunssaa ja väriseviä kauhunhetkiä.

  Ja onhan se totta: Ahndorilin pariskunta kirjoittaa hyvin, juuri niin intensiivisesti  ja vetävästi kuin tällaisia kunnon koukkudekkareita täytyykin kirjoittaa. Nyt ymmärrän, miksi heidän kirjojaan on julkaistu lähes neljässäkymmenessä maassa ja myyty miljoonia ja taas miljoonia kappaleita. Vainoojan tarina oli niin koukuttava, että luin noin kuudensadan sivun mittaisen opuksen vajaassa kahdessa päivässä, mikä on varmasti uusi nopeusennätykseni. Menoa ei haitannut edes se, etten ollut lukenut yhtäään sarjan aiemmista osista. Menneisiin tapahtumiin toki viitataan, mutta kirjailijapariskunta tekee sen niin osaavasti että uusikin lukija pysyy vauhdissa mukana.

  Vainoojassa jahdataan silmittömiin murhiin syyllistyvää, poliisin kanssa leikittelevää stalkkeria, joka lähettää uhreista salaa kuvaamiaan videoita viranomaisille vain hetkeä ennen kuin...
Kepler kuvaa teot piinaavan yksityiskohtaisesti, uhrin näkökulmasta. Kuvaukset ovat kuin yksinasuvan naisihmisen painajaisunista, tiedäthän: olet viettämässä rauhallista sunnuntai-iltaa kun yhtäkkiä, kuin jonkinlaisen vaiston ajamana katsahdat ikkunaan ja aistit ilmapiirin muutoksen, ihokarvasi nousevat pystyyn kun ilma sähköistyy. Aistit jonkun tuijottavan sinua, kuulet hengityksen...

  Ensimmäisen raakaa väkivaltaa sisältävän kohtauksen jälkeen olin valmis jättämään Vainoojan kesken, mutta hetken kuluttua tarina veti minut taas äärelleen. Keplerin koukku iski siis minuunkin. Seuraavat vastaavanlaiset kohtaukset  (joita kertyi yhteensä ehkä parinkymmenen sivun verran)  hyppäsin kylmästi yli, mikä tietenkin todisti taas sen, kuinka herkkä lukija minä olen.

  Kepler punoo tarinansa tiheäksi, monisyiseksi juonikuvioksi, josta en kerro nyt enempää.  Syyllisen henkilöllisyys oli minulle täydellinen yllätys, mutta hänen motiiveistaan ja taustoistaan olisin halunnut tietää hitusen enemmän. Vainooja on dekkari, jossa tarinan päätavoitteena on jännitteen synnyttäminen ja rikoksen ratkaiseminen, ei niinkään rikoksen motiivien psykologinen pohtiminen, ei ainakaan kovin syvällisesti. Mutta jännittävyytensä ja koukuttavuutensa puolesta Keplerin kirjat ovat tietenkin pohjoismaista dekkariaatelia!
Kirjoittajaparin tyyliin oli hyvin mielenkiintoista tutustua: nyt tiedän, mistä dekkarien ystävät kohisevat keväisin. Minulle Kepler jäänee kuitenkin vain yhden kirjan mittaiseksi tuttavuudeksi.

Vainoojasta lisää muun muassa täällä: Kirjasähkökäyrä ja  Omana Ilona.

* Liitän dekkarin Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaasteeseen.


Lars Kepler: Vainooja (Stalker, 2014)
Tammi, 2015
Suomentanut Kari Koski
Alkuperäiskieli: ruotsi
E-kirja