Nyt hän nostaa katseensa, katsoo minuun silmillään, jotka ovat samanlaiset kuin minulla paitsi vielä sinisemmät. Siniset kuin Hebridien taivas. Hänen vaaleat hiuksensa ovat melkein valkoiset. -- ”Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi?”
Olen vaiti. Hiljaisuus humisee korvissani. Avaan suuni:
”Anteeksi mitä, kulta?”
”Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi? Kirstie on kuollut. Se oli Kirstie joka kuoli. Minä olen Lydia.”
S.K.Tremayne leikittelee tuoreessa romaanissaan identtisiin kaksosiin liitetyillä ikiaikaisilla myyteillä ja uskomuksilla: miten pelottavalta - ja mahdottomalta - kuulostaakaan ajatus kaksosten minuuksien täydellisestä yhteensulautumisesta, niin etteivät heidän vanhempansa - edes kuoleman hetkellä - pysty erottamaan sisaruksia toisistaan.
Lydia ja Kirstie, äidin ja isin pienet lintuset, keltasirkku ja sinilintunen, jotka luontaisesta erilaisuudestaan huolimatta ovat niin samanlaiset, toisiaan täydentävät ja tarvitsevat. He muodostavat oman erillisen maailmansa, johon muilla ei ole asiaa ja kykenevät saattamaan ympäristönsä hämmennyksiin vaihtamalla identiteettejään siinä missä muut vaihtavat sukkia tai paitaa.
Sitten tapahtuu pahin: Lydia kuolee traagisessa onnettomuudessa ja Kristie jää vaille toista puoliskoaan. Tapahtuma sysää koko perheen syvään kriisiin. Tilanne pahenee kun Kirstie alkaa puhua päättömiä, aivan kuin lapsi olisi menettämässä järkensä: He kumpikin ovat vielä täällä, sekä Kristie että Lydia eikö äiti näe...
Ajatus uudesta alusta luonnonkauniilla skotlantilaisella majakkasaarella tuntuu aluksi kuin taivaasta annetulta pelastukselta, mutta todellisuus iskee vyön alle pikemmin kuin he osaavat odottaa. Kuvankaunis Eilean Torran, Ukkosten saari, ei ehkä sittenkään kykene suojaamaan heitä menneisyyden haamuilta. Vanhemmat, Sarah ja Angus Moorcroft, uskovat silti ihmeeseen: Skotlannin on määrä parantaa heidän pieni perheensä ja korjata heidän karille syöksyvä avioliittonsa, mutta pinnan alla piileskelevä syyllisyys ei anna rauhaa. Ajatukset kiertyvät uudelleen ja uudelleen siihen hetkeen, joka muutti heidän elämänsä: mitä tuona kohtalokkaana päivänä todella tapahtui? Minkä kammottavan salaisuuden heidän pieni tyttärensä on ottanut kannettavakseen?
S.K. Tremaynen kauhuelementtejä sisältävä psykologinen trilleri on omassa lajissaan ihan kelpo teos. Minun täytyy kuitenkin myöntää, että olin heittää Jääkaksoset kesken kirjan alkupuolella esiintyvän toisteisuuden ja kovin kepeältä tuntuvan kerronnan vuoksi. Jonkin sortin ihme kuitenkin tapahtui, Tremayne pääsi vauhtiin ja minäkin aloin nauttia lukemastani enemmän. Ja niin, onhan tällä tarinalla se hiukan yllättävä loppunsakin, eikä skotlantilaiseen maisemaan voi olla ihastumatta - niin synkkä ja syksyinen kuin se tässä romaanissa onkin.
Tremaynea on luettu myös muun muassa näissä blogeissa: Annelin kirjoissa, Järjellä ja tunteella, Kirsin Book Club, Leena Lumi, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Rakkaudesta kirjoihin.
S.K.Tremayne: Jääkaksoset (The Ice Twins, 2015)
Otava 2016
Suomentanut Oona Nyström