Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta

Tove Jansson kuuluu itseoikeutetusti suomalaisen taiteen unohtumattomaan tarinaan.

Ennen 2014 vietettyä Tove Janssonin juhlavuotta suuri yleisö oli tottunut näkemään renessanssimaisen monitahoisen Janssonin ensisijaisesti 'Muumien äitinä', mutta kiitos hienosti järjestettyjen 100-vuotisjuhlallisuuksien, hänen kuvansa on kirkastunut ja monipuolistunut.

Iki-ihanien Muumikirjojen lisäksi taiteilija ehti moneen. Hänen tuotantonsa on niin laaja, että siinä riittäisi tehtävää parille kolmellekin taiteilijalle. En voi olla ihailematta Janssonin suvereenia kykyä hypätä taiteenlajista toiseen, keskittyä kulloiseenkin tehtävään kuin mitään muuta ei olisikaan. Mistä hän löysi aikaa ja energiaa kaikkeen tähän: maalaamiseen, romaaneihin, novelleihin ja lastenkirjoihin, teatteriin, suuriin julkisiin taideteoksiin, pila- ja sarjakuviin, lehtiartikkeleihin, kirjojen kuvituksiin, matkustamiseen, bisneksen pyörittämiseen... Hänen sisäinen palonsa ja intonsa tehdä työtä on täytynyt olla aivan omaa luokkaansa.

Taiteilija ateljeessaan vuonna 1956.

Tuntuu, että kaikki, mitä Tove koki ja näki, muuttui taiteeksi. Valtavan laajalla repertuaarillaan hän on myös  kouluesimerkki taiteilijasta, joka ei koe tarvetta sitoutua vain yhteen taidelajiin tai ilmaisumuotoon. Kun lahjakkuus ilmenee näin monella saralla, on taiteilija vapaa toimimaan tilanteen ja tunteen mukaan. Täydellinen vapaus altistaa taiteen tekijän toisaalta myös hajottaville voimille, minkä myös Tove Jansson sai kokea.

Tutustuin Janssonin elämään ja tekoihin kolmisen vuotta sitten Boel Westinin kirjoittaman Tove Jansson.Sanat, kuvat, elämä. -teoksen kautta, joka lähestyi kohdettaan yksityiskohtaisesti ja tarkasti, hieman akateemisemmalla otteella kuin nyt luvussani ollut Tee työtä ja rakasta, joka vankasta tietopohjastaan huolimatta on Westinin teosta lukijalähtöisempi: teos on  kauniisti taitettu ja runsaalla kuvituksella ryyditetty. Karjalainen tarkastelee Janssonin taiteilijuutta ja työtä laajaa, historiallista taustaa vasten, ja toisaalta kerronnassa on myös hyvin henkilökohtaista otetta.

Jansson kuuluu niihin taiteilijoihin, joiden uravalinta on saanut pontta kodin ilmapiiristä ja omien vanhempien  taiteilijuudesta. Kuvanveistäjä Viktor Jansson ja graafikko Signe Hammarsten-Jansson olivat kumpikin tuotteliaita ja tunnettuja taiteentekijöitä. Oli alusta asti selvää, että Tove valitsi itselleen taiteilijan tien. Muuta vaihtoehtoa ei kertakaikkiaan ollut olemassa, eikä hänen unelmiaan ja tavoitteitaan kotona koskaan kyseenalaistettu. Töitä oli tehtävä lujasti, se oli oikeastaan ainoa tyttärelle asetettu vaatimus: taidetta oli tehtävä intohimolla! Tuota periaatetta Tove noudattikin elämänsä loppuun saakka.

Karjalainen on löytänyt Janssonista monia kiinnostavia kerroksia, jotka (kuten luovien ihmisten kohdalla usein) ovat keskenään jopa ristiriitaisia. Esiin tulee Janssonin miltei täydellisyyteen pyrkivä työteliäisyys, joka yhdistyy sangen mielenkiintoisella tavalla hänen vapaudenkaipuuseensa. Tuloksena on varmastikin ollut ainakin jonkinlainen sisäinen kamppailu, joka voi olla luovalle ihmiselle yhtä hyvin stressitekijä kuin mitä hedelmällisin lähtökohta taiteen synnyttämiseen.

Janssonin intohimo ja lahjomattomuus näkyy myös suhteessaan ympäröivään maailmaan ja sen tapahtumiin: Valveutunut asenne näkyy ehkä selvimmin esimerkiksi hänen toisen maailmansodan aikaan piirtämissään, sensuurin hampaisiin joutuneissa lehtikuvituksissa ja pilakuvissa. Tove oppi vähitellenkiertämään tiukkoja sääntöjä kuitenkin niin, että kuvien sanoma tuli esiin viittauksina ja mielleyhtyminä.
Tietyllä lahjomattomuudella hän asettui myös oman isänsä saksalaismielisyyttä vastaan, minkä vuoksi isän ja tyttären välit viilenivät.

Tove Jansson: Stalinia kuvaava pilakuva vuonna 1940 ilmestyneessä Garm-lehdessä, ennen ja jälkeen sensuroinnin.

Myös Janssonin ihmissuhteet olivat erikoisella tavalla mutkikkaita: hän rakastui usein hyvin vahvoihin persoonallisuuksiin, ihmisiin, jotka vaativat rakastetultaan paljon, jopa niin, että Tove saattoi rakkauden huumassaan unohtaa omat tarpeensa  ja vapaudenkaipuunsa. Toisaalta nämä samat vahvat ihmiset olivat tärkeitä vaikuttajia ja kaikupohjia Janssonin etsiessä omaa tietään, omaa taiteellista ilmaisuaan.
Vasta taiteilija Tuulikki Pietilä tuntuu olleen ihminen, jonka hän saattoi kokea tasaveroiseksi kumppanikseen.

Mielenkiintoista on, että välit entisiin rakastettuihin säilyivät lämpiminä läpi vuosien. Tämä hyvien suhteiden ylläpito on ollut Janssonille luonteenomaista, paitsi yksityiselämässä, myös työn saralla. Hän taisi ymmärtää verkostoitumisen merkityksen jo kauan ennen kuin koko sanaa ei ollut vielä edes keksitty. Yhteyksiä pidettiin yllä huomiota herättävän tiiviisti, tämä ilmenee hänen laajasta ja hyvin arkistoidusta kirjeenvaihdostaan, johon myös Tuula Karjalainen on päässyt perehtymään.

Janssonin Omakuva vuodelta 1975 vaikuttaa. 

 Hajottiko Tove Jansson itseään liikaa taiteen saralla? Pohdin tätä kysymystä usein tätä kirjaa lukiessani. Tove rakasti eritoten vapaata taidemaalausta, ja siihen hän oli myös kouluttautunut, mutta sille ei tahtonut löytyä aikaa muilta töiltä, etenkään sen jälkeen kun Muumit löivät itsensä läpi maailmanlaajuisesti. Tove ryhtyi hoitamaan Muumibisnekseen liittyviä asioita - ja silläkin saralla hän tahtoi pitää langat hyvin pitkälle omissa käsissään.
On suorastaan ihmeellistä, etteivät Muumihuuma ja bisneksen pyörittäminen sittenkään tappaneet herkän taiteilijan luomisvoimaa: taidetta nimittäin syntyi, kirjoja syntyi... En ymmärrä, mistä hän ammensi kaiken energiansa ja keskittymiskyynsä.

Oliko Janssonin salaisuus Porvoon edustalla sijaitseva Klovharun saari, jonne hän  vetäytyi Tuulikki Pietilän kanssa aina kuin vai aikaa riitti? Tänne syntyi ajan oloon heidän oma Muumilaaksonsa, pieni mökki vailla sähköä tai muita mukavuuksia. Täällä hänelle olivat läsnä vain meri, aika, aurinko ja oma rakastettu...

Suosittelen tätä lukukokemusta lämpimästi!

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös muun muassa: Jokken kirjanurkka, Kannesta kanteen, Lumiomena, Luettua elämää, Luetut, lukemattomat, Sinisen linnan kirjasto ja Täällä toisen tähden alla,

Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta
Tammi 2013

Kevätpäiväntasaus!

  Tuu-tikki käänsi nurin punaisen lakkinsa, ja se oli sisältä vaaleansininen. - Näin minä teen aina kun tunnen kevään nenässäni, hän sanoi. Ja sitten hän istui kaivon kannelle ja lauloi näin:

Minä olen Tuu-tikki,

joka on kääntänyt lakkinsa nurin!

Minä olen Tuu-tikki,

joka tuntee nenässään lämpöiset tuulet.

Nyt tulevat suuret myrskyt.

Nyt tulevat jyrisevät lumivyöryt.

Nyt kääntyy maa

niin että kaikki muuttuu

ja kaikki voivat riisua villahousunsa

ja panna ne kaappiin.

Tove Jansson: Taikatalvi (WSOY, 1958)

Pörriäsen tyylikkäät keltakoristeiset villikset...

Toivotan kaunista päivää teille kaikille,

humallutaan auringosta! ♥

(Ja kuinka ollakaan, juur tämän kirjoituksen jälkeen iski takatalvi, joka saattaa venyä näillä näkymin pitkäksikin... Räntää tulee ja tuulta. Kevät jaksaa aina yllättää!)

***

Seuraavaksi tuon blogiin tuhannen vuoden takaista islantilaista saagaa.

Boel Westin: Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä.

  Erään rakastetuimman taiteilijamme, Tove Jansssonin syntymästä tuli tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. Synttäreitä on vietetty Suomessa ja ympäri maailmaa näkyvästi, erilaisin näyttelyin ja muiden tapahtumien merkeissä. Ateneumin huima Tove Jansson -juhlanäyttely oli huima menestys. Kirjablogeissakin häntä luonnollisesti juhlittiin perusteellisesti, lukuhaastein tai vähän vapaamuotoisemmin. Minä luin blogiin muutaman Muumi-romaanin ja sain tämän Boel Westinin kirjoittaman hienon elämäkerrankin päätökseen. Kirjan lukeminen kesti minulla yli puoli vuotta, mutta kylläpä olen iloinen, että sen tein. 
  
 Varsinaisesta 'luku-urakasta' en voine puhua, sillä vaikka kirja on laaja, on se mielestäni samalla mitä mielenkiintoisin. Teoksen olisi voinut lukea joutuisamminkin, mutta jostain syystä se muuttui minulle 'kuin suklaarasiaksi, josta tapasin napostella herkkupalan tai pari päivässä'. Kirjan luvut ovat lyhyitä, joten se soveltuu mainiosti tällaiseen lukutyylin. Westin käy Janssonin elämää - varsinkin hänen taiteen parissa tekemäänsä työtä -  läpi hämmentävän tarkasti ja kohdentaa tutkijankatseensa teosten syntyvaiheisiin. Toven rakkaus tekemiseen ja hänen intonsa oppia koko ajan lisää: nuo kaksi asiaa säilyivät muuttumattomina läpi elämän, huolimatta ajan mittaan yhä suuremmaksi kasvaneesta julkisuudesta ja sen aiheuttamista sisäisistä ristiriidoista.

 Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä. -teos perustuu Janssonin laajaan yksityisarkistoon, johon Boel Westin sai ensimmäisenä tutkijana maailmassa tutustua tätä teosta kirjoittaessaan.  Yksityisen kirjeenvaihdon lisäksi  arkistosta löytyy liikekirjeenvaihtoa, lukemattomat määrät päiväkirjoja, valokuvia, listoja, työsuunnitelmia, harjoitelmia, värikokeiluja,valmiita töitä, puhelinkeskustelujen aikana sutaistuja hahmotelmia... Mukana on paljon sellaista, minkä me muut (minä ainakin) saatamme heittää pois heti tilaisuuden tullen. Ei ihme, että tästä teoksesta huokuu oikea, eletty elämä. 

  Se kuva, jonka tämä elämäkerta Tove Janssonista luo, eroaa suuresti siitä kuvasta, joka minulla on lapsesta saakka 'lempeästä, vähän höpsöstä, valokuvissa arvoituksellisesti hymyävästä Muumien äidistä' ollut. Boel Westin tuo esiin naisen, jossa  oli voimaa, ristiriitoja, intohimoja - ja bisnesälyä. Hän oli kunnianhimoinen, julkisuushakuinenkin, mutta ennen muuta Taiteilija isolla teellä: hän teki taidetta suurella sydämellä ja suurella pensselillä, rikkoi rajoja ja aikansa moraalikäsityksiä. Hänen keskittymiskykynsä oli suorastaan järkyttävän hyvä: suurienkin myllerrysten (niin tunne- kuin muutakin elämää koskevien) keskellä hän pystyi tekemään taiteellista työtään. En ymmärrä, mistä tuo Toven tavaton luomisvoima on kummunnut. Ehkäpä lapsuuskodin perinnölläkin on ollut oma osuutensa; hänen vanhempansa, kuvanveistäjä Viktor Jansson ja piirtäjä Signe Hammarsten, ylläpitivät kodissaan taiteen ja varsinkin jatkuvan tekemisen ilmapiiriä:

  "Mä duunaan", on usein toistuva ilmaus nuoren Toven päiväkirjoissa, joita hän alkoi pitää kaksitoistavuotiaana ja 'duunaaminen' löi vahvan leimansa koko taiteilijaelämän läpi kulkeneeseen tiehen. Duunaminen tarkoittaa tekemistä, puuhaamista, idean löytämistä ja sen työstämistä. Sanat 'luoda' ja 'inspiraatio' olivat tabuja Viktorin ja Signen ateljeekodissa, niiden sijaan puhuttiin työstä ja halusta. Toven lapsuuden ja nuoruuden kuvitetuissa päiväkirjoissa vilisee erilaista duunaamista: hän kirjoittaa, piirtää, maalaa, ompelee, veistää, tekee lehtiä, rakentaa lauttoja, majoja ja pieniä taloja.

   Elämänmittainen duunaaminen tuotti tulosta, sillä Janssonin tuotanto on miltei käsittämättömän laaja: maalauksia, pilapiirroksia, kuvituksia, romaaneja ja kuvakirjoja, novelleja, sarjakuvia, draamatekstejä ja oopperalibretto, runoja ja lauluja, seinämaalauksia, alttaritaulu ja lavastuksia, lasimaalauksia, kirjankansia, kortteja, julisteita, mainoskuvitusta ja muuta.

  Paitsi luovuus ja tahto ilmaisuun Janssonia näytti ajavan myös kyltymätön oppimisenhalu, johon toisaalta liittyi miltei pedanttinen järjestelmällisyys: 

"Sinun on oltava tietoinen ajasta, joka tarvitaan oppimiseen," Tove kirjoittaa muistiinpanoissaan. Hän oli itsensä ankarin oppimestari, eikä koskaan tuntenut oloaan kotoisaksi säännönmukaisen opetuksen parissa. Hän alisti kaiken työskentelynsä tiukan itseopiskelun alaisuuteen. 

  Tove  saattoi tutkia eri työskentelytapoja käsittämättömällä intensiteetillä ja väsymättä, ja kirjoittaa samalla kaiken oppimansa ja tutkimansa millimetrin tarkasti muistiin. Näin hän oppi - kaiken aikaa.  Nämä pienet 'tutkielmat' löytyivät Toven arkistosta. Sama tarkkuus ja tietynlainen hallinnan tarve värittää myös Muumien ja muun kirjallisen tuotannon matkaa: Tove antoi kustantajilleen tarkkoja ohjeita kirjojen ulkoasusta ja layoutista; voisipa sanoa niinkin, että Tove ohjeisti kustannustoimittajia ennemmin kuin he Tovea. Hän oli se, joka halusi määrätä teostensa kohtalon, ei kukaan muu. Muumi-romaanien uusintapainoksia otettaessakin (joskus jopa kesken painotyön)  Tove saattoi laittaa tekstejä uusiksi ja muuttaa kuvitustakin. Minä jostain syystä ihailen tätä täydellisyyden tavoittelijaa hänessä, vaikka tiedän, että se saattoi saada kustannusväen repimään hiuksiaan. 

  Kontrollihalu kytkeytyi Tovella toisinaan liialliseltakin vaikuttavaan velvollisuudentuntoon: jo teini-ikäisenä hän koki olevansa osittain vastuussa perheen taloudellisesta auttamisesta, mikä johti siihen, että hän jo hyvin varhaisessa vaiheessa alkoi kirjoittaa julkaistaviksi tarkoitettuja tarinoita ja kuvia. Huoli erityisesti äidin jaksamisesta varjosti nuoren Toven taiteellista alkutaipaletta. Myöhemmin tuo sama velvollisuudentunne sai Toven jatkamaan hurjat mittasuhteet saaneen muumibuumin parissa, vaikka nuo olennot alkoivat viedä hänen taiteellista imagoaan pikku hiljaa 'väärään suuntaan':  Tove halusi tulla tunnetuksi vakavasti otettavana taidemaalarina, mutta hänen julkinen roolinsa 'Muumien äitihahmona' tuntui estävän hänen toiveensa. Suuntaa oli kuitenkin erittäin vaikea kääntää. Toven taloudellinen tilanne oli alkanut parantua ja hänestä oli sukeutumassa itsenäinen, pystyvä bisnesnainen, sillä Muumien talouspuolesta huolehtiminen - senkin jälkeen kun lisenssi- ja muita sopimuksia alkoi syntyä - oli pitkään Toven itsensä vastuulla. Bisneksen vetäminen osoittautui täydeksi työksi: sopimuksia ja niiden pilkuntarkkaa viilausta, matkoja ympäri maailmaa - aina Japania myöten: kaikki tuo vei aikaa taiteen tekemiseltä, mutta toi Tovelle kaivattua taloudellista turvaa. 

  Sisäisestä ristiaallokosta huolimatta Tove loi taidetta ainakin ulkopuolelta nähtynä koko ajan myös noina hurjina vuosina (mitä muuta Muumitkaan ovat kuin taidetta!). Vasta kun hän pystyi irrottautumaan suureksi kasvaneen  muumi-bisneksen luotsaamisesta,  hän tunsi vapautuvansa johonkin uuteen. Maalaamisen riemu löytyi jälleen, hänen kirjoittamisensakin sai uusia piirteitä: vaikka ihanat muumi-romaanit saivat vielä jatkoa, hän alkoi kirjoittaa myös aikuisille suunnattuja kirjoja, joiden kansiin kustantajat halusivat liittää muumiviitteitä, mutta Tove ei antanut periksi... 

  Toven elämää voisi kuvata sanoilla rakkaus ja intohimo: hän sulki noihin sanoihin kaiken: taiteensa, 'duuninsa', ystävänsä, perheensä ja rakastettunsa, matkansa, meren, saaren, majakat, kirjoittamisen. Hän etsi täydellistä vapautta mutta koki aika-ajoin itsensä vangituksi ja riittämättömäksi, eli silti intohimolla, uutta etsien ja oppien. Tuo tahtonainen teki työtä ja rakasti, mutta kärsi myös sisäisistä ristiriidoista, joissa peistä taittoivat ilmaisuvapaus, pedanttinen mielenlaatu ja taloudelliset tekijät. Hän ei säästänyt itseään ja juuri siksi hänen taiteensa (ja ne Muumit, tottakai) tulevat säilymään sydämissämme aina - niin, että kunnon synttärikemut laitetaan uusiksi varmaan taas sadan vuoden kuluttua! Toven taiteesta voimme nauttia onneksi ihan joka päivä, oli juhlavuosi tai ei. Minä aion tarttua pian johonkin hänen 'aikuisista' kirjoistaan ja Muumipappa ja meri -romaanikin on odotellut yöpöydällä jo pidemmän aikaa.

Muualla:  Kirjakirppu, Kirjojen keskellä ja Oksan hyllyltä.

* P.S.: Oivoi, tästä piti tulla lyhyt postaus, mutta kuinkas sitten kävikään, innostus vei mukanaan...


Boel Westin: Tove Jansson Sanat, kuvat, elämä (Tove Jansson - Ord, bild, liv. 2007) 512 sivua
Kustantaja: Schildts, 2008
Suomentanut Jaana Nikula
Omasta hyllystä

Tove Jansson: Taikatalvi (& Muumi-kirjat ja minä -haaste)

Tove Jansson: Taikatalvi (Trollvinter, 1957)
Kustantaja: Wsoy, 2007, 22. p. 132 sivua
1. suomenkielinen painos ilmestyi 1958
Suomentanut Laila Järvinen

  'Nyt tuli salaperäinen kuukausi mukanaan kaikenlaista: uhkeita auringonlaskuja, tuulta ja kiitäviä pilviä, vettä noruvia räystäitä ja kirpeän kylmiä öitä, kuutamoa ja hankiaisia. Muumipeikko kulki ympäri laaksoaan aivan sekapäisenä ilosta ja ylpeydestä. -- Halkovajan eteläpuolella alkoi maa jo paljastua. Koivut olivat saaneet hienon, punervan värisävyn... Aurinko oli paistanut suoraan kinoksiin, jotka olivat muuttuneet rapeiksi ja hauraiksi kuin lasi.'

  Kun kirjan pauloissa -blogin Paula ojensi minulle Tove Jansson 100 vuotta -juhlan kunniaksi järjestetyn haasteen kirjoittaa elämäni Muumi-kirjoista, tiesin heti, minkä teoksen tähän juttuun valitsisin: Taikatalvea lukiessani siirryn yhä uudelleen lapsuuteni talviin ja sulavalta lumelta tuoksuviin keväisiin pienellä kyläkoululla Itä-Suomessa. Kuinka voimakkailta vuodenajat tuntuivatkaan silloin! Talvet asettivat usein todellisia haasteita syrjäisen kotikyläni asukkaille vielä 70-luvullakin, mutta silti minä rakastin tuota vuodenaikaa ja pehmeän hämäriä lumisadepäiviä! Ja miten hienoa olikaan seurata kevään etenemistä pitkän, pitkän talven jälkeen: nähdä pälvien suurenevan puiden alla, auringon nousevan kevään edetessä yhä korkeammalle koivujen oksistoissa, kunnes lopulta pääsiäisaamuna tapahtui ihme, jonka saattoi nähdä jos tahtoi: Aurinko tanssi! Samaa auringon vaellusta seuraa myös Muumipeikko tässä henkeäsalpaavan kauniissa kirjassa. Mutta ennen vapauttavaa kevättä Muuminkin on antauduttava talvelle:

 'Hiutale toisensa jälkeen laskeutui hänen lämpimälle kuonolleen ja suli. Hän tavoitti niitä käpäläänsä ihaillakseen niitä hetken, hän katsoi ylöspäin ja näki niiden leijuvan kasvojaan kohti. Niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, pehmeinä ja keveinä kuin untuvat.  - Näinkö se käykin, mietti Muumipeikko. Minä luulin, että lumi kasvaa alhaalta päin! Mutta seuraavassa hetkessä kaikki muuttuu: 'Äkkiä tuntui siltä kuin valtava ovi olisi lentänyt selälleen, pimeys avasi kitansa ja kaikki tuli täyteen märkää lentävää lunta. -- Hän ryömi ja ryömi, ja lumi muurasi umpeen hänen silmänsä... Muumipeikko tuli entistä varmemmaksi siitä, että talvi oli keksinyt tämän vain nujertaakseen hänet ja osoittaakseen kertakaikkiaan, että hän ei pärjää. '

  Muumipeikolle sattuu kirjan alussa perin kummallinen juttu: hän herää kesken talviunien. Se on ihme, jota ei ole tapahtunut sen jälkeen kun ensimmäinen Muumi aikojen alussa vaipui talviuneen. Muumiperheen talo on hautautunut pehmeän lumivaipan alle, kellot pysähtyneet, kaikkialla on hiljaista, eikä Muumipeikko saa enää unta:
- Äiti! Herää! Muumipeikko huusi vetäen äitinsä peittoa. Koko maailma on kadonnut!
Muumipeikkoa pelottaa: Värit, valo ja lämpö ovat kadonneet ja tilalle on tullut jotakin hyvin synkkää, kylmää... Jotakin, jonka pikkupeikon täytyy kohdata aivan yksin.

  Hän ryömii ulos kattoluukun kautta (ovi on jumissa lumen vuoksi) ja kauhistuu: puutarha on kuollut ja sen laidalla vielä syksyllä iloisesti solissut vehreä joki on nyt pelottavan musta ja hiljainen. Lumessa tarpoessaan hän törmää uimakopissa majailevaan, laulamista rakastavaan Tuu-tikkiin, josta ajan oloon tulee Muumille tärkeä henkinen tuki:    '... Ymmärrän, sanoi Muumipeikko ja istuutui lumeen. - Et ymmärrä, sanoi Tuu-tikki ystävällisesti. -- Sillä kertosäe käsittelee sellaisia asioita, joita ei voi ymmärtää. Ajattelen juuri parhaillaan revontulia. Ei voi tietää ovatko ne olemassa vai näkyvätkö ne vain. Kaikki on hyvin epävarmaa ja juuri se tekee minut levolliseksi.'

   Muumin pieni pää on pyörällä: keitä ovat esimerkiksi nuo näkymättömät pienet oliot, joita tuntuu pyörivän, hyörivän, lepattavan ja vilistävän jaloissa kaiken aikaa ja jotka Tuu-tikin mukaan ovat niin kainoja, etteivät halua milloinkaan tulla nähdyiksi. Kevättalvella elämä mullistuu jälleen kun laakso humahtaa täyteen kipeästi apua tarvitsevia, tuntemattomia nälkäpakolaisia. 'Jospa täällä olisi edes yksi ainoa olento, jonka tuntisin ennestään, Muumipeikko ajatteli. Joku, joka ei olisi salaperäinen, vaan aivan tavallinen, Joku, joka olisi myös sattunut heräämään, eikä oikein tuntisi itseään. Hänelle voisi sanoa: Hei, eikö olekin kauhean kylmä! Eikö lumi olekin hullua.Oletko huomannut miltä jasmiinipensaat näyttävät? Muistatko viime kesänä... Tai jotakin sellaista.' 

Mutta talven edetessä, kummallisiin olioihin tutustuttuaan Muumipeikko huomaa, ettei olekaan enää yhtään yksinäinen, tuntemattomasta on jo melkein tuttua ja kas: Pikku Myykin on herännyt ja ryövännyt Muumimamman keittiön melkein putipuhtaaksi: tuolla hän nytkin huristaa tuimin ilmein peilikirkkaalla meren jäällä, leipäveitset kenkiin sidottuina ja ruusukirjailtuun pannumyssyyn kääriytyneenä: Talvestahan voi melkein pitää! Muumipeikko alkaa toivoa salaa, että kevään tulo kestäisi vielä vähän aikaa, että muu perhe nukkuisi vielä hetkisen. Hän oppii rakastamaan talven tarjoamaa itsenäisyyttä, vaikka samaan aikaan toivoo vielä huolettomien, turvallisten kesien palaavan: 'Kunpa kaikki olisi vielä niin kuin ennenkin', hän ajattelee. Miten nerokkaasti Jansson kuvaakaan tässä kasvamiseen liittyviä sisäisiä ristiriitoja!

  Ja  sitten tulee se kuutamoilta, jona kaikki Muumipeikon uudet tuttavuudet, ne kainoimmatkin, kerääntyvät vuorelle juhlimaan auringon paluuta. 'Me sytytämme suuren talvinuotion tänä iltana, Tuu-tikki sanoi. Huomenna saat aurinkosi takaisin.' Muumipeikko tuntee pakahtuvansa riemusta mutta saakin huomata auringonkajon vain käväisevän taivaanrannassa ja katoavan sitten taas. 'Katuiko se, Muumipeikko kysyy kauhistuneena. -- Hän istui tuijottaen jäähän, ja äkkiä hän tunsi kiukustuvansa. Se alkoi  vatsasta niin kuin kaikki voimakkaat tunteet. Hänestä tuntui, että hänet oli petetty. Hän häpesi, että oli melunnut ja että hänellä oli korvissaan kultanauhat. Lopulta hänestä alkoi tuntua, että hänen täytyy tehdä jotakin kauheaa ja kiellettyä rauhoittuakseen. Ja heti paikalla.' Ja sitten hän päästää uimakopin komerossa pidetyn esi-isänsä vapaaksi ja kauhistuu samoin tein: voi mitä hän tekikään, se oli tämän kauhistuttavan talven syytä!

  Vain 132 sivun mittaiseen Taikatalvi-romaaniin mahtuu lumoavaa kerroksellisuutta: pintatasoltaan se on äärimmäisen kaunis satu vuodenajoista, talvesta ja keväästä, uuden alun ja auringon ihmeellisestä voimasta, mikä jo itsessään tekee kirjasta unohtumattoman lukukokemuksen. Mutta sen lisäksi ja ennen kaikkea Taikatalvi on kertomus nuoren Muumipeikon itsenäistymisestä, siirtymistä lapsuuden turvallisista ympyröistä kohti nuoruutta.  Tämä on kirja, jossa Muumi joutuu ensimmäistä kertaa kohtaamaan elämän pimeämpiä puolia ilman vanhempiensa apua. Hänen täytyy hakea vastauksensa itse, kärsiä ja nähdä kärsimystä ilman, että saisi osakseen välitöntä lohdutusta. Hän oppii kompastellen hyväksymään vallitsevat olosuhteet, saa kärsivällisyyttä ja pienen hivenen viisauttakin. Voisipa melkein sanoa, että Taikatalven aikana pikkupeikko kasvaa teini-ikäiseksi. Rakastan Janssonin tapaa kuvata tätä yhtä elämämme tärkeintä ajanjaksoa. Rakastin kirjaa jo varsin varhain, sillä minulla oli pienestä saakka valtava tarve itsenäisyyteen. Lapsuuteni sydänviasta johtuen minua kait pikkuisen suojeltiin ja se taas ei käynyt minun suunnitelmiini lainkaan. Mutta nyt, aikuistuttuani huomaan, kuinka hienosti vanhempani antoivat minun kaikesta huolimatta tutkia rajojani ja itsenäistyä...
  
 'Niiskuneiti oli löytänyt ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan. Se oli pistänyt esille lämpöisestä maasta eteläisen ikkunan alla eikä ollut vielä edes vihreä. - Pannaan lasi sen päälle, Niiskuneiti sanoi. Siten se selviää kylmästä yöstä. - Älä pane, sanoi Muumipeikko. Minusta tuntuu, että se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia.'

Näistä syistä.... Taikatalvi on minun Muumi-kirjani. Kiitos, Tove ♥ Ja kiitos Paula ihanasta haasteesta!

 Romaani on ollut luvussa myös muun muassa täällä: Amman lukuhetki, Jokken kirjanurkka, Tarinauttisen hämärän hetket,   Lukuisa,  Sinisen linnan kirjasto, Saraseeenin maailma, ja  Villasukka kirjahyllyssä.

¤ Haaste on kiertänyt jo niin monessa blogissa, että en ojenna sitä kenellekään erityisesti. Jätänkin sen vapaasti kenen tahansa napattavaksi, olkaa hyvä!

Tove Jansson: Taikurin hattu

Tove Jansson: Taikurin hattu (Trollkarlens hatt, 1947) 
21. painos, 140 s.
1. suomenkielinen laitos ilmestyi 1958
Kustantaja: WSOY
Suomentanut Laila Järvinen

'Eräänä kevätaamuna kello neljältä lensi ensimmäinen käki Muumilaakson läpi. Se istuutui sinisen muumitalon katolle ja kukkui kahdeksan kertaa, tosin hieman käheästi, sillä oli vielä hyvin varhainen kevät. 
Sitten se lensi edelleen itää kohti. 
Muumipeikko heräsi ja loikoi pitkän aikaa katsellen kattoon käsittämättä, missä hän oikein oli. Hän oli nukkunut sata yötä ja sata päivää, ja unet vilisivät vielä hänen ympärillään ja tahtoivat kiskoa hänet takaisin omille mailleen...'

  Mutta eipä aikaakaan, kun koko muumitalo herää talviunestaan uuteen kevääseen. Muumipeikko ystävineen lähtee retkelle vuorelle, jonka huipulta löytyy korkea, musta hattu. Kun Muumipeikko ja kumppanit palaavat hatun kanssa kotiin Muumilaaksoon, alkaa tapahtua kummia. Mistä ilmestyivätkään nuo ihanat poutapilvet, joilla voi ratsastaa Muumitalon puutarhassa?
'Pilvenhattarat lähtivät purjehtimaan sinne tänne pitkin loikkauksin kuin suuret tottelevaiset kaniinit. Mutta Niisku keksi miten niitä ohjattiin. Jos painoi kevyesti toisella tassulla, niin pilvi kääntyi, jos painoi molemmilla, pääsi täyttä vauhtia eteenpäin. -- Se oli aivan tavattoman hauskaa.

  Ja mitä kummaa tapahtuukaan kun Muumipeikko ryömii hatun alle piiloon, tai kun Muumimamma heittää sen sisään muutamia kuivuneita lehtiä! Taikahatusta voi putkahtaa esiin aivan mitä tahansa. Arvaamattomuus tekee hatusta paitsi kiehtovan, myös erittäin vaarallisen.
'- Pilvet olivat hauskoja, sanoi Muumipeikko hieman apeana. Niitä olisi voinut tulla enemmänkin.
- Tai tulva-aaltoja ja vieraskielisiä sanoja, sanoi hänen äitinsä. - Miltä kuisti nyt näyttää!'

  Muumilaakson kesä on lämmin, värikäs ja jännittävä. Meri tyrskyineen ja seikkailuineen on alati läsnä, muumitalon puutarha on täynnä värejä, kukkia, valkoisia näkinkenkiä ja kultaperhosia. Eräänä päivänä rannalta löytyy hylätty purjevene ja kohta muumiperhe ystävineen onkin matkalla kohti suurta tuntematonta.
Elämä on seikkailuineen aika mainiota, Muumipeikko tuntuu miettivän: 'Voi miten ihanaa on olla äsken herännyt Muumipeikko ja tanssia lasinvihreissä laineissa auringon juuri noustessa! -- He ryntäsivät kuin pyöriäiset läpi aaltojen ja purjehtivat niiden harjoilla rantaan. -- Nuuskamuikkunen kellui selällään kauempana ja katseli taivaalle, joka oli kuulaan sininen.'

  Kesän taipuessa kohti syksyä Muumilaaksoon astelee kaksi pientä olentoa mukanaan matkalaukku, jonka sisältö on kaikille muille suuri salaisuus. Tiuhti ja Viuhti pakenevat kauheata Mörköä ja saavat turvapaikan Muumilaaksosta. Nuo pienet olennot ovat varastaneet Möröltä jotakin, joka heidän mielestään 'on kauneinta maailmassa mutta Mörön mielestä vain kallenta'.
Mörkö  tietenkin saapuu Muumilaaksoon penäämään oikeuksiaan. Pian paikalle lennähtää myös Taikuri, joka osoittautuu hämmennystä aiheuttaneen mystisen silinterihatun entiseksi omistajaksi. Mutta mitä hän haluaa, jos ei hattuaan? Lopulta käy kuten hyvissä tarinoissa aina: solmut avautuvat ja kaikki, jopa Mörkö, ovat onnellisia. Seikkailu huipentuu huumaavaan, Muumilaakson kesän päättävään ilojuhlaan, jossa kunniavieraina ovat pienet sankarit Tiuhti ja Viuhti.

Mutta'...kaikkein onnellisin on Muumipeikko, joka astelee äitinsä kanssa kotiin puutarhan läpi juuri kun kuu kalpenee päivänsarastuksessa ja puut huojuvat hiljaa mereltä puhaltavassa aamutuulessa. Nyt hiipii viileä syksy Muumilaaksoon. Sillä muuten ei voi tulla uutta kevättä.'

   Muumilaakso kuului lapsuuteni tärkeisiin maisemiin. Minun muumini tuntuvat elävän vieläkin kuin kivikautta: heidän laaksossaan on yhä hyvin hiljaista ja rauhallista, väritykseltään jopa mustavalkoista (värikkäistä muumikuvakirjoista en nimittäin lapsena niin syttynyt, mikä on oikeasti kummallista, sillä rakastan värejä yli kaiken!). Muumit tekivät minuun lapsena niin suuren vaikutuksen, että innostuin keksimään omia muumitarinoita, jotka sitten naputtelin kirjoituskoneella puhtaaksi yhden sormen tekniikalla. Sivujen reunoihin piirsin tarinaa mukailevat kuvat. Muistan vieläkin, miten tärkeää oli löytää juuri oikeanlainen, ohutkärkinen tussi piirroksia varten. Tarinat olivat 'puhtaaksikirjoituksen' jäljiltäkin täynnä typoja ja tussitahroja, mutta tunne oli mahtava: olinhan oikea kirjailija ;)

  Lapsuuteni Muumilaaksossa elämä tuntui olevan suurimmaksi osaksi vain ihanaa. Aistin kyllä tarinoiden tummemmat sävyt, satuun kätkeytyvän surun, luopumisen tuskan ja ajatuksen elämän arvaamattomuudesta, mutta tarinoiden valoisuus voitti aina. Ja niin kävi tälläkin kertaa. Nyt, uusintakierroksella luin Taikurin hatun ohella Boel Westinin kirjaa Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä, joka avasi tätä pientä romaania vielä ihan uudella tavalla. Sain tietoa muumihahmojen ja Taikurin hatun syntyprosesseista ja siitä, minkälaisessa elämäntilanteessa Tove oli kirjoittaessaan kolmatta muumiromaaniaan.
Tämän kansainväliseksi läpimurroksi osoittautuneen kirjan julkaiseminen onnistui muuten vasta kustantajaa vaihtamalla. Toveen ja hänen Muumilaaksonsa tenhoon ei taidettu vielä tuossakaan vaiheessa uskoa, vaikka kirjailijalta oli ilmestynyt vaikka mitä, kaksi muumiromaaniakin.

Jansson kirjoitti Taikurin neljäkymmentäluvun lopulla, aikana, joka oli asenteiltaan hyvin sallimaton.   Hän piilotti Taikurin hattuun jotakin hyvin omakohtaista, jota muulla tavoin ei voinut maailmalle julistaa: kirjassa esiintyvien kahden pienen olennon, Tiuhtin ja Viuhtin tarina on Toven ja hänen silloisen rakastettunsa, Vivica Bandlerin tarina.

   Westinin Tove Jansson, Sanat, kuvat, elämä -kirjassa kuvataan muumihahmojen syntyä yksityiskohtaisesti ja mielenkiintoisesti. Muumit eivät putkahtaneet maailmaan sellaisina harmittomina, ystävällismielisinä olentoina kuin me heidät tunnemme, vaan pelottavina, tummina ja laihanpuoleisina kummituksina. Sellaisten olioiden muuntuminen aurinkoisten muumitarinoiden sankareiksi ei käynytkään kädenkäänteessä. Kun Tovelta itseltään kysyttiin Muumien alkuperää, hän vastasi tähän tapaan: 'Varhaislapsuudessani näpistelin ruokakomerosta. Ja silloin enoni sanoi: Varo kylmiä muumipeikkoja. Ne ryntäävät piilostaan heti kun näpistelijä ilmaantuu paikalle ja alkavat hieroa kuonojaan tämän sääriä vasten niin, että tämä alkaa palella, ja sitten kaikki näkevät, kuka on ottanut hilloa ja maksapasteijaa.' ♥

 ¤ Tove Janssonin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. Merkkivuotta juhlitaan tänä vuonna kirjablogeissakin, esimerkiksi Opuscolon Valkoisen kirahvin ja   Les! Lue!-blogin Reetan käynnistämillä lukuhaasteilla. 

 ¤ Taikurin hatusta on kirjoitettu muun muassa täällä: Ei vain mustaa valkoisella,  Jokken kirjanurkka,  Lukuisa, Muumittajan Muumi-blogi ja Olgan lukupäiväkirja.


 ¤ Tässä jutussa käytin tietolähteenä myös Boel Westinin kirjaa Tove Jansson: Sanat, kuvat, elämä (Schildts, 2008). Kirjasta tulee jossakin vaiheessa myös ihan oma postauksensa.