Mistä on vintagedekkarien naiset tehty?

Luvussa: Agatha Christien Askel tyhjyyteen, Alan Bradleyn Filminauha kohtalon käsissä, sekä Leonard Goldbergin Sherlock Holmesin tytär.

Tänä kesänä lukemiseni kevenivät sitä mukaa, mitä korkeammalle lämpömittarit  kiipesivät. Oli päiviä, joina lempilukemisiini tarttuminen olisi tuntunut ponnistukselta, ja silloin tulivat avuksi (siunatut) viihdepläjäykset, joita ahmin varjossa heilahtelevassa riippukeinussa retkottaen, useimmiten äänikirjoina.
 Dekkareita, dekkareita dekkareita, ja vielä kerran dekkareita... Vintagedekkareitakin, sellaisia, joilla tarkoitan sekä menneinä vuosikymmeninä kirjoitettuja että uusvanhoja teoksia. Tartuin nyt sellaisiinkin kirjoihin, joihin en ilman tätä 'infernaalista  hellekesää' olisi ehkä edes uneksinut tutustuvani:  Alan Bradleyn Flavia  de Luce-tarinoihin ja Sherlock Holmesista inspiraationsa saavaan Sherlock Holmesin tyttäreen.

Dame Agatha Christie kuului itseoikeutetusti kesän dekkarikimaraani, nyt kun tälle linjalle kerran lähdin. Valitsin kuunneltavakseni alkujaan näyttämölle sijoitetun tarinan Askel tyhjyyteen, jota kuvataan yhdeksi Christien hauskimmaksi kirjaksi. Röhönauruja tarina ei minussa kirvoittanut, hymähdyksetkin olivat harvassa, vaikka kirjan parissa viihdyinkin (no juu, joskus sitä vain torkahtaa miellyttävään lukijan ääneen, eikä herättyään jaksa enää ’kelata’ juttua taaksepäin, mutta voimme kutsua näitäkin tuokioita kirjojen parissa vietetyksi laatuajaksi, eikö?) Tunnustan, että nukahtelin näitä kaikkia kirjoja kuunnellessani - tai pikemmin värjyin jossakin unen ja valveen suloisessa välimaastossa.

Päädyin näiden kertomusten myötä pimenevälle nummelle ihmettelemään kapealta polulta rotkoon horjahtaneen miehen kohtaloa (Askel tyhjyyteen), pelivelkaisen nuoren aviomiehen ilmalentoa monikerroksisen kaupunkitalon katolta (Sherlock Holmesin tytär) ja lopuksi uppuroin lumen ympäröimään englantilaiskartanoon todistamaan elokuvadiivan päivien päättymistä (Filminauha kohtalon käsissä).
En esittele kirjojen tapahtumia ja tunnelmia tässä jutussa tämän kummemmin, vaan siirryn asiaan, johon (laiskahkosti) kiinnitin huomiota näitä kolmea dekkaria kuunnellessani. Ja kun ryhdyin kelaamaan vanhempia lukukokemuksiani, löysin mielenkiintoisen kaavan, joka tuntuu toistuvan...


Vintagedekkarien roolijaosta

Dekkareita lukiessani kiinnitän aina erityistä huomiota henkilökuvaukseen: saavatko kirjailijat puhallettua sankareihinsa sellaista eloa, joka saa minut kiinnostumaan ja parhaassa tapauksessa jopa koukuttumaan kirjaan? Olen tainnut sanoa tämän monta kertaa ennenkin: dekkarin henki (ja kiinnostavuus) elää tai kuolee henkilökuvauksen mukana.

  Vanhoissa ja niiden tyyliä jäljittelevissä uusvanhoissa rikostarinoissa sankarit voi luokitella mielestäni kahteen ryhmään: Toiseen ryhmään kuuluvat ne Sherlock Holmesin, Hercule Poirotin ja Neiti Marplen kaltaiset napakat, miltei yli-inhimillistä havainto- ja  päättelykykyä osoittavat tyypit, jotka tuntuvat ratkovan rikoksia siinä missä me me muut 'lapsille sopivia ristikoita'.  Sen toisen ryhmän muodostavat sitten ne elämässään enemmän tai vähemmän eksyksissä olevat, ressukkamaiset sankarit, joilla on messissä Hannu Hanhimaista  onnea ja nokkela ystävä tai muu apuri, vähän P. G. Wodehousen Jeeves-tarinoiden tyyliin.

Milloin tällaisen ’vintagedekkarin’ sankarina on  nainen, hän ei koskaan voi olla tuo ressukkamainen hahmo. Nainen pärjää näissä tarinoissa vain, jos hän on normaalia älykkäämpi ja reippaampi, sanavalmis, itsenäisesti ajatteleva supernainen.
Sama kaava toistuu myös muussa 1900-alkupuolella kirjoitetuissa tai tuon ajan tyyliä jäljittelevässä viihdekirjallisuudessa. Mieleen tulevat heti esimerkiksi Hilja Valtosen itsenäiset, älykkäät ja sanavalmiit sankarittaret... ja tietenkin on muistettava  Jane Austen - hän  taitaa olla viihteen voimanaisten esiäiti.

Kirjallisuuden naiskuvan muutos, jossa pelastajaansa odottelevasta objektista tuli omilla aivoillaan ajatteleva, (pirtsakka) toimija, on ollut tietenkin yksi (tärkeä) askel sukupuolisen tasa-arvoistumisen tiellä. Viihdekirjallisuuden sisällä, ainakin sen tietyillä osa-alueilla, tästä pirtsakkuudesta ja luonteen ja älyn ylivertaisuudesta tuli naissankarin vakio ja linja tuntuu jatkuvan myös nykyaikana kirjoitetuissa, menneisiin vuosikymmeniin  sijoittuvissa dekkareissa.

Olisipa perin virkistävää tavata uusvanhojen dekkarien sivuilla ujo, sisäänpäin kääntynyt, jöröttävä sankaritar. Missä piileksivät naispuoliset Bertie Woosterit?
Nykyaikaan sijoittuvissa dekkareissa tästä kummallisesta 'voimanaisvakiosta' on onneksi päästy eroon. 2000-luvun  nainen voi tarinan keskushahmonakin olla täysi luuseri. Kuinka vapauttavaa!

Näissä kolmessa, sattumanvaraisesti valikoituneessa kirjassa tapaamme kolme reipasta ja älykästä naista: yksi heistä avustaa Christien Askel tyhjyyteen -teoksen nuorta, nyhverönoloista sankaria, toinen on Sherlock Holmesin salaisesta suhteesta syntynyt säkenöivän nerokas tytär  ja kolmas -pahnanpohjimmainen - on 11-vuotias rikoksista ja kemiasta (eritoten myrkyistä) kiinnostunut sanavalmis ja älykkyyttä tiukuva Flavia. Kaikki he edustavat edellä mainitsemaani superwoman-energiaa puhtaimmillaan.

(Ihan kuriositeettina: miksi ihmeessä esimerkiksi Goldbergin pitää kirjoittaa Sherlock Holmesin tyttärestä isänsä kopio? Juttu olisi kääntynyt paljon mielenkiintoisemmaksi, jos hän olisi uskaltanut heittäytyä mukaan geenien leikkiin ja luoda sankarittaresta jotakin aivan muuta... Vaikkapa yhdistää Holmesin vähemmän ihailtavat puolet (niitähän riitti, mutta kas kummaa, tytär ei näy niitä perineen!) äidin puolelta tulevaan taipumukseen rakastua jalokiviin, kultaan - ja vaaraan... ) Hahmo olisi saanut heti uutta kiinnostavuutta!

****

Miehille vintagedekkarit antavat enemmän tilaa. Holmesin ja Poirotin kaltaisten super-ihmisten lisäksi olen tavannut näissä tarinoissa miespuolisia keskushahmoja, jotka ovat kertakaikkisia nyhveröitä. Askel tyhjyyteen -teoksessa sellainen on luonnonlapsimainen papinpoika Bobby, joka ei oikein tiedä, mitä elämällään tekisi, ei ennen kun sekaantuu murhamysteeriin ja rakastuu - nokkelaan ja sanavalmiiseen apuriinsa Frankieen. Äsken mainitsinkin jo supersuositun J.P. Wodehousen toisinaan hyvinkin dekkarimaiset Jeeves-tarinat, joiden toinen keskushahmo, ylhäisöön kuuluva aikamiespoika Wooster, on toivoton haahuilija. Ihan vähän samaa henkeä aistin myös Virpi Hämeen-Anttilan Axel Björk -hahmossa, joka toisaalta on ahkera toiminnan mies, mutta jossa on mukana aimo annos naisia viehättävää ressukkaa.

Haastan kaikki dekkarikirjailijat kirjoittamaan menneelle vuosisadalle sijoittuvan rikostarinan, jonka keskushenkilönä on avuton, nyhveröintiin taipuvainen nainen. Jos tämänkaltaisia teoksia on jo ilmestynyt, vinkatkaa ihmeessä!


Kirjojen tiedot:

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen (Why Didn´t They Ask Evans?, 1934)
Ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1953 (WSOY)
Tarkistettu painos, suom.: Kirsti Kattelus
Äänikirjan (2010) lukija: Lars Svedberg
Alkuperäiskieli: englanti

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä ( I Am Half-Sick of Shadows, 2011)
Bazar Kustannus 2016
Suomentanut Maija Heikinheimo
Äänikirjan (2018) lukija: Krista Putkonen-Örn
Alkuperäiskieli: englanti

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär (The Daughter of Sherlock Holmes, 2017)
Bazar Kustannus 2018
Suomentanut Marja Helanen
Äänikirjan lukija: Erja Manto
Ajuperäiskieli: englanti

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Agatha Christien syntymästä 125 vuotta

Rikoskuningatar Agatha Christien  syntymästä tulee tänään kuluneeksi 125 vuotta. Juhlia on pidetty koko vuoden varsinkin rouvan kotimaassa Englannissa, missä Christie on jo kauan aikaa sitten noussut maan kansallisaarteiden joukkoon. Christien rakastetut romaanit, novellit ja näytelmäkäsikirjoitukset ovat levinneet ympäri maanpiiriä niin, että hänestä on pikku hiljaa tullut yksi maailman tunnetuimmista henkilöistä ja (William Shakespearen jälkeen) kaikkien aikojen myydyin kirjailija.

  Mikä on Christien rikosromaanien suosion salaisuus? Ehkä se piilee kirjailijattaren kyvyssä piilottaa  monimutkaiset juonirakennelmat hyvin yksinkertaisen ja selkeän kerronnan alle. Kysymys on eräänlaisesta silmänkääntötempusta, joka vaatii tekijältään tarkkaa silmää ja psykologian tuntemusta. Ei pidä unohtaa myöskään kirjojen todellisia sydämiä ja sieluja, niitä henkilöitä, joiden varassa tarina elää ja hengittää: Kuka voisi unohtaa Hercule Poirotin ja Miss Marplen, Miss Lemonin tai Hastingin? Christien pidetyin hahmo, Poirot, oli saavuttanut ikonin aseman jo kauan ennen kuin iki-ihana näyttelijä David Suchet teki pienestä belgialaisesta yksityisetsivästä entistäkin kuuluisamman ja rakastetumman...

  Juhlistan Agathan päivää tuomalla blogiin hänen tunnetuimman teoksensa Eikä yksikään pelastunut. Hassua kyllä, juuri tässä kuuluisammasta teoksesta Hercule Poirot ja Miss Marplekin puuttuvat. Itse asiassa Christie ei ole kirjoittanut tarinaan yhtäkään rikoksen yläpuolelle asettuvaa henkilöhahmoa, sillä  poliisivoimatkin saapuvat saarelle vasta aivan kirjan lopussa. Tämä ratkaisu asettaa kirjailijalle tietenkin omat haasteensa. Juoni on ovela ja samalla kirjan kerronta on pelkistetty äärimmilleen. On vain vain saari ja kymmenen saarelle houkuteltua ihmistä, joista kukin kantaa sisällään salaisuutta.  Luvassa on täydellinen lukitun huoneen arvoitus... Christie taisi itsekin tietää kirjoittaneensa jotakin erityistä: 

”Kirja sai hyvän vastaanoton ja hyvät arvostelut, mutta tyytyväisin kaikista olin epäilemättä minä itse, sillä tiesin paremmin kuin kukaan arvostelija kuinka vaikea tehtävä oli ollut”, kertoo Agatha Christie muistelmissaan nyt käsillä olevasta romaanistaan.

  Tämän muistaa varmasti moni: kahdeksan, toisilleen täysin vierasta henkilöä saa ystävällisen, joskin hiukan vaikeaselkoisen kutsun saapua Devonin rannikolla sijaitsevalle saarelle lomailemaan. Perillä heitä odottaa upea talo ja kaksi palvelijaa, jotka hekään eivät tunne talon omistajaa henkilökohtaisesti. Salaperäisten kutsujen lähettäjä  U.N. Owen ei aio ilmeisesti liittyä vieraidensa seuraan lainkaan, onpa todellakin kummallista! Ilmenee, että kukaan saarella nyt oleskelevista ei tunne U.N. Owenia, mutta pian käy ilmi, että hän tuntee vieraansa: kaikilla kymmenellä on sydämellään jotakin tunnustettavaa ja pian nuo salaisuudet alkavat paljastua. Eipä kulu aikaakaan kun sattuu ensimmäinen kuolemantapaus ja ruokailuhuonetta koristavasta kymmenen posliinisotilaan kokoelmasta katoaa yksi...
Kuten asiaan kuuluu, saarelta ei pääse pois: venettä ei ole ja U. N. Owen on varmastikin tehnyt kieron sopimuksen rannikolla asuvien kanssa: kysymys on pelistä, saarelta kantautuviin avunpyyntöihin ei saa missään tapauksessa vastata. Kun pimeys laskeutuu, saaren ylle valahtaa pelko: kuka heistä kuolee seuraavaksi?

  Jos talo olisi ollut vanha, sellainen, jonka lattiat natisevat, jonka nurkissa on synkkiä varjoja ja seinissä raskas laudoitus, siellä olisi ollut aavemainen tuntu. Mutta tämä talo oli itse ajanmukaisuus. Siellä ei ollut mitään pimeitä nurkkia, ei mitään liukuvia seiniä – sen jokainen soppi oli kirkkaasti valaistu – kaikki oli uutta ja hohtavaa. Tässä talossa ei ollut mitään salattua eikä mitään piiloitettua. Sillä ei ollut mitään ilmapiiriä. Kuitenkin, se oli juuri kaikkein pelottavinta…He sanoivat toisilleen hyvää yötä ja kukin meni omaan makuuhuoneeseensa. Melkein vaistomaisesti, ilman tietoista tarkoitusta jokainen lukitsi ovensa.

   Niin paljon kuin Christietä rakastetaankin, hän on  luonnollisesti joutunut myös arvostelun kohteeksi: moni näkee hänet hyvin mustavalkoisena ja vanhaa maailmaa edustavana kirjailijana, joka tuntui teostensa (etenkin tämän romaanin) perusteella olevan jopa Hammurabin lain kannattaja. On totta, ettei Christie ei anna ihmisilleen hiventäkään armoa. En muistanutkaan, kuinka synkkä tämä tarina loppujen lopuksi olikaan...
Hammurabimaisen maailmankatsomuksen lisäksi kiinnitin huomiota myös toiseen seikkaan: teos suorastaan tihkuu epäluuloa: kuka hyvänsä saarelle vangituista voi olla syyllinen, mikä johtaa tietenkin siihen, ettei kukaan voi luottaa keneenkään. Näissä olosuhteissa ihmisten välinen vuorovaikutus muuttuu kauhistuttavaksi, epäinhimilliseksi peliksi. Teos onkin mitä nerokkain vainoharhaisuuden kuvaus.

  Olen lukenut tämän pienen dekkarihelmen viimeksi niin kauan aikaa sitten, etten enää muistanut kuka tuo salaperäinen U.N. Owen oli tai minkä lopputuleman tarina sai. Koska tiedän Christien rakentaneen kaikki tarinansa niin, että lukija voi käyttää omaa logiikkaansa syyllisen paljastamiseen, yritin lukea kirjaa nyt erityisen tarkasti... Mutta hei, tarinassa on kymmenen henkilöä, jotka kaikki pyörivät kertomuksessa kuin rusinat sopassa. Kyllähän minäkin ne hiuksenhienot merkit näin sitten kun kaikki oli jo ohi ja aloin selata  kirjaa taaksepäin. Että näin se Dame Agatha lukijaansa jekuttaa, vielä seitsemänkymmenenkuuden vuoden takaakin...

 Eikä yksikään pelastunut -romaanin nimi on ollut jatkuvien myllerrysten kourissa. Teos ilmestyi Englannissa vuonna 1939 nykyään kovin epäkorrektiksi mielletyllä nimellä. Amerikkalainen ensipainos sai nimekseen And Then There Were None. 
Suomen ensipainos noudatti amerikkalaisten linjaa, kunnes vuonna 1968 nimi päätettiinkin muuttaa muotoon Kymmenen pientä neekeripoikaa. Vuonna 2004 ilmestyneessä painoksessa teoksen nimenä oli jälleen tuo alkuperäinen Eikä yksikään pelastunut. Samalla myös tekstiä muutettiin poliittisesti korrektimmaksi, mutta saaren nimi päätettiin kuitenkin pitää ennallaan.

 * Agathaa juhlitaan kirjablogeissa:
¤ Hurja Hassu Lukija -blogissa on  käynnissä jo pitkään jatkunut Agatha Christie - lukuhaaste
¤ Jokken kirjanurkassa Agathaa on luettu tänä vuonna urakalla.
¤ Kirjasähkökäyrän Mai on ehtinyt postata tänään Agathasta...

Rikoskuningattaren juhlavuoden viralliset sivut


Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut (And Then There Were None, 1939)
WSOY, 2014, uudelleen tarkistettu laitos
Ilmestyi  suomeksi 1. kerran 1940
Suomentanut Helga Varho
E-kirja

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus

Juttu ei sisällä juonipaljastuksia

  Hercule Poirot seisahtui hetkeksi kookkaan takorautaisen portin vierelle ja jäi katselemaan kartanon pihaan johtavaa leveää ajotietä. Tietä reunustavien puiden oksilta leijaili pientareelle kullanruskeita lehtiä. Portin kupeessa kohoava nurmipenger oli kauttaaltaan pienten vaalean violettien syklaaminkukkien peitossa.
Poirot huokaisi. Greenshoren luonnon syksyinen väriloisto näytti hänen mielestään uskomattoman kauniilta. Ihailtuaan sitä vielä tovin hän asteli tilanhoitajan majalle ja koputti kevyesti rakennuksen ulko-oveen...

  Dame Agatha Christien tarinakokoelma tuntuu olevan ehtymätön - jälleen kerran hänen jäämistöstään on löytynyt jotakin ennen julkaisematonta: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus on tunnelmaltaan hyvin agathamainen, kepeä rikosnovelli, jossa tietenkin tapahtuu myös kammottava, ensialkuun peräti käsittämättömältä tuntuva murha. Erityisen viehättävän tästä pienestä tarinasta tekee se, että Christie on sijoittanut sen oman kesähuvilansa -tai pikemminkin kesäkartanonsa - Greenway Housen maisemiin. Paikka on sama, jossa vuonna 2013 kuvattiin Hercule Poirotin viimeinen juttu, Esirippu laskee.

Lähde: commons.wikimedia.org/ kuva: Graham Taylor

  Sadan sivun mittainen kirjanen sisältää murhamysteerin lisäksi myös paljon tietoa novellin taustoista ja syntyhistoriasta: puheenvuoron saavat taiteilija Tom Adams, joka jo viiden vuosikymmenen ajan on vastannut Agatha Christien kirjojen kansikuvituksesta, sekä Christien tyttärenpoika Mathew Prichard, jolle Greenway Housen on käynyt vuosien aikana tietenkin kovin tutuksi. Kirjan lopussa Agatha Christien salaiset muistikirjat (2010) toimittanut ja koonnut tutkija John Curran kertoo Christien mielenkiintoisista  työskentelytavoista, tämän novellin synnystä ja myöhemmistä vaiheista.

 Agatha Christie kirjoitti Huvimajan arvoituksen alun perin hyväntekeväisyystarkoitukseen, kustantaakseen kotikirkkonsa kauniit lasimaalaukset. Erinäisten tapatumien vuoksi teksti jäi kuitenkin julkaisematta. Myöhemmin Christie työsti ja lihavoitti novellia eteenpäin; syntyi Kuolleen miehen huvimaja -romaani (Dead Man's Folly, 1956), jonka  tunnemme myös David Suchetin tähdittämänä filmatisointina.

  Novellin tarina on taattua Christietä: Poirotin rikoskirjailijaystävätär Ariadne Oliver (jota Poirot -filmatisoinneissa näytteli mainio Zoe Wanamaker) kutsuu Poirotin Greenshore House -nimiseen kartanoon, jossa on suunnitelemassa pientä leikkisää murha-arvoitusta kartanon mailla pidettäviä kesäjuhlia varten. Ariadne aavistelee jonkin olevan pahasti pielessä:

»En oikein osaa sanoa… Siksi juuri hälytinkin teidät paikalle. Minulla on sellainen olo, että minua on koko ajan jotenkin… ohjailtu. Tämä saattaa kuulostaa naurettavalta, mutta en lainkaan hämmästyisi, vaikka huomenna tapahtuisi aivan oikea murha.»

 Ariadne Oliver/Zoe Wanamaker. lähde: whatsontv.co.uk

  Tästä pienestä novellistakin huomaa, mihin Christien suunnaton suosio perustuu. Hänen tyylinsä on niin mutkaton ja tuttavallinen; tuntuu kuin hän kirjoittaessaan vain juoruilisi hyväntahtoisesti lukijansa kanssa. Parilla kynänvedolla hän piirtää eteemme tarinan henkilöhahmot, kiinnittää sukkelasti huomiomme heidän luonteenpiirteisiinsä, pikku omituisuuksiinsa, kimurantteihin suhteisiinsa ja luo samalla psykologiset puitteet tulevalle murhamysteerille.

  Huvimajan arvoituksen henki on hyvin viisikymmenlukulainen. Poirot selvästi karsastaa monia 'nykyajan' tapoja ja kotkotuksia.  Tämä on yksi niistä seikoista, jotka erottavat Christien toisen maailmansodan jälkeiseen maailmaan sijoittuvat kirjat tv-sarjasta, jossa kaikki tarinat on muokattu kolmekymmentäluvulle. Tässä tarinassa Poirot saa mahanpuruja rohkean shortsimuodin ja vapautumassa olevien  käytöstapojen vuoksi. Tällaisilla asioilla David Suchetin Poirotin ei koskaan tarvinnut vaivata päätään...

  Tämä kirja oli ensimäinen koskaan lukemani e-kirja. Yllätyin siitä, miten vaivatonta lukeminen loppujen lopuksi oli ja miten hyvin sain tarinan tunnelmasta kiinni näin ruudun välitykselläkin. Asiaa varmasti helpotti se, että kirja oli vain sadan sivun mittainen. Todellinen e-kirjahaaste, yli viidensadan sivun mittainen lukuromaani (aika ihanalta vaikuttava sellainen) odottaisi minua jo koneeni 'kirjahyllyssä'. Olen yrittänyt haeskella 'lukulaitteita' Suomesta (ne olisivat huomattavasti halvempiakin kuin kohtuutasoiset tabletit), mutta täällä myydään 'ei oota'. Seuraavaksi suuntaan ulkomaisiin nettikauppoihin...


Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus (Hercule Poirot and the Greenshore Folly,1954<s)
Kustantaja: WSOY, 2015, e-kirjaformaatti. 100 s.
Suomentaneet Antti Autio ja Pekka Marjamäki
Alkuperäinen kieli: englanti