Huhtikuun dekkareita: Nuotio & Soininen, Davidkin ja Griffiths

Tässä kuussa olen etsiytynyt (muun lukukimarani ohella) myös astetta kevyemmän kirjallisuuden pariin. Valikoin keväisiin iltoihin kolme hyvin erilaista dekkaria, joista kustakin lyhyesti seuraavassa. 

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Nuotion ja Soinisen taidedekkarissa jahdataan Albert Edelfeltin taidetta Pariisissa, Turussa ja Helsingissä.  

Iäkäs taide-entuasisti A.S. Merenmaa saa yllättävän yhteydenoton nuorelta elokuvaohjaajalta Salome Virralta: Merenmaalla on omistuksessaan teos, joka kiinnostaa Salomea sekä ammatillisista että henkilökohtaisista syistä. Edelfeltin  Pariisissa 1884 maalaaman Nainen Pariisissa -taulun tarina on täynnä avaamattomia salaisuuksia, joiden ratkaisu saattaa löytyä taulun lukuisista luonnoksista: Kuka oli tuo taulun salaperäinen kaunotar, millainen oli hänen kohtalonsa? Salomella on asiasta omat ajatuksensa ja intuitionsa, joiden vahvistukseksi vanhan herrasmiehen apu olisi enemmän kuin tarpeen... Merenmaa on aluksi epäileväinen, mutta yhtäkkiä hän huomaa olevansa jutussa kiinni sydäntään myöten.

Nuotio ja Soininen käyttävät teoksessaan aikahyppelyjä ja näkökulmatekniikkaa, kirjeromaaniksikin heidän yhteistä teostaan voisi tituleerata. Pääosan nappaavat Salomen ja Merenmaan sähköpostit, jotka pitkinä ja kirjeenomaisina vievät ajatukset aikaan, jolloin tällainen paneutuva, hengeltään hyvin henkilökohtaisellekin tasolle uppoutuva kirjeenvaihto oli luonnollinen osa ihmisten sosiaalista elämää. Kirjailijoiden idea yhdistää sähköinen viestintä jo kauan sitten unohtuneeseen kirjekulttuuriin on oivallinen ja tuo tarinaan viehättävää menneen maailman tunnelmaa.

Kirjailijakaksikko Nuotio & Soininen lennättää meidät 1800-luvun Pariisiinkin, missä Edelfeltin asuinpaikan portinvartijan vaimo kertoo oman versionsa maalarimestarin elämästä Nainen parvekkeella -teoksen syntyaikoihin. Tarina sivuaa Edefeltin tunnetuimman mallin ja rakastajattaren Virginien kohtaloa, joka tutkimuksista huolimatta on jäänyt hämärän peittoon. Taideteoksen salaisuutta ratkoessaan Salome saa uutta tietoa myös henkilökohtaisesta historiastaan: Yksityiset maailmat järkkyvät tässä kertomuksessa siis monella aikatasolla.

Nuotio ja Soininen ovat punoneet taidearvoituksen ympärille lempeästi etenevän ja rauhallisen dekkarin, josta kelpaa nautiskella vaikkapa cafe au laitin, croissanttien ja kevätsateen kera.

Kirjailijakaksikon taidedekkarisarjan toinen osa on ilmestynyt tänä keväänä. 

Muualla blogeissa muun muassa: Kirja hyllyssä,  Kirja vieköön,  Kirsin kirjanurkka, Lumiomena ja Tuijata. kulttuuripohdintoja.


Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella
Bazar 2016

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus

Samuel Davidkinin esikoisdekkarissa kaivaudumme Helsingin katujen ja kortteleiden alle pelastamaan sukupolvesta toiseen varjeltuja, mutta juuri nyt erityisvaaraan joutuneita salaisuuksia.

Davidkinin kirja toi teemoillaan mieleeni pari vuotta sitten lukemani Geraldine Brooksin teoksen  Kirjan kansa (People of the Book), jonka tarina punoutui vahvasti juutalaisen kulttuuriaarteistoon kuuluvan, vanhan kirjoituskokoelman ympärille. Esikoisten lunastus kulkee tarinallisesti toki aivan eri teitä, mutta tälläkin kertaa olemme kultttuurihistoriallisesti merkittävän aineiston jäljillä. 

Tarina alkaa kun Helsingin poliisilaitoksen rikoksentorjuntayksikössä eräänlaisena 'freelancerina' toimiva Leo Asko saa kutsun tulla tutkimaan Ullanlinnassa tapahtunutta huoneistomurtoa. Asunnosta löytyy nuori, juutalainen mies surmattuna ja sängyn alle piilotettuna. 

Samaan aikaan  Leo saa vihiä kaupungin eri puolilla tapahtuvista salaperäisistä, peitellyistä  kaivauksista, joita tutkiessaan hän löytää viittauksia hebreankielisiin teksteihin. Voisivatko Ullanlinnan surmatapaus ja kaivaustyöt liittyä yhteen? Leo päättää pyytää apua Helsingin juutalaiseen seurakuntaan kuuluvalta Daniel Janovskyltä, joka on aiemmin saanut lähtöpassit poliisista kulttuuristen väärinkäsitysten vuoksi. Tutustumme siis jälleen yhteen uuteen dekkarikaksikkoon, jotka  tukevat ja täydentävät toisiaan tapauksen edetessä - ja panosten kovetessa. 

Samalla kun seurasin dekkarin perustarinan etenemistä, imin itseeni tietoa Suomen juutalaisten pitkästä historiasta ja heidän rikkaasta kulttuuristaan - jotka  vaikuttavat ihmisten elämään vielä nykyäänkin - sekä arjessa että syvällä filosofisella tasolla. 

Mielenkiintoisen dekkarisarjan aloitus on saanut jatkoa tänä keväänä.

Lisää kirjasta muun muassa täällä: Kirjan pauloissa, Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus

Johnny Kniga 2016

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Briteissä jo kymmenisen vuotta ilmestynyttä, hurjan suosion saavuttanutta Ruth Galloway-dekkarisarjaa alettiin kääntää vihdoin myös suomeksi - sarjan kaksi ensimmäistä osaa sai käännöksensä viime vuonna ja lisää on tulossa parin suomennoksen vuosivauhdilla.

Kiinnostuinpa sitten minäkin ottamaan tästä 'uutuudesta' selvää, erityisesti siksi, että sarjan  keskeisenä teemana on arkeologia, yksi nuoruuteni erityisistä kiinnostuksen kohteista. Sarjan päähenkilö on arkeologi Ruth Galloway, jolta Risteyskohdissa pyydetään ensimmäisen kerran virka-apua rikostutkintaan: tuulisen Norfolkin rannalta, vuoroveden rusikoimalta marskimaalta, löytyy luuranko, jonka ajoittamisessa tarvitaan Ruthin asiantuntijuutta: olisiko kymmenen vuotta sitten kadonneen lapsen kohtalo viimein ratkennut - surullisimmalla mahdollisella tavalla?  Pienestä, aamupäivän mittaisesta keikasta käynnistyy tapahtumaketju, joka ravisuttaa pientä yhteisöä  ja myös Ruthin henkilökohtaista elämää ja lähipiiriä.
(Suhteet Norfolkin poliisiin - ja erityisesti erääseen rikoskomisario Harry Nelsoniin - on nyt luotu, joten jatkoa seuraa: Briteissä ilmestyi tänä keväänä kymmenes Ruth Galloway -tarina.)

Sarjan eka osa on varsin lempeä dekkari. Tarina ei mässäile väkivallalla, eikä toisaalta sisällä mitään hiuksia nostattavaa jännitystä, sen paremmin kuin psykologisia kiemuroitakaan. Kerronta on suoraa ja  rentoa,  hyvin viihdyttävää, hyvin brittiläistä.  Griffiths on kirjoittanut päähenkilöstään mutkattoman nelikymppisen akateemisen naisen, joka asuu kahden kissansa kanssa yksinäisellä marskimaalla, menneiden aikojen myyttisten tarinoiden ja haamujen naapurina. Ruthista löytyy tarttumapintaa: urallaan kovanluokan ammattilainen on yksityiselämässään kovin tavallinen, hitusen epävarma ja syrjäänvetäytyväkin, mutta yhtä kaikki ihan mahdottoman symppis. Niin mukava hän on, että oikean hetken tullen etsiydyn hänen seuraansa vielä ainakin yhden tarinan verran.

Synkähköstä aiheestaan huolimatta Risteyskohdat onkelpo valinta viihdyttävän, vetreästi ja suht harmittomasti kulkevan  dekkarin nälkään.

Elly Griffiths: Risteyskohdat (The Crossing Places, 2009)
Tammi 2017
Suomentanut Anna Lönnroth
Alkuperäiskieli

Muualla blogeissa: Kirjakaapinkummitus, Kirsinkirjanurkka,  Lumiomena ja Yöpöydän kirjat

Justin Go: Katoava aika

  Ashley ojentaa kätensä koskettaakseen Imogenia, mutta tämä pysäyttää käden ja tarttuu siihen.
"Me ansaitsemme enemmän", Imogen sanoo.
Unien valtakunta, hän jatkaa, on rakennettu ihmissydämen mittakaavaan ja samoista aineksista, ja sen vuoksi se tuntuu lämpimältä, elävältä ja tutulta, vaikka onkin samalla outo. Yön valtakunnassa, Imogen sanoo Ashleylle, lopultakin vapaudumme tyhjänpäiväisistä ja karkeista asioista ja pääsemme tavoittamaan sitä, mikä on oikeasti arvokasta. --- Ashley pitelee häntä tiukasti ja katsoo, miten uupumus vähitellen painaa hänen silmäluomensa kiinni...
"Haluaisit, että herättäisin sinut", hän kuiskaa. "Emme saisi nukkua tänä yönä."

  Yhdysvaltalaisen Justin Gon esikoisteos Katoava aika kuuluu niihin muhkeisiin, täyteläisesti  kirjoitettuihin lukuromaanehin, joiden seurassa kelpaa käpertyä sohvannurkkaan illaksi jos toiseksikin. Otin kirjan käteeni eräänä myöhäisenä iltapäivänä kevätsateen ropistessa ikkunaan, tarkoituksenani oli silmäillä kirjaa sillä kertaa vain pikaisesti, sillä jotain 'kiireellistä tehtävää' oli odottamassa. Seuraavassa hetkessä huomasinkin ottavani vain paremman asennon sohvalla ja heittäytyväni muitta mutkitta tarinan vietäväksi. Kaikki hyvien lukuromaanien ystävät varmasti tietävät, mitä tuossa hetkessä tapahtui!  Palasin nykyhetkeen vasta sitten kun alkoi hämärtää ja murisemaan käynyt vatsa vaati huomiota: ruoki välillä minuakin...
Nomen est omen: Tämän kirjan seurassa aika sananmukaisesti katoaa!

  Sukupolvet kauniisti toisiinsa liittävä rakkaustarina alkaa vetää ensihetkestä alkaen. Nuori kalifornialainen Tristan saa tuntematomasta asianajotoimistosta kirjeen, jossa hänelle annetaan kaksi kuukautta aikaa selvittää ja todistaa, keitä hänen isoäitinsä vanhemmat todellisuudessa olivat ja kenelle yli kahdeksankymmentä vuotta jakamattomana säilynyt, Mount Everestin retkikuntaan kuuluneen Ashley Walsinghamin perintö  kuuluu. Nyt on jo kiire, sillä testamentin määräys toteutetaan pian, kirjeessä ilmoitetaan. Tristanin on selvitettävä perintöön liittyvä arvoitus aivan yksin, muuten hänen kaikki oikeutensa kumoutuvat.

  Kysymyksessä on siis perinteinen, saduistakin tuttu alkuasetelma: Tristan on eksyksissä. Hän ei tunne äidinpuoleisia, englantilais-ruotsalaisia sukujuuriaan lainkaan, hänen äitinsä ja isoäitinsä ovat kummatkin kuolleet ja ainoa johtolanka, jota hän voi lähteä seuraamaan, on yllättäen päivänvaloon ilmestynyt vanha kirje, jonka nuori, huimapäinen Ashley on kirjoittanut rakastetulleen, Tristanin isoisoäidin sisarelle, Imogen Soames-Anderssonille. Tristanin huima tutkimusmatka menneisyyteen alkaa: hänen tiensä käy Pariisin kautta Ruotsiin, sieltä Berliinin ja tuimien tuulien saartamaan Islantiin. Matkalle hän ottaa mukaansa vain makuupussin ja isänsä vanhan aarteen, Leitzin kameran.

Olenko menettänyt sinut iäksi? Tauoton tuuli piiskaa minulle vastauksen. Mutta minä en kuuntele. Luotan vain oman sydämeni vakauteen - olen liian hullu, tai kiihkeä, ollakseni mitään muuta kuin  Sinun - aina ja ikuisesti -  Ashleysi

  Istumme junassa ja lentokoneessa, kuljemme peukalokyydillä pitkin autioita maalaismaisemia, juovumme Pariisilaisissa baareissa ja ruotsalaisessa metsässä, etsimme pieniä johtolankoja ja vaivumme hyvin usein epätoivoon. Sitten rakastummekin...
Maisemat vilistävät ohi kuin kaitafilmillä, kuljemme Tristanin kanssa maasta maahan, tarttumme hetkiin, ihmisiin, intuitioon ja tunteeseen. On kuin nuo kaksi menneisyyteen kadonnutta nuorta rakastavaista, Ashley ja Imogen, johdattaisivat kulkuamme. Ohjaavatko he meitä kohti valoa ja ymmärrystä vai hämäävätkö vain, hämärtävät tietämme tahtoen säilyttää salaisuutensa ikuisesti?

  Nuo kaksi: kuinka kiihkeä olikaan heidän aikansa Lontoossa,  juuri ennen kuin Ashleyn täytyi astua ensimmäisen maailmansodan etujoukkoihin.
Ashley on juuri sellainen nuori hurjapää, joka tuntuu sopeutuvan parhaiten vaaraan ja vaikeuksiin olivatpa vastassa sitten Sommen juoksuhaudat tai Mont Everestin jäähelvetti. Hänen rakkaudenkohteensakin tuntuu Everestin veroiselta: nuori ja kiihkeä, itsenäisyyteen pyrkivä Imogen sanoo olevansa  'jotakin aivan muuta kuin vaimotyyppiä'. Eikä Imogen sittenkään tahtoisi päästää Ashleyta luotaan, sillä eikö rakkaus merkitse enemmän kuin velvollisuus ja kunnia, hän kysyy ja haluaa karata Ashleyn kanssa pois sodan jaloista. Heidän viisi yhteistä päiväänsä, eivätkö ne muka oikeuta kääntämään koko maailmaa ylösalaisin? Eikö Ashley ymmärrä...

Jumalan tähden, rakas, vastaa minulle, hän (Ashley) kirjoittaa. Lähetä edes kirje, jossa torjut minut, niin että saan tietää, että voit hyvin ja olet päättänyt jättää minut. 

          Pyydät niin paljon, Imogen ajattelee. Sinulla ei ole mitään käsitystä, kuinka paljon.

  Saamme seurata tarinaa kahdella aikatasolla ja kolmen eri ihmisen näkökulmasta. Vaikka aikahyppelyä on runsaasti ja näkökulmat vaihtuvat tämän tästä, lukukokemus säilyy selkeänä: tässä romaanissa näkökulmatekniikka toimii loistavasti, sillä se kuuluu siihen kuin luonnostaan. Tristan, Imogen ja Ashley tuntuvat käyvän keskenään sanatonta keskustelua läpi ajan, heidän päämääränsä, pakenemisensa ja pelkonsakin tuntuvat kuin samasta kohtalon puusta veistetyltä... Mitä pidemmälle Tristan retkellään kulkee, sen elävämmäksi hänen suhteensa noihin kahteen käy. Hän puhaltaa ajan virtaan kadonneet muistot eloon ja lopulta ei enää olekaan varmaa, mikä on hänen retkensä todellinen päämäärä.

   Kirjan sisältämät ensimmäisen maailmansodan taistelukuvaukset ja kohtaukset Everestillä tuovat tarinaan juuri sellaista jämäkkää kontrastia, jota minä tällaisessa romaanityypissä joskus jään kaipaamaan.
Kirjassa on paljon luettavaa, niin kuin hyvässä lukuromaanissa täytyy ollakin, mutta joissakin kohdin pieni tiivistäminen ei olisi ollut pahitteeksi. Vähän hassulta tuntui myös amerikkalaiskirjailijan ihmettelevä, hiukan mystifioivakin ote hänen kertoessaan pohjoismaisista luonnonoloista. Hieman samanlaiseen ilmiöön törmäsin viime syksynä Haruki Murakamin romaanissa Värittömän miehen vaellusvuodet.Niin, omalle eksoottisuudelleen voi toki olla myös sokea!

  Lukukokemuksena Katoava aika oli hyvin, hyvin viehättävä. Tällaiset kauniit  tarinat tekevät maailmasta paremman, lempeämmän paikan ja antavat lukijalle siivet, joilla lentää hetkiseksi arjen tuolle puolen!

Kaikki unelmani ovat sitkeitä, mutta ne, mitä minulla on sinusta, ovat kaikkein katoamattomampia.  Aina sinun Ashleysi

Varjelen sinua aina - Imogen

** Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Justin Go: Katoava aika (The Steady Running of the Hour, 2014), 558 s.
Tammi 2015
Suomentanut Anna Lönnroth
Alkuperäiskieli: englanti