Michelle Obama: Minun tarinani

Tulen muistamaan aina erään marraskuisen yön vuonna 2008: Istun television ääressä ja seuraan Yhdysvaltojen presidentinvaalien ääntenlaskentaa - tulos kääntyy lopulta historialliseksi: Barack Obamasta  tulee Yhdysvaltojen ensimmäinen mustaihoinen presidentti. Kuulen korvissani Obaman iskulaseen Yes We Can, kyynelehdin hiukan - ja tunnen voimaannuttavaa onnea. Monille yhdysvaltalaisille Obaman valinta merkitsi tietenkin omaa sentimentaalista hetkeäni enemmän: oli lupa odottaa muutosta, todellista ja käänteen tekevää. Vaikka Obaman valtakaudella oli luonnollisesti myös ongelmansa, hän totta totisesti sai aikaan muutoksia, muun muassa paljon puhutut sosiaaliset uudistukset, joita juuri nyt on ryhdytty ajamaan voimallisesti alas.

Nuo hetket vuosien 2008 ja 2009 vaihteessa olivat toivoa antavia ja taianomaisia,  siitäkin huolimatta että Yhdysvallat ja koko muu maailma kärsi jättimäisestä lamasta. Muistan uuden presidenttiparin virkaanastujaiset, muistan hieman jännittyneen virkavalan, heidän yhteisen tanssinsa: muistan ajatelleeni kuinka upean ja suorastaan uljaan roolimallin maailman tytöt ja naiset saivat Barack Obaman vaimosta Michelle Obamasta. Tässä oli First Lady, joka seisoisi miehensä rinnalla, mutta joka olisi samalla itsenäinen, omilla aivoillaan ajatteleva - nainen, jolla oli poliitikon vaimon roolin lisäksi myös oma vahva elämänsä ja oma historiansa.

Michelle Obaman muistelmateosta on osattu odottaa ja se ilmestyi suomeksikin miltei samaan aikaan kuin rapakon takana. Teos on keikkunut meillä pohjolassakin eniten myytyjen ja eniten lainattujen kirjojen listoilla. Minä otin teoksen lukuuni vähän ennen joulua ja sain kirjan päätökseen vastikään.
Michellen kirjaa oli ilo lukea. Yhdysvaltojen entinen ensimmäinen nainen jakaa lukijoidensa kanssa niin hyvät kuin huonot hetkensä, avaa yksityiselämäänsä ja julkista rooliaan yllättävänkin avoimesti, vaikka tietenkin tiedämme, ettei kaikkea voi paljastaa, jotakin jää aina piiloon ja arvoitukseksi, ja hyvä niin.

Teoksessaan Michelle muistaa niitä tuhansia ihmisiä, joita hän miehensä virkakaudella tapasi: useat tapaamisista jättävät hänen sydämeensä ikuisen lämmönhehkun, mutta tietenkin joukkoon mahtuu myös negativisia kokemuksia - melkein kaikkea taivaan ja maan väliltä. Hän kiittää perhettään, sukuaan, edellisiä sukupolvia, jotka raivasivat tietä sille, että se, minkä piti olla mahdotonta, kävikin mahdolliseksi. Sydäntä lämmittävä havainto oli  myös Michelle uskallus olla terveellä tavalla ylpeä itsestään - omista toimistaan ja saavutuksistaan. Pienenä sivujuonteena minun on pakko sanoa että tällaista asennetta soisi viljeltävän enemmän myös täällä Suomessa: viimeksi tänään satuin kuuntelemaan juttua ravintoloitsija-kokista, joka oli perustanut Helsinkiin erittäin laadukkaan fine dining - ravintolan. Kun tästä laatuasiasta kokille mainittiin, hänen ensimmäiset sanansa olivat: no, laadukas ja laadukas...  Mistä ihmeestä tämä itsensä alentamisen kulttuuri meillä juontaa?

Tässä muistelmateoksessa kohtaamme naisen, joka on suunnattoman päämäärätietoinen, työteliäs, kunnianhimoinen. Nämä ominaisuudet iskostuivat Michelleen jo lapsena, Chicagossa, South Siden köyhälistöalueella, missä hän syntyi ja kasvoi työtä pelkäämättömien vanhempiensa ainoana tyttärenä. Monen muun afroamerikkalaisen suvun tavoin myös Michellen suku oli siirtynyt aikoinaan etelävaltioista Yhdysvaltojen pohjoisosiin paremman elämän toivossa, mutta kuten suurin osa maan mustasta kansanosasta on saanut tuta, heillä ei sielläkään ollut todellisia mahdollisuuksia koulutukseen, saati kykyjään vastaavaan sosioekonomiseen nousuun.  Vielä 1970-luvulla mustien lasten koulutukseen panostaminen oli perin harvinaista South Siden kaltaisissa paikoissa, mutta  Michellen ja tämän veljen vanhemmat valitsivat toisin: he tekivät kaikkensa lastensa koulutuksen järjestämiseksi ja loppuun saattamiseksi. Jos vaellamme Michellen sukupuussa vain neljä sukupolvea historiaan, löydämme amerikan häpeällisille juurille: Michellen iso-iso-iso-isoisä Jim Robinson syntyi orjaksi vuonna 1850. Vähän yli sadan vuoden kuluttua hänen jälkeläisensä astelisi valkoiseen taloon. Talon valtiattarena Michelle toimikin voimakkaasti tasa-arvoisemman koulutuksen puolesta. Erityisesti tyttöjen koulutus oli ja on yhä lähellä hänen sydäntään.

Michelle loisti koulussa, varsinkin kun hän tahmeahkon ja turhauttavan alun jälkeen  siirtyi sopivan, älyllistä haastetta tarjoavan opettajan huomaan. Koulutien jälkeen opinnot jatkuivat Princetonissa ja  Harvardin oikeustieteellisessä. Michelle klaarasi kovan tason koulutuksen vastoin kaikkia ulkopuolisia odotuksia, ainaiset epäilijät ympärillään: tosiasiassa vain oma lähipiiri uskoi tämän sinnikkään nuoren naisen mahdollisuuksiin. Sen lisäksi, että Michellen täytyi suoriutua opinnoistaan kuten kenen tahansa opiskelijan, hänen piti kaiken aikaa osoittaa olevansa riittävän hyvä ja oikeassa paikassa. Tämänkaltainen tilanne vie ihmiseltä yllättävän paljon voimia, mutta Michelle selvisi päättäväisyytensä ja yhä kohoavan sisunsa ansiosta. Michelle jos kuka tietää, millainen tie mustan amerikkalaisen täytyy kulkea päästäkseen osoittamaan todelliset kykynsä, ollakseen samalla viivalla valkoisten kanssa. Yiopistoaikanaan hän toden totta havaitsi kuuluvansa vähemmistöön, ja tunsi itsensä kuin vieraaksi pääosin valkoisista koostuvan opiskelijajoukon keskellä.

Mutta Michelle pärjäsi ja pääsi lopulta korkeapalkkaiseen työhön arvostettuun lakiasiaintoimistoon - jälleen yksi lasikatto oli murrettu. Täällä hän kohtasi ensi kertaa myös Havaijilla syntyneen Barackin, joka tuolloin oli vielä oikeustieteen opiskelija - älykkään, rennon, mutta yhtä kaikki kunnianhimoisen nuoren miehen, jonka tulevaisuudensuunnitelmat uinuivat vielä ruususen untaan - mutta olivat varmasti jo kehittymässä...

Seurustelunsa alussa he tuskin  tiesivät, minne heidän yhteinen tiensä johtaisi. Noina vuosina Michellelle  tapahtui myös jonkinlainen  ammatillinen/yhteiskunnallinen herääminen: vaikka hän rakasti korkeapalkkaista huipputyötään, jotakin tuntui silti puuttuvan: harkinnan jälkeen Michelle irtisanoutui lakifirmasta, pestautui voittoa tavoittelematttoman toimijan palkkalistoille ja alkoi tehdä sitä mitä oli rakastanut jo Princeton-vuosinaan: tavoitteena oli auttaa vähemmistöihin kuuluvia nuoria paremman koulutuksen ja mahdollisuuksien äärelle. Palaset alkoivat viimein loksahdella kohdilleen. Samoihin intresseihin oli myös Barack tahollaan suuntautumassa ja pian kuvaan astuisi politiikka. Yhdysvaltojen seuraavan hallitsijaparin tarina oli puhkeamaisillaan kukkaan.

Michelle kertoo kirjassaan, että Barack ja hän ovat parina varsinaiset Jing ja Jang, ja ehkä siksi niin hyvä yhdistelmä kuin ovat. Rauhallinen Barack tuo hänen elämäänsä rentoutta ja tyyneyttä ja on aina kunnioittanut vaimonsa itsenäisyyttä, halua omaan elämään ja uraan. Barackin poliittinen ura tuli Michellelle yllätyksenä, eikä aivan miellyttävänä sellaisena: hän tiesi, mitä poliitikolta ja poliitikon vaimolta tultaisiin vaatimaan, eikä pelkkä kotona miestään odottelevan vaimon, eräänlaisen sivustakatsojan rooli tuntunut houkuttavalta. Mutta kaikeen voi tottua ja kasvaa, ja niin kävi myös Michellen kohdalla: Barackin noustessa paikallispoliitikasta senaattiin Michelle loi itselleen selviytymisstrategian, joka piti kutinsa myös korkeimmalla tasolla, tiukimmissa mahdollisissa tilanteissa.

Näistä tilanteista, kamppailuistaan yksityisen ja julkisen elämän kulisseissa Michelle kertoo suorastaan ahmittavan kiinnostavasti: kuinka yhdistää perhe-elämä, parisuhde, omat ammatilliset ambitiot ja korkean tason politiikka sujuvaksi, elettäväksi arjeksi?
Miten kasvattaa lapsista järjellisiä olentoja keskellä mailman suurinta mediasirkusta? Mistä löytää yhteistä aikaa? Miten säilyttää itsenäisyytensä ja sisimpänsä koskemattomana, kun ympärillä kuohuvat poliittiset myrskyt, tai silloin kun yksinkertaisesti haluaisi viheltää pelin poikki edes hetkeksi, mutta ainut mahdollisuus on vain jatkaa? Kun yksityisyys vain - katoaa?

Mikä nainen, mikä tarina, ei ihme, että Obaman elämäkertaa on luettu ja kehuttu niin paljon. Kirja saa myös minulta  mitä lämpimimmän lukusuosituksen!

Michellestä lisää muun muassa täällä: Amman lukuhetki,  Hemulin kirjahylly, Kirsin kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa ja Leena Lumi.


Michelle Obama: Minun tarinani
Otava 2018
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Alkuperäiskieli: englanti

Risto Volanen: Suomen synty ja kuohuva Eurooppa

Viime vuonna vietetyn Suomi 100 -juhlavuoden tiimoilla ilmestyi useita aihetta käsitteleviä tietoteoksia. Runsaasta tarjonnasta valikoin luettavakseni yhteiskuntatieteiden tohtori, poliittisena valtiosihteerinä toimineen Risto Volasen kirjan, joka käsittelee Suomen kansallisvaltion syntyä huomattavasti pidemmältä aikajänteellä kuin yleensä on tapana: Volanen aloittaa teoksensa Ranskan vallankumouksesta, siis vuodesta 1789 ja päätyy 1920-luvulle, ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin.
Volanen liittää Suomen pitkän, itsenäistymiseen johtaneen tien osaksi eurooppalaista poliittista-  ja sotahistoriaa, kiinteäksi osaksi sen vuosisataista kuohuntaa, ja tarkastelee Suomen kohtalon teitä totuttua laajemmasta, eurooppalaisesta näkökulmasta.

Volasen mukaan Suomella on ollut oma (joskin melko passiivinen) roolinsa eurooppalaisen politiikan pelikentällä aina Napoleonin ajoista lähtien.  Tätä kirjaa lukiessa silmät avautuvat: missä piileksiikään se mielikuvieni lintukotomainen, suurista linjoista täysin syrjään jäänyt läntti Euroopan reunalla? Tämän kirjan sivuilta en sitä löytänyt!

Volanen on sisällyttänyt teoksen 400 sivuun hämmästyttävän määrän historiaa, niin että  periaatteessa Euroopan koko 1800-luvun sekä 1900-luvun alun tärkeimmät käänteet tulevat käsitellyksi. Volanen ei tietenkään pelkästään ylöskirjaa tapahtumia, vaan myös analysoi tapahtumien taustoja ja niiden merkityksiä ja tarkastelee niitä myös uusista kulmista.

Kuljemme haipakkaa läpi Euroopan kuohuvan vuosisadan, haistelemme valistusaatteista polttoaineensa saaneen Ranskan vallankumouksen nostattamia tuulia, näemme kuinka  kansallisvaltiot ja uudet suurvallat nousevat, kuinka suurvallat alkavat harjoittaa uudenlaista etupiiriajattelua ja tasapainopolitiikkaa, kuinka tilanteet muuttuvat, rauhoittuvat, kriisiytyäkseen taas uudelleen jossakin muualla, ja kuinka koko Eurooppa syttyy tuleen ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. 

Ja tämän kaiken keskellä sinnittelee pieni Suomi ja tarttuu hetkiinsä. Ensimmäisen kerran jo silloin, kun suurvalta-asemansa jo kauan sitten menettänyt Ruotsi sanalla sanoen luovutti Suomen alueen venäjälle vuosien 1808-1809 sodassa ja Suomesta tuli Venäjän suurruhtinaskunta. Se, että Suomi sai pitää muun muassa oman, Ruotsin vallan aikaisen perustuslakinsa ja monet muut vapautensa, oli pitkälti Aleksanteri I:n harjoittaman hyväksyntäpolitiikan ansiota, mutta oma osansa oli suomalaisilla itsellään.
Volanen kertoo, kuinka Suomi kaikessa hiljaisuudessa kulkee kohti kansallista heräämistä, omaa kansallistuntoa ja lopulta itsenäisyyspyrkimyksiä. Päämäärätietoisuus näkyy laajalla rintamalla, eikä se näytä laantuneen autonomian ajan venäläistämiskausinakaan, ei edes kuuluisan helmikuun manifestin jälkeen...

Suomen irrottautuminen Venäjästä kesken kaiken ensimmäistä maailmansotaa ja Venäjän sisäisiä myllerryksiä ei ollut helppo, eikä maamme asema itsenäisenä kansakuntana ollut vielä millään muotoa taputeltu, vaikka itsenäisyys oli julistettukin. Volanen avaa tuohon monipolviseen prosessiin liittyviä, hyvin yllättäviäkin seikkoja asiantuntevalla ja mielenkiintoa herättävällä tavalla.

Samalla kun Suomi odotti ulkopoliittisesti tärkeitä tunnustuksia muun muassa Englannilta ja Yhdysvalloilta, maan sisäinen tilanne riistäytyi käsistä; vastasyntyneen maan  infrastuktuuri oli hajallaan, ulkomaankauppa tyrehtynyt, työväestö ja torpparit potivat nälkää ja puutetta,  yleinen epäjärjestys häilyi kaiken yllä. Vain parisen kuukautta itsenäisyysjulistuksen jälkeen, tammikuun lopulla 1918,  syttyi verinen, kansan rujosti kahtia jakanut sisällisota, jonka muistot häilyvät yhä vieläkin jossakin yhteisen muistimme pinnan alla.

Volanen näkee sadan vuoden takaisen sisällissodan Venäjältä levinneenä vallankumouksena. Hänen mukaansa sodan syyt nähdään nykyisin väärästä, Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -romaanitrilogian pohjalta syntyneestä näkökulmasta. Volanen avaa ajatuksiaan tästä aiheesta tarkemmin juuri ilmestyneessä, Lasse Lehtisen kanssa kirjoittamassaan kirjassa 1918 - Kuinka vallankumous levisi Suomeen (Otava 2018).

Suomen synty ja kuohuva Eurooppa -teoksen mielenkiintoisin anti löytyy mielestäni suomalaisen mielenlaadun kuvauksissa: olemme osanneet luovia hankalissa paikoissa, nähneet hetkemme ja tarttuneet niihin. Tämä taito käy ilmi läpi itsenäistymistarinamme, alkaen autonomian alussa vaikuttaneista kylmähermoisista Turun realisteista aina P. E. Svinhufvudiin, joka matkasi joulukuun lopussa 1917 Pietariin pyytämään Leniniltä Suomen itsenäisyyden tunnustamista taktisesti erittäin sopivalla hetkellä, kesken maailmansodan jatkoa käsittelevien neuvottelujen. Lenin allekirjoitti paperin keskiyöllä 31.12 ja kysäisi Svinhufvudilta, oliko tämä nyt tyytyväinen.

- Erittäin tyytyväinen, vastasi Svinhufvud.


Vaikka kysymyksessä on laaja, poliittista historiaa käsittelevä teos, pysyi tällainen tavallinen, historiasta ja jonkin verran myös politiikasta kiinnostunut lukijakin kaiken aikaa Volasen tekstin messissä. Suosittelenkin teosta kaikille historiasta kiinnostuneille.

Ken tälle matkalle uskaltautuu, pidelköön hatustaan kiinni!


Risto Volanen: Suomen synty ja kuohuva Eurooppa
Otava 2017

Vesa Heikkinen ja Tapio Pajunen: Kansalaistaito. Miten politiikkaa voi ymmärtää jos sitä voi ymmärtää?

Politiikka on kamppailua kielestä, merkityksistä ja tulkinnoista. Politiikassa monopolisoidaan milloin mitäkin iskulauseita ja käsitteitä. Kuka sanoo ja mitä? Miten, missä ja miksi? Mitä valitaan, mitä jätetään sanomatta?

Politiikan seuraamisesta on tullut suurta kansanhupia. Mutta samalla kun politiikka on karnevalisoitunut ja henkilöitynyt, ovat sen ydinkysymykset käyneet entistä monimutkaisemmiksi ja vaikeammin hallittaviksi. Demokratian toteutumiselle tämänkaltainen kehitys ei tee hyvää: yhä suurempi osuus 'tavallisesta kansasta' näyttää etääntyneen aidosta yhteiskunnallisesta keskustelusta ihan vain siitä syystä, ettei meillä ole riittäviä valmiuksia hahmottaa  mitä politiikassa oikeasti tapahtuu. Laajojen asiakokonaisuuksien ymmärtäminen näyttäisi vaativan nykyisin ihan erityistä viitseliäisyyttä ja mystisiä  erityistaitoja.

Tämän teoksen kirjoittajat, Ylen Politiikkaradion Puheet päreiksi -ohjelmasta tutut Vesa Heikkinen ja Tapio Pajunen rohkaisevat lukijaansa ottamaan poliitiikasta niskaotteen. Sopivasti utelias ja kriittinen asenne auttaa alkuun:

 Elämä aktiivisena kansalaisena demokraattisessa yhteiskunnassa edellyttää uudenlaista kansalaistaitoa: politiikan ymmärtämisen taitoa. Siksi Kansalaistaito. 

Petraantuvat kansalaistaidot  ovat mutkikkaassa media-ajassa tervetulleita nykykansalaisen taitoja. Oleellista on kyky lukea, tulkita, suhteuttaa, antaa merkityksiä ja ripustaa mielekkäisiin kokonaisuuksiin sitä, mitä poliitikot puhuvat. --- Uuden kansalaistaitomme ydin onkin politiikanlukitaito.

Teos jakaantuu viiteen päälukuun, jossa kussakin tarkastellaan poliitikkojen käyttämää kieltä ja heidän toimintatapojaan erilaisista vinkkeleistä. Aluksi otetaan sanoista mittaa, ensin yksityiskohtaisemmin, kielioppiakin sivuten, minkä jälkeen laajennetaan katsantoa laajempiin puhe- ja tekstikokonaisuuksiin. Tutkimme myös poliitikan suhdetta totuuteen; kenen totuuksia puheissa ja teoissa toitotetaan ja toteutetaan ja millä keinoin? Entä minkälaiset persoonallisuudet politiikassa pärjäävät - minkälaisiin ihmisiin olemme valmiit luottamaan? Minkälaisiin tyyppeihin meidän kannattaisi luottaa?

 Heikkinen ja Pajunen ottavat tarkasteluun myös esimerkkitapauksia poliittisesta päätöksenteosta. Pitkää ja vaiherikasta vääntöä (viime viikolla lukkoon lyödystä) yhteiskuntasopimuksesta tarkastellaan erityisellä perinpohjaisuudella. Mistä tässä ihmeellisessä yks-sopimuksessa on oikeasti kysymys ja mistä kaikista asioista sen yhteydessä on peistä taitettu?

Tarkastelukulma esimerkkitapauksiin on kriittinen, omasta mielestäni jopa kantaaottava, joten puhtaan objektiiviseksi tietokirjaksi tätä Kansalaistaito-teosta en kutsuisi. He, joille tekijöiden räväkähkö ja osin poleeminenkin keskustelutyyli on tuttu esimerkiksi radion puolelta, eivät kokene asiaa ongelmana. 

Suosittelen teosta kaikille politiikasta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta kiinnostuneille.  Kirja toimii erinomaisena keskustelun herättelijänä ja sytykkeenä kriittisiin pohdintoihin. Minulla itselläni tämä teos herätti kiinnostuksen ryhtyä tutkiskelemaan kielen erilaisia nyansseja -  myös muualla kuin politiikan kentällä. 

**

Kirjan kirjoittajat: Vesa Heikkinen on Helsingin yliopiston suomen kielen dosentti, tietokirjailija, kolumnisti ja tekstintutkija, Tapio Pajunen toimii politiikan toimittajana Yleisradiossa.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Vesa Heikkinen ja Tapio Pajunen: Kansalaistaito. Miten politiikkaa voi ymmärtää jos sitä voi ymmärtää?
Teos 2016

Jaakko Iloniemi: Maantieteelle emme mahda mitään

Ihan aluksi pieni sitaatti Helsingin Sanomien eilisestä pääkirjoituksesta (Epäluulo jäytää suhteita Venäjään, 22.2.016):

Lännen ja Venäjän suhteet pysyvät toistaiseksi huonoina. Poliittista yhteydenpitoa elvytetään, mutta suhteet eivät ole palaamassa edes sille tasolle, jota pidettiin normaalina ennen Ukrainan sotaa. Samalla Syyrian sota uhkaa syöstä suhteet uusiin syvyyksiin. Kehityssuunta on ratkaiseva myös Suomen ja Venäjän suhteille. Ne ovat osa laajempaa kokonaisuutta, vaikka Suomessa korostetaan kahdenkeskisten yhteyksien merkitystä käytännön kysymyksissä.

Kukapa olisi vielä kymmenisen vuotta sitten uskonut, että vuonna 2016 eläisimme näin sekasortoisessa, pelottavan läheisesti kylmän sodan vuosia muistuttavassa tilanteessa. 8.8.2008 eskaloituneesta Georgian sodasta se alkoi ja lopullisesti Eurooppa taisi herätä Ruususen unestaan Ukrainan kriisiin. Ja meno näyttää en jälkeen vain kiihtyneen: Itämerellä tapahtuva sotilaallinen liikehdintä on lisääntynyt huomattavasti, mikä huolettaa paitsi erityisesti  Baltian maita, myös Suomea ja Ruotsia. On selvää, että maailmanpolitiikan etulinjasta pudonnut Venäjä haikailee Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen menettämäänsä suurvalta-asemaa. Tämä näkyy paitsi ulospäin tapahtuvana uhitteluna, myös rajuna kansallistunnon nousuna. Tärkein kysymys lieneekin se, miten pitkälle Venäjä on valmis menemään saavuttaakseen haikailemansa aseman ja arvostuksen kansainvälisen politiikan kentällä. On hyvin mielenkiintoista (ja myönnän; vähän pelottavaakin) seurata, mihin suuntaan Venäjän todellisuus  - ja sen mukana mahdollisesti myös Euroopan kohtalo - tulee tästä kääntymään. 

 Juuri nyt media suorastaan pursuilee Venäjä-uutisia ja -spekulointeja. Erinomaista taustatietoa ja laajempaa näkemystä uutisvirtaan antaa Suomen ulkopolitiikan asiantuntija, diplomaatti ja ministeri Jaakko Iloniemen viime syksynä ilmestynyt kirja Maantieteelle emme mahda mitään. Teos on kirjoitettu ilman poliittista jargonia ja niin selkeäsanaisesti, että tällainen suhteellisen tavallinenkin lukija saa tekstistä todella paljon irti. Iloniemi on jakanut 217 sivuisen teoksensa parin kolmen sivun mittaisiin lukuihin, mikä edesauttoi  asioiden ymmärtämistä ja jäsentämistä ainakin omalla kohdallani. 

Iloniemi käy kirjassaan läpi Suomen asemaa Euroopassa ja Venäjän rajanaapurina aina 1700-luvulta aina tähän päivään asti. Historiallisen aspektin lisäksi katse suuntautuu tietenkin myös tulevaan. Pohjoismaisen yhteistyö sekä EU:n  ja Naton roolit suhteessa Itämeren turvallisuuteen saavat teoksessa erityistä huomiota, samoin kuin kysymys sitä, mikä tekee Venäjästä, entisestä suurvallasta yhä vieläkin niin suuren ja arvaamattoman maailmanpolitiikan toimijan. Iloniemi pohtii kirjassaan myös aivan uudenlaisia geopoliittisia haasteita; tällaisia ovat muun muassa arktisten alueiden hallinta, pakolais- ja ympäristökysymykset. 

  Koska luin teoksen tällaisen melko tavallisen kaduntallaajan näkökulmasta, en yritä unissanikaan arvioida kirjan sisältöä tai Iloniemen esittämiä näkemyksiä tämän syvemmin. Asiantuntevan ja arvovaltaisen arvion löydät esimerkiksi Erkki Tuomiojan kotisivujen kirjavinkeistä.

 Omasta puolestani suosittelen Maantieteelle emme mahda mitään -teosta aivan kaikille maailmasta ja päivän polttavista kysymyksistä kiinnostuneille. Kirja antaa hyvän yleiskuvan Suomea ja koko Eurooppaa koskevasta geopolitiikasta, niistä haasteista joista luulimme päässeemme eroon jo vuosia sitten 'kylmän sodan' päätyttyä. Nyt olemme jälleen keskellä kansainvälisiä jännitteitä, eikä kukaan taida tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Iloniemen teos iskee juuri tähän hetkeen. Siksi kirja saa vahvan lukusuositukseni! 

Kiitän kustantajaa arviokappaleesta.

Jaakko Iloniemi: Maantieteelle emme mahda mitään 
Docendo 2015