Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 1 & 2

Yhdysvaltalaisen Lucia Berlinin 'uudelleen löydetyt' novellit ovat jo muutaman vuoden ajan nostattaneet kirjallisia kuumeaaltoja ympäri maailmaa. Vaikka Berlin sai tunnustusta kotimaassaan jo elinaikanaan,  kirjailijan suosio roihahti ilmiliekkeihin vasta kymmenen vuotta hänen kuolemansa jälkeen, kun valikoima hänen kertomuksiaan julkaistiin uudelleen vuonna 2015. Valikoima ilmestyi vastikään myös suomeksi, hienona, kaksiosaisena  Kristiina Drevsin käännöksenä. Ja kyllä: meilläkin Berlin aiheutti ja aiheuttaa yhä ihanaa kuumetta ja hullaantumista, ainakin näissä meidän pienissä kirjallisissa piireissä!

Otin Berlinin novellikokoelman suomennoksen ensimmäisen osan lukuuni viime lokakuussa - ja  hänhän vei minua heti. Sitten kävi niin, että en ehtinytkään kirjoittaa kokoelmasta tuoreeltaan tänne blogiin. Tästä syystä tartuin Siivoojan käsikirjaan vielä uudemman kertaan ja luin heti sen perään myös kokoelman toisen osan. Olen oikeasti riemuissani siitä, että 'jouduin kertaamaan' Berliniä, sillä uusintaluennassa novellit avautuivat minulle uudella, syvällisemmällä tavalla. Jos lukisin novellit vielä kolmanteen kertaan, löytäisin kertomuksista todennäköisesti yhä uusia kerroksia ja merkityksiä.
 Jos siis olet jo lukenut Berliniä, suosittelen  lämpimästi palamaan hänen novelliensa pariin mitä pikimmin. Nämä tarinat eivät ole kertakäyttökamaa vaan haluavat monimerkityksellisyyksineen tulla luetuiksi yhä uudelleen!

Berlinin novelleissa hehkuu, tuoksuu, kuuluu ja maistuu elämän koko kirjo.

Kokoelman perinpohjaisista esipuheista ja loppusanoista saan lukea Lucia Berlinin elämästä, joka oli täynnä käänteitä ja dramatiikkaakin. Yritän useimmiten välttää lukemasta kirjailijan tekstiä hänen oman elämänsä ja kokemuksiensa suorana tai suorahkona heijastuksena, mutta tällä kertaa vertailua ei voi välttää, sillä kokoelman saatesanojen kirjoittajat tuovat hyvin voimallisesti esiin sen, että novellit ovat, jos eivät sentään täysin omaelämäkerrallisia, niin ainakin vahvasti autofiktiivisiä. Kirjailijan elämäntarinaa selailtuani tajuan tämän hyvin.

Alaskassa syntynyt kirjailija  kulki maita ja mantuja jo lapsena kaivosinsinöörinä toimineen isänsä ammatin vuoksi, ja liikkuvainen elämäntapa jatkui aikuisuudessa: tutuiksi tulivat niin New York, Los Angeles, Teksasin preeriat, Meksiko, Chile, ja nämä paikat esiintyvät myös hänen novelleissaan.
Berlin kuvailee teksteissään luontevasti eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien ihmisten elämää, osittain ehkä siksi, että hänellä oli niistä omakohtaista kokemusta: hän tiesi, miltä tuntuu olla rikas, nuori ja huoleton - ja miltä tuntuu elättää itsensä siivoamalla toisten nurkkia, olla näkymätön, asemansa tunteva palkollinen.

Berlin ehti työskennellä  muun muassa siivoojana, opettajana, sairaanhoitajana, puhelinvaihteenhoitajana ja vastaanottoapulaisena. Hän ehti suorittaa myös englannin kielen yliopisto-opinnot ja aloitti lyhyiden tarinoidensa kirjoittamisen 25-vuotiaana, joita julkaistiin ajan tavan mukaan enimmäkseen kirjallisuuslehdissä. Kirjallinen ura vei hänet lopulta  Coloradon yliopistoon, vierailevaksi kirjailijaksi ja myöhemmin professoriksi.

Berlinin yksityiselämässä näkyy sama ennakkoluulottomuus kuin työuralla: kulkeva mieli, kolme avioliittoa, neljä lasta, rakastumisia, äkkilähtöjä, elämää oman tunteen ja intuition johdattamana. Mutta oli myös sairautta, oli vaikeahko selkävamma, joka haittasi Berlinin elämää lapsuudesta lähtien. Synkän varjon elämän ylle heitti myös alkoholismi, josta kärsivät kirjailijan itsensä lisäksi myös hänen äitinsä ja isoisänsä.

Elämänkokemukset suodattuvat kirjailijan novelleihin tarkkoina tuokiokuvina. Erityisen koskettavia ovat kokoelman monet alkoholismikuvaukset: juova nainen elää niissä suorastaan pökerryttävän ristiriitaista kaksoiselämää: samaan aikaan kun sielu ja ruumis elävät vain seuraavan viinaryypyn toivossa,  pyrkii arkiminä salaamaan juopottelun, hoitamaan työn ja lapsetkin niin kuin mitään ongelmaa ei olisi olemassakaan. Näitä kuvauksia seuratessa myötätunto voittaa kirkkaasti sisältä aika ajoin  sitkeästikin kumpuavan moralismin.
 Lukurupeama herätti minut pohtimaan muun muassa sitä, millä tavoin alkoholismia - etenkin naisten alkoholismia - yleensä voi ja saa käsitellä kirjallisuudessa. Moralisoiva ote taitaa olla yhä vieläkin se turvallisin tapa käsitellä tätä vaikeaa aihetta. Lucia Berlinin novellit rikkovat tabun ympärille pystytettyjä moraalisia muureja ansiokkaasti.

Lucia Berlin kirjoittaa loistavasti, jotenkin valoa tuovasti myös silloin kun aiheet ovat raskaita. Elämänkokemus  ja -näkemys huokuvat tekstistä, joka on samaan  aikaan pelkistettyä ja hyvin aistivoimaista. Berlin vie lukijansa tapahtumien ytimeen, ja niiden yli, asioiden ja tilanteiden tuntemiseen ja aistimiseen. Hän ei kerro, vaan näyttää, avaa lukijan silmät ja korvat, sielun, nenänkin - avaa hänet näkemään, kuulemaan, kokemaan.

Kokoelmassa on läsnä koko ihmiselämä, sen ihanuus ja kurjuus: ilo ja suru, rakkaus, kuolema, läheiset ihmissuhteet ja niiden vaikeus, satunnaiset kohtaamiset ja ohikiitävät onnenhetket, muistot, toiveet ja unelmat. Lucia Berlin orkestroi laajalla skaalalla ja saa lukijan sydämen sykkimään tarinoidensa tahtiin.
 Vaikka tiesin  kertojan taustat, mieli karkasi hänen novelleitaan lukiessani enemmänkin mielikuvituksen teille, niin että lopulta unohdin tekstien yhteydet reaalimaailmaan - ja nautin kokonaisvaltaisesta kaunokirjallisesta elämyksestä... 

...sillä vaikeistakin aiheistaan huolimatta Berlinin novelleista huokuu lämpö, ällisyttävän suuri vapaus ja usein myös (erityisen hyvää tekevä) huumori, joka ei ole päällekäyvää eikä itsetarkoituksellista, vaan hyvin hienovaraista ja kokemusten marinoimaa, sellaista lempeää elämänymmärryksestä kumpuavaa hymyä, joka saa arjen tuntumaan hitusen verran siedettävämmältä, kaikkein vaikeimpinakin päivinä.


* Berlinin novelleista lisää muun muassa näissä blogeissa: Kirjaluotsi, Kirja vieköön, Kirsin Book Club, Leena Lumi,  Luettua elämää, Rakkaudesta kirjoihin, Reader why did he marry him ja Tekstiluola



Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia  ja
Siivoojan käsikirja 2. Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (A Manual for Cleaning Women: Selected Stories. Novellien uudelleen julkaisu vuodelta  2015
Aula & Co 2017, 2018
Suomentanut Kristiina Drevs
Alkuperäiskieli: englanti

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

Kun viime syksynä, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintomanöövereiden yhteydessä kuulin pienen otteen Eeva Turusen palkitusta esikoiskirjasta, ihastuin kuulemaani heti ja päätin että tähän kirjaan minä vielä tartun. Turusen teksti kuulosti irtonaiselta ja uudelta,  samaan aikaan hyvin leikkisältä ja hyvin vakavalta.

Otin teoksen lukuuni jouluna ja totesin aiemmin kuulemani maistiaisen vieneen minut oikeille jäljille: Neiti U (jne) on hersyvä, havainnoiva,  raikas, laidaton, mahdoton, odottamaton, yhtä aikaa riehakas ja herkkä, suomalaisen sanataiteen rajoja rikkova timanttiosuma. Mikä onni, että HS päätti palkita Turusen:  Neiti U:n kaltainen kirja ansaitsee kaiken mahdollisen rummutuksen.

Eeva Turunen (joka muuten on siviiliammatiltaan arkitehti) sanoo kirjoittaneensa teoksensa työnsä ohessa pienissä pätkissä kerrallaan. Teos onkin fragmentaalinen, kuin pienistä erivärisistä rantakivistä tai tiilistä yhteen naputeltu. Tekstissä vilahtelee vanhahtavia lauserakenteita ja sanoja, jotka uusiin konteksteihin liitettyinä luovat teokseen mielenkiintoisen, hyvällä tavalla vinksahtaneen tunnelman.
Teos virtaa minne haluaa ja vielä reilusti yli, niin ettei välimerkkejäkään aina tarvita. Kaikesta tästä ylitsevuotavuudesta huolimatta Turusen lukeminen on helppoa, sillä ilmaa riittää joka suuntaan.
Kokoelma koostuu seitsemästä tekstistä, joista toiset muistuttavat rakenteeltaan runoutta, toiset lähenevät novellimuotoa, mutta eivät lopultakaan asetu mihinkään ennalta määriteltyyn kirjalliseen muottiin. Blogillisteknisistä syistä listaan kirjan novellikokoelmien joukkoon.

Vaikka Turunen kirjoittaa humoristisesti, hän tekee sen 'täydellisen vakavalla naamalla'. Juuri tällainen huumori vetoaa minuun parhaiten. Se on sitä huumorin lajia, joka kaihtaa itsestäänselvyyksiä ja pitää sisällään valtameren syvyisiä merkityksiä -  usein myös surua ja  tragediaa.

Tapaamme tämän teoksen sivuilla muiden muassa tulivuoren alla vaeltavan neiti N:n, entisiä heilojaan muistelevan neiti U:n, suhteensa kipupisteissä kahlaavan neiti A.n ja syntymäpäiviään viettävän neitiherran. Neitien olomuoto ja on pelonsekainen ja häilyväinen, mutta kaikista epävarmuuksistaan huolimatta he haluavat haukata maailmasta oman maittavan palasensa.

Ilmassa on varovaista, juuri ja juuri koossa pysyvää rohkeutta.

Lukiessani saan neiteihin välittömän kosketuksen. Minkäänlaisia esteitä ei tiellämme ole: kaikki mitä Turunen kirjoittaa, virtaa vapaasti ja suodattamattomana suoraan sieluun. 

Rakkaus ja rakastamisen vaikeus ovat kokoelman tärkeitä teemoja, samoin kuin yksinäisyys, toiseuden kokemukset ja erilaiset, jopa fobian puolelle kääntyvät pelot. Tummista aiheistaan huolimatta kokoelma ei raskas, sillä Turunen laittaa pelot ja epävarmuudet linkoukseen - kääntää niitä ympäri ympäri ympäri tuhat kierrosta minuutissa - kunnes ne muuttavat muotoaan, poksahtavat  ja hajoavat oman painonsa alle.

 Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on Eeva Turusen esikoiskirja. Mielenkiinnolla jään seuraamaan minkälaisia kirjallisia liikkeitä hän tulevaisuudessa tekee: jatkuuko  kielellinen tutkimusmatka?  Mitä on odotettavissa seuraavaksi?


Teoksesta lisää muun muassa näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Kulttuuri kukoistaa,  Luettua elämää, Lumiomena ja Reader why did I marry him.


Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
Siltala 2018

Jun'ichirō Tanizaki: Unien silta

Japanilaiskirjailija Jun'ichirō Tanizakin (1886-1965) päiväkirjaromaani Avain hämmensi minua siinä määrin, että halusin hetimiten lukea lisää tätä outoa, ristiriitaisia tunteita herättävää mestaria. Tartuinkin siltä istumalta  omasta kirjahyllystä löytämääni Unien silta -novellikokoelmaan.

 Teos sisältää seitsemän valikoitua novellia, jotka ovat syntyneet vuosien 1910-1959 välillä. Pitkästä, miltei viidenkymmenen vuoden mittaisesta aikajänteestä huolimatta novelleista löytyy vahva, yhteinen teema: kertomuksissa sukelletaan ihmismielen unenomaisiin, usein hyvin tummiin syvyyksiin.

Tavoistani poiketen pysähdyn tässä postauksessa erikseen jokaisen novellin äärelle...

1. Shunkin
...kertoo miltei sadunomaisen tarinan kauniista, hyvin nuorena sokeutuneesta koto- ja samisen-taiteilijasta Shunkinista ja hänen uskollisesta oppilaastaan, palvelijastaan ja rakastajastaan Sasukesta. Julmista opetusmetodeistaan kuulu nainen on ylpeä, itsetietoinen  ja vallanhaluinen. Hänen luonteestaan löytyy sadistisia piirteitä, joita hän ei suitsi edes suhteessaan Sasukeen. Nauttiiko Sasuke alisteisesta asemastaan, sitä Tanizaki ei kerro suoraan, mutta kaikki on luettavissa rivien väleistä.

Kun nimettömäksi jäävä oppilas eräänä yönä kostaa kokemansa vääryydet viemällä Shunkinilta hänen suurimman ylpeydenaiheensa, on Sasuke valmis äärimmäiseen tekoon todistaakseen rakkautensa palvomaansa naista kohtaan...


2 Kauhu
on lyhyt, aiheeltaan moderni, nykyaikaan(kin) iskevä novelli, joka sukeltaa päistikkaa kuoleman spiraalia muistuttavaan paniikkihäiriökohtaukseen. Istumme asemalla ja odotamme junan saapumista, sydän hakkaa, ilma loppuu, täältä on päästävä pois! Tehokas, eläytyvä novelli jättää jälkeensä hengästyksen ja paniikin tunteen...


3. Unien silta
Kokoelman pitkä niminovelli on teoksen arvoituksellisin ja hämmentävin lukukokemus. Tapaamme varakkaan nuorukaisen, joka on menettänyt äitinsä varhaisessa lapsuudessaan. Pojan isä ottaa sopivan suruajan jälkeen uuden, edesmennyttä puolisoaan muistuttavan vaimon, ja alkaa käyttäytyä kuin minkäänlasta muutosta ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Isän mielestä myös pojan on sulautettava äitinsä muisto uuteen tulokkaaseen ja vähitellen näin tapahtuukin...

Mikä oli hämmentävintä: Pojan isä vuosia myöhemmin makaa sairasvuoteellaan odottaen kuolemaa. Hänen uusi vaimonsa antaa vastikään synnyttämänsä lapsen adoptoitavaksi ja ryhtyy luomaan erityistä äiti-lapsisuhdetta miehensä nyt jo teini-iän ohittaneeseen poikaan ja tahtoo hoitaa ja ruokkia tätä kuin rintalasta. Poika ymmärrettävästi hämmentyy, muttei voi vastustaa kiusausta lähentyä äitipuoltaan tällä oudon kieroutuneella tavalla.
Tanizaki kulkee  kertomuksessaan seksuaalisuuden marginaalissa, psykologisesti syvissä, freudilaisissa vesissä...
Novelli on kerronnaltaan hyvin seesteinen: kuljemme kauniissa, linnulaulun ja puronsolinan täyttämässä puutarhassa, pysähdymme ihailemaan karppilammikkoa, auringonlaskua, hetkien virtausta ja jossain soi koto...

Juuri tämä taitaa olla sitä 'tyypillistä' Tanizakia (ja yksi hänen kertojataitojensa salaisuuksista): hän kertoo  mieltä kuohuttavista, usein hyvin absurdeistakin aiheista kauniisti, rauhaa huokuvin sanakääntein. Ristiriita lataa tarinoihin taikaa ja tuhat volttia energiaa.


4. Varas
...on lyhyt ja napakka novelli epäilyksistä ja syyllisyydestä, siitä, voiko pelkkä epäillyksi joutuminen saada ihmisen tuntemaan syyllisyyttä asiasta, johon ei ole osaa eikä arpaa. Kuljemme tässä novellissa siis tietyllä tavalla erityisherkän ihmisen jalanjäljissä...
Tanizaki pohtii, mihin ehkäpä perusteetonkin syyllisyydentunne saattaa johtaa.

Tarinan lopussa lukija jää pohtimaan, oliko jutussa sittenkin vielä yksi mutka - ja mutta...


5. Tatuoija
Tätä tarinaa pidetään teoksen kansiliepeen mukaan Japanin nykykirjallisuuden kuuluisimpana novellina. Se on hämmentävä (huomaan toistavani tätä sanaa Tanizakin yhteydessä!) kertomus tatskantekijästä, jonka salaisena toiveena on jättää oma, maaginen puumerkkinsä koskemattoman puhtaalle ja kauniille iholle. Tästä syystä hän lakkaamatta etsii täydellistä ihoa, täydellistä naista, jota voisi käyttää kuin  materiaalina oman taideteoksensa luomiseen.

Tällainen nainen löytyykin ja pitkä, kivulias, hyvin unenomainen  operaatio voi alkaa. Ei liene syytä kertoa, että tatuoija saa työstään jos jonkinlaisia kiksejä: mitä enemmän nainen kärsii, sen enemmän tatuoija itse nauttii.

Kun nainen nousee lavitsaltaan, hänen selässään suuri hämähäkkikuvio, joka antaa naiselle voiman saada satimeen kenet haluaa.
Tästä lähtien jokainen mies on naisen vallassa, tatuioija lupaa.
Jok'ikinen...

En uneksikaan ryhtyväni analysoimaan tätä novelllia. Minusta tuntuu, että Tanizakin kanssa minulla pitäisi olla psykoanalyytikon koulutus tai muuta 'kättä pidempää' häntä ymmärtääkseni. Mutta kaiken kaikkiaan novelli osoittaa jälleen kerran, kuinka taitava kertoja tämä japanilainen mestari on.

6. Aguri
Ennen terve ja voimakas keski-ikäinen mies kituu ja kuihtuu salaperäisen taudin kynsissä, samaan aikaan kun yrittää ylläpitää hyvin erikoista suhdetta itseään huomattavasti nuorempaan, käsitykseni mukaan maksettuun naiseen. Suhde on erikoinen ja jollakin salaperäisellä tavalla hyvin surullinen: mies hoitaa ja paapoo naista kuin tyttöystäväänsä ainakin, käyskentelee tämän kanssa Tokion kauppakaduilla, ihaillen näyteikkunoissa kimmeltäviä koruja ja asusteita.

Mies haluaa pukea naisen länsimaisiin vaatteisiin ja haaveilee hotellihuoneesta, hetkestä, jolloin  kaikki uudet, lännestä tulleet hepenet riisuttaisiin yksi kerrallaan.
Yhtäkkiä hän tuntee vointinsa huononevan, hän pelkää romahtavansa keskellä katua kaikkien nähden. Pelko kasvojen täydellisestä menettämisestä hyökyy kaiken yli...


7. Sokean miehen kertomus
Tässä novellissa Tanizaki palaa Japanin sotaisaan menneisyyteen. Päädymme 1500-luvulle  seuraamaan kahden suvun välistä taistelua vallasta ja maan herruudesta. Tanizaki kysyy tarinan kertojan, vanhan sokean palvelijan suulla, kannattaako vanhoja kunniasääntöjä noudattaa, jos toinen osapuoli ei vaivaudu tekemään niin. Täytyykö ihmisen olla roisto hallitakseen maata?

Verisen taistelukertomuksen sisällä seuraamme sotivien sukujen väliin jäävän ylimysnaisen kohtaloa... Tämä novelli on varmastikin Tanizakin kunnianosoitus Japanin pitkälle kertomusperinteelle ja poikkeaa sekä teemoiltaan että kerrontatavaltaan kokoelman muista novelleista. Olemme Seitsemän samurain tunnelmissa...

*

Suosittelen Jun'ichirō Tanizakia tummasta eksentrismistä pitäville sekä heille, jotka haluavat tehdä tutkimusmatkoja oman kirjallisen mukavuusalueensa ulkopuolelle.

*

Blogin japanilaisessa syksyssä tähän mennessä ilmestyneet jutut:

Yasunari Kawabata: Lumen maa
Junichiro Tanizaki: Avain
Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari
Shikibu Murasaki: Genjin tarina 1 ja 2 Kirsikankukkajuhla & Tuuli männyissä
Yasunari Kawabata: Tuhat  kurkea 

tTakashi Hiraide: Kissavieras

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Yasunari Kawabata: Kioto

 Jun'ichirō Tanizaki: Unien silta (Seven Japanese Tales, 1963)
Tammi 1966
Suomentanut Kai Kaila englantilaisen käännöksen pohjalta.
Alkuperäiskieli: japani

Ihmemimmi Alice Munro

Olen huomannut käyttäytyväni tiettyjen kirjailijoiden suhteen oudon nurinkurisesti: kun kohtaan  kirjailijan, jonka tyyli iskee kirjamakuni ytimeen, saatan ruveta säästelemään hänen teoksiaan - vaikka kaiken järjen mukaan minun pitäisi tuossa tilanteessa rynnätä lukemaan kaikki, mitä häneltä käsiini saan. En tiedä, mistä moinen himmailu johtuu, ehkä minä vain tahdon säilyttää sykähdyttävimmät lukukokemukset tulevaisuuteen, pahimpia tai parhaimpia päiviä varten.
Tällaisia säästöön laittamiani kirjailijanimiä ovat muun muassa Don DeLillo, Italo Calvino, Virginia Woolf, Sarah Waters, muutamia mainitakseni.... Ja tietenkin on upea kanadalainen nobelisti Alice Munro, jonka selkeään ja koruttomaan tyyliin ihastuin heti ensikohtaamisella, ja niin voimakkaasti että ensimmäisenä Munro-teoksenani lukemani Kallis elämä -kokoelman tekstijuoksutukset tulivat jopa uniini.

Olen sitten pikkuhiljaa keräilllyt hänen tuotantoaan kirjahyllyyni sekä kovakantisina painoksina että pokkari-ja e-kirjaversioina. Hetken mielijohteesta luin toukokuussa kaksi hyllystä löytynyttä kokoelmaa peräkkäin ja nyt olen, jos mahdollista, entistäkin vakuuttuneempi Munron kirjailijakyvyistä - ja liitelen kirjallisissa taivaissa...

Mikä on hänen salaisuutensa?  Millä ihmeen konstilla hän nappaa lukijansa otteeseen, joka pitää kuin kokon kynsi kertomuksesta toiseen, kertaakaan herpaantumatta? Mistä hänen päällisin puolin yksinkertaisten, arjelta tuoksuvien novelliensa taikavoima kumpuaa?

Hänen arkiset tarinansa ovat useinkin niin yllättäviä, että toisessa yhteydessä ja toisin äänenpainoin kerrottuina ne olisivat sopivaa kamaa iltapäivälehtien klikkiotsikoiksi. Mutta Munron kertomana  tabloidimatskukin muuttuu syväksi, ihmistä ymmärtäväksi ja kaikin puolin loisteliaaksi kirjallisuudeksi.

Munro tekee taikojaan ja  kiertää lukijansa korkkiruuville: usein käy nimittäin niin, että novellin tapahtumat ja tunnelmat, joiden äärellä tunnen olevani jo tarinan ytimessä, liukuvat syrjään ja tekevät tilaa jollekin muulle, niin että juttu vaihtaa suuntaansa lennossa. Ja mikä hassuinta, temppu toimii joka kerta.

 Munro raottaa henkilöhahmojensa kulisseja, paljastaa heidän todelliset minänsä, pelkonsa, toiveensa, omimmat ajatuksensa. Kaiken sen, mikä on liian kipeää muistettavaksi ja muille jaettavaksi.
Eikö tämä olekin niin tuttua myös elävästä elämästä: kuinka monta kertaa kerromme itsellemme ja toisillemme  tarinoita peitelläksemme jotakin muuta - oikeastaan ilman, että edes huomaamme, mistä on kysymys. Yllättävät tapahtumat saavat alitajuiset kulissimme natisemaan ja piilossa pysyneet asiat - kokonaiset toiset maailmat - välähtävät hetkiseksi esiin.
Juuri näissä pienissä, välähdyksenomaisissa paljastumisen hetkissä piilee Munron novellien suurin voima...

Ihmiskuvaajana Alice Munro on tietenkin varsinainen velho. En oikeastaan edes käyttäisi hänen yhteydessään sanaa ihmiskuvaaja, sillä hän ei missään tapauksessa vain kuvaa henkilöitään, vaan hyppää heidän nahkoihinsa, muuttuu henkilöhahmoikseen. Hän tekee tämänkin 'temppunsa' sillä intensiteetillä, että tarinat tuntuvat kumpuavan hänen omasta elämästään, vaikka tiedän, ettei asia näin olekaan.
Munron äärimmäisen eläytyvä kerronta johdattaa lukijaa ymmärtämään - toisinaan hyvinkin syvien vesien kautta - hänen henkilöidensä motiiveja ja valintoja: miksi joku jää vaikeaan suhteeseen, josta kaiken järjen mukaan pitäisi ottaa hatkat, miksi joku toinen lähtee silloin kun pitäisi jäädä? Millaista on elää kylmässä ihmissuhteessa, tai seurata vierestä läheisen ihmisen itsetuhoisia elämänvalintoja?
Munro käsittelee ihmissuhteiden valta-asetelmia useimmiten naisen näkökulmasta, kuitenkin ilman moralisointia puoleen tai toiseen...

Yksi tämänkertaisen lukurupeaman mieleenpainuneimmista kertomuksista luotaa vavisuttavasti psykopaatin  toimintatapoja ja sitä, kuinka helposti hänen uhrinsa oma tahto ja ajatusmaailma murtuvat.  Synkässä kertomuksessa  raa'an kohtelun uhriksi joutunut nainen on valmis antamaan anteeksi jopa pahimman mahdollisen... En paljasta tässä kyseessä olevan novellin nimeä, jotta ne jotka eivät näitä kokoelmia ole vielä lukeneet, saisivat avata Munron varsin korkkiruuvimaisesti rakentaman kertomuksen ihan itse.

Nykyisen, paljon mediahuomiotakin saaneen ajatuksen mukaan kaunokirjallisuuden lukeminen kehittää ihmisen empatiataitoja ja sosiaalista älykkyyttä, kykyä asettaa itsensä toisen asemaan. Alice Munron teokset ovat mielestäni tässä suhteessa mitä parhainta luettavaa. Hänen tarinoidensa äärellä meillä on  mahdollisuus - kaunokirjallisen nautiskelun ohella - terästää  henkistä näkökykyämme ja oppia jotakin oikeasti uutta itsestämme ja toisistamme.

** Munron teoksista lisää muun muassa näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjasähkökäyrä,  Luettua elämää, Lukuisa,   Pieni kirjasto, Tea with Anna Karenina, Reader why did I marry him? ja Tänään luin.

Viha, ystävyys, rakkaus (Hateship, Friendship, Courtship, Loveship, Marriage. Stories, 2001)
Tammi 2002
Suomentanut Kristiina Rikman
Alkuperäiskieli: englanti

ja

Liian paljon onnea (Too Much Happiness, 2009)
Tammi 2010
Suomentanut Kristiina Rikman

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Heti Kazuo Ishiguron perään toinen tiukan kerronnan taitaja, olkaa niin hyvät: Colm Tóibín käväisi blogissani jo kesän alussa kera loistavan Nora Websterinsä.  Tuo lukukokemus sai minut tarttumaan pikapikaa myös hänen novellikokoelmaansa Äitejä ja poikia, joka vakuutti minut siitä että ensimmäisen kohtaamisemme aikana heränneet tuntemukset osuivat oikeaan: Tóibín kuuluu tästä lähtien  sydämeni kirjailijoihin. Syitä voisi nimetä loputtomiin: hänen eleetön ilmaisuvoimansa, lämpönsä, inhimillisyytensä, viisaudeksi kypsynyt älynsä...

 Irlantilainen Colm Tóibín on paitsi prosaisti, myös hyvin arvostettu ja tunnustettu novellisti. Suomeksi häneltä on ilmestynyt tähän mennessä vain tämä käsillä oleva yhdeksän novellin kokoelma, joka nimensä mukaisesti keskittyy  äitien ja poikien välisiin suhteisiin.
Tóibín lähestyy aihettaan hienovireisesti ja kunnioittaen, enkä kyllä voisi - ainakaan tämänhetkisellä kirjallisuuden tuntemuksellani - löytää tälle äiti-lapsi -teemalle yhtäkään  Tóibínia parempaa tulkkia. Hänen koruton, minimalistinen ilmaisunsa osuu kohteisiinsa laserinterävästi ja erottaa tärkeän toissijaisesta. Silti: inhimillinen ote säilyy, sillä se on Tóibínin kerronnan palamatonta ydinpuuta. 

     Kokoelman novellit kulkevat ihmiselämän taitekohdissa. Kuolema, yllättävät kohtaamiset, lähdöt ja paluut sekä kirkkaita, kipeitäkin muistoja herättävät arkiset tapahtumat rytmittävät kerrontaa. Tóibín tutkii äidin ja pojan suhdetta kummastakin näkövinkkelistä, näin kokoelma ei jää pelkästään miehisten tuntemusten tasolle ja armoille vaan on ihan oikeasti sekä äitien että poikien kirja. Ihailen suuresti Tóibínin (Nora Websterissäkin nähtyä) herkkävaistoista kykyä sukeltaa naisen sielunelämään ja ihon alle. Hänen naisensa voisivat olla naisen kynästä syntyneitä, niin eläviä ja suorastaan sisarellisesti tunnistettavia he ovat.

  Mutta vaikka katsantokanta on molempia tahoja ymmärtävä ja kunnioittava, niin kyllä, kyllä äidit hallitsevat poikiaan tässäkin kokoelmassa miltei ylimaallisin voimin. He tekevät sen, koska se on äitien osa, etuoikeus ja kohtalo: tahtoen tai tahtomattaan he ohjaavat poikiensa elämää senkin jälkeen, kun ovat jo poistuneet tästä maailmasta tai yhteys lapseen on muutoin katkennut. Ja pojat - he ylläpitävät mielessään synnyttämäänsä ideaalia äidistä, jolla on tuo taivaallinen voima hallita, olipa äidin ja pojan suhde sitten miten kompleksinen tahansa. Äiti on peili, jota vasten miehet tarkastelevat omaa elämäänsä - usein alitajunnan tasolla.

  Novellien äidit rakastavat ja tekevät sen mitä äitien täytyy, mutta saattavat yllättäen toimia myös omien halujensa mukaan, perin odottamattomasti ja itsekkäästikin. Tóibín purkaa naiseuden ympärille rakennettua ikiaikaista ja ankarasti rajattua äitiyden myyttiä ja sallii naisen olla myös ja ennen kaikkea ihminen. Äitien omavaltaisuudesta syntyvät kriisit luovat tarinoihin toisinaan yllättävänkin suurta draamaa, jota Tóibínin vähäeleinen kerronta vielä entisestään kirkastaa. 

Novellikokoelmaa on luettu muun muassa näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Leena Lumi, Luetut, lukemattomat,  Lumiomena ja  P.S. Rakastan kirjoja.

* Tammen Keltainen kirjasto

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia (Mothers and Sons, 2006)
Tammi 2013
Suomentanut Kaijamari Sivill
Alkuperäiskieli: englanti

Johan Bargum: Novelleja 1965 - 2015

Tutustuin maamme mielenkiintoisimpiin ja omaperäisimpiin sanataitaitureihin kuuluvan Johan Bargumin tyyliin ensi kertaa vasta tänä syksynä, lukiessani hänen ihastuttavan pienoiromaaninsa Syyspurjehdus (Tammi, 2012). Kun sitten tartuin tähän Bargumin vastikään ilmestyneeseen laajaan novellivalikoimaan, osasin jotenkin jo aavistaa sen, että käsissäni oli tänä vuonna ilmestyneen  kotimaisen kaunokirjallisuuden kärkeen kuuluva teos.

  Valikoimassa on 23 novellia, jotka ovat ilmestyneet kokoelmissa Svartvitt (1965), Kotieläimiä (1986) Matkoja (1988), Charlie Boy (1995) ja Jäähyväisiä (2003). Tämän lisäksi valikoima sisältää kaksi aivan uutta, ennen julkaisematonta novellia. Laaja kokoelma tarjoaakin ainutlaatuisen katsauksen Bargumin viisikymmentä vuotta kestäneeseen kirjailijanuraan. On hyvin mielenkiintoista seurata, millä tavalla kirjailijan ilmaisu on hänen uransa aikana muuttunut: valikoiman ensimmäisessä novellissa, nimeltään Ensimmäinen, keskeneräinen, kuuluu 22-vuotiaan nuoren miehen ääni, joka aikaa myöten alkaa saada uusia, syvempiä sävyjä. Vaikka Bargumin ilmaisu on ajan saatossa muuttunut, hänen sanomansa ydin on säilynyt kirkkaana: kirjailijan humaanius, hänen suuri ymmärryksensä ihmistä ja hänen kipeimpiä tuntojaan kohtaan on koko tämän novellivalikoiman kantava voima.

  Elämä on ohikiitävää ja koostuu sarjasta kohtaamisia ja lähtöjä. Bargumin novelleissa jäähyväiset seuraavat toisiaan, hylkäämisen ja yksinäisyyden tunteet ovat vahvasti läsnä. Useissa novelleissa noita tuntemuksia tarkastellaan miehisestä näkökulmasta; uskottomuus, kuolema, perheenjäsenten hidas erilleen ajautuminen tai kohtaamattomuus saavat  Bargumin henkilöt pohtimaan elämän tarkoitusperiä ja omaa arvoaan. Ihmisen osa ei ole helppo: koemme olevamme täydelleen olemassa vain suhteessa toisiin ihmisiin ja samalla suhteemme heihin ovat jatkuvassa, tuskaa aiheuttavassa muutoksessa.
Herkkä kuva tytärtään maailmalle saattavasta isästä, joka tahtoisi suojella tytärtään, mutta ei kuitenkaan voi estää lastaan kasvamasta ja etsimästä omaa tietään, pysäyttää lukijan.

Sitten hän sulki silmänsä. Ja hän huomasi, että hän oli yhtäkkiä täysin levollinen ja täysin tyytyväinen, vaikka kaikki loppujen lopuksi olikin pelkkää eroa, lähtöjä lähtöjen jälkeen. Miten ponnisteli ja yrittikin, aina oli joku joka nousi junaan, joku joka pakeni tiehensä, jotain mitä ryhtyä muistelemaan, siihen saakka kunnes oli itse vuorossa. Mutta juuri tällä hetkellä hän tunsi, ettei se merkinnyt mitään. Koko tämä eroamisen sykli, jota kutsuttiin elämäksi, tuntui äkkiä luonnolliselta ja tarkoituksenmukaiselta.Hän nojautui taaksepäin. Kesä, venevaja, usvaa meren yllä, Kuka häntä kutsui?

Bargumin novellit eivät heijastele pelkästään surun sävyjä; niistä löytyy improvisaation kaltaista yllättävyyttä ja leikkisyyttä vähän samaan tapaan kuin suuresti rakastamassani jazz-musiikista. Kohtaamme koiraksi muuttuneita isiä, puseron sisään piilotettuja raivoavia hamstereita, aseita keräilevän Laupiaan samarialaisen, puutarhanhoidosta innostuneen ammattitappajan, liiteriin muuttaneen hirven... Absurdit juonenkäänteet nivoutuvat vaivatta novellivalikoiman pääteemoihin, yksinäisyyteen ja ihmisen ikuiseen toiveeseen päästä todelliseen yhteyteen rakkaimpien ihmistensä kanssa. Hienovarainen yllätyksellisyys antaa kerrontaan kontrastia ja syventää novellien vaikuttavuutta entisestään.

  Kävin tätä novellikokoelmaa lukiessani läpi monenlaisia tunteita, jotka pyrkivät pintaan tätä juttua kirjoittaessanikin.  Bargumilla on avain lukijansa sydämeen, siitä sain vakuutuksen viimeistään nyt. Uskallankin suositella kokoelmaa kaikille rauhallisesta ja viisaasta kerronnasta pitäville, vaikkapa joulun kiireettöminä päivinä nautiskeltavaksi.
Bargumin hiljaista voimaa huokuva novellivalikoima on kirjallinen helmi!

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.



Johan Bargum: Novelleja 1965-2015 
Teos 2015
Suomentaneet Rauno Ekholm ja Marja Kyrö
Alkuperäiskieli: ruotsi

Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet

Oih! Tämä bloggaus on aivan pakko aloittaa huudahduksella, sillä  olen niin onnellinen - siitä, että kustannusyhtiöt uskaltavat kirja-alan taantumassakin ottaa riskejä ja tuoda ulottuvillemme maailmankirjallisuuden parhaimmistoa upeina suomennoksina, miettimättä ensimmäiseksi sitä onko moinen toiminta taloudellisesti kannattavaa vai ei. On ihanaa, että kustannuspäätöksiä ohjaa taloudellisten tekijöiden ohella toinenkin voima - aito ja intohimoinen rakkaus kirjallisuuteen. Sanotaan kirja-alan alamäestä mitä tahansa, laadukkaalla sanataiteella on tässä maassa yhä vieläkin vankkumaton itseisarvonsa!
Tähän kategoriaan osuvia teoksia on tänä(kin) vuonna ilmestynyt ilahduttavan paljon. Yksi niistä on juuri lukemani, sukupolvensa tärkeimpiin argentiinalaisiin kirjailijoihin kuuluneen Julio Cortázarin (1914 - 1984) Tuli on kaikki tulet -novellikokoelma.

 Löysin vuonna 1966 kootusta teoksesta paljon sellaisia aineksia, joita kirjallisuudessa eniten rakastan: Cortázar haastaa lukijaansa älyllisesti, murtaa ennalta-arvattavia ajatusrakennelmia ja kirjallisia sääntöjä ja luo niiden tilalle uudet - jotka nekin kestävät särkymättä vain hetkisen: Cortazarin teksteissä rakennelmat ja säännöt on tehty ilolla rikottaviksi.
Häntä voitanee siis hyvällä syyllä kutsua kokeelliseksi kirjoittajaksi. Useat kokoelman novelleista ovat surrealistisia, ne uhmaavat surutta ajan ja paikan käsiteitä, kerronta ja tapahtumat voivat tiivistyä sekunnintarkoiksi, pysähtyneiksi leikkauksiksi ajasta, ja sitten - silmänräpäyksen tai vuosisatojen kuluttua - olevaisuus tuntuu nytkähtävän eteenpäin ja heräämme jälleen reaalitodellisuuteen. Tällainen, ajatuksia pöyhyttelevä ja kitkaa ja kipinää iskevä teksti on kuin tulisen nuotion huumaus pitkän lumivaelluksen jälkeen: se on hypnoottista ja lämmittävää - ja silti novelleissa mennään enemmänkin pää kuin tunnetta uhkuva sydän edellä. Älyllinen leikittely voi siis saada selkäpiin lämpenemään siinä missä tunteen palokin...

  Kokoelma sisältää kahdeksan novellia. Tarinat ovat alkuasetelmiltaan hyvin arkisia: niissä  juututaan viikonloppuruuhkaan Pariisiin vievällä moottoritiellä, stuertti tarkkailee lentokoneen ikkunasta avautuvaa näkymää, nuori poika joutuu eksistentiaaliseen kriisiin vihatessaan ja rakastaessaan kiduttajaansa, mies viedään teatterin katsomosta kesken esityksen johonkin pelottavaan... Tilanteisiin hypätään ilman valmisteluja, lukija saa kulkea tarinan polkua kuin Ihmemaan Liisa, tietämättä koskaan etukäteen minne seuraavaksi suunnataan. Siksi en tahdo paljastaa novellien sisällöstä yhtikäs mitään: yllätyksellisyys on Cortázarin teksteissä vähintäänkin puoli nautintoa! Kokoelman teemoiksi nousevat muun muassa vapaudenkaipuu, perhe sekä yksinäisyyteen, kohtaamattomuuteen ja kasvamiseen liittyvät kipuilut.

  Cortázar tuntuu pyörittelee lukijaansa miten haluaa. Hän saattaa aloittaa virkkeen yhden kertojan äänellä ja sitten - aivan yllättäen - vaihtaakin näkökulmaa. Hän saattaa heittää novelliensa keskushenkilöitä ajasta ja paikasta toiseen silmänräpäyksissä ja selittämättä, mikä synnyttää tekstiin erikoisen vaikutelman ajan laskostumisesta: onko aika sittenkään aina lineaarista, yhteen suuntaan kulkevaa tai  - luotettavaa, tuntuu Cortázar kysyvän.  Tekstien kerroksellisuuden ja monimielisyyden vuoksi novellit ovat hengeltään hyvin avoimia ja tulkintavapaita.

  Etsin teoksesta sopivaa tekstinäytettä mutta tulin siihen tulokseen, etteivät lyhyet sitatoinnit anna näistä novelleista oikeaa kuvaa: Cortázarin lauseet ovat niin kiinteässä riippuvuussuhteessa toisiinsa ja tarinan kokonaisuuteen, että niiden erottaminen kontekstistään tekisi tekstille väkivaltaa. Kokonaisuus on nyt se, joka soi!
(Tekstinäyteongelma olisi tietenkin ratkennut siteeraamalla jotakin novellia todella todella pitkästi, mutta mieluummin suosittelen kiinnostuneita tarttumaan itse teokseen.)

Julio Cortázar. Kuva: globalvoices.wm.edu

Cortázarin omaan elämään saamme tutustua upean käännötyön tehneen Anu Partasen laatimissa jälkisanoissa. Kirjailijan  lapsuusvuodet olivat vaikeat ja nuoruusiässään hän pyrki eristäytymään maailmasta: Juliosta oli kehkeytynyt introvertti ja hyvin sovinnaisesti käyttäytyvä - ja pukeutuva - nuorimies. Vanhetessaan hän alkoi kuin nuortua, muuttui eloisaksi ja heittäytyi  Kuuban vallankumouksen innoittamana vallankumoukselliseksikin, antoi partansa kasvaa ja ryhtyi pukeutumaan kuin maankiertäjä. Persoonallisuuden muutos oli raju ja hyvin mielenkiintoinen - tahtoisin kuulla siitä lisää.
Kyllästyttyään Peronin nationalistiseen populismiin Cortázar muutti Ranskaan, jonne jäi - pieniä taukoja lukuunottamatta - loppuiäkseen.

  Cortázarin tunnetuin teos on kokeellinen, suuren sensaation aiheuttanut Ruutuhyppelyä-romaani vuodelta 1963 (suomennos 2005, Lokikirjat). Kirjailijan tuotanto on laajaa, suomennettuja teoksia on tämä kirja mukaan lukien neljä.  Ruutuhyppelyä, jota on vaikuttavuudeltaan  verrattu muun muassa Joycen Odysseukseen, hypähti muitta mutkitta lukulistalleni, sillä rakastuin Cortázarin tapaan kirjoittaa maailmaa uusiksi.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Teoksesta kertoo blogissaan myös Takkutukka

Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet (Todos los fuegos el fuego (1966)
Teos 2015, Baabel-sarja
suomennos ja jälkisanat: Anu Partanen
Alkuperäiskieli: espanja

Joel Lehtonen: Kuolleet omenapuut

 Kuolleet omenapuut -novellikokoelma (1918) jatkaa Joel Lehtosen kultakauteen ajoittuvaa Putkinotko-sarjaa, johon kuuluvat tämän teoksen lisäksi myös pienoisromaani Kerran kesällä sekä  alun perin kahtena niteenä julkaistu sarjan nimikkoteos Putkinotko.

  Kuolleet omenapuut -teoksen novellit jatkavat sarjan ensimmäisestä osasta tuttujen henkilöiden tarinaa ja tutustuttaa meidät ensi kertaa myös Juutas Käkriäiseen, Putkinotkon tilan äkkiväärään vuokralaiseen, jonka karkeasti tyylitelty hahmo on vuosisadan saatossa saanut suomalaisessa klassikkokirjallisuudessa miltei ikonisen aseman.

  Novellikokoelman keskushenkilöksi nousee kirjakauppias Aapeli Muttinen, jonka jo tiedämmekin epäitsekkääksi, sivistyneeksi ja varhaista rauhanaatetta kannattavaksi herrasmieheksi. Muttinen on hankkinut itselleen herrastilan, jonka rauhaan on ihana paeta  aina kun työkiireet ja pikkukaupungin seuraelämä vain antavat myöten. Hän kantaa mielessään haaveita -  vaimosta, lapsista, omenatarhasta ja kukkasista... Kauneutta, kaunetta hän tahtoisi ympärilleen:

 Muttinen oli uneksinut, kuinka pirpanat leikkisivät noiden omenapuiden alla, kuinka hän ja joku toinen, se akka, istuisivat vanhoina näiden samojen kukkivien puiden juurella, silloin jo ylen suurien, mutta yhä kukkivien. Kauas paistaisi lahden pohjukasta hänen omenatarhansa.

  Mutta tämän kova ja karkean seudun rahvas ei tahdo moisia haihatteluja ymmärtää, ei varsinkaan Juutas Käkriäinen, jonka Muttinen on hyvää hyvyyttään palkannut hedelmä- ja kukkatarhojaan kaitsemaan. Mitä joutavuuksia, sanoo Käkriäinen, joka on kuitenkin tuon ihmeellisen hövelin sopimuksen puumerkillään hyväksynyt. Muttisen tullessa tarhojaan tarkastamaan täytyy sittenkin  näyttää edes vähäsen touhukkaalta, ettei Muttinen laittaisi tarhanhoitajaa perheineen maantielle niin kuin on vähän jo uhkaillut.
Ja minkäs Käkriäinen oikeastaan sillekään mahtaa, että tätä surkeaa maailmankoloa hallitsee Käkriäistäkin suurempi luonnonvoima, se joka tahtoo kertakaikkiaan pistää lopun Muttisen suurisuuntaisille puutarhaunelmille. Perunaa, perunaa tässä kivikkoisessa ja vastentahtoisessa maassa on ennenkin viljelty, se riittäköön, sanoisivat viisaammat ja niin sanoo Käkriäinenkin.

  Pienen kokoelman tunnelma heijastelee aikaansa. Teoksen alkupään tekstit sijoittuvat vuosiin ennen repivää veljessotaa, maailma on vielä hetken autereinen ja tyyni. Lehtosen lyyrisyys on kauneimmillaan kesäpäivien kuvauksissa... Mutta on kuin tyynen pinnan alla väreilisi jo jotain uhkaavaa:

Päivä on lämmin, he sulkevat silmänsä, he eivät katsele sinisen taivaan laupiaaseen äärettömyyteen. Lämpö vain heitä ympäröi, metsissä kaikkialla helisevät yhtenä pauhuna karjankellot, ja tuuli humisee väkevänä ja ihanasti uuvuttaen. Antaa mennä, antaa ajan mennä: on kesä, lämmin! Kummallisen haikeasti ne kellot soittavat, ikäänkuin vihjaten jotakin arasti…

  Mutta vielä on aikaa leikkiä, hoidella kukkatarhaa, omenapuita, unelmoida. On aikaa ottaa aurinkokylpyjä alastonna ja laskea leikkiä aivan höyrähtämään päässeen tuomari Tommolan kanssa... Aurinkoisten päivien novellit ovat hajanaisia katkelmia Muttisen ja hänen lähipiirinsä arjesta, ja paljon noihin päiviin  mahtuukin: suuria ajatuksia elämästä, luovaa hulluttelua, lämpöä ja huumoria, mutta vastapainoksi myös traagisia elämänkohtaloita, pettymystä, surua.

  Vuoden 1918 sodan järjettömyys iskee vasten kasvoja kokoelman loppupuolella. Muttinen ei ymmärrä miksi veli nousee veljeään vastaan, miksi vuodattaa verta, joka on kuin omaa... Hedelmätarhan kuolleet omenapuut nousevat yllättäen kuin enteiksi siitä, mitä oli tulossa.  Hän, joka rakastaa rauhaa, hyvyyttä ja kauneutta, tahtoo paeta väistämätöntä, mutta joutuu sitten tahtomattaan tarttumaan aseeseen. Sota vie miehen lopulta hermoparantolaan.

Että hänet, joka ei ollut koskaan ampunut muuta kuin kerran punapäistä palokärkeä, tahdottiin … eikö tätä riitaa olisi muuten saatu sovitetuksi? 

  Hyvin mielenkiintoseksi teokseksi tämän pienen novellikokoelman tekee se, että se on ilmestynyt samana vuonna kuin Suomen sisällissotaa on käyty: en muista tätä ennen lukeneeni yhtäkään veljessodastamme kirjoitettuja aikalaiskertomusta. Muttisen Aapeli sodassa -novelli on luonnollisesti aikansa kuva, mutta sen rivien välistä voi lukea tämän: katsoopa sotaa mistä vinkkelistä hyvänsä, se ei ole koskaan kaunis eikä sankarillinen.

* Kuolleita omenapuita on luettu myös ainakin näissä blogeissa: Koko lailla kirjallisesti ja Luettua elämää.


Joel Lehtonen: Kuolleet omenapuut 
Ensimmäinen julkaisija: Otava, 1918
E-kirja
Elisa Kirjan ilmaiset klassikot, 2014

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus

Juttu ei sisällä juonipaljastuksia

  Hercule Poirot seisahtui hetkeksi kookkaan takorautaisen portin vierelle ja jäi katselemaan kartanon pihaan johtavaa leveää ajotietä. Tietä reunustavien puiden oksilta leijaili pientareelle kullanruskeita lehtiä. Portin kupeessa kohoava nurmipenger oli kauttaaltaan pienten vaalean violettien syklaaminkukkien peitossa.
Poirot huokaisi. Greenshoren luonnon syksyinen väriloisto näytti hänen mielestään uskomattoman kauniilta. Ihailtuaan sitä vielä tovin hän asteli tilanhoitajan majalle ja koputti kevyesti rakennuksen ulko-oveen...

  Dame Agatha Christien tarinakokoelma tuntuu olevan ehtymätön - jälleen kerran hänen jäämistöstään on löytynyt jotakin ennen julkaisematonta: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus on tunnelmaltaan hyvin agathamainen, kepeä rikosnovelli, jossa tietenkin tapahtuu myös kammottava, ensialkuun peräti käsittämättömältä tuntuva murha. Erityisen viehättävän tästä pienestä tarinasta tekee se, että Christie on sijoittanut sen oman kesähuvilansa -tai pikemminkin kesäkartanonsa - Greenway Housen maisemiin. Paikka on sama, jossa vuonna 2013 kuvattiin Hercule Poirotin viimeinen juttu, Esirippu laskee.

Lähde: commons.wikimedia.org/ kuva: Graham Taylor

  Sadan sivun mittainen kirjanen sisältää murhamysteerin lisäksi myös paljon tietoa novellin taustoista ja syntyhistoriasta: puheenvuoron saavat taiteilija Tom Adams, joka jo viiden vuosikymmenen ajan on vastannut Agatha Christien kirjojen kansikuvituksesta, sekä Christien tyttärenpoika Mathew Prichard, jolle Greenway Housen on käynyt vuosien aikana tietenkin kovin tutuksi. Kirjan lopussa Agatha Christien salaiset muistikirjat (2010) toimittanut ja koonnut tutkija John Curran kertoo Christien mielenkiintoisista  työskentelytavoista, tämän novellin synnystä ja myöhemmistä vaiheista.

 Agatha Christie kirjoitti Huvimajan arvoituksen alun perin hyväntekeväisyystarkoitukseen, kustantaakseen kotikirkkonsa kauniit lasimaalaukset. Erinäisten tapatumien vuoksi teksti jäi kuitenkin julkaisematta. Myöhemmin Christie työsti ja lihavoitti novellia eteenpäin; syntyi Kuolleen miehen huvimaja -romaani (Dead Man's Folly, 1956), jonka  tunnemme myös David Suchetin tähdittämänä filmatisointina.

  Novellin tarina on taattua Christietä: Poirotin rikoskirjailijaystävätär Ariadne Oliver (jota Poirot -filmatisoinneissa näytteli mainio Zoe Wanamaker) kutsuu Poirotin Greenshore House -nimiseen kartanoon, jossa on suunnitelemassa pientä leikkisää murha-arvoitusta kartanon mailla pidettäviä kesäjuhlia varten. Ariadne aavistelee jonkin olevan pahasti pielessä:

»En oikein osaa sanoa… Siksi juuri hälytinkin teidät paikalle. Minulla on sellainen olo, että minua on koko ajan jotenkin… ohjailtu. Tämä saattaa kuulostaa naurettavalta, mutta en lainkaan hämmästyisi, vaikka huomenna tapahtuisi aivan oikea murha.»

 Ariadne Oliver/Zoe Wanamaker. lähde: whatsontv.co.uk

  Tästä pienestä novellistakin huomaa, mihin Christien suunnaton suosio perustuu. Hänen tyylinsä on niin mutkaton ja tuttavallinen; tuntuu kuin hän kirjoittaessaan vain juoruilisi hyväntahtoisesti lukijansa kanssa. Parilla kynänvedolla hän piirtää eteemme tarinan henkilöhahmot, kiinnittää sukkelasti huomiomme heidän luonteenpiirteisiinsä, pikku omituisuuksiinsa, kimurantteihin suhteisiinsa ja luo samalla psykologiset puitteet tulevalle murhamysteerille.

  Huvimajan arvoituksen henki on hyvin viisikymmenlukulainen. Poirot selvästi karsastaa monia 'nykyajan' tapoja ja kotkotuksia.  Tämä on yksi niistä seikoista, jotka erottavat Christien toisen maailmansodan jälkeiseen maailmaan sijoittuvat kirjat tv-sarjasta, jossa kaikki tarinat on muokattu kolmekymmentäluvulle. Tässä tarinassa Poirot saa mahanpuruja rohkean shortsimuodin ja vapautumassa olevien  käytöstapojen vuoksi. Tällaisilla asioilla David Suchetin Poirotin ei koskaan tarvinnut vaivata päätään...

  Tämä kirja oli ensimäinen koskaan lukemani e-kirja. Yllätyin siitä, miten vaivatonta lukeminen loppujen lopuksi oli ja miten hyvin sain tarinan tunnelmasta kiinni näin ruudun välitykselläkin. Asiaa varmasti helpotti se, että kirja oli vain sadan sivun mittainen. Todellinen e-kirjahaaste, yli viidensadan sivun mittainen lukuromaani (aika ihanalta vaikuttava sellainen) odottaisi minua jo koneeni 'kirjahyllyssä'. Olen yrittänyt haeskella 'lukulaitteita' Suomesta (ne olisivat huomattavasti halvempiakin kuin kohtuutasoiset tabletit), mutta täällä myydään 'ei oota'. Seuraavaksi suuntaan ulkomaisiin nettikauppoihin...


Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus (Hercule Poirot and the Greenshore Folly,1954<s)
Kustantaja: WSOY, 2015, e-kirjaformaatti. 100 s.
Suomentaneet Antti Autio ja Pekka Marjamäki
Alkuperäinen kieli: englanti

Alice Munro: Kerjäläistyttö

Tarinoita Flosta ja Rosesta

Alice Munro: Kerjäläistyttö (The Beggar Maid, 1977)
Kanadassa  ensiksi nimellä Who Do You Think You Are?
Kustantaja: Tammi
Suomentanut Kristiina Rikman
Teos ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 1985
Nidottu painos 2013, 259 sivua
Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

'Rose oli aina tiennyt että näin kävisi, että joku tulisi ja rakastuisi häneen ensisilmäyksellä auttamattomasti, korviaan myöten. Samaan aikaan hän oli ajatellut, ettei niin kävisi, ettei kukaan haluaisi häntä. Eikä kukaan ollut siihen mennessä halunutkaan. Se, mikä teki ihmisestä halutun ei riippunut hänen tekemisistään, se oli jotakin myötäsyntyistä. Miten ihmeessä kukaan pystyi sellaista näkemään omassa itsessään? Rose katsoi itseään peilistä ja ajatteli: vaimo, rakastettu. Lempeitä sulosanoja. Muten ne saattoivat häneen liittyä? Se oli ihme, se oli erehdys. Tästä hän oli uneksinut; ei hän tätä tahtonut.'

 Rose elää lapsuutensa Hanrattyn pikkukaupungin köyhässä kaupunginosassa kauppiasisänsä,  äitipuolensa ja pikkuveljensä kanssa. Vaikka isän kauppa tuo toimeentulon, köyhyys on läsnä. Se on kuin poltinmerkki, jota Rose oppii häpeämään jo varhaisina vuosinaan. Rosen äiti on kuollut ja hänen isänsä ottaa itselleen uuden kumppanin, nuoren ja elinvoimaisen Flon. Rosen ja äitipuolen välit kiristyvät heti alkujaan ja terveytensä kanssa taisteleva isä joutuu tahtomattaan kahden naisen välienselvittelijäksi. Usein käy niin, että Rose saa tuntea Flon oikut sananmukaisesti nahoissaan. Elämä muuttuu näköalattomaksi ja ahdistavaksi.

 Perheen uusi järjestyksenpitäjä Flo on sellainen mutkattoman vanhanaikaisen työihmisen perikuva, jollaisia jokaiselle on varmasti siunaantunut lähi- tai ainakin tuttavapiiriin. Näiden arjen sankartarten jalat ovat tukevasti maankamaralla, heidän elämänasenteensa on äkkipäätään katsottuna pikemminkin negatiivinen kuin realistinen, kyynisyyteen taipuva. Flo rakastaa lapsia sillä käytännöllisellä ja yksitotisella tavalla, joka usein tulkitaan silkaksi välinpitämättömyydeksi. Hänen mielestään maailma on ennen muuta vaarallinen paikka eikä puhdasta, vastikkeetonta hyvyyttä ole olemassa. Flo siirtää elämänoppinsa ottotyttärelleen kertoilemalla tälle opettavaisia tarinoita hyväuskoisista hölmöistä, jotka ovat joutuneet suden suuhun silkkaa hyväntahtoisuuttaan. Niin voi käydä Rosellekin, ellei tämä pidä varaansa. Oikeastaan Rose ei tarvitsisi  näitä Flon tarinoita oppiakseen elämän realiteetteja, sillä täällä Länsi-Hanrattyssä realismi on alati näkyvillä ihmiskohtaloissa, joita Munro kuvaa tässä teoksessa hyvin todenmukaisesti ja sensuroimatta.

   Mutta Rose kaipaa elämäänsä muutakin kuin varovaisuutta, realismia ja raadantaa. Hän tahtoo irrottautua iänikuisesta puutteesta, köyhyyden lemusta, joka on tarttunut joka ikiseen vaatekappaleeseen ja ihohuokoseen ja joka pian tuntuu kyllästävän hänen mielensäkin. Kouluaikaisista vaikeuksista huolimatta Rose huomaa pitävänsä opiskelemisesta: vapaaoppilaspaikka yliopistoon on hänen lippunsa vapauteen, on kuin hänen elämänsä alkaisi oikeasti vasta nyt, kun juna puksuttaa yhä kauemmas Hanrattyn ummehtuneesta ilmapiiristä. Mutta uuteen kaupunkiin päästyään hänen huolella valitut vaatteensa alkavatkin  näyttää pelkiltä ryysyiltä jälleen ja hänen köyhä taustansa ja kömpelyytensä tuntuvat vain korostuvan paremmista piireistä saapuneiden opiskelijatoverien parissa. Alemmuudentunto ei näytä jättävän tyttöä rauhaan, osoittautuipa hän sitten miten kyvykkääksi opiskelijaneitoseksi tahansa.

  Rosen sosioekonominen asema nousee yllättäen, kun rikas perijä rakastuu häneen ja tahtoo hänen kanssaan naimisiin. Tarina voisi saada hyvinkin tuhkimomaisen lopun, mutta onneksi Munroon saattoi luottaa: Rose kyseenalaistaa arvonsa ja oikeutensa rakkauteen ja hyvään elämään yhä uudelleen ja uudelleen. 
Teoksen alkuperäinen nimi Who Do You Think You Are (Kuka oikein luulet olevasi) kertoo tästä teoksesta paljon. Tuo lause tuntuu jääneen soimaan Rosen mielen pohjalle kuin kiinni jumittunut vinyylilevy, se soi siellä vielä silloinkin, kun hänen kaiken järjen mukaan olisi pitäisi jo tajuta itsesyytöstensä mielettömyys. Oppiiko Rose koskaan luottamaan elämään ja itseensä?

  Kerjäläistyttö on ihanan, viime vuonna Nobel-palkitun Alice Munron ensimmäinen suomennettu novellikokoelma. Luin teosta kuin romaania, sillä  Rosesta ja Flosta kertovat tarinat muodostavat saumattomasti etenevän kokonaisuuden. Kertomus etenee Rosen kasvutarinana, Flo esiintyy henkilöhahmona vain Rosen lapsuus- ja varhaisnuoruuskuvauksissa, mutta hänen äänensä  - se tuntuu soivan Rosen elämässä myöhemminkin, aina jossakin taustalla, kuin kaukaisena, alati varoittavana kaikuna menneisyydestä. Naiset kohtaavat toisensa uudelleen vasta kokoelman viimeisessä tarinassa, kun vuodet ovat jo vierineet ja Rose saanut elämänkokemusta ja näkemystäkin. Kohtaaminen on omalla tavallaan hyvin vaikuttava.
Rosen ja Flon tarina on surullinen kertomus siitä, kuinka voimakkaasti lähtökohdat voivat vaikuttaa ihmisen elämään ja omakuvaan. Katkeruus, häpeä, uhma, viha... Kaikki nämä tunteet olivat tässä kirjassa voimakkaina läsnä. Onko mukana lopulta myös hyväksymistä ja anteeksiantoa?

Kerjäläistyttö oli toinen lukemani Alice Munron novellikokoelma. Viime joulun seutuihin luin hänen uusimman teoksensa, Kalliin elämän, jonka ylivertaisen intensiivistä ja napakkaa kerrontaa jäin Kerjäläistytössä vähän kaipaamaan, vaikka pidin tästäkin kokoelmasta todella paljon. Kirjan romaanimainen rakenne saattoi vaikuttaa siihen, että tarinoiden jännite ei pysynyt kaiken aikaa samalla tasolla kuin Kalliissa elämässä.  Mutta yhtä kaikki, rakastin Munron sanankäyttöä myös tässä teoksessa, hänen realistista otettaan, hänen henkilöhahmojaan, hänen maailmaansa, joka yhtäkkiä onkin yhtä tosi kuin omamme. Lukiessani aistin selkeästi, että teos on kirjoitettu 70-luvulla, jolloin yhteiskunnallisella luokkajaolla on ollut nykyistä suurempi ja todempi merkitys. Toisaalta, voimakas luokkajakoajattelu saattaa olla nostamassa uudelleen päätään, joten tarinassa voi nähdä pelottavaa ajankohtaisuuttakin.

Kerjäläistyttöä on luettu myös muun muassa täällä:  Eniten minua kiinnostaa tie, Hurja Hassu Lukija  , Kirsin kirjanurkka, Luettua elämää, Mustikkakummun Anna,  Opuscolo - kirjasta kirjaan, Tea with Anna Karenina, 

# Kirjapostaukset juuttuivat viime viikolla luonnoskansioon, innostuin nimittäin testailemaan uutta tuolla toisaalla, käsitöiden parissa... Tässä kuussa pitäisi saada ulos vielä yksi kirjajuttu, sillä yritän pitää yllä tasaista (sopivan rauhallista) tahtia kirjapostauksissa: minulla se tarkoittaa noin neljää proosateosta per kuukausi.
 

Sir Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin parhaita

Sir Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin parhaita, 340 s.
Kustantaja: Basam Books, 2009, 3.p.
Kirjan 1. painos ilmestyi 2001
Suomentanut Tero Valkonen

'… kun törmään mieheen, joka säilyttää sikareita hiilisangossa ja piipputupakkaa persialaisessa tohvelissa sekä iskee vastausta vaativat kirjeensä veitsellä keskelle puista takanreunusta, alan pitää itseäni miltei pyhimyksenä. Olen myös ollut aina sitä mieltä, että ammuntaa tulee harjoitella ainoastaan ulkona, ja kun Holmes saa päähänsä istahtaa nojatuoliin pistooli ja panoslaatikko vierellään ja ampua vastapäiseen seinään kuningattaren nimikirjaimet muodostavan sarjan (sinänsä isänmaallinen teko), olin vakuuttunut, ettei hänen tempauksensa parantanut asuntomme ilmapiiriä tai olemusta lainkaan.’

   Kun ensimmäinen Holmes-tarina ilmestyi lontoolaisessa Strand-lehdessä vuonna 1891, Sir Arthur Conan Doyle tuskin tiesi, miten suuren suosion hänen luomansa omalaatuinen, huippuälykäs mestarietsivä saavuttaisi. Sadankahdenkymmenen vuoden ja kymmenien, ellei satojen Holmes-tulkintojen jälkeen voi hyvällä syyllä  kysyä, mihin etsivän suunnaton suosio perustuu. Eiväthän Sherlock Holmes -tarinat koskaan ole olleet niin sanottua  suuren suurta kirjallisuutta. Uudet tulkinnat ruokkivat suosiota omalta osaltaan, mutta mukana täytyy olla jotain muutakin.
 
  Sadassa vuodessa maailmamme on siirtynyt paikoiltaan monta kertaa. Eurooppa on käynyt läpi kaksi sotaa, yhteiskunnan modernisoitumisen ja repiviä luokkaristiriitoja. Sherlock Holmes on selvinnyt näistä kaikista voittajana. Hänessä täytyy siis olla jotakin yleisinhimillistä, yksityistä ja ajatonta. Tärkein tekijä kuolemattomuuteen lienee se, että Holmes on eräs kirjallisuushistorian ristiriitaisimmista hahmoista. Doyle on kirjoittanut salapoliisiinsa monia sellaisia piirteitä, jotka antavat hahmolle särmää ja pudottavat hänet tavallisten kuolevaisten tasolle. Liian täydellisenä, Jumalan kaltaisena yli-ihmisenä Holmes tuskin olisi saavuttanut kirjallisuudessa sitä asemaa, joka hänellä yhä on.

  Inhimilliset tunteet, rakkaus eritoten, ovat Holmesille vieraita. Tohtori Watson kertoo ystävästään: ‘Hänen kylmä, pikkutarkka mutta ihailtavan tasapainoinen mielensä kammoksui kaikkia tunteita, ja sitä aivan erityisesti. Hän oli käsittääkseni kaikkien aikojen järkeily- ja tarkkailukone, mutta rakastajana hän ei olisi ollut kummoinen.’
 - Jo seuraavassa hetkessä tunnekylmyydestään tunnettu Holmes saattaa sekoittaa pakan ja yllättää sekä Watsonin että lukijan lausumalla kesken kiivaimman rikostutkinnan jotakin näin odottamatonta: 'Mielestäni nimenomaan kukat antavat meille varmimman takeen kaitselmuksen hyvyydestä. Kaikki muu: voimamme, halumme ja ruokamme ovat välttämättömiä, jotta ylipäänsä voimme elää. Mutta tämä ruusu on ylimääräistä. Sen tuoksu ja väri ovat elämälle koristusta, eivät ylläpitäjiä. Ainoastaan laupeus antaa ylimääräistä, ja niinpä sanon vielä kerran, että kukat antavat meille toivoa.'
Saattaisiko olla mahdollista, että Watson ei sittenkään ymmärrä täysin ystävänsä tunne-elämää. Holmes on arvoitus - jopa lähimmälle ystävälleen. 

  Toisinaan Holmes putoaa päiviksi täydelliseen apatiaan ja lukittautuu Baker streetin asuntoonsa. Näihin jaksoihin liittyy nykylukijaa hämmentävä piirre: mies käyttää kokaiinia, jota tuohon aikaan oli Englannissa laillisesti saatavilla. Apatiajaksoja seuraa aina kiivas toimintavaihe, jona Holmesin pienet älynystyrät toimivat moitteetta, ulkopuolisten silmin jopa ylikierroksilla. Holmesin tila on vuosien varrella diagnosoitu useampaankin otteeseen, mutta minua kiinnostaa Holmesin luonteenpiirteissä diagnooseja enemmän kuitenkin se, millä hienosti kirjailija kuvaa tätä kompleksista persoonaa. Tuntuu siltä, että tunnekylmyydestään huolimatta (ja ehkä osittain juuri siksi) Holmes haluaisi ymmärtää kanssaihmisiään.  Ehkäpä hän siksi tarkkaileekin heitä niin palavalla innolla, ei ainoastaan arvioidakseen, vaan oppiakseen, ammentaakseen heiltä jotakin, mikä häneltä itseltään ehkä puuttuu. 

 Sir Arthur Conan Doyle kirjoitti Holmesin ja hänen ystävänsä Watsonin seikkailuista neljä romaania ja kuusikymmentä novellia, joista viimeksimainituista on tähän kokoelmaan valittu kolmetoista kappaletta. Novellien tarinat ovat nykylukijan makuun kesyjä ja on pakko myöntää, että toisinaan käväistään tylsistymisenkin puolella. Kokoelman aloittaa maailmanhistorian ensimmäinen Holmes-tarina Böömiläinen skandaali, jossa Holmes kohtaa voittamattoman Irene Adlerin, ensimmäisen ja viimeisen naisen, jota kohtaan hän tuntee jotakin ihailuntapaista. Tarinassa Viimeinen tapaus salapoliisi joutuu vastakkain älykkään arkkivihollisensa Moriartyn kanssa. Vaiherikkaan ja mielenkiintoisen novellin  lopussa Holmesin luullaan kuolleen. Tarinan loppuratkaisu nosti tuon ajan Sherlock-fanien piirissä suuren kohun: yleisön pyynnöstä ja suurella rahamäärällä voideltuna Conan Doyle toi Holmesin takaisin elämään novellissa Autio talo. 
Kokoelman päättävä Viimeinen näytös: Sherlock Holmesin sotapalvelus on ensimmäisen maailmansodan aikoihin kirjoitettu kunnianosoitus ja hyvästijättö vanhenevalle mestarietsivälle.   

  Holmes-novellit ovat varsinaisia downshifting-tarinoita, hitaan elämäntyylin ylistystä. Kertomukset edustavat viktoriaanisen ajan romantiikkaa: Rikoksia ratkotaan kaasulamppujen loisteessa, matkat tehdään hitaasti kiiruhtaen,  joko hevospeleillä tai junalla. Lontoon ensimmäinen puhelinkeskus taisi olla jo näiden tarinoiden aikaan toiminnassa, mutta Sir Arthur Conan Doyle luottaa kertomuksissaan yhä sähkösanomiin ja kirjepostiin. Hyötynäkökohdat ovat Holmesille toissijaisia, hänen valinnoissaan näkyy aito kiinnostus. Tähän viittaa sekin, että Holmes ei näe tarpeelliseksi ottaa työstään kunniaa, vaan antaa sen ilomielin Komisario Lestradelle. Watsonin muistiinpanot tulevat kyllä aikanaan kertomaan maailmalle totuuden…

  Miksi minä tartuin juuri nyt Sherlock Holmesin tarinoihin? Syy on yksinkertainen, minut houkutteli siihen pari kolme viikkoa sitten jatkunut Uusi Sherlock -sarja, joka onnistuu venyttämään Holmesin persoonaa kohti nykyaikaa niin, että etsivän persoona ja tarinoiden filosofinen puoli säilyvät muuttumattomina. Uusi Sherlock on mainio osoitus siitä, että  moniulotteiseksi rakennettu, mielenkiintoinen fiktiohahmo kestää uudet, radikaalitkin tulkinnat. Ihana Benedict Cumberbatch tuo taas jotakin aivan uutta muun muassa hienon Jeremy Brettin esittämään Holmesiin.  Pienenä knoppitietona kerron, että Cumberbatch on jo seitsemäskymmenesviides näyttelijä, joka on hypännyt mestarisalapoliisin saappaisiin (ja tässä luvussa ovat mukana ainoastaan elokuvat ja tv-sarjat, näyttämöversioiden määrä tuskin on edes tiedossa).

Olen käyttänyt tämän jutun lähteenä myös Wikipediaa ja Helsingin sanomien artikkelia Sherlock, hän elää! (HS 17.1.2014). 

Sherlock Holmesin parhaita on luettu myös täällä: Tarinoiden taikaa 

Alice Munro: Kallis elämä

Alice Munro: Kallis elämä  (Dear Life, 2012) 319 s.
Kustantaja: Tammi, 2013
Suomentanut Kristiina Rikman
Lukulainassa

“Tärkeintä on olla onnellinen”, hän sanoi. “Muusta ei ole väliä. Kokeile sitä. Pystyt kyllä. Se tekee elämästä helpompaa ja helpompaa. Eikä sillä ole mitään tekemistä olosuhteiden kanssa. Et usko, miten hyvältä se tuntuu. Hyväksy kaikki ja sitten tragedia katoaa. Tai vähenee, ja sinä kuljet taipaleesi kevein askelin.”

    Vuoden 2013 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaja, novellisti Alice Munro on ollut minulle tähän saakka tuntematon nimi, sillä en (muutamaa klassikkoa lukuun ottamatta) ole juurikaan perehtynyt novellitaiteeseen. Nobel-hälinän herättelemänä tartuin Munron uusimpaan kokoelmaan ja ihastuin uuteen kirjailijatuttavuuteeni heti.
 
   Munron teksti on vähäeleistä, toisin paikoin toteavuuteen asti pelkistettyä. Näistä viileistä määritelmistä huolimatta kertomuksissa, joiksi Munro novellejaan haluaa nimitettävän, on paljon inhimillistä tarttumapintaa: ihmisen ääni kuuluu vahvana, kertomusten henkilöt ovat lihaa ja verta, he voisivat olla periaatteessa keitä tahansa meistä, kuin särösieluisia lapsia ihmettelemässä mitä elämällään tekisivät.

  Kokoelman kertomuksilla on tumma pohjavirta. Elämä leikittelee sattumilla, joskus julmastikin: joku saa aina tyhjän arvan, joku sysätään aina yhteisönsä ulkopuolelle, toisinaan aivan naurettavan pienestä syystä. Yleisistä normeista poikkeaminen, olipa tuo poikkeama järkevästi ajatellen miten merkityksetön tahansa, riittää aiheuttamaan tunteen toiseudesta. Elämän ajoittainen traagisuus tulee näissä kertomuksissa esiin eleettömästi, ilman yhtäkään turhaa sanaa. On kuin Munro yksinkertaisesti kehottaisi meitä avaamaan silmämme ja katsomaan kaikessa rauhassa, millainen on se maailma, jossa kuin sattuman oikusta elämme. Tummista sävyistä huolimatta Munro ei kuitenkaan johdata lukijaansa epätoivon suohon, sillä minä näen kertomuksissa myös mahdollisuuden siemenen: nämä ihmiset osaavat antautua sattumalle, ottavat hetkistä kiinni ja lentävät usein sinne minne tuuli heidät kuljettaa, olkoonkin, että työntövoimana toimii ennemminkin pelko kuin seikkailunhalu. Onni saattaa löytyä tänään tai huomenna, ehkäpä jo seuraavan kulman takaa tulee vastaan jotain, johon voisi hetkiseksi kiinnittyä. Ehkä. Niin, tuossa toivon pilkahduksessakin soi pieni surullinen sydänsävel...

   Saatuani kokoelman loppuun, en malttanut heittää sitä heti käsistäni, vaan luin muutaman kertomuksen uudelleen. Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta Munron teksti on kaleidoskooppimaisen monisärmäistä ja muuntuvaa, mikä on aina varma merkki siitä, että kertomukset kestävät sekä aikaa että lukemattomia 'uudelleenkohtaamisia’. Näihin novelleihin palasin tällä kertaa:

    - Juna - Kuvaus irrallisuudesta ja kohtaamisista keskellä ei mitään.

    - Amundsen - Keuhkotautiparantolan lääkärin ja nuoren opettajattaren suhteesta kertova novelli nousi yhdeksi vaikuttavimmista lukemistani rakkauskertomuksista. 

  -  Sorakuoppa - Perhetragedia pienen tytön silmin.

  - Järvi näköetäisyydellä - Naisen matka tuntemattomaan kaupunkiin etsimään muistisairauksiin perehtynyttä erikoislääkäriä. 

  - Corrie -  Kaksoiselämää.

  - Ylpeys - Elämäänsä sivusta seuraavan miehen ja rikkaan tyttörukan välisestä ystävyydestä.

 Ja kokoelman neljä viimeistä, omaelämäkerrallista kertomusta, jotka antavat viitteitä siitä miksi ja miten nuoresta Alicesta tuli Alice Munro, jumalaisen taitava sanankäyttäjä ja taiteilija:

 - Silmä,- Yö, - Äänet ja kokoelman päättävä, huikea Kallis elämä.

  Mikä vähäeleinen kauneus näihin pieniin kertomuksiin sisältyykään, koko elämä! Kokoelma toimi ainakin omalla kohdallani kuin viileä ja virkistävä kevätsade: paljon sielun ja mielen pohjalle kerääntynyttä vanhaa, kirjallista kuonaa huuhtoutui tämän lukukokemuksen myötä pois. Itseasiassa kokemus oli niin voimakas, että kerronta siirtyi ensimmäisenä yönä uniinikin. Se on jotakin, mitä ei aikoihin tapahtunut.

  Kallis elämä -kokoelma täytti myös yhden tärkeimmistä hienolle lukukokemukselle asettamistani kriteereistä: kirjailija ei päästänyt lukijaansa helpolla, hän antoi minulle sekä haastetta, että löytämisen, tajuamisen riemua. On ihanaa, että kirjailija ei pureskele tekstiään lukijalle valmiiksi. Tämä luottamus niin lukijaan kuin omiin kirjailijakykyihin saattaa selittää myös sen, miksi Munro ei halua esiintyä julkisuudessa ja on kitsas antamaan haastatteluja: hän ei halua selitellä, esitellä eikä analysoida teoksiaan, kirjoittaminen riittää.  

  82 vuotta täyttänyt Alice Munro on kertonut päättävänsä kirjallisen uransa tähän Kallis elämä -kokoelmaan. Hänen seitsemästätoista kokoelmastaan on suomennettu yhdeksän. Toivon hartaasti, että suomennostyö jatkuu. Syvä niiaus ja kiitos paitsi itselleen Alice Munrolle, myös hänen hienolle suomentajalleen Kristiina Rikmanille!

 Kokoelma on jakanut lukijoiden mielipiteitä. Mietteitä Kalliista elämästä löytyy  muun muassa näistä blogeista: Annelin lukuvinkit, Eniten minua kiinnostaa tie, Ja kaikkea muuta,  Kirjabrunssi, Opuscolo, Sinisen linnan kirjasto ja  Tea with Anna Karenina.