Chigozie Obioma: Kalamiehet

Veljekset kuin ilvekset. Tai kuin juuristaan yhteen kasvaneet, toisiaan ruokkivat ja suojaavat puut. Niin kiinni toisissaan he olivat, että jos yhteen sattui, kaikki älähtivät.

En ollut koskaan elänyt ilman veljiäni. Olin varttunut seuraten kaikessa heidän esimerkkiään, ja lapsuuteni oli toisinto heidän varhaisista vaiheistaan. En ollut koskaan tehnyt mitään ilman heitä - varsinkaan ilman Obembea, joka oli imenyt paljon viisautta kahdelta vanhimmalta ja laajentanut tietämystään kirjojen avulla. Olin täysin riippuvainen heistä. Olin elänyt heidän kanssaan, luottanut heihin niin paljon, ettei mielessäni ollut koskaan muotoutunut yhtään konkreettista ajatusta, joka ei olisi ensin kulkenut heidän kauttaan...

  Neljä veljestä, teini-ikään ehtineet Ikenna ja Boja, sekä hiukan nuoremmat Obembe ja Benjamin (joka toimii tämän tarinan kertojana), elävät Akuressa, Lounais-Nigerian suurimmassa kaupungissa yhdessä isänsä,  äitinsä ja kahden nuoremman sisaruksensa kanssa. Eletään 1990-luvun loppua, maan poliittinen tilanne on epävakaa ja räjähdysaltis. Veljesten päivät kuluvat koulussa ja kolttosissa, mutta kotona vallitsee kova kuri: koulutuksen ja sivistyksen autuaaksitekevään voimaan uskova, Nigerian keskuspankissa työskentelevä isä,kasvattaa poikiaan äärettömän kovalla kädellä ja lehmännahkaisella köydenpätkällä. Poikien on päästävä eteenpäin, ehkä ulkomaille saakka, lääkäreiksi, tuomareiksi ja professoreiksi, niin on isä päättänyt, eikä tavoitteita hänen mielestään saavuteta palloa potkimalla, saati keppostelemalla. Heidän äitinsä taas - hän uskoo kasvatuksessaan tarinoiden voimaan. Äiti käärii lapsensa opettavaisiin ja suojeleviin taruihin, uskomuksiin, kielikuviin, jotka kumpuavat syvältä Nigerian historiasta. Äiti on haukankasvattaja, joka seisoo kukkulalla vahdissa ja yrittää pitää kaiken pahan loitolla lapsistaan...

  Kun keskuspankki siirtää isän työt pohjoiseen, haukankasvattaja jää poikastensa kanssa yksin. Tarinat ja uskomukset nousevat veljesten elämässä nyt entistä suurempaan rooliin. Ankaran isän poissa ollessa veljekset tekevät uhkarohkeita kalastusretkiä kielletylle, pahaenteisyyttä tulvivalle joelle. Täällä he kohtaavat mieleltään vakavasti sairastuneen, kaupunkilaisten keskuudessa epämääräistä kulttimainetta saavuttaneen maankiertäjän. Hullu Abulu langettaa veljesten ylle ennustuksen, joka sysää koko perheen ylitsepääsemättömältä tuntuvaan kriisiin.  Obioma heittää ilmoille universaalin kysymyksen: voiko tragediasta koskaan selvitä ehjin nahoin ja avoimin sydämin? Mitä jää jäljelle, kun yhteiset juuret ja unelmat murtuvat?

  Chigozie Obioman Kalamiehet on ensimmäisen kosketukseni nigerialaiseen kirjallisuuteen. Omaääninen, vahva teos saa voimansa Länsi-Afrikkalaisesta, huikeasta tarinankerrontaperinteestä: Obioma marinoi teoksensa vanhoilla afrikkalaisilla taruilla, uskomuksilla ja kielikuvilla, jotka kaikesta päättäen yhä vieläkin ovat osa maan jokapäiväistä elämää. Obioma taiteilee perinteisten nigerialaisten ja Euroopasta saapuneiden arvojen kaltevalla rajapinnalla: veljesten yhteiset juuret - heidän sielunsa - ovat kiinni Nigerian tarinoissa, samalla kun heidän toinen puolensa näyttää kurkottavan jo täysin toisenlaisiin svääreihin. Uusi ja vanha Nigeria kulkevat tarinassa kuitenkin ihmeellisen sopuisasti rinnakkain: tuntuu siltä, että taruihin perustuvat uskomukset ja moderni maailmankuva ilmentäisivät täällä vain todellisuuden eri puolia, miltei tasapuolisesti.

Tuo sama 'laajennettu maailmankuva' näkyy mielestäni hyvin myös siinä tavassa, jolla nigerialaiset näyttävät suhtautuvan moniin kieliinsä. Agwun perheessä puhutaan sekä englantia että igbon kieltä ja niitä kumpaakin käytetään luontevasti muunnellen, joskus kesken lausettakin kieltä vaihtaen. Ei liene epäselvää, kumpaa kieltä äiti, suuri haukankasvattaja, käyttää läksyttäessään poikasiaan, tai kummalla kielellä isä maalailee lapsilleen kuvia heidän huikeista tulevaisuudennäkymistään akateemisessa maailmassa.

  Kalamiehet on huikean moniulotteinen romaani. Se on kertomus täydellisyyttä hipovasta veljesrakkaudesta, perheen epätoivosta  ja suunnattomasta voimasta. Se on nuoren Benjaminin ja hänen veljiensä kasvukertomus, tarina pojan karikkoisesta tiestä lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle. Teoksen pääkertomus on traaginen, mutta Obaman kerronta ei huku melankoliaan vaan oikeastaan ihan päinvastoin, maistoin siinä kirpeää, hyvää tekevää raikkautta. Vaikka syksy on vielä alkutekijöissään, uskallan jo nyt ennustaa teoksen nousevan yhdeksi tämän kirjavuoteni 'tapauksista'.

**Akuressa syntyneen  Chigozie  Obioman valtavan arvostelumenestykseen yltänyt  esikoisteos Kalamiehet pääsi arvostetun kirjallisuuspalkinnon Man Booker Prizen vuoden 2015 lyhytlistalle. Paljon matkustellut  Obioma asuu tällä hetkellä Yhdysvalloissa ja opettaa luovaa kirjoittamista Nebraskan yliopistossa.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

 Muualla blogeissa: Kartanon kruunaamaton lukija, Kirja vieköön, Kirjojen keskellä,  Kulttuuri kukoistaa,  Lukutoukan kulttuuriblogi, Mari A:n kirjablogi, Mummo matkalla ja Reader, why did I marry him?

Chigozie Obioma: Kalamiehet (The Fishermen, 2015)
Atena 2016
Suomentanut Heli Naski
Alkuperäiskieli: englanti

Alex Capus: Léon ja Louise

Alex Capus: Léon ja Louise (Léon und Louise, 2011) 309 s.
Kustantaja: Atena 2012
Suomentanut Heli Naski

'Huomenaamulla annan tämän kirjeen lähetille ja sitten se on menoa. Kumma kyllä, vaikka siinä ei olekaan mitään järkeä, sydämessäni kaikki tuntuu aivan selvältä. Juuri siksi, etten tiedä, mihin tämä laiva minut vie, minulla on petollinen tunne, että maailma on minulle avoin, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa...-- Mitä sitten tapahtuukin, se ei voi olla pahempaa kuin kuolema...

   17-vuotias Cherbourgilaisnuorukainen Léon Le Gall on kyllästynyt koulunkäyntiin ja viettää päivänsä  rentoillen meren rannalla ystäviensä kanssa, aaltojen kuljettamaa hylkytavaraa etsiskellen ja pikkuruisella, parhaat päivänsä nähneellä löytöjollalla purjehtien. Kotona moisesta lorvinnasta ei tietenkään pidetä, semminkin kun Léonin maanmiehet taistelevat samaan aikaan Ranskan kunnian  puolesta veriseksi hurmettuneilla taistelukentillä. Rajun yhteenoton jälkeen Leon pakkaa tavaransa pahviseen matkalaukkuun, hyppää pyöränsä selkään ja lähtee polkemaan kohti uutta, vapaampaa huomista, joka tarkoittaa, ei enempää eikä vähempää kuin kansallisen työpalvelun kautta saatua tointa sähköttäjän apulaisena kaukana sisämaassa. On vuosi 1918, Eurooppa kouristelee vuosisadan ensimmäisessä hulluuskohtauksessaan, mutta on jotakin, mitä sodat eivät koskaan kykene murskaamaan: matkallaan kohti uutta elämää Léon kohtaa ensirakkautensa.

   'Hän näki vanhaa, melko ruosteista miesten polkupyörää ajavan nuoren naisen, joka istui satulassa selkä suorana ja lähestyi kovaa vauhtia. --- Léon katsoi tytön perään, kun tämä kirskunan hiljentyessä pieneni pienenemistään laajalla tasangolla ja lopulta hävisi kohdassa, jossa kahdessa rivissä kasvavat plataanipuut hiipuivat horisonttiin. Siinäpä vasta erikoinen tyttö. Kesakoita ja paksu tumma tukka, joka oli nyrhitty (kenties omin käsin) takaa niin, että se ulottui tasapitkänä korvannipukasta toiseen. --- Herttainen hymy. Pienet, valkeat hampaat ja veikeä rako etuhampaiden välissä...'

  Kuinka nopeasti rakkaus syttyykään! Léonin onneksi hän tapaa tytön uudelleen määränpäässään, pienessä Saint-Luc-sur-Marnessa, jonne Louise (Leon saa viimein tietää tuon maailman viehkeimmän olennon nimenkin) on itsekin muuttanut vasta äskettäin. Ja Léonin hyvä onni näyttää yhä vain jatkuvan: ihana, iloinen, sanavalmis ja omapäinen Louise osoittaa kiinnostusta poikaa kohtaan ja pian nuo kaksi ovat erottamattomia.
Polkupyörämatka meren ääreen muuttaa hetkessä rakastavaisten kohtalon: Ensimmäisen maailmansodan viimeisenä taistelupäivänä Léon ja Louise ajautuvat saksalaisten tykistötulitukseen ja joutuvat eroon toisistaan. Uutteratkaan etsinnät eivät tuota tulosta, nuorten ensirakkaus näyttää siirtyneen unien ja ikuisuuden tuolle puolen, missä aika ja muistot kultaavat heidän tunteensa sadunhohteiseksi, menetetyksi ja - ehkä juuri tuon seikan tähden - ainoaksi oikeaksi rakkaudeksi.

  Kymmenisen vuotta myöhemmin Léon on pariisilaistunut ja avioitunut perheellinen mies. Elämä sujuu suhteellisen mukavasti perheen parissa ja uudessa toimessa Poliisin rikoskemian osastolla. Sillon tällöin Léon havahtuu ikävöimään merta ja unohtumatonta ensirakkauttaan, Louise Janvieria, tämän ilkikurista hymyä ja rakoa hampaiden välissä, jopa tytön tapaa tupakoida... Mitä olisi tapahtunut, jos Léon ei olisi tuona kohtalokaana päivänä ajanut pyörällään pommikuoppaan, jos hän ei olisi jäänyt Louisesta jälkeen ja he olisivat ehtineet tykkitulen alta turvaan. Olisivatko he nyt naimisissa, onnellisia, olisiko heillä lapsia... Palatessaan eräänä tuiki tavallisena päivänä töistä kotiin, Léon kokee järkytyksen: hänet ohittavan metrolinjan ikkunassa vilahtaa jotakin vaarallisen tuttua...

  
  Léonin ja Louisin tarina on juuri sellainen hiukan huokailuttava, klassinen rakkauskertomus, jossa nuoruuden ensirakkaus saa ylleen ylimaallista hohdetta. Tällä tarinalla on kuitenkin vankka todellisuuspohja: se perustuu kirjan kirjoittaneen Alex Capusin isoisän jäämistöstä löytyneisiin kirjeisiin ja kertoo tämän elämäntarinan. Silkkihansikkain, luulen, sillä  Capus on jättänyt Léonin persoonan hieman yksiulotteiseksi: mies on kovin hyveellinen, kunnollinen ja kirjan tapahtumat huomioon ottaen myös pikkuisen tahdoton. Ainoaksi hänen luonteensa nurjempaa puolta esitteleväksi kohtaukseksi jää nuoruudenaikainen yhteenotto isän kanssa. Toki saattaa olla niin, että isoisä on  ihan oikeastikin ollut harvinaisen pehmeäluonteinen mies, mutta silti jokin pala tuntuu puuttuvan. Muista henkilöistä särmää sen sijaan löytyy: Louisen omapäinen, hurjahko elämänasenne tulee tarinassa hyvin esiin, ja Capusin vahvalla, perhettään rakastavalla isoäidillä, jota tässä kertomuksessa kutsutaan Yvonneksi, on miehestään poiketen luonteesssaan hyvinkin erilaisia puolia, jotka kaikki saavat kertomuksessa tilaa.

 Capus tuo romaaniin tarpeellista lisäpotkua liittämällä isoisänsä kertomuksen osaksi Euroopan 1900-luvun myllerryksiä. Erityisesti toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia valotetaan mielenkiintoisesti tavallisten pariisilaisten näkökulmasta. Sota tulee jo lähelle, kultavarantoja kuljetetaan kiireellä turvaan, virallisia asiapapereita tuhotaan, ruokatavaroiden hamstraus on käynnissä... Kun pelätyin sitten tapahtuu, kun saksalaisten marssi antautuneeseen Pariisiin alkaa, on se petollisen tyyni ja rauhallinen. Pariisin poliisilaitoksen palveluksessa työskentelevä hyväsydäminen Léon joutuu saksalaisten pelaamaan pehmeään ansaan ja huimapäinen Louise pakenee vihollisjoukkoja mukanaan tonneittain ranskalaista, belgialaista ja puolalaista kultaa... 

Vuonna 1961 syntynyt Alex Capus on kotimaassaan Sveitsissä tunnustettu ja useasti palkittu kirjailija. Hänen teoksiaan on käännetty kymmenelle kielelle. Léon ja Louise on ensimmäinen suomennos hänen runsaasta tuotannostaan. Huomasin vasta tätä juttua kirjoittaessani, että sveitsiläis-ranskalainen Capus kirjoittaa teoksensa saksaksi! 
Léon ja Louise on mielestäni kelpo lukuromaani. Se on sydämeltään kepeästi ja ehkä hiukan siloitellenkin kerrottu rakkauskertomus, mutta onneksi Capus on uskaltanut pirskauttaa isoisänsä hempeähköön tarinaan myös hitusen verran sitruunaa ja pippuria! 

  Léonin ja Louisen tarinaa on luettu ahkerasti kirjablogeissa - muun muassa täällä: Eniten minua kiinnostaa tie, Järjellä ja tunteella, Kirsinkirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa, Le Masque Rouge, Leena Lumi,  Luettua, Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua, Mari A:n kirjablogi ja Mustikkakummun Anna.

 ¤ Osallistun tällä romaanilla Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.