Marianna Kurtto: Tristania

Tristania on tarina saaresta ja sen ihmisistä, etäisyyksistä, kaipuusta pois ja takaisin, vapaudenkaipuusta, rakkaudenkaipuusta, haluista, joita on vaikeaa sovittaa saumattomasti yhteen ihmiselämään...

Britannialle kuuluva pieni, tuliperäinen  Tristan da Cunhan saari sijaitsee keskellä Atlantin valtamerta, kaukana kaikesta, niin kaukana, että lähimmälle asutulle saarelle Saint Helenalle on matkaa yli 2000 kilometriä. Saaren voi etsiä riittävän tarkalta kartalta, juoksuttamalla katsettaan eteläisellä Atlantilla Afrikan mantereen ja Etelä-Amerikan keskivaiheilla. Vielä kirjaa aloittaessani luulin saaren olevan kuvitteellinen, jonkinlainen Kurton mielikuvituksessaan kehittelemä eteläinen vastine pohjoisen Ultima Thulelle. Sitten hoksasin kääntyä Wikipedian puoleen.

Marianna Kurtto kuvaa Tristanian elämänmenoa lyyrisesti, herkällä korvalla ja sydämellä.  Sadunomainen tunnelma yhdistettynä tarinan painaviin pohjavirtoihin luo teoksesta uniikin ja omarytmisen. Kaikesta huomaa, että luen runoilijan kirjoittamaa proosaa: ennen Tristania -esikoisromaaniaan Kurtto on julkaissut viisi runokokoelmaa.

Tarinan Tristan da Cunha ja sen asukkaat elävät täydellisessä symbioosissa, muodostavat yhden, jakamattoman kokonaisuuden, niin kuin saari olisi synnyttänyt asukkaansa ja vihreillä rinteillä vapaana vaeltavat lampaatkin itse, syökseneen heidät sisuksistaan aivan kuin elävä olento synnyttää lapsensa. Ja he kaikki - melkein kaikki - tuntevat olevansa juuri oikealla paikallaan, juurtuneensa sinne minne heidän on määrä juurtua. Heidän kotinsa on täällä, rauhalliseksi tiedetyn  tulivuoren sylissä...

Kurtto vie lukijansa tristanilaisten elämään, lähelle heidän merensinistä, kalastaja-aluksilta ja auringolta tuoksuvaa arkeaan. Kaiken alla kytevät kuitenkin ihmiselämän väistämättömät pimeät puolet,  ristiriidat ja tunteet, joita saarelaiset ovat oppineet väistämään ja kätkemään. Lukija ui tristanilaiseen mielenmaisemaan helposti, tunnistaa heissä palasen itseään, näkee heidän kasvoiltaan omien tunteidensa ja hiljaisuuksiensa varjot.

Kurtto tuo tarinansa keskiöön Lisen, Larsin ja pienen, vakavamielisen, ikäistään kypsemmän Jon-pojan. Toisin kuin saaren muut miehet, Lars rakastaa kulkemista, ja on siksi pitkiä aikoja poissa kotoa seilatessaan rahtilaivojen mukana kauas meren takaisille rannoille. Vaellusvietti  vaivaa häntä  kenkään eksyneen kiven lailla, siksi on lähdettävä, jätettävä Lise ja Jon odottamaan hänen paluutaan, ja tähän asti hän on palannut - ennemmin tai myöhemmin...

Pelkän lähdön hurman lisäksi on muutakin: on tapahtumia ja tunteita, joita he eivät kykene sanoittamaan toisilleen, on odotuksia, joita he eivät kykene täyttämään. näkymättömäksi vaiettu juopa Lisen ja Larsin välillä vetää heitä vastustamattomasti erilleen, siksi lähtö tuo helpotuksen kummallekin heistä, vaikka sitäkään  tunnetta he eivät toisilleen - eivätkä itselleen -  myönnä.

Tulee päivä, jolloin Lars ei enää tahdo palata maailmalta kotiin. Päivä jona hän astuu lontoolaiseen kukkakauppaan ja kohtaa katseen, joka varastaa hänen huomionsa, pyytää jäämään. Uusi elämä tuntuu helpottavalta.

Mutta lopulta, silti, tyhjyys. 

Pieni uutinen sanomalehdessä repii kaiken avoimeksi: kotisaaren tulivuorisydän on herännyt pitkästä unestaan, asukkaita evakuoidaan ja saarelaisia on kateissa. Lontoosta on Tristan da Cunhalle puolen maailman matka...

Rakastuin syvästi Marianna Kurton tekstiin. Se on soljuvaa, se hengittää tristanilaisten tavoin merta ja tuulta, äärettömyyttä. Kurtto näyttää, kuinka suurista asioista voi kertoa maailman herkimmillä nyansseilla.
Erityisen ihanan lukukokemuksen Tristaniasta tekee se, että teoksen monet tasot avautuvat lukijalleen vasta ajan myötä. Minä palasin saarelle vielä päiviä sen jälkeen, kun olin sulkenut kirjan.

Tristaniasta muualla blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie,  Kirja vieköön,  Kulttuuri kukoistaa,  Lumiomena, Tekstiluola ja Täysien sivujen nautinto.


Marianne Kurtto: Tristania
Wsoy 2017

Sadie Jones: Kotiinpaluu

"Siinähän te olette", Dicky sanoi hymyillen.
"Katsopa", Tamsin sanoi, "kissanpentusi on täällä. En tiedä miten se taas pääsi sisään. Olen leikkinyt sen kanssa. Härnää sitä tällä, se tykkää siitä."
Tamsin päästi irti Kitin kädestä ja poimi lattialta Clairen villalankavyyhden. Hän ojensi sen Kitille, joka tarttui siihen ja asettui lattialle kissanpennun viereen, lähelle äitiään. Tamsin ja Dicky vilkaisivat toisiaan. Tamsin hymyili hieman, ja Dicky nyökkäsi ja palasi sanomalehtensä pariin. Perhe istui olohuoneessa ja odotti että illallinen olisi valmis.

Yllä oleva kohtaus noudattelee miltei täydellsesti ikonisiksi muodostuneita mielikuviamme onnellisesta perhe-elämästä: kaikki näyttää olevan hyvin,  paremmin kuin hyvin, ja juuri siinä piilee kohtauksen suuri traagisuus.

Vain hetkeä aiemmin lukija on saanut todistaa kuinka perheen isä, tuo suopeasti hymyilevä ja lehteensä uppoutuva Dicky, on hakannut varhaisteini-ikäisen tyttärensä Kitin miltei sairaalakuntoon. Hän hallinnoi väkivallalla myös toista tytärtään Tamsia ja vaimoaan Clairea, mutta varoo aina jättämästä heihin näkyviä jälkiä.

Kohtaus tiivistää Kotiinpaluun ydinteeman: jokaiseen yhteisöön, olivatpa ne miten suuria tai pieniä tahansa, sisältyy aina vallan väärinkäytön mahdollisuus. Nokkimisjärjestykset liitettyinä sosiaaliseen statuksen ja kasvojen menettämisen pelkoon ovat vaarallinen yhdistelmä, joka saa ruutinsa ihmismielen synkimmistä pelon syvänteistä, niin myös tässä kertomuksessa. Sosiaalisen paineen alla saatamme ummistaa silmämme asioilta, jotka joissakin toisissa olosuhteissa näyttäytyisivät meille silkkana hulluutena.

Jones kietoo tarinansa kahden ylempää keskiluokkaa edustavan  perheen ympärille. Äsken tapaamamme hirviömäisen Dicky Carmichaelin alaisen Gilbert Aldridge perhe koostuu uudesta nuoresta vaimosta ja Lewis-pojasta, josta on vuosien mittaan kehkeytynyt kulmakunnan pelätyin nuorimies. Hänen isänsä yrittää  säilyttää kasvojaan ja huteraa sosiaalista statustaan, vaikka on selvää että korttitalo on luhistumaisillaan.

Traagisessa onnettomuudessa äitinsä menettänyt 19-vuotias Lewis nousee tarinan keskiöön. Poika on jäänyt yksin ja alkanut oirehtia, koska isä on kieltäytynyt näkemästä poikansa surua - ja siinä sivussa kieltänyt ehkä myös omat tunteensa - ja myöhemmin, asioiden luisuessa yhä pahempaan suuntaan, on liian myöhäistä etsiä yhteistä säveltä.

Jones seuraa Lewisin rosoista, vastoinkäymisillä reunustettua elämänpolkua kosketusetäisyydeltä. Kahden perheen, Carmichaelien ja Aldridgejen tiet risteävät tarinassa monella tasolla. Sovitusta haetaan, mutta saavutetaanko sitä koskaan?

  Brittiläinen, käsikirjoittajanakin toimiva Sadie Jones tietää, kuinka kirjoitetaan lukijoita vetävä teos. Näin totesin luettuani pari vuotta sitten hänen ensimmäisen suomennoksensa Ehkä rakkaus oli totta ja saman voin todeta myös Kotiinpaluun kohdalla.
Jonesin käsikirjoittajatausta näkyy hänen kaunokirjallisessa tekstissään: tuossa äsken mainitsemassani jutussa kirjoitin asiasta näin: "Myös roolitus pelaa: jokainen romaanin neljästä päähenkilöstä kuvastaa oivallisella tavalla ihmismielen eri kerroksia."Tässä piilee myös Jonesin heikkous: tuntuu kuin hän asettaisi henkilönsä näyttämölle ja näkisi heidät enemmänkin 'lihallistettuina' ideoina ja ajatuksina kuin ihmisinä. Metodissa ei olisi sinänsä mitään vikaa, kunhan saumat eivät näkyisi ihan näin selvästi. Näyttämöllisyys tulee esiin erityisesti Lewisin hahmossa, jonka Jones on ladannut täyteen tarkoitushakuisia intentioita. Harvoin peräänkuulutan teosten uskottavuutta, mutta nyt sille olisi ollut tarvetta.

Kotiinpaluulla oli hyvät hetkensä ja jo niiden vuoksi tämä teos kannatti lukea. Mielenkiinnolla odotan Jonesin tulevaa tuotantoa ja toivon että hän jossain vaiheessa malttaa jättää käsikirjoittajan viittansa narikkaan. Sitä odotellessa.


Sadie Jones: Kotiinpaluu (The Outcast, 2008)
Otava 2016
Suomentanut Marianna Kurtto
Alkuperäiskieli: englanti

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

  Olisiko tässä kevään ja tulevan (toivottavasti lämpimän) kesän 2015 hittiromaani?
Speksit nimittäin ovat enemmän kuin kohdallaan: romaanissa eletään (juuri nyt äärimmäisen trendikästä) kuuskyt-seitkytlukujen vaihdetta Lontoossa, pukeudutaan turkismaksitakkeihin ja minareihin, ajetaan kuplavolkkarilla nimeltä Janis, kuunnellaan Bobia kynttilänvalossa, juhlitaan Riojan voimin aamuun ja ollaan vielä niin viattomia - siitäkin huolimatta, että maailma vaatii haltuunottoa, kokeiluja, tippumista korkealta ja kovaa.

  Kolme nuorta ihmistä, Luke, Leigh ja Paul, etsivät tässä keskeneräisessä maailmassa itseään ja löytävät toisensa, kietoutuvat yhdeksi  ja tulevat toistensa kautta joksikin enemmäksi. Luke on liima, joka pitää heidän kolmipäisen, alati liikkeessä olevan olentonsa kasassa. Ihana, kiltti, lahjakas, arvoituksellinen Luke, jonka sisällä kuohuvat demonit ja elämännälkä tekevät hänestä moraalisäännöistä  piittaamattoman luonnonvoiman.  Teatteria rakastava Luke hakkaa kirjoituskoneensa näppäimistöllä maailmaa ja itseään uusiksi, kirjoittaa silkasta kirjoittamisen himosta vailla halua nähdä tekstinsä jonkun toisen esittämänä. Paul, joka on jo pitkään haaveillut teatterituottajan urasta, ottaa Luken siipiensä suojaan. Siipien, jotka ovat vielä kovin nuoret ja läpikuultavat...

  Kolmikko perustaa underground-teatterin, sillä  unelmat on saatava lentoon! Edessä häämöttävät pitkät, yöhön venyvät työpäivät, juhlat, castingit, vatsaperhoset ennen ensi-iltaa. Tämä on aikaa ennen otsikoita, kuuluisuutta, maailmanvalloitusta. Suloista, hellää, kirkasta aikaa, joka tuntuu liittävän heidät ikuisesti toisiinsa...
Kolmikon välille syntynyttä herkkää tasapainoa horjuttaa kaunis, nuori näyttelijätär Nina, joka Luken tavoin painii omasta henkilöhistoriastaan nousevien demoniensa kanssa. Nina on eksyksissä, hän haluaa kaiken mutta on samaan aikaan menettämäisillään itsensä ja kantaa tästä syystä aina  mukanaan tuhon mahdollisuutta kun taas Leigh, tulisielu, toimii tarinan tasapainottajana:  tuo taakka osuu hänen harteilleen kuin luonnostaan, sillä hän käy itse jatkuvaa ja  periaatteessa hyvin moraalistakin kamppailua realiteettien ja  omien tunteidensa välillä.
Monipuoliset henkilökuvaukset ovat mielestäni tämän kirjan parasta antia.

  Brittiläinen, käsikirjoittajanakin toimiva Sadie Jones tietää, kuinka kirjoitetaan vetävää, sulavasti etenevää ja viihdyttävää tekstiä. Myös roolitus pelaa: jokainen romaanin neljästä päähenkilöstä kuvastaa oivallisella tavalla ihmismielen eri kerroksia. Tarinan kaari on ehjä ja hyvin rakennettu. Itse tarina on jollakin tavoin niin suloinen ja viaton, että jouduin lukiessani useammin kuin kerran miettimään, olivatko 60-70 -luvut todellakin näin 'puhtoista aikaa' vai onko tämä kerronnan viehättävä siloisuus ja suloisuus kirjailijan tietoinen tyylivalinta. Ehkä rakkaus oli totta on hyvin hellästi henkilöihinsä katsova, puhdasverinen ja hyvin viihdyttävä rakkauskertomus. Omaan lukumakuuni romaani olisi kaivannut himpun verran lisää särmää: kirjan maukas alkuasetelma ja äärimmäisellä tarkkuudella rakennetut henkilöhahmot olisivat mielestäni kestäneet (jopa vaatineet) kirjailijalta hiukan uskaliampaa, rouheampaa otetta. Silloin olisin rakastunut tähän kirjaan päättömästi. Vaikka hullu rakkaus jäi tällä kertaa syttymättä, viihdyin kirjan seurassa kuitenkin paremmin kuin hyvin, siksi taitava kirjailija Sadie Jones on.

  He eivät puhuneet. He olivat vierekkäin, eikä se tuntunut tarkoitetulta. Se ei tuntunut kohtalolta. Sitä ei ollut kirjoitettu. 

  Taannoin lukemassani Hesarin jutussa Sadie Jones lupasi tarinalleen jatkoa jopa kahden uuden kirjan verran. Toivon, että Jones ottaa seuraavia osia naputellessaan silkkihansikkaansa pois ja antaa sormenpäidensä vuotaa verta näiden upeiden ihmisten tähden. Odotan seuraavilta osilta paljon, sillä tässä tarinassa on huimasti potentiaalia!
Kirjailijatar on muokannut trilogian ensimmäisestä osasta BBC:llä jo tämän vuoden puolella nähtävän tv-sovituksen. Nähtäväksi jää, tuoko joku kanava Falloutin Suomeen.

Romaanista löytyy lisää juttuja... muun muassa täältä: Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi, Luetut, lukemattomat, Lumiomena, Mari A:n kirjablogi ja Reader, why did  I marry him.

** Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.


Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta (Fallout, 2014)
Otava 2015, 419 s.
Suomentanut Marianna Kurtto
Alkuperäiskieli: englanti