Pirstaleiden melodia: Mirjami Sirén

 Pirstaleiden melodia: Mirjami Sirén. Myllylahti 2025 

Kansi: Karin Niemi

"Pirstaleiden melodia on nuorille suunnattu urbaani fantasiatarina musiikista, tunteista ja vaarallisista paikoista.

'Musiikki jatkuu ja jatkuu, välillä vaimenee hiukan, sitten kohoaa jälleen.

Se on aavemaista, resonoi luissani ja sisuskaluissani, nostattaa ihokarvojani ja hiusten tyviä.

Silti en haluaisi sen loppuvan.'

Viisitoistavuotias Aile kuuluu laulunluojien sukuun. Hänen äitinsä omistaa puodin, jossa myydään laululiemiä, nesteeksi uutettuja maagisia lauluja, jotka vaikuttavat elämän suurissa hetkissä.

Aile on hoitamassa äidin puotia ensimmäistä kertaa yksin, kun paikka ryöstetään. Ryöstö järkyttää Ailea ja tuntuu muuttavan jotain hänessä pysyvästi. Hän alkaa kuulla outoja, karmivia säveliä, joita kukaan muu ei kuule. Lisää hämmennystä Ailen elämään tuo myös muuttunut suhde parhaan ystävän, Jiron, kanssa. Onko Aile ihastunut? Ja miksi ystävysten välit ovat yhtäkkiä oudon kireät?

Ahdistavat tunteet ajavat Ailen kokeilemaan rajojaan. Hän tutustuu kahteen tyttöön, jotka houkuttelevat hänet mukaan kiellettyihin paikkoihin. Kun kuvioon astuu vielä entinen luokkakaveri Danil, jonka kanssa Ailella on vaikea menneisyys, alkaa todellinen tunteiden pauhu.

Pirstaleiden melodia vie lukijan rikkinäisiin ja vaarallisiin paikkoihin, mutta kaiken pohjalla soivat ystävyyden ja rakkauden vahvat soinnut." (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen lukenut Mirjami Sirénin dystooppisen Kaupunki ilman koteja -trilogian ja pidin sen omintakeisesta maailmasta. Olipas mielenkiintoista sukeltaa nyt tällä kertaa saman kirjailijan luomaan fantasiatarinaan. Pirstaleiden melodia on käsittääkseni yksittäinen romaani, eli ei pitäisi olla osa sarjaa.

Vaari kaataa nesteen laulumaljaan. Vaimea melodia alkaa hitailla, korkeilla sävelillä. Laulu on yksinkertainen ja kirkas, se tuo mieleen kevätaamun puron rannassa. Vaari sulkee silmänsä kuunnellessaan. Minä katselen laulumaljaa, jossa neste väreilee. (s. 73)

Ailen äidillä on upea kyky: hän osaa luoda lauluja. Aile työskenteleekin apuna usein äidin omistamassa puodissa, jossa myydään niin valmiiksi luotuja lauluja erilaisiin elämän hohtohetkiin, kuten ristiäisiin, synttäreille ja vuosipäiviin, mutta myös tilauslauluja kustomoituna juuri laulun saavalle henkilölle. Koska kyky on periytyvä, myös Ailen pitäisi pian osata luoda lauluja. Kiinnostusta häneltä ei ainakaan puutu, ja hän kärttää äitiään opettamaan hänelle laulunluontia. Äiti on vain monesti kovin kiireinen, kuten sinä iltana, kun Ailen on tuurattava häntä puodilla. Ja juuri sinä iltana tulevat ryöstäjät kaupalle, rikkovat paikkoja ja vievät ison osan äidin tekemistä tilauspulloista. Järkyttävän tapauksen jälkeen Aile alkaa myös kuulla karmivia sävelmiä, joita kukaan muu ei tunnu kuulevan.

ääni

    ei lakkaa

                                    tiivistyy

                            sumuksi (s. 55)

Ailella on hyvä ystävä Jiro, jota kohtaan hänellä on alkanut olla hiukan enemmänkin kuin ystävyyden tunteita. Aile ajautuu kuitenkin suosittujen Leanan ja Tamiran seuraan, jotka tykkäävät käydä kuvaamassa hylätyissä ja muuten vaarallisissa paikoissa sisältöä someen. Jiro ei oikein pidä siitä, että Aile liikkuu uudessa seurassa. Kun mukaan porukkaan lyöttäytyy Leanan kanssa seurusteleva Danil, joka sattuu olemaan vierailulla Ailen entisestä kotipaikasta Sarvakkaasta, Aile ei tunne oloaan seurassa oikein mukavaksi. Häneen ja Daniliin historiaan nimittäin liittyy jotakin epämiellyttävää.

Kun Ailen äiti matkustaa muualle saadakseen taas laululuovuutensa toimimaan ja jättää Ailen vaarin kanssa kotiin, Aile päättää kokeilla laulunluomista yksinään. Se ei ole kuitenkaan ihan niin helppoa. Hän haluaisi kovasti tehdä Jirolle erityisen laulun syntymäpäivälahjaksi.

Danil ehdottaa tyttökolmikolle seuraavaksi seikkailukohteeksi Sarvakkaassa olevaa hylättyä teatteria, Aile epäröi, mutta ryhmäpaineen vuoksi suostuu kuitenkin. Onneksi hän saa mukaansa myös Jiron, joka on viime aikoina käyttäytynyt omituisesti. Reissusta tuleekin jännittävämpi kuin olisi saattanut arvata. 

Pirstaleiden melodia on kiintoisa fantasia, jossa juoni vetää oikein mukavasti eteenpäin ja erikoisuutena laulunluominen ja Ailen laulunkokeminen tuovat ihan uutta ulottuvuutta tarinaan. Ailen ja Jiron ystävyyden kehittyminen ihastumiseksi on hyvin luontevaa. Ailen uudet ystävät Leana ja Tamira jäävät hiukan pinnallisiksi ja etäisiksi tarinassa. Perinteisen kerronnan lomassa on myös muutamia säeromaanille tyypillisiä pätkiä, jotka liittyvät yleensä lauluihin tai suuriin tunteisiin.

Minun katseeni

vain me kaksi, tämä laulu

tämä laulu

vain me kaksi

tämä laulu

vain me kaksi (s. 218)

Itseäni hiukan häiritsi kirjassa jotkut nimet, jotka tuntuivat hiukan tönköiltä ja keksimällä keksityiltä. Totta, että fantasiassa käytetään usein keksittyjä nimiä, mutta pidän ehkä enemmän sellaisista, joilla on kielessämme jokin merkitys. Lauvo, Sarvakas, Renar eivät oikein solju kielelläni luontevasti. Tämä oli vain tällainen pieni huomio, joka itse asiassa oli minulla ajatuksissa jo Kaupunki ilman koteja -sarjaa lukiessakin.

Kirjan tarinaan on ujutettu myös synkempiä, reaalimaailmasta tuttuja teemoja, kuten Ailen äidin ja hänen miesystävänsä ero, joka tuntuu Ailesta pahalta, vaikka Renar ei ehtinyt asua heidän kanssaan kuin parisen kuukautta. Eron syy jää vähän epämääräiseksi, mutta niinhän se joskus saattaa ollakin. Ailen äidin käytös hiukan kummeksuttaa, hän toimii aika itsekkäästi kun häipyy itsetutkiskelumatkalleen kesken kaiken, kun Aile tarvitsisi äitinsä tukea hämmentävälle laulunkokemiselleen. Jiro paljastaa myös omat synkät kokemuksensa ja Ailella on myös ikäviä kokemuksia liittyen Daniliin.

Suosittelen kirjaa näppärälukuisena (sivuja vain reilut 200 ja juoni vetävä) kirjana yläkouluikäisille ihan seiskoista lähtien.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Kadonnut ääni -kirjapari: Outi Moisio

Antiikin pahikset -sarja: Jasmine Mas

Herkuleen veri: Jasmine Mas. Suomentanut Laura Haavisto. Gummerus 2025 (Antiikin pahikset #1)

Englanninkielinen alkuteos (2024): Blood Of Hercules. Kansi: Maria At Steamy Design.

"Antiikin hahmoja herkullisen synkässä hittiromantasiassa

Villi, sekopäinen ja uskomattoman koukuttava matka antiikin taruihin!

Ujo Alexis koettaa pysytellä näkymättömänä titaanien maailmassa. Sitten verikoe paljastaa yllättävän faktan: Alexis on eliittiä, yksi heistä. Spartalainen.

Alexis joutuu inhimillisyyden rajat ylittävään Spartan sotakouluun, missä hän saa mentoreikseen Akilleen ja Patron sekä julmiksi opettajikseen kuoleman lautturin Kharonin ja sodan pojan Augustuksen. Heillä vain ei ole aavistustakaan, kenen kanssa ovat oikeasti tekemisissä." (Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Villi & sekopäinen, lukee tämän kirjan takakansitekstissä. Se osuukin naulan kantaan, nimittäin jo tämän Antiikin pahikset -sarjan asetelma on vähintäänkin sekopäinen: antiikin kreikan jumalat ja kauhua aiheuttavat titaanit sotkettuna nykyaikaiseen maailmaan. Siksi kiinnostuin tästä kirjasta, vaikka vannotinkin vielä vähän aikaa sitten pitäväni taukoa romantasioista.

Tänään oli maanantai.

Oli selvittävä enää neljä päivää nälässä. Käytännössä kolme, koska maanantai oli melkein ohi ja perjantaina saisimme ruokaa.

Seitsemänkymmentäkaksi tuntia kurnivaa vatsaa. (s. 76)

Alexiksen elämä on ollut yhtä kurjuutta niin kauan kuin hän muistaa. Kirjan alussa kymmenvuotias tyttö on joutunut taas päihdekoukussa olevien sijaisvanhempiensa pahoinpitelemäksi, kun hän kuulee niityllä oudon äänen. Näin hän tulee tutustuneeksi näkymättömään käärmeeseen, Nyksiin, joka lyöttäytyy tytön suojelijaksi ja ainoaksi ystäväksi. Kukaan muu ei näe tätä käärmettä eikä kuule hänen ääntään, ainoastaan Alexis voi keskustella Nyksin kanssa.

Vuonna 2090 ihmiset joutuvat elämään jatkuvassa titaanien hyökkäysten pelossa. Nuo kammottavat otukset surmaavat kaiken, mikä osuu heidän tielleen. Onneksi ihmisten apuna ovat Spartalaiset, nuo antiikin 12 jumalasta polveutuvat sankarit, joita koulutetaan jatkuvasti uusia ja jotka tekevät puoliverisiksi kutsuttuja jälkeläisiä ihmisten kanssa. Ihmiset ihailevat noita kuumia, voimakkaita ja urheita nuoria spartalaisia, joiden gladiaattoritaisteluita he voivat seurata TV-lähetyksistä. erityisen suosittu on Tulipunaduo, johon kuuluvat Akhilleus ja Patroklos. He kuuluvat paljon puhuttuun ktooniseen sukulinjaan, eli ovat todellisia pahiksia ja raakalaisia.

Alexiksen yksinäinen elämä saa tarkoituksensa, kun sijaisvanhemmille tuodaan uusi lapsi hoidettavaksi. Charliesta Alexis saa kaivatun sisaruksen ja ystävän, jonka kanssa selvitä onnettomien vanhempiensa hoivassa. Koulussa Alexiksella ei ole yhtään ystävää, vaan häntä pilkataan siellä tuon tuosta änkytyksen, likaisten vaatteiden ja pahan hajun takia. Paidan alla matkustava Nyks-käärme on hänen ainoa lohtunsa, mutta myös erittäin sinnikäs ja periksiantamaton luonne. 

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun titaanit hyökkäävät heidän kotiinsa ja surmaavat verisesti vanhemmat. Tämän jälkeen omasta kodistaan häädetyt Alex ja Charlie asuvat metsässä kyhätyssä pahvilaatikkoasumuksessaan ja yrittävät selviytyä päivästä toiseen. Alexis ei osaa aavistaa, mitä vielä onkaan edessä. 19-vuotiaana hän osallistuu muiden tavoin spartalaisten kelpoisuuskokeeseen, jossa selviää yllättäin, että Alexis on spartalainen. Tämä on ällistyttävää senkin takia, että hän on tyttö. Naispuolisia spartalaisia ei ole juuri tavattu. Saman tien shokissa oleva Alex hyppäytetään Kreikkaan valmistautumaan kovaan koulutukseen ja muihin initaatiomenoihin, joihin spartalaiskoulutettavat joutuvat. Hän saa omiksi mentoreikseen Tulipunaduon eli Patron ja Akhilleuksen, joiden hulppeassa talossa hän saa viettää lyhyet taukonsa rankan koulutuksen välissä.

Zeus katsoi alaspäin meihin. "Kokelaat, onko teissä ainesta JUMALIKSI?" hän karjahti täysin palkein. (s. 95)

Spartan sotilasakatemian ankeassa, kosteassa luolastossa suoritettava koulutus on rankka ja vie Alexiksen ja muiden koulutettavien voimat äärimmilleen. Kenraali Kleandro on säälimätön kouluttaja ja hänen apunaan ovat myös kenraali Pine, Augustus ja Kahron. Intensiivisissä koulutusjaksoissa kokelaat eivät saa juuri taukoa eivätkä lepoa, saati ravintoa ja peseytymismahdollisuuksia. Opiskeluohjelmassa on matematiikkaa eli thagorasta, kadonnutta klassista tarustoa sekä kuria ja voimankäyttöä. Sokraattisen menetelmän mukaan kenen tahansa oppilaan väärästä vastauksesta seuraa kaikille rangaistus, joka on hornankierros. Käytännössä se tarkoittaa rankkaa juoksukierrosta vuoren huipulla, joka huipentuu uimareissuun säälimätön Kharon kintereillä. Heti ensimmäisellä kierroksellä yksi kokelaista kuolee hyiseen veteen. Lähempänä tulikoetta kokelaat pääsevät valitsemaan villieläinpuistosta oman voimaeläimensä. Se, joka ei saa itselleen eläintä, tapetaan. Säälimätöntä on siis tämä koulutus.

"Sinulla ei ole voimia, ei koulutusta, ei suvun tukea, mutta runsaasti luunmurtumia jo ennestäänkin. Sekö on sinun antisi?"

Lisäksi toinen silmäni on sokea ja toinen silmäni kuuro, ja Tim-Tom sanoi kerran, että ruumiinrakenteeni on kuin sairaalla kirahvilla - en tosin vieläkään ole varma, tarkoittiko hän sairaalla tosi hyvää vai oikeasti fyysisesti huonokuntoista. (s. 145)

Alexis ystävystyy yhden koulutettavan, Drexin kanssa, mutta muuten muut tyypit jäävät aika etäiseksi - tai he pilkkaavat Alexista. Siihen hän on tottunut, mutta eri asia, sietääkö hän enää sitä. Häntä hämmästyttää julmana pidetyn professori Augustuksen käytös häntä kohtaan, sillä vaikka se on avoimen vihamielistä, se on myös oudon suojelevaa ja kiihkeää. Sama homma pelätyn Kharonin kanssa, joka onkin iskenyt silmänsä Alexikseen heti ensimmäisen hornankierroksen aikana. Hän nimittäin tietää Alexiksesta jotain, mitä kukaan muu, edes tyttö itse, ei vielä tiedä. Lyhyet tauot mentoreiden Patron ja Akhilleuksen luona osoittavat, että hänestä huolehditaan. Hänelle selviää, että Patrokles ja Akhilleus ovat pari. Myös Patron 16-vuotias pikkusisar Helena vierailee heidän luonaan, ja hänestä Alex saa kauan kaivatun naispuolisen ystävän.

Vatsaani kouraisi, kun he tulivat yhä lähemmäs. Minulla oli paha aavistus siitä, keitä he olivat.

"Nyt me tanssimme kanssasi", toinen sanoi.

Se ei ollut pyyntö.

Se oli käsky. 

Ennen kuin ehdin edes vetää henkeä, smaragdisilmäinen mies laski kätensä omalla kädelleni ja kietoi toisen vyötärölleni.

Perhoset lepattivat.

Toinen mies astui astui taakseni ja tarttui minut lantiolta molemmin käsin.

Perhoset räjähtivät lentoon, ja minä vedin vapisten henkeä.

Tämä ei vaikuta hyvältä. (s. 474)

Mitä suunnitelmia Augustuksella ja Kharonilla onkaan Alexin päänmenoksi? Onko Alexis sittenkään periytynyt Zeuksen suvusta, kuten alussa luullaan? Ketkä selviävät hengissä tulikokeesta ja pääsevät spartalaiseen armeijaan? Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, ja myös niitä kuumia kohtauksia. Tulisuudeltaan tämä ei nyt ole ihan kolmea chiliä enempää ja kuumimmat kohtaukset on säästetty ihan loppuun. 

Herkuleen veri tarjoaa kyllä hyvin erikoisen maailman olympolaisine jumalineen ja rankkoine juonenkäänteineen, mutta en nyt ollut tästä kovin haltioitunut. Kirjoitustyyli on aika tönkköä, hahmot melko  mitäänsanomattomia (muut kokelaat) tai liian samankaltaisia (puoliveriset.) Kuumat kohtaukset eivät oikein tehneet minuun vaikutusta. Alexiksen hahmosta on toki tehty hyvin mieleenpainuva, sinnikäs, oikeudentajuinen jne, mutta en oikein tykännyt tästä toksisesta asetelmasta, jossa kokematon ja kaltoinkohdeltu nuori nainen joutuu kahden dominoivan, agressiivisesti lähestyvän ja kaikkialla suihkineen mieskaksikon kynsiin, halusi tai ei. Tokihan Alexis kokee seksuaalista heräämistä näiden ktoonisten olentojen läheisyydessä ja kokee Augustuksen ahdistelut yhtä aikaa kauhistuttavina ja kiihottavina, mutta en minä tiedä. Jokin näissä asetelmissa ei vain oikein tunnu kivalta.

Kirja loppuu tietysti sen verran herkulliseen kohtaan, että saatan kuitenkin uteliaisuuttani vilkaista seuraavaa osaa. 

Annan tälle arvosanaksi 3-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Rebecca Yarros: Empyrean-trilogia

Kohtalottomien saaga -sarja: Danielle L. Jensen

Jennifer L. Armentrout: Veri ja tuhka -sarja

Muualla:

---

Harhakoto: Reetta Vuokko-Syrjänen

 Harhakoto: Reetta Vuokko-Syrjänen. Hertta 2025

Kansi: Karin Niemi

"14-vuotiaan Anin elämä rajautuu tamperelaiseen betonilähiöön. Koulussa häntä kiusataan oudosta nimestä ja halvoista vaatteista, ja kotona työtöntä äitiä kiinnostavat enemmän true crime -dokkarit kuin kaupassakäynti.

Erityisen surkeana päivänä Ani purkaa kiukkunsa kirjeeksi ja heittää paperin ikkunasta. Kirjeen nappaa ohikulkeva sorsa, joka Anin yllätykseksi tuo myöhemmin nokassaan vastauksen Ikiltä.

Iki kertoo elävänsä Lintukodossa, ihanassa paratiisissa, jossa meri on lähellä ja Emo pitää huolta pienestä yhteisöstä. Anin lähiöarki kiehtoo Ikiä vähintään yhtä paljon kuin Lintukodon ihmeet Ania. Mutta Ani ja Iki eivät aavista, että sorsan kantamat kirjeet sysäävät pian molempien maailmat syöksykierteeseen…

Harhakoto on vääristyneen realistinen mysteeri: mikä on totta ja mikä ei, ja miten nopeasti kaikki voi romahtaa?"(Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale. ***

Innostuin kovasti Reetta Vuokko-Syrjäsen dystopiasta Syntykeho eli miten juosta pakoon ilman jalkoja, joten tottahan toki halusin myös lukea välittömästi hänen ensimmäisen nuorille suunnatun kirjansa. Minua ilahdutti jo ennakkoon kansikuvan veikeä sorsa ja vielä enemmän kirjan mukana tullut ihana sorsatarra, joka nyt koristaa läppärini kantta. Ihana yksityiskohta, rakastan tällaisia!

                                              Tarra: Karin Niemi

14-vuotiaalla Anilla ei ole helppoa: koulussa Rasmus kavereineen kiusaa häntä milloin mistäkin, äiti on vähän turhan huoleton kasvattamaan poikaansa ja nyt hänen ainoa tuki ja turvansa, Suski-täti ja Kiira-serkku muuttavat. Ani kirjoittaa turhautumisensa puuskassa kirjeen, johon hän vuodattaa koko sydänverensä ja viskaa sen pihalle. Mutta mitä kummaa, pihalla tepasteleva sorsa nappaa sen nokkaansa ja lentää pois kirje mukanaan. Ja eräänä päivänä tämä sorsa koputtelee Anin ikkunaan kirje nokassaan. Se on Iki-nimiseltä tyypiltä, joka sanoo asuvansa Lintukoto-nimisessä paikassa. Tuo paikka kuulostaa hyvin tarunomaiselta paikalta, jossa Emo pitää huolta laumastaan, Iki ei tiedä nykymaailman asioista tuon taivaallista ja kutsuu muita ihmisiä lähellään Siipisisaruksiksi. Eihän tuollaista paikkaa ole olemassakaan, joten onko Ikikään todellinen?

Entä jos mun maailma olikin se harha? Jos Ikin maailma oli totta, voisinko mä paeta tätä kaikkea sinne, Ikin luo? (s. 46)

Anin ja Ikin kirjeenvaihto kuitenkin jatkuu, ja kaikki on tämän mystisen sorsan varassa, joka lopulta saa kannettavakseen myös paperia Ikille. Ani huomaa, että hänellä on tunteita Ikiä kohtaan, ja pikku hiljaa hänen on uskottava, että Iki on todellinen henkilö. Mutta missä on Lintukoto? 

Mä en ehkä ymmärtänyt Ikin Taivaanmunaa ja uutta maailmaa, mutta yhden mäkin tajusin: me ei kumpikaan sovittu meidän maailmoihin. (s. 83)

Anin äiti on usein poissaoleva, hänellä on elämänhallinta hukassa ja Ani joutuukin ottamaan vastuuta pärjäämisestään. Suskin ja Kiiran poissaolo jäytää häntä. Äiti valottaa eräänä päivänä syytään sille, miksi hän on niin vihainen kaikille uskonnollisille ryhmille, kuten heidän ovellään käyville Jehovan todistajille. Näin Ani saa tietää myös jotain tärkeää Kiira-serkun taustasta.

Silloin mä tiesin sen. Että vaikka muu maailma pitäisi meitä millaisina luusereina tai syntisinä tahansa - 

Mä tulisin olemaan se yksi ihminen, joka ei tuomitsisi Ikiä. (s. 54)

Pikku hiljaa Ikin kirjeistä alkaa kuultaa ikävä sävy ja Ani aavistelee, että Iki saattaa olla vaarassa. Lintukoto ei ehkä olekaan niin auvoisa paikka, kuin alussa vaikutti. Anin on tehtävä jotakin, ja siinä apuna saa olla uskollinen sorsa, joka paahtoleivänpalasten voimalla auttaa. Silti Ani tarvitsee toki myös muiden kuin sorsan apua. Löytyykö apu Suskista, ainoasta luotettavasta aikuisesta Anin elämässä? 

"Mä luulin, että me ollaan onnellisia. Mä luulin, että meillä oli kaikki hyvin." (s. 97)

Harhakoto käsittelee hyvin perusteellisesti köyhyyttä ja kiusaamista, mutta myös sitä, kuinka tärkeää nuorella olisi olla edes yksi vakaa aikuinen turvanaan. Mitä, jos se ainoakin osoittautuu epävakaaksi? Kirja alkaa maagisrealistisena, hiukan mystisenä, mutta etenee pikkuisen jännärimäisiin tunnelmiin loppua kohti. Juoni osaa kyllä yllättää totisesti. En siksi halua paljastaa liikaa, jotta muutkin yllättyisivät. 

Viime aikoina köyhyyttä on käsitelty muissakin nuortenkirjoissa, kuten  Mila Teräksen Iso hyppy ja Tiia Mattilan Humalan soundtrack -romaaneissa. Tämä onkin hyvin tärkeä aihe ottaa esille. Myös koulukiusaamista on käsitelty viime aikoina tämän kirjan lisäksi esimerkiksi Annika Perkiön Herra Wolterin karnevaali ja Stefanie Tuurnan Maamaa -romaaneissa.

Pidin kovasti tässä kirjassa näiden yllä mainittujen teemojen käsittelystä, mutta en ole ihan varma, pidinkö siitä, mihin tämän juoni lähti sitten menemään, vaikka totaalisen yllättävä olikin. Mahtavaa, että alussa rasittavan lusmuileva äiti alkaa oppia virheistään ja ryhdistäytyy tarinan edetessä. Kirjeitä välittävä sorsa on sympaattinen hahmo, joka tarjotuista leipäpalasista huolimatta näykkii Ania sormesta. Jotakin jäi kuitenkin puuttumaan, tai jotakin oli ehkä liikaa, jotta olisin nostannut tämän korkeammalle lukukokemuksena.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kiiltomato

Lue meille äitikulta

Tytöt tytöt tytöt: Ilona Ahti & Daniela Hakulinen

 Tytöt tytöt tytöt: Ilona Ahti ja Daniela Hakulinen. Tammi 2024

Kansi: Laura Lyytinen

"Perinteisiä odotuksia raikkaasti rikkova romaani kolmesta erilaisesta lukiolaistytöstä ja ajanjaksosta, jolloin elämää suuremmat asiat tapahtuvat ensimmäistä kertaa.

Mimmi on päättänyt olla uskomatta rakkauteen, kun taas hänen paras ystävänsä Rönkkö janoaa yhteyttä toiseen ihmiseen. Kaksikko työskentelee yhdessä smoothie-baarissa, jossa he kohtaavat eräänä päivänä Emman. Taitoluistelijalupaus sattuu keskelle vedonlyöntiä siitä, voiko pelkkään katseeseen rakastua. Mimmin ja Emman välille syntyy nopeasti yhteys, joka ei jätä kumpaakaan rauhaan. Heidän välillään on vetovoimaa, jollaisesta Rönkkö haaveilee. Lopulta heistä jokaisen on kysyttävä itseltään, minkä puolesta he ovat valmiit taistelemaan.

Ilona Ahdin ja Daniela Hakulisen häpeilemättömässä tekstissä ääneen pääsevät tyttöjen tunteet ja ajatukset. Romaani syventää kaksikon käsikirjoittaman menestyselokuvan tarinaa ja tuo siihen uusia tasoja. Tytöt tytöt tytöt valtasi valkokankaat vuonna 2022, ja elokuva voitti palkintoja niin Suomessa kuin kansainvälisestikin." (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Minulla on vielä katsomatta Alli Haapasalon ohjaama samanniminen leffa, johon tämä kirja pohjautuu ja tuo kuvauksensa mukaan uusia tasoja. Hiukan aina jännittää nämä leffapohjaiset romaanit, että jääkö tästä nyt itselle mitään käteen, kun leffaa ei ole katsonut. 

Kirjassa vuorottelevat kolme näkökulmahenkilöä: lukiolaiset Emma, Mimmi ja Rönkkö. Mimmi ja Rönkkö ovat töissä smoothiebaarissa ja juttelevat rakkaudesta, ihastumisesta ja tunteista ylipäänsä. Rönkkö ei oikein tiedä, mitä on olla ihastunut saati rakastunut. Salikassiksi nimetty komistus on ihan selvästi ihastunut Rönkköön, mutta tyttö ei oikein tiedä, miten suhtautua. Mimmi taas on tosi varma siitä, mitä haluaa. Hän haluaa kaiken. Hän haluaa todistaa Rönkölle, että yksi katsekin voi riittää. Niinpä hän testaa katsekontaktia tiskille tilaamaan tulleeseen taitoluistelija-Emmaan. Tuo katse koituu heidän molempien kohtaloksi.

- No kun sen pitää tuntua. Sen pitää tuntua heti siinä ekassa katseessa. (s. 32)

Emmi luistelee tosissaan, mutta välillä hän ei jaksaisi kaikkea sitä suorittamista. Tarja-valmentaja ja vanhemmat ovat melkoisen tiukkoja hänelle ja treeneistä ei luisteta. Emma jättää usein bileitäkin väliin treenien takia. Sitten hän ihastuu Mimmiin, uppoaa hänen sinisiin silmiinsä ja huolettomampaan elämäntyyliin. Mutta onko eläväinen Mimmi hänelle hyväksi? 

Mä en ole koskaan kuulunut kenellekään enkä minnekään. (s. 101)

Rönkkö haluaisi niin kovasti tuntea jotain, mutta kukaan tai mikään ei oikein tunnu miltään (sori, nyt tuli vahingossa tällainen Levottomat-elokuvan slogan.) Mimmi yrittää kannustaa ja ymmärtää Rönkköä, mutta hänen on hankala samaistua. Lopussa Rönkölle alkaa viimein hahmottua, miksi hän on sellainen kuin on. 

Se sanoo kaikkea sitä, mitä haluan kuulla, eikä mikään silti lävistä. Kaikki jää pinnalle. Minun aivoja kutittelee sen sanat, kehoa ei. Eikä sydäntä. So fucking annoying. (s. 125)

Eihän tässä kirjassa kovin syvällisesti pääse näiden tyttöjen elämään kiinni, kun sivujakin on vain 171 ja keskeisiä henkilöitä se kolme. Ihan mukava nopeastiluettava ja etenevä romaani, jossa käsittelyssä on aika perus nuorten naisten oman seksuaalisuuden ja identiteetin etsintää, ensirakkautta, sitoutumista ja suuria tunteita. Kieli on aika suorasukaista ja kuvailevaa seksiä on jonkin verran, joten enemmän nuorten aikuisten kamaa tämä on. Leffa alkoi kyllä kiinnostaa, joten pitänee katsoa se myös. 

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Silloin ennen: Oliver Lovrenski

Silloin ennen: Oliver Lovrenski. Suomentanut Onerva Kuusi. Gummerus 2025 

Norjankielinen alkuteos (2023): Da vi var yngre. Kansi: Hilla Semeri

"Huumeita, väkivaltaa, ystävyyttä ja toivoa - pysäytyskuvia teinipoikien elämästä

Ivor ja hänen parhaat ystävänsä Marco, Jonas ja Arjan ovat kuusitoistavuotiaita kaupunkilaisia, jotka vajoavat yhä syvemmälle väkivallan, päihteiden ja rikosten maailmaan. Mutta siellä on myös nuorten miesten välistä ystävyyttä, naurua ja rakkautta. ​Heidän päivittäinen elämänsä avautuu, kun Ivor antaa ajatustensa virrata puhelimensa muistioon. Syntyy armoton tarina hektisestä kaupunkielämästä, jota värittävät niin väkivalta ja rikokset kuin ystävyys ja toivo.​

​Silloin ennen on romaani ystävyydestä, liian nopeasta aikuistumisesta ja jonkin sellaisen kaipuusta, mitä ei ole ikinä ollutkaan."(Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Niukin naukin parikymppinen norjalainen Oliver Lovrenski kirjoitti omakohtaisen kirjan huumeiden- ja rikollisuudentäyttämästä nuoruudesta muodolla, joka lähentelee säeromaania. Kirjasta on tullut menestys niin kotimaassaan Norjassa kuin käännösoikeuksia on myyty jo useille kielille. Hassua, että kirjan nimessä ikään kuin muistellaan menneitä nuoruuden aikoja, kun kirjoittaja itse ei kovin vanha ole vieläkään. Noh, paljon on toki saattanut tapahtua muutamassa vuodessa. Hoksautan vielä, että Silloin ennen ei ole varsinaisesti nuortenkirja, mutta varmasti tekee suurimman vaikutuksen juurikin nuoriin aikusiin lukijoihinsa.

Ennen pystyin laskee yhden käden sormil ketkä

lähetettiin laitokseen, nyt tarviin tyyliin mustekalan (s. 36)

Mitä tapahtui Ivorille ja hänen haaveilleen tulla asianajajaksi? Ivor on kirjan kertoja, 16-vuotias kroatialaistaustainen poika, joka tutustui afrotukkaiseen somalitaustaiseen Marcoon (oikeasti Liban Mohamed Aliin) jo ekaluokalla. Myöhemmin porukkaan tuli mukaan intialaistaustainen Arjan ja uusimpana tuttavuutena kantanorjalainen Jonas, valkonaamainen reppana, jonka perään veljien täytyy olla koko ajan katsomassa. Koska he ovat henkeen ja vereen veljiä, pitämässä aina toistensa puolia. He jakavat ilot ja surut, ottavat välillä yhteen mutta sopivat taas hetken kuluttua.

Yläkoulussa poikien elämään ujuttautui huumeet. He halusivat aiheuttaa kaaosta ja herättää huomiota, koska koulunkäynti kävi heillä tylsäksi. He olisivat Ivorin mukaan kaivanneet haastetta koulunkäyntiin, sillä olivat melkoisen välkkyjä poikia. Ivor yrittää lukion alussa kuiville, sillä eräs opettaja huomaa hänen älykkyytensä ja valaa toivoa siihen, että Ivorista voisi ihan oikeasti tulla asianajaja. Eihän se kuitenkaan kauaa kestä, kun kaveriporukka on mitä on. Todellisuus astuu kehiin ensimmäistä kertaa kunnolla siinä vaiheessa, kun joutuu puukotetuksi. Sekin tosin koetaan vain jonkinasteisena "katukonfirmointina". Juuri näillä sanoilla. Ja veljen täytyy kostaa, jos veljeä puukotetaan.

Mun sisäl oli jäätävä sota, toinen puoli halus tehä

hyvii juttui mut toinen taas sano et ota iisisti äläkä

stressaa, ota viimenen viiva

lopetat sit huomen (s. 67)

Ivorin erittäin puhekielisissä, tuokionomaisissa säkeissä käsitellään heidän erilaisia etnisiä taustoja, miten he puhuvat sekaisin somalia, arabiaa, norjaa, kroatiaa ja englantia. Ivor kertoo myös hieman kotimaastaan, jossa kaikki sukulaiset ovat kuolleet. Suurempaa kosketusta Kroatiaan hänellä ei kuitenkaan ole. Poikien isovanhemmat ovat hyvin tiiviisti mukana, ja surullisia hetkiä koetaan, kun heistä joudutaan luopumaan. Välillä muistellaan menneitä, lapsuutta ja ystävyyttä, jäätelökesiä ja kaikkea sitä viatonta olemista ennen kuin päihteet tulevat kuvioihin. Nyt poikien elämää sävyttää kaikenlainen sekoilu, biletys ja väkivalta. Välillä otetaan vähän liikaa, haetaan kaveri sairaalasta ja joudutaan muutenkin vaikeuksiin.

aina sama laulu, uudestaan ja uudestaan, ne

ihmiset on rehellisesti aitoi papukaijoja, niiden

mielest me jotenki pilataan toisemme, ne ei

ymmärrä et tilanne on päinvastanen, me oltais

vedetty huumeita joka tapaukses, me pidetään

toisistamme huolta (s. 93)

Rakkauskin astuu kuvioihin kun ihanan Aylan muodossa - fiksun opiskelijan, joka ei käytä päihteitä. Marco, joka käyttää naisia lähinnä kertakäyttötavarana, varoittaa Ivania sitoutumasta keneenkään. Siitä ei hyvää seuraa etenkään naiselle. Tuhoon tuomittuhan suhde onkin heti alkuunsa, mutta jättää kipeän jäljen Ivaniin, joka saa hetken tuntea olevansa kunnon ihminen Aylan ja hänen opiskelijaystäviensä seurassa. 

Sossut ovat tietysti huolissaan näistä nuorista miehistä ja he käyvät vuoron perään antamassa huumeseuloja (joissa tietenkin yritetään huijata sen  minkä pystyy) ja selvittelemässä asioita. Nuoria miehiä uhkaillaan laitoksella, jos homma ei parane. Nuorisopsykiatrillakin käydään juttelemassa. Mitenkäs sitten  vanhemmat? He kyllä ovat olemassa ja välähtelevät mukana, mutta eivät ilmeisesti juurikaan voi mitään. Marcon vanhemmat eroavat.  Veljet ovat huolissaan Jonaksesta, jonka isä pahoinpitelee häntä ja muutenkin väheksyy poikaansa. Jonaksen rakkaan mummon kuolema taittaa kamelin selän. Sen jälkeen he voivat vain pelätä pahinta.

sanot mulle ettet haluu enää elää, ja mä vastaan et

asiat järjestyy, aina ne järjestyy, ja joskus katot viel

taaksepäin ja oot ilonen ettet lähteny, ja sä kysyt

uskotsä sieluun, mä en haluu valehdella joten

vastaan, en, mut se on silti totta (s. 222)

Olisin halunnut vaikuttua (ja järkyttyä) tästä kirjasta enemmän, mutta tämä jätti minut aika neutraaliin mielentilaan. Toki loppu oli hyvin surullinen, mutta en päässyt ihan täysin sisään näiden nuorten miesten elämään. Puhekielinen tyyli, finglismi, slangisanat ja somalinkieliset sanat tuovat kyllä hyvin autenttisen vaikutelman. Kirjan lopussa on sanasto helpottamaan asiaan vihkiytymättömiä pääsemään jyvälle, mitä tarkoittaa esimerkiksi bastoolada (pistooli) tai 304 (kevytkenkäinen mimmi.)

Lisäsin tämän kirjan lukiolaisten vaikuttavien kirjojen listalle, sillä psykologisten ja dramaattisen rankkojen kirjojen  nuorille ystäville tämä on varmasti nappiosuma.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Minuutin mittainen ikuisuus: Jason Reynolds

Ei alkua ei loppua: Ellen Strömberg

Ei alkua ei loppua: Ellen Strömberg. Suomentanut Eva Laakso. S&S 2024

Ruotsinkielinen alkuteos: Ingen början ingen slut. Kansi: Sara Edström ja Sofia Ekelund

"Bennin isä työskentelee koko kesän arkeologisilla kaivauksilla Öuran saarella, ja Benni yrittää saada ajan kulumaan ilman bestistään Oliviaa. Ja tietenkin ilman äitiä. Hän ei voi käsittää, että joutuu aina tästä eteenpäin pärjäämään ilman äitiä.

Eräänä läkähdyttävän kuumana päivänä Benni kohtaa rannalla Tristanin. Tämä on 14-vuotias, salaperäinen ja hauskannäköinen, ja Benni kiinnostuu. Mutta miksi koko kylä tuntuu inhoavan Tristania ja hänen perhettään?

Mitä lähemmäs Tristania Benni pääsee, sitä enemmän herää kysymyksiä. Miksi Tristan itkee, kun he vierailevat isän kaivauksilla? Kuka Tristanin sisko oli? Ja mikä oikeastaan on ikieläjä?"(S&S)

Oma arvio:

***Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***

Kirjailijan aiempi, 2022 ilmestynyt Mehän vaan mennään siitä ohi on Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Augustpalkinnon voittaja 2022 ja oli myös Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas 2022. Kirjassa kuvataan ysille menevien tyttöjen arkea. Ei alkua ei loppua on hyvin erilainen kuin kirjailijan edellinen teos. Luonnehtisin tätä maagisrealistiseksi, ellen jopa fantasiaromaaniksi. Kirjastossamme sitä ei ole laitettu minkään genren alle.

Seiskaluokan juuri päättänyt Benjamin eli Benni joutuu riutumaan kesänsä Pohjanmaalla asuntovaunualueella isän työn vuoksi. Isä on arkeologi ja tutkii Öuran saaren muinaislöydöksiä. Moni ihailee karismaattista isää kuin tämä olisi joku Indiana Jones, vaikka Bennille isä on äärettömän nolo ja rasittava nössö. Hän motkottaa jatkuvasti Bennille sotkuisuudesta ja hygienian puutteesta. Bennin äiti on kuollut pari vuotta sitten, ja tämän jälkeen isä on ollut rasittavan ylihuolehtivainen.

Meissä ei ollut mitään samaa, enkä muistuttanut isää ainakaan. Tukkani oli saman värinen kuin hiekka, jonka päällä makasin, ja etuhampaani olivat vinot. Isä oli harteikas ja pitkä. Minä taas lyhyenläntä ja pulleahko. (s. 11)

Asuntovaunualueella ei Bennille juuri ole seuraa, naapurin pariskunta Carola ja Harald ovat kyllä ihan ok, mutta yhdessä naapurivaunussa majailee iskän paheksumia, foliohatuiksi nimittämiä  nuoria aikuisia, jotka isän mielestä uskovat salaliittoteorioihin. Varsinkin yksi heistä, komea Jesse, joka vaikuttaa oudon kiinnostuneelta Bennin asioista. Bennin Olivia-ystävä on taas päässyt bändileirille ja yrittää kannustaa Benniä ulos asuntovaunusta ja etsimään jotakin tekemistä.

Uimaretkellä Benni sitten törmää Tristaniin, uskomattoman komeaan poikaan, joka haluaa viettää aikaansa Bennin kanssa. Benni on ihmeissään ja vähän ihastunutkin, eihän kukaan juuri ole koskaan ollut kiinnostunut hänestä, lihavasta pojasta. Muut kyläläiset vain tuntuvat vihaavan tai vähintäänkin karttelevan Tristania, niin nuoret kuin vanhatkin. Jotakin hämärää hänessä on, sillä hänellä ei tunnu olevan puhelinta, hän sanoo kotinsa olevan rähjääntyneen röttelön kohdalla ja hän välttelee puhua itsestään.

Puristin nenäliinaa kädessäni, selailin muutaman sivun taaksepäin ja katsoin tekstiä. Haukoin henkeä.

Tristanin kasvot tuijottivat kirjan sivulta suoraan minuun. (s. 99)

Benniä ei voisi vähempää kiinnostaa jatulintarhat sun muut isän kiinnostuksenkohteet, mutta koska Tristan vaikuttaa kiinnostuneen isän työryhmän kaivauksista, Benni ostaa kirpparilta aiheeseen liittyvän kirjan. Kirjan sivuilta hänelle paljastuu totuus Tristanista ja kaikesta siitä, mikä hänessä on pielessä: kirjassa on luku ikieläjistä, eräänlaisista vampyyrin tyyppisistä olennoista, ja liitteenä olevan kuvan tyttö on ihan Tristanin näköinen. Tristan ei kieltele totuutta, ja kertoo kirjan kuvan tytön olevan hänen jatulintarhaan kadonnut siskonsa, jota hän kaipaa kovasti.

Miten Benni voisi auttaa Tristania saamaan taas  auki jatulintarhan, joka toimii porttina aikaulottuvuuksien välillä, ja löytämään siskonsa? Mutta joutuuko Benni sitten sanomaan hyvästit Tristanille?

- En mä ole mitenkään vaarallinen, Tristan sanoi ja katsoi minua syvälle silmiin. (s. 115)

Ei alkua ei loppua on kirja itsetunnosta, ensirakkaudesta, kasvamisesta ja isäsuhteesta. Sateenkaarevuus tulee kirjaan ilman sen kummempia alleviivauksia. Mukavaa twistiä tuo fantasiaelementit ja ajatus eri aikaulottuvuuksista, joista Tristan kertoo jotakin Bennille, mutta jota ei viedä sen syvällisemmäksi – paitsi konkreettisilla teoilla.

Ikieläjistä en ole tainnut vielä koskaan lukeakaan, joten tämä kirja toi jotakin uutta. Kirja on melko nopealukuinen ja juoni vei kyllä ihan kiitettävästi eteenpäin, varsinkin sen jälkeen, kun Bennille alkaa selvitä Tristaninen oikea olemus. Kieltämättä kohtaus muistuttaa Twilight-saagan kuuluisaa kohtausta, jossa Bella saa tietää Edwardin olevan vampyyri. Romanttiset kuviot ovat hyvin kevyitä eivätkä vie liikaa tilaa tarinalta, jossa myös Bennin ja isän suhde saa paljon tilaa arkisen kerronnan lomassa. Tämä on sellainen kesäinen kiva perus nuortenkirja maagisella lisätwistillä maustettuna.

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Lastenkirjahylly

Iso hyppy: Mila Teräs

 Iso hyppy: Mila Teräs. Otava 2024

Kansi: Päivi Puustinen, Adobe Stock

"Vahvasti ajassa kiinni oleva nuortenromaani rohkeudesta hypätä tuntemattomaan.

17-vuotias Routa tuntee olevansa eri maata kuin varakkaat ja huolettomat lukiokaverinsa. Kotona jääkaapissa on vain valot, isä on nuutunut sohvalle ja Roudan on kannettava vastuuta pikkusiskosta. Hän ei odota tulevaisuudeltaan mitään – miksi odottaisi.

Jotakin kuitenkin tapahtuu, kun vanhojentansseja ohjaava Otso houkuttelee hänet tanssitunneille. Uuden harrastuksensa avulla Routa näkee itsensä uutena: hänessä on voimaa ja rohkeutta astua pois ahtaista kuvioista." (Otava)

Oma arvio:

***Kirja on pyydetty arvostelukappale, kiitos kustantajalle.***

Mila Teräksen realistiset nuortenromaanit kertovat kipeistä, realistisista aiheista. Aiemmin blogissa esittelemäni Amiraali kertoo nuoren transvestiittipojan tarinan, kun taas viimeksi ilmestynyt Yökirjeitä groomingista. Molemmissa kirjoissa nuorilla päähenkilöillä on ollut jokin harrastus, intohimo, joka on auttanut jaksamaan vaikeuksista huolimatta. Amiraalissa se on vaatteet ja pukeutuminen, Yökirjeissä taas ratsastus. Nyt uusimmassa romaanissa Iso hyppy päästään tanssin maailmaan, ja sehän vain minulle tanssinharrastajana sopii.

Routa on tykännyt aina tanssia, sillä se tuntuu hänestä luontaiselta tavalta liikkua ja kokea musiikki. Hän tekee sitä kuitenkin vähän salaillen. Pikkusiskon Meten kanssa hän voi kotona pyörähdellä, mutta edes vanhojentansseihin hän ei ole ollut aikeissa ilmoittautua. Eihän hänellä olisi edes varaa pukuun, ja kuka kumma haluaisi hänen, finninaamaisen pojan kanssa tanssia. Ruokaakin on niukasti, ja eläminen työttömän isän kanssa on kituuttelua. Isä on menettänyt lopullisesti ryhtinsä sen jälkeen, kun tämän ex-naisystävä Tarja päätti lähteä pois heidän kodistaan. Routa kaipaa Tarjaa ja tämän poikaa Miskaa elämäänsä, ja on hiukan vihainen, ettei Tarja ole kysellyt hänen kuulumisiaan. Äidin poismenosta on jo niin kauan, että hän on vain kaunis nainen valokuvissa.

Routa on salaa ihastunut kauniiseen Aleksandraan, jonka tietenkin komea Johannes taas tanssiparikseen. Eihän Routalla olisi mitään mahiksia tyttöön, mutta ainahan haaveilla voi. Hän yllättyy, kun Pinja tuleekin kysymään, voisiko Routa sittenkin harkita tanssivansa ja tulevansa Pinjan pariksi. Miksipäs ei. Pinja on kiva tyttö, jolla on paljon mielipiteitä esimerkiksi ilmastoasioista. 

Oliko hänellä oikeutta olla näiden seinien sisällä, jos hän ei edes yrittänyt yhtä paljon kuin muut? (s. 36)

Tanssia opettava Otso tekee vaikutuksen Routaan ja katutansseja harrastavaan Saifiin ja houkuttelee poikia kokeilemaan balettia omassa tanssikoulussaan. Tämä mullistaa Otson elämän. Hän rakastaa sitä, minkä tunteen tanssi hänessä aiheuttaa. Hän ja Saif myös ystävystyvät tanssitreenien lomassa ja jakavat omia huoliaan, vaikka alkuun Otso ei haluaisi puhua heidän köyhyydestään eikä esimerkiksi päästää Saifia kotiinsa, jossa on aina sekaista eikä juuri mitään tarjottavaa.

Johonkin osui, kirpaisi. Routa tajusi suunnistavansa ihan eri kartalla kuin puhujat, kaikki nämä tyypit, joiden vanhemmilla oli valuuttaa. Se, jolta puuttuivat nämä muille itsestään selvät kokemukset, tunsi haalistuvansa vähän. (s. 17)

Kirjassa kuvaillaan Routan perheen taloudellista ahdinkoa hyvin yksityiskohtaisesti. Siitä, miten Meten kaverin synttärit aiheuttavat Routassa ahdistusta, kun lahjaan tarvittavat pennoset on kaivettava milloin mistäkin. Kuinka heillä on usein oikeasti nälkä, ja he myöhästyvät läheisen autoliikkeen makkaratarjoilusta nipin napin. Miten Routa ei ymmärrä, miten rikkaiden perheiden lapset kehtaavat valittaa kouluruuasta, sillä se on hänelle usein se ainoa oikea ateria päivässä. Miten isän kauan odotettuna rahapäivänä he voivat ostaa muutakin kuin makaronia. Miten Routa uskaltautuu ruokakassijonoon ja kohtaa siellä muita vähävaraisia. Ruokakasseja jakeleva  romaninainen Miranda tulee tutuksi, ja häneltä saa hyviä vinkkejä kaikenlaiseen apuun.

Hän ei koskaan käyttäytyisi kuin isä. Hän halusi oppia kasvattajansa virheistä. Hän halusi tehdä erilaisia valintoja ja tavoitella unelmiaan. (s. 153)

Kirjaa lukiessa tuntuu, kuin sydän särkyisi palasiksi, niin uskottavasti Routan perheen ahdinko on kuvattu. Mette-sisko haaveilee Mallorcan matkasta, jolle todennäköisesti ei koskaan tule pääsemään, ja saa kirppikseltä kuluneen turistipaidan, josta koulukaverit sitten tietysti kiusaavat. Routa ei uskalla vielä ajatellakaan, mistä ihmeestä saisi itselleen frakin tansseihin, samalla kun luokkakaverit puhuvat kalliista kampaamokäynneistään. Hänen kaikki vaatteensa ovat kirpparilta. Luksusta on, kun hän voi rahapäivänä ostaa Metelle uusia pikkareita resuisten tilalle. Isä ei osaa ottaa ohjia käsiinsä, vaan rypee sohvallaan ja räyhää Routalle, jolla alkaa olla mitta täynnä isän ponnettomuuden kanssa. Hän haluaisi aloittaa Otson tanssitunnit, mutta isä ei pidä balettiharrastusta oikein minään. 

Tanssimalla hän uskalsi astua hetkeen. Pää ja kroppa olivat kerrankin yhtä. Melkein aina muulloin ne olivat erillään. (s. 115)

Tunnelin päässä näyttäisi olevan kuitenkin valoa, sillä tanssiminen, ystävyys Saifin kanssa, vanhojentanssit Pinjan parina ja Aleksandran kanssa viestittely nostavat Routan itsetuntoa. Ehkä asiat sittenkin järjestyvät?

Kirjan pääteemana on köyhyys, ja se on minusta tuotu hyvin esille. Routan koulukaverit, jotka ovat rikkaista tai hyvin toimeentulevista perheistä, tuovat kontrastia Routan köyhyydelle. Hän on tottunut kantamaan vastuuta pikkusiskostaan ja isästäänkin, koska tästä ei ole oikein enää siihen. Tanssin vaikutus pojan elämään on tuotu hyvin esille, tanssi on mukana alusta alkaen tavalla tai toisella. 

Pientä purnausta: nuorten henkilöiden keskustelusta paistaa välillä kuitenkin ehkä liikaa läpi aikuisen ääni. Mietin moneen otteeseen, juttelisivatko oikeasti 17-vuotiaat pojat keskenään näin. Kirjassa sorruttiin ehkä myös fiilistelemään liikaakiin sitä tunnetta, miten tanssi on ihanaa. Ymmärrän, että se on tärkeä juttu Routalle, mutta vähempikin hurmostelu olisi riittänyt.

Iso hyppy on tärkeä kirja. Vähävaraisuudesta ja eriarvoisuudesta saa ja pitää olla samaistuttavia nuortenkirjoja. Lisäksi Routan tarina kannustaa astumaan ulos ahtaista rooleista, joita ympäristö usein asettaa. Isän ja sedän naljailusta huolimatta hän aloittaa baletin ja lyö kaikki ällikällä vanhojentanssien soololla. Myös muiden henkilöiden, kuten Aleksandran, kautta käsittelyyn tulee lukiolaisten joko sisältä tai ulkoa tulevat, usein kohtuuttomat vaatimukset. Kirja on mukavan helppolukuinen, siinä on lyhyet luvut ja simppeliä kieltä, vaikka välillä aiemmin mainitsemani hurmostelu (onko se edes sana, en tiedä) hiukan voi etäännyttää kokematonta lukijaa.

Annan arvosanaksi 3,5

Muualla: 

Lastenkirjahylly

Samantyylistä:

Luk(i)ossa-sarja: Aino Leppänen

Yöuinti - ja muita novelleja: Terhi Rannela

Freestyle: Dess Terentjeva

Amiraali: Mila Teräs

Grishaversumin sota -sarja: Leigh Bardugo

Kuninkaan arvet: Leigh Bardugo. Suomentanut Meri Kapari. Aula & Co 2024 ( Grishaversumin sota #1)

Englanninkielinen alkuteos ( 2019): The King of Scars. Kansi: Laura Noponen

"Huippusuosittu Grishaversumi-sarja jatkuu uudella teosparilla, johon kuuluvat nyt ilmestyvä Kuninkaan arvet ja 2025 ilmestyvä Susien laki

Kuninkaan arvet jatkaa siitä, mihin Hämärän valtakunta päättyy. Ravkan kuningas Nikolai Lantsov huomaa, että hänen pelaamansa pelin panoksena on niin Ravkan kuningaskunnan kuin hänen omakin kohtalonsa. Yhdessä nuoren munkin ja maineikkaan grishan kanssa hän matkustaa valtakuntansa pimeimpiin kolkkiin löytääkseen vastauksen sisällään kasvavaan pimeyteen. Kirjan on suomentanut Meri Kapari. " (Aula & Co)

Oma arvio:

Minun Grishaversumi-kokemukseni perustuu lähinnä yhteen, Grishaversumi-trilogian aloittavaan Varjo ja riipus -osaan sekä netflix-sarjaan, joka perustuu viiteen Bardugon kirjaan. En innostunut Varjo ja riipus -kirjasta, joten trilogia jäi silloin minulta siihen. Tykästyin kuitenkin valtavasti kirjailijan aikuisille suunnattuun Alex Stern -trilogian kahteen ensimmäiseen osaan, jotka eivät ole siis millään lailla kytköksissä Grishaversum-maailmaan. Päätin nyt kuitenkin uhkarohkeasti antaa mahdollisuuden tälle uuden duologian aloittavalle kirjalle.

Koska Kuninkaan arvet jatkaa siitä, mihin Paluu Grishaversumiin -duologia päättyi, minulla oli hiukan käynnistymisvaikeuksia, kun henkilöt olivat minulle osin vieraita. Onneksi olen katsonut kuitenkin Netflix-sarjan pohjalle, koska muuten paljon olisi mennyt yli hilseen. Kirjassa ei enää selitetä tarkemmin, mikä oli Varjo, kuka Alina Starkov tarkalleen oli ja mitä hän teki, mitä grishat ovat ja millainen oli pelottavia volkria kuhiseva Sysikuilu. Asiayhteydestä asiat jollain tapaa tulevat selkeämmiksi, mutta epäilen, että jos Grishaversumi ei olisi minulle mitään kautta eikä millään lailla tuttu, paljon olisi mennyt ohi.

Alkuun seurataan kolmen näkökulmahenkilön polkuja Varjon tuhoutumisen jälkeisessä maailmassa. Kaksi niistä ovat Ravkan nuori kuningas Nikolai ja hänen urhoollinen sotilaansa, tuulenkutsuja-grisha Zoja, joiden välillä vallitsee jonkinlainen flirtin, huolenpidon, ystävyyden ja ärsyttävyyden tasapaino. Zojan on nimittäin pidettävä Nikolaissa kytevä hirviö, joka on siis jäänne Varjosta, aisoissa apunaan tämän henkilökohtaiset vartijansa, sydänmenpysäyttäjä-grishat Tolja ja Tamar sekä moni muu. Se käy vain hetki hetkeltä vaikeammaksi, sillä hirviö on hyvin voimakas. Samassa heidän on pidettävä salassa Nikolain tila. Huikentelevainen Nikolai haluaisi lähteä etsimään parannuskeinoa, mutta sitä varten olisi mentävä rotkon yli, siis entisen Sysikuilun. Alue on yhä arvaamaton. Hänellä on kuitenkin jo kovat paineet avioitua, sillä naapurivaltakunnista tarjotaan hänelle sopivia prinsessaehdokkaita. 

"Nikolai", Zoja sanoi taas. "Olen raivoissani, jos yrität syödä minut. Ja sinä tiedät, millainen minä olen vihaisena." (s. 160)

Nina Zenik, salanimellään Mila Jandersdat, suree kuollutta miestään Matthiasta. Hän on kuningas Nikolain käskystä yhdessä Adrikin ja Leonin kanssa salakuljettamassa grishapakolaisia  pelottavan Jarl Brumin vainolta turvaan Ellingistä Ravkaan. Tämän jälkeen heidän tiensä käy kohti Gärvallen kaupunkia, jonka vanhassa tehtaassa puuhataan jotain hämärää, niin että alueen vedenkin huhutaan menneen myrkylliseksi. Asiaa tutkiakseen seurue majoittuu nunnaluostariin, jossa Nina tutustuu Hanneen. Selviää, että isänsä luostariin lähettämä Hanne salaa omia sydämenpysäyttäjä-grishan voimiaan ja haluaisi olla soturi. Oman henkilöllisyytensä salaava Nina haluaa auttaa Hannea ahdingossa.

Hän oli edelleen tyttö, joka kaipasi vohveleita ja itki itsensä uneen, kun tavoitteli Matthiasta muttei löytänyt ketään. (s. 56)

Toisessa osassa mukaan tulee vielä neljäs näkökulmahenkilö, kuningas Nikolain vartijana toimiva Isaak, josta tehdään kuninkaan sijaishenkilö tämän kadotessa Zojan ja muun seurueen kanssa mystisesti matkallaan Epämeren yli. Hyvin samankaltainen asetelma siis kuin vasta lukemassani Cassandra Claren Miekkasiepparissa, jossa myös prinssillä on tällainen kopio. Isaak tutustuu kuninkaan roolin omaksuessaan hyvinkin läheisesti erään prinsessan kanssa, josta toivotaan oikealle kuninkaalle tulevaa puolisoa. Tämä ei välttämättä ole kovin viisasta.

"Kun me jätämme Kuilun rajoitukset, meistä tulee taas kuolevaisia." (s. 343)

Mutta mihin kummaan katoavat Zoja, Nikolai ja kumppanit? Seuraa hyvin unenomainen ajanjakso hiekasta koostuvassa maailmassa, jossa ovat jumissa kolme pyhimystä: Sankt Juris, joka tarujen mukaan löi kuoliaaksi lohikäärmeen ja omaksui tämän jälkeen tämän hahmon itselleen, Sankt Grigori, jonka karhut olivat raadelleen kappaleiksi sekä marttyyrikuolemansa ruusupelloilla kärsinyt Sankt Lizabeta, tuttavallisemmin Elizaveta, joka on jatkuvasti mehiläisten ympäröimänä. Nämä pyhimykset lupaavat Nikolaille vapautuksen hirviöstä okapuun oksan avulla. Toimenpide on hyvin vaarallinen, sillä Nikolain on uskallettava iskeä okapuun oksa omaan sydämeensä. Onko näillä pyhimyksillä puhtaat jauhot pussissaan?

Kirjan tapahtumat alkoivat kiinnostaa minua tosissaan vasta puolenvälin jälkeen, kun alkoi oikeasti tapahtua jotakin. Siihen asti lukeminen oli aika tahmeaa. En ollut tosin kovin riemuissani Zojan ja Nikolain hiekkajaksosta, joka oli jotenkin hyvin sekava. Seurasin ehkä mieluummin Ninan polkua luostarissa, hänen ja Hannen orastavaa välien lämpenemistä, joka ei jostain syystä päässyt kuitenkaan kunnolla kukkaansa. Muutenkin romantiikkaa tässä on turhan kitsaasti, lähinnä ajatuksen tasolla, joka olisi kuitenkin piristänyt kovastikin tarinaa. En ole siis näköjään vieläkään kovin innoissani Grishaversum-maailmasta. Minusta tuntuu, että kirjaan oli tupattu ihan liikaa henkilöitä, ja vielä kun nimet ovat niin kauhean hankalia muistaa, minulla kesti aikaa hahmottaa, kuka mitä ja missä. Nina ja Zoja olivat jotenkin hyvin paljon samanlaisia, joten sekoitin heidätkin jatkuvasti keskenään. Ehkä tarina avautuu paremmin koko sarjan lukeneille ja omaksuneille.

Kuninkaan arvet sopii sellaiselle, joka on lukenut aiemmat osat ja on perillä kirjan maailmasta etukäteen. Romanttisen fantasian ystäville tämä ei tarjoa oikein mitään, mutta romantiikkaa karttaville, taikavoimia ja kuninkaallisia juonitteluja suosiville lukijoille tämä voisi iskeä. Kyllä minä siis loppujen lopuksi viihdyinkin kirjan parissa, vaikka en ihan täysillä hehkutakaan.

Annan arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:

Varjo ja riipus: Leigh Bardugo

Miekkasieppari: Cassandra Clare

Savuvarkaat: Sally Green

Maple Hills -sarja: Hannah Grace

Icebreaker - Sulavaa jäätä: Hannah Grace. Suomentanut Tuulia Vihanto. Otava 2024 (Maple Hills #1)

Englanninkielinen alkuteos (2022): Icebreaker. Kansi: Leni Kauffman

"Tihkuvan kuumassa TikTok-sensaatiossa kipinät lentelevät, kun taitoluistelija ja jääkiekkoilija jakavat jään.

Taitoluistelija Anastasia on tehnyt koko ikänsä töitä päästäkseen maajoukkueeseen. Kaikki näyttää lupaavalta, kun hän saa stipendin Kalifornian yliopistoon Maple Hillsissä ja lunastaa paikan taitoluistelujoukkueessa.

Anastasia ei anna minkään häiritä tavoitteitaan: miessuhteet hoituvat ilman rakastumista ja parisuhdetta.

Mutta mitä tapahtuu, kun jääkiekkoilijoiden ja taitoluistelijoiden onkin yllättäen ryhdyttävä treenaamaan samalla jäällä?

Urheiluromantiikan ilmiöksi nostaneen Hannah Gracen koukuttavan hittisarjan toinen osa Wildfire tulossa suomeksi keväällä 2025!" (Otava)

Oma arvio:

Heti alkuun: TÄMÄ EI OLE YA-KIRJA! Toistan: TÄMÄ EI OLE NUORTENKIRJA EIKÄ EDES YA-KIRJA, TÄMÄ ON NEW ADULT 18+ KIRJA. Vaikka kansikuva on melkoisen söpö ja viaton, ei kannata erehtyä ostamaan tätä kirjaa vaikkapa alaikäisen lapsen joulupakettiin, sillä voi olla luvassa melkoisia ylläreitä. Kirjoissahan ei ole virallisia, lain asettamia ikärajoja, mutta tämän kirjan takakanteen onkin ystävällisesti laitettu K18-huomautus, ettei kukaan viaton mummo/pappa/kummitäti/isoveli ostaisi esim. 13-vuotiaalle tätä. Tiedän myös sen, että kyllähän nuoret itse saattaa tämän hankkia käsiinsä, suuren Booktok-hehkutuksen myötä varsinkin, eikä siinä mitään, mutta ettei vaan kukaan aikuinen tätä kuitenkaan tyrkkäisi epähuomiossa turhan nuorelle lapselleen, ajattelin varoittaa. Sillä kirjan runsaat ja värikkäät seksikuvaukset ovat käytännössä p*r*on tasoa.

Kirjassa vuorotellaan vähän päälle 20-vuotiaan taitoluistelijalupauksen, Anastasian eli Stassien ja samaa ikäluokkaa olevan jääkiekkoilijan, Nathanin eli Naten näkökulmia. Molemmat opiskelevat Kaliforniassa UCMH: ssa ja asuvat Maple Hillsin kampuksella. Anastasia harjoittelee taitoluistelua tosissaan parinsa Aaronin kanssa. Heidän yhteistyönsä on tiivistä niin treeneissä kuin vapaa-ajallakin, sillä Anastasia ja hänen ystävänsä Lola asuvat kimpassa Aaronin kanssa. Aaron on hiukan hankala luonne sille päälle sattuessaan, ja tykkää kontrolloida muita, etenkin Anastasiaa. Tätä Stassie ei tunnu huomaavan. Anastasia ei halua sitoutua keneenkään, mutta haluaa säännöllistä seksiä elämäänsä ja niinpä hänellä on oma sex buddy Ryan, koripalloilija, joka on samalla Anastasian hyvä ystävä. Tämä ei vain tunnu pitävän Aaronista tämän kontrolloivan käytöksen vuoksi, sillä Ryanista on outoa, ettei Anastasia saa syödä mitä haluaa. Aaron nurisee, ettei jaksa nostaa Anastasiaa, jos tämä lihoo yhtään.

Nathan, viimeisen vuoden opiskelija, on yliopiston jääkiekkojoukkueen kapteeni, ja asuu kimpassa Robbien, JJ:n ja Henryn kanssa. Hän huolehtii aina muista ja pitää joukkueen puolia. Hänellä on vaihtuneet seksikumppanit tiuhaan, mutta nyt hän on päättänyt rauhoittua. Hän haluaisi saada erityisesti erään Summerin huomion, mutta päätyy taas kännipäissään sänkyyn maailman rasittavimman Kittyn kanssa. Sitten hän kuulee jotain kamalaa: jotkut ovat tuhonneet heidän harjoituskaukalonsa, jonka vuoksi valmentajat ja muut ylemmän portaan tyypit ovat käärmeissään. Epäillään, että tuhot ovat joukkueen omia jäyniä. mutta Nathanille selviää, ettei tämä pidä paikkaansa. Syyllinen löytyy toisen yliopiston, UCLA:n tyypeistä. Tuhojen takia käy kuitenkin niin, että taitoluistelijoiden ja jääkiekkolijoiden on jaettava sama harjoitushalli jonkin aikaa, ja tämä aiheuttaa tietysti kitkaa, kun molemmilla on tulossa tärkeitä kisoja.

"Kuvitteletko, että hyvä ystävyys alkaa valheella?" (s. 55)

Suurin kitka aiheutuu - yllätys, yllätys - Anastasian ja Nathanin välille. Nathan yrittää olla sovitteleva ja tulla toimeen, mutta kipakka ja säntillisesti treenaava Anastasia ei meinaa antaa tuumaakaan periksi. Lopulta valmentajat päättävät järjestää taitoluistelijoille ja jääkiekkoilijoille pikatreffit, jossa jokaisen on tutustuttava hiukan toisiinsa. Näiden treffien aikana Anastasia tutustuu moniin Nathanin joukkuetovereihin, kuten toisen vuoden opiskelijaan, sympaattiseen Henryyn ja JJ:hin. Onpa keskustelu Natenkin kanssa ihan silmiä avaavaa. Hiukan turhaa infodumppausta tässä tulee kaikista henkilöistä, kävi minulla mielessä.

Uberin takapenkin pimeys antaa minulle enemmän itseluottamusta kuin olisi tarpeen. (s. 126)

Kenellekään ei varmaan tule yllätyksenä, että Stassien ja Naten välillä roihahtaa kovasti. Seksisuhde Ryanin kanssa saa väistyä, kun melkoinen orhi, joka on tietysti ison ja lihaksikkaan kokonsa vuoksi varustettu myös hyvin isolla sillä, Nate pääsee Stassien suojamuurin ohi. Luvassa on hyvin roiseja, yksityiskohtaisia seksikuvauksia, ja niitä on kirjassa oikeasti paljon. Kohahduttavin kohtaus lienee se, kun erään baari-illan jälkeen pariskunta sekstailee Uberin takapenkillä muiden kavereiden ollessa samassa kyydissä. Kukaan ei huomaa mitään, koska melu autossa on kova ja takapenkkiläisillä on pimeää. Että silleen.

Minä puolestani en nukahda, vaan makaan pimeässä ja kuuntelen hänen hengitystään. Yritän keksiä suunnitelmaa, jonka avulla hän ei haluaisi tehdä tätä kenenkään muun kanssa.

En keksi mitään. (s. 162)

Panokohtausten välissä kirja etenee melko ponnettomasti eteenpäin. Tuntuu, että mitään ei oikein tapahdu, vaan kirjassa petaillaan taas seuraavaa kuumaa kohtausta. Toki lisäjännitettä aiheuttaa yhä paheneva Aaronin käytös, joka saa Anastasian muuttamaan kamppeensa Naten kimppakämppään. Pojat ovat tietysti innoissaan, sillä kaikki rakastavat kipakkaa ja kaunista Stassieta. Nate saa viimein luisteluvalmentajan avustuksella Anastasian ymmärtämään, ettei tämä voi syödä pelkästään salaattia. Ja että Aaronin ilkeä käytös tätä kohtaan ei todellakaan ole normaalia. No shit Sherlock: Anastasia on käynyt vuosikausia terapiassa, mutta jännä, miten hän ei ole missään vaiheessa ole tajunnut Aaronin manipuloivan häntä.

Sattuneista syistä Aaronin loukkaannuttua Nate ja Stassie alkavat myös treenata taitoluistelua yhdessä. Tämä lähentää heitä entisestään, ja molemmat alkavat miettiä, onko tässä nyt kyse jostain suuremmastakin kuin pelkästä seksistä. Kumpi uskaltaa sanoa ensin, että on rakastunut toiseen?

Vatsamme painautuvat yhteen, kun hän kietoo kätensä tiukasti kaulaansa ja hengittää raskaasti: " Mitä olen tehnyt ansaitakseni sinut?"

Painan huuleni hänen otsalleen ja mietin parasta mahdollistya vastausta. Sellaista ei ole, joten minun on tyydyttävä vähempään. "En tiedä, mutta minä tykkäisin sinusta, vaikka sinulla olisi ravun sakset." (s. 278)

Olin hirveän innoissani kuullessani tästä kirjasta. Haksahdin nimittäin ensin luulemaan, että tässäpä olisi mukava YA-kirja vaikkapa kasien genrevinkkauspakettiin. Kun näin kirjan takakannen K18-merkin, tajusin, että tämä taitaa olla nyt hiukkasen kovempaa kamaa. Ja olihan se. Olen lukenut paljon aikuisille tai new adult -ikäisille suunnattua romanttista viihdettä kesän aikana ja huomannut, että seksikohtaukset kirjoissa ovat menneet yhä ronskimpaan suuntaan. Mutta missään sitä ei ole ollut vielä näin paljon. Onhan toki Fifty Shades of Grayt ja After-sarja ynnä muut kuumat sarjat, joihin en ole aikoinaan itse innostunut tarttumaan, mutta tämä oli nyt jotenkin hämäävä. Täytyy sanoa, että pidän kuitenkin itse ehkä hiukan arvoituksellisemmista seksikuvauksista kuin mitä tässä kirjassa on. En nyt tarkoita sitä, että parin suudelman jälkeen hypätään aamuun, mutta kuitenkin. Vähän vähemmän loisketta ja lotinaa, pyydän. Ja pelkkä seksi ei riitä tekemään hyvää kirjaa, tarvitaan muutakin. 

Seuraava lainaus oli pakko ottaa mukaan, kun sopi niin hyvin tähän. Kyseisessä kohtauksessa Nate kiusoittelee Stassieta hänen lukemastaan kirjasta, josta sattuu näkemään seksikuvauksen:

"Ei se ole p*r*oa. Se on romanttinen kertomus, jossa sattuu olemaan myös vähän seksiä." (s. 382)

Voin sanoa: kyllä se on.  

Paljon muutakin on kirjassa pielessä. Hannah Grace (joka ei ole kirjailijan oikea nimi) on julkaissut tämän sarjan aloitusosan alkujaan omakustanteena, ja mietin, onko tässä käynyt kustannustoimittajan kynä ollenkaan. Kirjaa olisi voinut juonen vetämättömyyden vuoksi tiivistää ainakin sata sivua. Henkilöhahmoja on paljon ja niille on kaikille yritetty antaa tilaa, mikä ei ehkä ole hyvä ratkaisu, sillä monikaan heistä ei ole juonen kannalta merkittävä. Minulle tulee näistä henkilöhahmoista ja niiden välisistä draamoista hiukan mieleen Estelle Maskamen YA-sarja DIMILY, jossa oli samaa kömpelöyttä ja draamanhakuisuutta. 

Kliseitä on myös toki paljon, mutta niitähän nyt tuppaa aina olemaan tämän tyylisissä kirjoissa, joten niihin en takerru. Tähän kirjaan on nyt vain tumpattu kaikkea pöhköä tai epäjohdonmukaisuutta sekaan, kuten juuri tuo ruokavaliota myöten kontrolloiva luistelijapari Aaron, jopa homokämppiksestään mustasukkainen Nate (onko miehen naurettava, liioiteltu mustasukkaisuus suhteen alussa nyt joku uus hot?), yksi melkein-hukkuminen jäisellä järvellä, tuo mainitsemani Uber-seksikohtaus, pelottava taitoluisteluvalmentaja, joka sitten yhtäkkiä unohtuukin olla pelottava jne. Melko alkusivuilla oli myös kohtaus, joka sai minut pyörittelemään silmiäni. Stassie näkee bileissä, miten vielä tuolloin hänen sex buddynsa Ryan on erään Olivian pauloissa ja hän lausuu toiselle tytölle ehkä typerimmän repliikkinsä ikinä: hän pahoittelee, kun ei ehdi nyt tutustua Oliviaan paremmin  ja kehuu, kuinka kaunis tämä on. Ööh, kuka oikeasti on tuollainen, paitsi täydellinen Anastasia?

Tytöstä, joka söi pelkkää salaattia, ei halunnut parisuhdetta eikä voinut sietää jääkiekkoilijoita, ei ole enää jälkeäkään. (s. 451)

Jos jotain hyvää pitäisi sanoa tästä kirjasta, on se henkilöhahmojen moninaisuus ja monipuolisuus sekä syvällisemmät osiot, joissa Anastasia ja Nathan käyvät läpi tunteitaan ja jonkinlaista oppimistakin tapahtuu. Päällisin puolin tämä on siis ihan ok aivot narikkaan viihdettä, jos ei hermostu runsaista seksikohtauksista eikä ole kovin tarkka kirjoitustyylistä. 

Seuraavassa osassa Wildfire - Kipinöitä ilmassa, joka ilmestyy suomeksi jo ensi keväänä 2025, on keskiössä Naten joukkuekaveri Russ. Voi olla, että uteliasuuttani luen senkin osan, mutta katsotaan...

Arvosanaksi annan 3-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Avalon Bay -sarja: Elle Kennedy

Kings of Sin: Ana Huang

The Love Hypothesis: Ali Hazelwood

Kuinka särkeä sydän?: Heidi Silvan

 Kuinka särkeä sydän?: Heidi Silvan. Myllylahti 2024

Kansi: Karin Niemi

"Nuortenromaani elämää suuremmista tunteista, sydämiä särkevistä tapahtumista ja rakkaudesta.

Lyhyt, traumaattinen hetki voi muuttaa onnellisen elämän suunnan.

Kooste siitä, miten sydämensä (todellakin) voi saada pirstaleiksi:

- Rakastu mahdottomaan kohteeseen.

- Puuduta tunteesi.

- Sairastu.

Frida on aina rakastanut Aapoa. Ensihetkestä lähtien hän on tiennyt, että he kaksi kuuluvat yhteen, ja romanttisesti haaveillut yhteisestä elämästä. Mutta Frida on ensin kovin nuori ja ikäero suuri, joten katse hakeutuu muihin poikiin.

Vie vuosia, ennen kuin Frida ja Aapo saavat toisensa ja elämä on ihanaa. Kunnes ei enää olekaan.

17-vuotiaalle Fridalle tapahtuu asia, joka suistaa hänet rakkauden raiteelta rymisten sivuun. Frida saa tietää, kuinka sydän särjetään, miten se paikataan, kuinka kaikki rikotaan – ja lopulta myös, miten kaiken saa korjattua." (Myllylahti)

Oma arvio:

Kuinka särkeä sydän on oululaisen Heidi Silvanin kymmenes romaani. Ajattelin kirjan nimen perusteella, että nyt olisi vuorossa ihan ehta rakkausromaani. Kirjan luettuani en menisi ihan puhtaasti rakkausromaaniksi tätä tituleeraamaan, sillä mukaan chick lit -henkiseen juoneen sekoittuu hyvin synkkiä elementtejä.

Silvanille tyypilliseen tapaan lukijaa välillä suoraan puhuttelevana minäkertojana on 17-vuotias Frida, joka haluaa kertoa oman tarinansa rikkoutuneesta sydämestään. Tarinaan kuuluu toki myös muiden rikkinäisiä sydämiä, joihin itse Frida on osin syypää. Kaikki alkaa siitä, kun hän nelivuotiaana rakastuu itseään neljä vuotta vanhempaan Aapoon, häntä seurakunnan iltapäiväkerhon pikkujouluissa peppuun purreen Taunon isoveljeen. Noh, siinä määrin, miten nelivuotias nyt voi rakastua. Aapo tulee kuitenkin olemaan Fridan elämässä mukana myöhemminkin. Hän on samalla luokalla lukiossa isosisko Briitan kanssa ja edelleen ihastunut 12-vuotias Frida hurmaa Aapon kaakaoviiksillään. Hän on kuitenkin ihan liian nuori Aapolle tuolloin.

Aapo kääntyi katsomaan minua ja räpsäytti hymyillen molempia silmiään. Se oli kuin silmänisku, jota oli loivennettu pikkulapsitasolle sopivaksi. (s. 18)

Myöhemmin Aapon ja Fridan tiet kohtaavat milloin missäkin. Häpeällisiä tilanteita syntyy, kun känninen 14-vuotias Frida hyppää Aapon kyytiin ja Aapo läksyttää Fridaa alkoholin haitoista. Frida on innostunut suutelemisesta ja tämä ei varmastikaan myös nosta pisteitä Aapon silmissä, sillä Frida tarvii monta harjoittelukappaletta moiseen touhuun. Sitten vielä Fridalle puhkeaa huuleen jäätävä herpes Aapon pikkusiskon Venlan synttäreillä, jota lääkikseen halajava Aapo isällisesti sitten hoitaa. Vaikka Fridaa alkuun nolottaa koko herpeshomma, hän ei saa mielestään tuota ihanaa hetkeä Aapon kanssa. Soppaa sekoittaa Aapon pikkuveli Tauno, joka on rakastunut Fridaan.

Ja sitten. Silloin. Uskoin ensimmäisen kerran kuulevani hänen ajatuksensa. (s. 81)

Lukijaa jännittää, saako välillä hiukan holtittomasti käyttäytyvä Frida koskaan järkevää Aapoa, joka tuhahtelee Fridan juomiselle ja pussailuille. Ysin päättäjäisiltana Frida on päättänyt onnistua, mutta miksi kaiken täytyy olla niin vaikeaa? Frida ei tiedä, että heidän aikansa vielä koittaa, mutta se hetki ei ole vielä nyt. Ensin Fridan sydämen täytyy särkyä hiukan. Lopussa särkyy sydämen lisäksi mielikin.

Sillä tavalla särkyy sydän. Se särkyy petettyihin odotuksiin. Jos jossakin vaiheessa päätyy kuvittelemaan tai odottamaan liikoja, todellisuus ravistelee ja sitä seuraa pettymys, jonka jälkeen huomaa ryömivänsä elämänsä raunioilla ihmettelemässä itkunparkuista ääntä, joka syntyy, kun sydän ensimmäisen kerran kunnolla särkyy. Kyllä se vielä lyö ja pitää elintoimintoja yllä, mutta ei voi sanoa, että se toimisi kunnolla. Ei se toimi. Se on rikki. (s. 57)

Fridan kommellukset ovat hyvin bridgetjonesimaisia, vaikka minä tunsin enimmäkseen myötähäpeää kuin lämmintä samaistumista. Aapo on kirjan ärsyttävin hahmo. Hän on kuin pojan  hahmoon puettu aikuisen ääni, joka valistaa juomisen huonoista puolista ja kertoo, miten herpes syntyy ja miten sitä hoidetaan. En oikein ymmärtänyt tätä herpeskohtausta enkä pitänyt sitä oikein mitenkään päin hauskana. Yöks. 

Kirjan lopussa asiat synkistyvät ja Fridan mieli mustuu, tai suorastaan särkyy, kokonaan erään traagisen tapahtuman jälkeen. Kirjan loppu yllättääkin, sillä muuten niin hilpeänhauskaan kirjaan tulee hyvin loppuvaiheilla radikaaleja juonenkäänteitä, joista hilpeys on kaukana. Tämä käännös sai mieleni hyvin kahtiajakautuneeksi: toisaalta kirja on hyvin yllättävä ja persoonallinen, toisaalta loppuosa menee hiukan liian erilaiseksi, mitä kirja muuten on ja kääntää asetelman ihan täysin päälaelleen. Onko se hyvä vai huono, se on makuasia. Voisin uskoa, että kohderyhmään tämä kirja voisi upota paremmin kuin minuun. 

Liiskautunut sydän. Elämän pysäyttämä, pallean tyhjentämä, peruuttamattoman fataali sydämen laajentuma. Se minulle tuli kuviosta mieleen. Ja sydän oli minun. (s. 121)

Pidän kirjassa kovasti sen rakenteesta, jossa luvut on otsikoitu erilaisina ohjeina sydämen särkemiseen. Luvut ja kirjan kolme eri osaa johdattavat lukijaa kohti kaiken rikkomista, joka tapahtuu siis kirjan kolmannessa osassa. Siellä juoni kääntää suuntaansa kohti synkempiä sävyjä. Luin kirjan uteliaana enkä tylsistynyt missään vaiheessa, joten viihdyttäväksi voisin tätä kutsua, vaikka silmiäni pyörittelinkin muutamille kohdille enkä osannut varautua lopun käänteisiin. 

Annan arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Kirja muualla:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä:

Pinja Sanaksenaho ja Sari Luhtanen: Aurora