Lujaverinen-trilogia: Sini Helminen

 Hurme: Sini Helminen. Myllylahti 2021 (Lujaverinen #1)

Kansi: Karin Niemi

"Mustankirjava Hurme yhdistelee urbaanin fantasian, kauhun ja romantiikan piirteitä kaikissa sateenkaaren sävyissä. Hirtehisellä huumorilla varustetussa teoksessa Mullan alla kohtaa Addams Familyn.

Kuinka pieleen treffit ovat menneet, jos toinen alkaa niiden jälkeen kirjaimellisesti ghostata?

Seela muuttaa opiskelemaan Helsinkiin ja majoittuu enonsa hautaustoimiston yläkertaan. Opiskelujen ohella hänen pitäisi autella hautauspalveluissa, mutta vainajat eivät ole niin säyseitä asiakkaita kuin hän oli toivonut. Kuolettavan katastrofaalisesti päättyneiden Tinder-treffien jälkeen Seelan elämää sotkevat vielä kummitteleva deitti ja alusvaatelaatikon kätköihin päätynyt huumepussi.

Luennoilla Seela ei pysty pitämään silmiään irti salaperäisestä Hallasta, joka saa hänen sisuksensa veteläksi, vaikka lähestymisyrityksiä seuraakin kylmä vastaanotto. Salaisuudet eivät kuitenkaan tahdo pysyä pimennossa, eikä Seelan menneisyys haudassaan.

Hurme tarjoaa kuolettavan hyvää young adult -viihdettä ja sopii niin yläkoululaisille kuin nuorille aikuisillekin. Romaani aloittaa itsenäisistä osista koostuvan Lujaverinen-trilogian.(Myllylahti)"

Oma arvio:

Sini Helmisen uusin YA-sarjan avaus Hurme vaikutti jo ennakkoon yhtä kiehtovalta kuin sen hurmaava pääkallokansikin, joka on taidokkaan Karin Niemen käsialaa. Olen lukenut kirjailijalta aiemmin ilmestyneen neliosaisen Väkiveriset-sarjan, joka yhdistelee urbaania fantasiaa, romantiikkaa ja kotimaista mytologiaamme. Hurme aloittaa Lujaverinen-sarjan, joka vaikuttaa paljolti samantyyliseltä kuin aiempi sarja, mutta nyt maahisten, keijujen, vedenneitojen ja peikkojen tilalla on aaveita ja niitä näkeviä ihmisiä, joita sanotaan lujaverisiksi, sekä kalmanväkeä, joka auttaa eksyneitä aaveita tuonpuoleiseen.

Olen lievästi huolestunut siitä, että vietän nykyään hautausmaalla melkein yhtä paljon aikaa kuin asukkaat kivien alla. (s. 209)

Kirjan päähenkilö, Seela, on aloittelemassa taiteiden tutkimuksen opintojaan Helsingin yliopistossa ja asuu hautaustoimistoa pitävän enonsa Sepon luona. Kirja alkaa kuitenkin kohtalokkailla Tinder-treffeillä erään Antonin kanssa, joka osoittautuu heti alkuun epäsopivaksi tyypiksi Seelalle. Kun Seela kuulee myöhemmin juuri saman tyypin menehtyneen auto-onnettomuudessa ja sattuupa olemaan enonsa mukana hakemassa vainajan arkkua, kohtalo sekoittaa pakan todellisesti. Seelan kissan Darth Maun mittava eläinlääkärilasku ja huumepussi Antonin pöksyissä tuntuvat Seelasta hyvinkin mukavalta yhteensattumalta.

"Onko mikään enää koskaan normaalia? Tai koskaan ollutkaan?" naurahdan. Kapeat viileät sormet lomittuvat hetkeksi omiini, ennen kuin ne taas erkanevat.

"Ei", Hallan hymy levenee. "Toivottavasti ei." (s. 146)

Yliopistolla Seela tutustuu heti ensimmäisenä päivänä mukavaan Stepaan, mutta ei saa silmiään irti värikkäästi pukeutuvasta ja meikkaavasta, valkohiuksisesta ja kalvakkakasvoisesta Hallasta, joka tuntuu kuitenkin aluksi käyttäytyvän viileän etäisesti Seelaa kohtaan. He ovat jo sattumalta törmänneet ruumishuoneella tilanteessa, joka on vähintäänkin hämmentävä. Pikku hiljaa Halla ja Seela tutustuvat toisiinsa paremmin, koska heillä näyttää olevan yhteisiä ongelmia: Seela on alkanut nähdä välitilaan jääneitä aaveita, joista yksi on aggressiivisesti käyttäytyvä Anton, ja Halla tietää niistä asioista enemmän kuin Seela osaa arvatakaan. Yhdessä heidän on selvitettävä, kuka nostattaa vainajia haudoistaan ja jättää heidät välitilaan haahuilemaan.

On kahenlaisia ihmisiä, jotka pelkää kuolemaa: niitä, jotka pelkää kohdata kuoleman kasvoista kasvoihin", hymyssä Hallan kapeilla huulilla on jotakin lempeää."Ja niitä, jotka pelkää, ettei kuolemalla ole kasvoja." (s. 197)

En paljasta juonesta sen enempää. Lupaan, että mukana on kutkuttavaa romantiikkaa, pienoisia kauhun hetkiä ja ripaus arkielämää, kuten yliopisto-opiskelua, kissan kanssa höpöttelyä ja  hautauspalveluiden arkea. Olen yleensä melko kriittinen YA-kirjojen the Seksikohtaukselle, sillä mauttomasti toteutettu sellainen lytistää usein koko kirjan. Voin kuitenkin vilpittömästi sanoa, että tämän kirjan sekstailu on hoidettu tyylillä ja kauniisti. Seksi on myös esitetty sen verran hienotunteisesti, etteivät asiat lävähdä liian suorina mahdollisesti asiaan vihkiytymättömän nuoren lukijan silmille. 

Kirjassa kulkee myös surullinen teema mukana, sillä Seela on menettänyt kaksi sisartaan auto-onnettomuudessa vuosia sitten. Tämän tragedian vuoksi hänen Turussa asuva perheensä on yhä rikkinäinen, sillä isän mielenterveys on reistannut tuosta lähtien ja tunnelma kotona on aina vähintäänkin varovainen. Seela onkin melkein helpottunut päästyään asumaan Sepon luokse, vaikka tälläkin on omat ongelmansa Anja-vaimon lähdettyä lätkimään. Darth Mau (mikä on suorastaan hulvaton kissannimi!) on Seelalle henki ja elämä, ja onneksi Seppokin pitää kissasta. Lisäksi kirjassa tuodaan esille sukupuolidiversiteettiä eri henkilöhahmojen kautta, vaikka osa näistä jää pelkän statistin rooliin ja niiden tarkoitus paistaa häiritsevästi läpi.

Minulla oli alussa hyvin ristiriitaiset tunnelmat kirjasta. Alussa mietin, annanko arvosanaksi kolmea ja puolta enempää, mutta hilasin loppua kohti arvosanani kuitenkin neljä miinukseen. Kirjassa tuntuu olevan kaikki kunnossa, mutta ehkä sen kauhukomediallinen tyyli ei säväyttänyt minua tarpeeksi. Romanssipuoli jätti minut hiukan kylmäksi, vaikka seksikohtausta tässä aiemmin jo kehaisinkin tyylikkääksi. Hulvattomin kohtaus kirjassa sijoittuu kirjastoon, jossa päähenkilö yhdessä Hallan kanssa päättävät ärsyttää kuollutta kirjastonhoitajaa työntämällä kirjoja takaseinään ja sekoittamalla hyllyjärjestystä. Leipäpyssyllä ampumisineen kohtaus tuo minulle hyvin vahvat Ghostbusters-vibat, ja kyseiseen leffaan kirjassa viitattiinkin humoristisesti.

"Ollaanko me nyt sitten joku vitun Ghostbusters?" (s. 150)

Sen verran kuitenkin koukutuin ja vaikutuin, että aion toden totta lukea myös sarjaan ilmestyvät itsenäiset jatko-osat.

Kirja sopii urbaanin fantasian ystäville, jotka tykkäävät kauhuromantiikasta eivätkä liian vakavamielisistä tarinoista.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko)

Kehrääjä

Oksan hyllyltä

Sivupiiri vinkkaa

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Booklist Queen haaste saa ruksin kohtaan:

Recommended by a Librarian

Vahvat naiset -lukuhaasteesta ruksaan kohdan:

LGBT-kirja

Popsugar haasteessa on kirjalle sopiva kohta:

A book by a blogger, vlogger, Youtube video creator, or other online personality

 Sini Helminen: Sysi. Myllylahti 2022 (Lujaverinen #2)

Kansi: Karin Niemi

"Dark academia kohtaa Beetlejuicen! Mustanhumoristinen Sysi sekoittaa urbaania fantasiaa, kauhua ja sateenkaariromantiikkaa. Hurmeesta tuttu salaperäinen Halla saa oman näkökulmansa esiin opiskelijapiirien hyytävissä tapahtumissa.

Ennen kuin ehti sanoa tipe tipe tip tap, niissä pikkujouluissa oli yksi sammunut. Lopullisesti.

Halla ja Seela ovat taiteentutkimuksen opiskelijoiden pikkujouluissa, kun yksi juhlijoista löytyy kuolleena. Eivätkä oudot kuolemantapaukset jää siihen. Yksi manan majoille lähetetyistä ei jätä Seelaa ja Hallaa rauhaan, ja niinpä heidän on pakko alkaa selvittää, kuka opiskelijapiireissä liikkuva tappaja on. Soluttautuminen 20-luvun larppiin vaikuttaa ainoalta keinolta päästä murhaajan jäljille.

Halla ja Seela jatkavat yhä salaa suhdettaan, vaikka tietävät liikkuvansa vaarallisilla vesillä. Kalmanväki ei katso rajoja rikkovaa rakkautta hyvällä, eikä kiellettyjä tunteita ole helppo pitää kätkössä.

Sysi tarjoaa kuolettavan hyvää young adult -viihdettä ja sopii niin yläkoululaisille kuin nuorille aikuisillekin. Romaani jatkaa Hurmeen (2021) aloittamaa Lujaverinen-trilogiaa." (Myllylahti)

Oma arvio:

Sini Helmisen Lujaverinen-trilogian toinen osa Sysi jatkaa yhtä synkissä vesissä kuin sarjan avausosa Hurme. Karin Niemi on taas ylittänyt itsensä taiteillessaan kirjalle uskomattoman houkuttelevan kannen.

Heti kirjan alussa päästään todistamaan opiskelijabileissä sattunutta murhaa, ja tämän jälkiseurauksena Seela saa kintereilleen hyvin äkäisen poltergeistin, kun myös pikkujouluissa murhatun nuoren miehen tyttöystävä saa myöhemmin surmansa ja haluaa syyllisen kiinni. Tämä rasittava henki haluaa juuri Seelan selvittävän, kuka hänen kultansa tappoi. Halla on tietenkin huolissaan, sillä henki meinaa aiheuttaa monia vaaratilanteita hänen rakkaalleen.

"EI! Mä en tiedä sen nimeä. Etsikää se! Tappakaa se! Tai - " (s. 140)

Sarjaan saadaan myös uusia henkilöhahmoja. Halla törmää kohtalokkaana murhayönä bileissä erityisen charmikkaaseen Toniin ja saa myöhemmin tietää tämän olevan samoissa hommissa kuin hänkin. Toni osaa olla melkoisen hurmaava, ja vaikka Halla on hulluna Seelaan, hän tuntee kummaa vetoa myös tähän tyyppiin. Seela taas saa tutustua omalaatuiseen Helgaan, jonka hänen enonsa Seppo palkkaa hautaustoimistoonsa toimistotyöntekijäksi. Helgassa on kuitenkin jotain epäilyttävää, mutta Seppo ei huomaa mitään sellaista, koska on hiukkasen hurmaantunut tästä rempseästä naisesta.

"Kuule, me ollaan taidettu alottaa tää nyt vähän väärällä jalalla? Meidän pitäis kuitenkin tässä tehdä yhdessä töitä." (s. 72)

Samalla kun Seela ja Halla yrittävät nauttia toistensa seurasta niin, ettei Kalmanväki saisi tietää heidän kielletystä suhteestaan, he joutuvat selvittelemään salaperäisiä surmia. Seela saa suututettua parhaan ystävänsä Stepan kommentoimalla tämän suhdettaan erääseen Seelalle erittäin tuttuun tyyppiin. Vastoinkäymisiä siis tuntuu riittävän.

"Kai te muistatte olla varovaisia?" (s. 53)

Tapahtumien myötä päästään tutustumaan liveroolipelaamisen maailmaan, sillä Seela ja Halla päättävät seurata Kristiania, joka tuli tutuksi ensimmäisen osan konnana. He epäilevät, olisiko tällä osuutta murhiin, joissa henget ovat mystisesti jo häipyneet ruumiista, ennen kuin kukaan Kalmanväestä on ehtinyt paikalle sitä vapauttamaan. Nämä olivat mielestäni kirjan kiehtovimpia osioita, sillä larppaus on minulle ihan outo maailma, ja oli mielenkiintoista seurata, miten intensiivisesti niihin valmistaudutaan pukeutumalla ja tutustumalla omiin rooleihin ja pelin sääntöihin. Viimeinen larppi päättyy hyvin dramaattisesti.

"Oletko sä koskaan kokeillut, miltä se tuntuu?  Maistaa pisara sellaista elämää, joka ei ole haaleaa, ei jo poistuneen kylmää ja heti kaikkoavaa... se on kuin jois aurinkoa, ja monta päivää sun on lämmin olla, kaikki on ihan niin kuin silloin ensimmäisellä kerralla, sä voit olla ihan niin kuin kaikki muut..." (s. 281)

Uusista henkilöhahmoista Toni jäi kiehtomaan minua eniten, ja toivoisin hänen yhä pysyvän tarinassa mukana sarjan viimeisessä osassa. Helga taas jäi hiukan turhaksi hahmoksi.  Henkilöiden välillä tuntui nyt olevan jos jonkinlaista skismaa, kuten aiemmin mainitsemani Seelan ja Stepan riita, Hallan ja Udun erimielisyydet jne. Seelan ja Hallan rakkaus on kirjan keskiössä, mutta ei saa liikaa tilaa muiden tapahtumien kustannuksella. 

Kirjan juoni vetää suhteellisen tasaisesti eteenpäin, mutta jotain minusta tässä jää puuttumaan, etten pääse kovin syvälle kirjan maailmaan ja henkilöiden ajatuksiin. Niinpä tämä sarjan toinen osa ei saa minulta ihan yhtä hyvää arvosanaa kuin ensimmäinen osa. Sysi jatkaa kuitenkin ansiokkaasti vetävää ja tummanpuhuvan urbaanin fantasian ystäville suositeltavaa sarjaa.

Arvosanani 3+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko)

Kehrääjä

Kirjafile

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Booklist Queen: LBGTQ-book

Seinäjoen kaupunginkirjasto: 9. Kirjassa ollaan työpaikalla

YA-spefi: LGBTQIA+

 Kalma: Sini Helminen. Myllylahti 2023. (Lujaverinen #3)

Kansi: Karin Niemi.

"Lautturi kuule mitä mä toivon...

Lujaverinen-trilogia sekoittaa urbaania fantasiaa, kauhua ja sateenkaariromantiikkaa. Päätösosassa Kalma astutaan aiempaa synkempiin vesiin ja kuolema tulee liian lähelle.

Kylmyys kietoutuu kaulaluille ja laulaa. Hyminä peittää ajatukset, hukuttaa ne hyhmäiseen virtaan. Kuka minä olin? En muista enää.

Menetys on jättänyt Hallan murheen murtamaksi ja ajaa hänet toivottomaan yritykseen. Epätodennäköinen nelikko ajaa hautajaisten jälkeen ruumisautolla Suomen halki kilpaa aikaa vastaan. Matkassa on keski-ikäinen hautausurakoitsija, tietäjä ja kalmahinen sekä yksi kissa.

Tuonen virta on synkkä ja armoton, eikä kukaan kulje sen ylitse kuin yhteen suuntaan. Virran takainen maa ei ole tuttu edes kalmanväelle, jonka tehtävänä on auttaa vainajat Tuonelaan. Mitä mahtaa sisukas rakkaus kuoleman mahtia vastaan?"(Myllylahti)

Oma arvio:

Näin tulee päätökseensä Sini Helmisen kuoleman sävyttämä, mustaa huumoria viljelevä ja uskomattoman hienoin kansikuvin varustettu Lujaverinen-trilogia. Kalma onkin oikein viihdyttävä päätösosa sarjalle. 

***Varoitan tässä vaiheessa, että jos et ole lukenut aiempia osia etkä halua juonipaljastuksia niistä, saati tästäkään osasta, kannattaa harppoa ainakin parin seuraavan luvun ohitse.***

Mikäpä voisi olla parempi aloitus synkänpuhuvalle sarjan päätösosalle kuin hautajaiset? No eipä juuri mikään. Edellisen osan Sysi dramaattisesta loppukäänteestä jatkuen ollaan nyt rakkaan päähenkilömme Seelan hautajaisissa. Hänen elinvoimansa katosi, koska hän halusi vastoin varoituksia seurustella kalmanväkeen kuuluvan Hallan kanssa. Lopulta hänen sydämensä pysähtyi, ja nyt kirja alkaakin sydäntä murtavin tunnelmia. Seelan kaikkein lähimmät ihmiset, hänen vanhempansa, Stepa, Halla ja Seppo, ovat surun partaalla. Jotain kummaa on kuitenkin meneillään Hallalla ja Sepolla, ja tästä lähteekin sitten oikein mukavasti kirjan tapahtumat rullaamaan.

Kädet ovat liian kylmät, iho liian kalpea, mutta hän on siinä. Hän on siinä. Ja se on kaikki.(s. 149)

Kirjassa vuorotellaan Hallan ja Tuonelan puolella vaeltavan Seelan näkökulmien välillä. Hallan ja Sepon suunnitelma on  taistelella ihmisen kuolevaisuutta vastaan ja tuoda Seela takaisin Tuonelasta, ja tähän liittyy vahvasti eräs Kallavirralla tehtävä rituaali. Myös Roomassa graduaan kirjoittava, vastahankainen Kristian pyydetään apuun, sillä Halla tarvitsee tämän tietäjän voimia. Luvassa on hyvin mielenkiintoinen talvinen road trip, johon liittyy ruumisauto, Darth Mau -kissa, kuskina toimiva Seppo sekä Seelan hiljalleen mureneva ruumis auton takatilassa. Ja tietysti Halla ja Kristian, jotka joutuvat vuorottelemaan auton ruumistilassa kuolleen Seelan seurana.

"Tiedäthän sä, että sun ei tarvitse edes hengittää enää?"(s. 120)

Seelan matkaa yli Tuonelan virran ja siitä edemmäs on mielenkiintoista lukea. Tutuksi tulevat muun muassa Lautturi Tuonen Tytti, Tuonen koira Surma, Kivutar, joka saa tuntemaan kaikki elämän tuskat kerrallaan ja itse Tuoni, joka ainoastaan voi päästää jo Tuonen virran ylittäneet takaisin maan päälle. Seela tapaa myös tuttuja ihmisiä, joita ei olisi koskaan uskonut enää kohtaavansa. Valitettavasti myös Isla on paikalla, eikä tämä ole kovin suopea siitä, että Seela riisti tämän hengen.

Onnistuvatko Halla ja kumppanit palauttamaan Seelan jo hajoavaan ruumiiseensa? Mitä, jos Tuonelasta tulee mukana jotain muutakin?

Ei vitussa. Minä olen lujaverinen, minä olen kulkenut Tuonelan virtaa kahteen suuntaan, enkä antaudu aaveille.(s. 299)

Hankala kertoa tämän kirjan juonesta yhtään mitään paljastamatta liikaa. Nytkin tein sen jo. Mielestäni Kalma on Lujaverinen-kirjakolmikon kiinnostavin ja vetävin. Tuonelan ja nykymaailman vuorottelu on kiehtovaa, ja kirjan loppupuoliskolla tapahtuu hyvin tiheään kaikenlaista kamalaa, joka saa mielenkiintoni pysymään. Tunteikkuutta ei tule puuttumaan. Pidän siitä, miten kirjassa pysyy synkän aiheensa ohella pieni pilke silmäkulmassa, eli kaikkea ei tarvitse ottaa niin tosissaan. Sillä aivan älyttömiä asioitahan tässä tapahtuu, ja se on vain plussaa. Myös edellisen osan lempihenkilöni Toni on mukana kuvioissa, joten edellisen postauksen toiveeni toteutui. 

Kalma päättää upeasti Lujaverinen-trilogian, joka on oikeaa sukupuolen moninaisuuden ilotulitusta ja perinteisen parisuhdekäsityksen murtamistakin. Sopivalla tavalla synkkyyteen on sekoitettu huumoria vetämättä silti ihan överiksi. 

Arvosanaksi annan 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Kalma muualla:

Kirjavinkit (Mikko)

Kirjafile

Kirjojen keskellä

Samantyylistä luettavaa:

Väkiveriset-sarja: Sini Helminen 

Brown Girl -sarja: Mintie Das

Kymnaasi - Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille: Ilkka Auer

Kymnaasi - Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille: Ilkka Auer. Haamu 2019.

Kansi: Ilkka Auer

"Sofia on orpo, onneton ja yksin. Oudot sattumukset johdattavat hänet metsän keskellä sijaitsevaan salaperäiseen sisäoppilaitokseen. Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille on paikka, jossa todellisuuden rajat hämärtyvät.

Sofia tutustuu Kymnaasin kiehtovaan historiaan ja sen erikoislaatuisiin asukkaisiin, Muusaan, Sointuun, Avelineen ja kiehtovaan Lydiaan. Sofia löytää Kymnaasista kodin ja paikkansa maailmassa, joka on paljon mystisempi kuin voisi kuvitellakaan.

Kun pimeät voimat uhkaavat Kymnaasia, Sofia tajuaa, että hän voi menettää kaiken. Ja siihen hän ei enää suostu. Mutta onko Sofia valmis kohtaamaan pahuuden silmästä silmään?" (Haamu)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=JXksgjecEsI

Oma arvio:


Ilkka Auer on vakuuttanut minut kirja kirjan jälkeen loistavana nuorten kauhukirjailijana. Olen lukenut hänen aiemmat Haamu-kustantamon julkaisemat kauhukirjat Anastasian ja Domowikin, ja nyt tartuin siis erittäin innokkaana tähän uutukaiseen, jonka pitkä, joskin kaunis nimi ei houkuttele toistelemaan jatkuvasti. Olkoon se siis tässä bloggauksessa pelkästään Kymnaasi. Kirjan kansikuva, joka on Auerin itsensä taiteilema, on houkuttelevan maaginen, joskaan ei niin kauhumainen. Kauhua, mutta myös fantasiaa, on kuitenkin luvassa koko 303:n sivun verran, sen voin luvata!

Kymnaasi antoi minulle uuden mahdollisuuden, niin kuin meille kaikille. (s. 100)

Kirjan alussa Sofia kärsii elostaan kamalassa sijaisperheessä, jossa hän joutuu elämään jatkuvassa pelossa ja arvottomuuden tunteessa. Niinpä hän on päättänyt tehdä kamalan teon ja päättää päivänsä oman käden kautta. Hyisestä vedestä hänet kuitenkin tempaistaan rannalle ja pelastetaan autoon, joka vie hänet hyvin ihmeelliseen paikkaan, Kymnaasiin. Ystävällinen johtajatar Aveline ottaa Sofian vastaan ja mukava Muusa-tyttö opastaa hienotunteisesti Kymnaasin tavoille. Läheskään kaikkea Sofia ei saa alussa tietää, sillä tuohon ihmeelliseen orpokodin, tyttökoulun ja turvakodin sekoitelmaan liittyy hyvin paljon kummallisuuksia, joita on vaikea ihmislapsen sulattaa kerralla.

 Sofian edessä seisoo noin kolmen- tai neljäntoista ikäinen tyttö, joka oli pukeutunut märkää ihoa vasten liimautuneeseen, nilkkoihin saakka ulottuvaan likaisenvalkoiseen, pitsisomisteiseen mekkoon. Paikka paikoin pitsisomisteet ja mekko olivat repeilleet, ja siellä täällä näkyi tahroja. Tytön iho oli liidunvalkoinen, ja vaikka hänen harmaanvalkeat, miltei lattiaan ulottuvat litimärät hiuksensa kehystivät kasvoja aavemaisina ja karkeina kuin hevosen häntä hänen kasvojaan, hän oli omalla tavallaan sievä. (s. 143)

Kolmikerroksinen (+ kellari) Kymnaasi on jo itse rakennuksena hyvin hämmästyttävä. Luen suu auki hämmästyksestä kaikkia rakennukseen liittyviä kuvailuja. (Kuvailujen lisäksi rakennuksen hahmottamista auttaa kirjan sisäkannella olevat tarkat kartat.) Kiehtovin on pelätty kellarikerros, jonka Sofia saa pian vastuualueekseen: hänen on esimerkiksi käytävä käynnistämässä tarvittessa sammunut dynamo. Kellaritiloissa asuu kammoksuttu Sokea, mustatukkainen tyttö, joka osoittautuu kuitenkin ihan kivaksi. Pelottavaan länsisiipeen ei ole suotavaa mennä, koska siellä sijaitsee palaneen kirjaston hiillokset. Siellä kuitenkin työskentelee kaikkien muiden tuskan itselleen ottava Sijaiskärsijä, joka yrittää kirjansitomossa pelastaa palaneita kirjoja.

Kymnaasi sijaitsee elämän ja kuoleman välimaastossa, Rajalla, ja tavallisten ihmisten sanotaan siellä olevan Pinnalla. Kymnaasiin ei voi löytää, jos ei tiedä, missä sinne johtava portti on. Muusa tutustuttaa Sofian Kymnaasin ympärillä oleviin muihinkin portteihin, jotka on nimetty tunteiden mukaan: Rakkaus, Ihme, Hurmio, Pelko. Kustakin portista astuminen vie kulkijan kyseisen tunteen valtaan, ja kustakin portista voi myös päästä sisälle Kymnaasin alueelle omanlaisiaan otuksia. Kymnaasilaisten tärkeimpiä tehtäviä onkin vahtia portteja, ettei niistä pääse sisälle ei-toivottuja olentoja. 

 Pienokaisissa oli jotain perin kummallista, mutta Sofian oli mahdotonta sanoa mitä. He olivat kauniita ja ihania ja aivan erilaisia kuin ketkään muut Sofian koskaan tapaamat tuon ikäiset. Lydian kosketus, ääni ja katse humisivat vielä Sofian mielessä viimeisen tytön esittäytyessä. (s. 86)

Sofia tulee erityisen tutuksi Lydia-nimisen Pienokaisen kanssa, joka on myös Räyhähenki. Tätä on vaikea uskoa katsoessa kuvankaunista tyttöä. Todellisuudessa Lydia, kuten muut Pienokaisiksi kutsutut kauniit lapset, ovat tavalla tai toisella kuolleita. Lydia rakastuu Sofiaan heti alussa, ja kulkee tämän kyljessä kuin takiainen. Tytöt tuntevat voimakkaasti toistensa läheisyydessä, nukkuvat usein vierekkäin ja ovat toistensa apuna. Muuten tyttöjen rakkaus jää minulle hieman hämmentäväksi, sillä kirjassa ei kuvata juurikaan siihen kuuluvan muuta fyysistä kuin kädestä pitäminen tai vierekkäin nukkuminen. Ehkei sen ole tarkoitus olla niinkään romanttista rakkautta, vaan sisarellista yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka kuitenkin pakahduttaa huumallaan ja voimallaan.


Kymnaasissa on oltu viime ajat erityisen peloissaan, sillä kammottava Punainen mies yrittää päästä alueelle ja tuhota kaiken. Hän on erityisesti Sofian jäljillä, ja tarinan edetessä selviää, miksi. Kauhistuttava hirmumyrsky on lähestymässä Kymnaasia, ja asukkaiden on oltava erityisen valppaina.

Te olette kestäneet asioita, joita suurin osa ihmisistä ei olisi kestänyt, ja te olette henkisesti paljon tavallista vahvempia  ja tunteellisempia. Siksi ja vain siksi teistä voi kasvattaa sellaisia, jotka auttavat muita ja vaikuttavat salassa maailman menoon. (s. 156)

Kymnaasin maailma on uskomattoman kiehtova ja kammottava. Se on yhtäaikaa taianomainen satumaailma peuroineen, lampineen, unikivineen ja tunneportteineen, mutta samalla myös kauhunsekainen polttavine Kytijöineen, järkyttävine Matosormineen ja uhkaavine Lasaretteineen. Tunteet ovat kirjassa hyvin vallitsevia, ja myös loppuratkaisuun liittyy yksi tärkeimmistä tunteista. Pidän tästä kirjasta oikein kovasti, muun muassa koska pystyin tarkkojen kuvailujen ansiosta sukeltamaan hyvin helposti kirjan maailmaan ja viihdyin siellä.

Suosittelen tätä huikeaa, tiivistunnelmaista kirjaa noin 13-15-vuotiaille kauhun ja fantasian ystäville, etenkin Potter- ja Morrigan-faneille. Kirjassa on sen verran kammottavaa kauhua ja lopussa kuolemaakin, etten alle yläkouluikäisille tätä vinkkaisi kuitenkaan.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 


Kirjahullun päiväkirja 
Pirja&Kirja

Samantyylistä luettavaa: 

Nevermoor-sarja: Jessica Townsend
Harry Potter -sarja: J.K. Rowling
Anastasia: Ilkka Auer 
Domowik: Ilkka Auer

Osallistun tällä kirjalla Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-lukuhaasteeseen.

Koutamäen noita -sarja: Seita Rönkä

Koutamäen noita: Seita Rönkä. Haamu 2018. (Koutamäen noita #1)

 Kansi: Marjo Nygård

"Lone on omalaatuinen tyttö, jolla on kaksi äitiä, yksi isä ja hevoshullu pikkusisko. Lone asuu Koutamäen kylässä, jossa kaikki tuntevat kaikki ja juorut ravaavat nopeammin kuin sysimusta arabialaisori.

Kun Koutamäelle muuttaa upporikas kaunotar, kylän juorupata porisee yli. Kuka on neiti Bergström? Mistä hän tuli ja miksi? Onko hän tavallinen nainen vai noita?

Lonen kesästä tulee vähintäänkin epätavallinen. Päänvaivaa tuottaa neiti Von Noidan omituisen älykäs hevonen ja naapuriin kesätöihin rantautunut Oliver, joka tuntuu kummallisen tutulta.

Mikä on hevosen arvoitus? Mitä uusi asukas salailee? Ja miksi ihmeessä rauhaa rakastava Lone on yhtäkkiä korviaan myöten sekaantunut tähän outoon soppaan?

Juhannustaikojen aikaan tyynyn alle nakatun kukkakimpun nahistuminen enteilee vaaraa, jota kohti Lone on kulkemassa. Täyttä laukkaa.

Hetken näytti siltä, että koko hevonen oli mustakiteisessä huurteessa, sen ääriviivat väreilivät. Sitten illuusio katosi." (Haamu)

Kirjatraileri:  https://www.youtube.com/watch?v=XYEvPaSNnOQ

Oma arvio:

Aloittelin tämän kirjan pääsiäisen aikaan, johon tämä sopiikin noitamaiselta teemaltaan kuin nakutettu. Kirjassa ei kuitenkaan vilisemällä vilise noitia, vaikka nimestä voisi päätellä. Se on enimmäkseen jännityksen- ja lievän kauhunsekainen tarina introvertistä Lone-tytöstä, joka asuu yhdessä kahden äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa. Naapuriin muuttanut hienosteleva, syrjäänvetäytyvä Katariina Bergström kiehtoo Lonea, eikä sitä vähennä kyläläisten juoruilut, joiden mukaan tämä olisi noita. Lone tutustuu Katariinan mustaan hevoseen, jonka kanssa tälle kehittyy erikoislaatuinen ystävyys - he voivat jopa keskustella keskenään. Musta vie Lonen selässään erikoiseen paikkaan, jonne Lone ei löydä omin päin.

Kuva: Pixabay

Lonessa ja neiti Bergströmissä on oikeastaan paljon yhteistä - kumpikaan ei ole järin seurankipeitä - joten Bergström pyytää yllättäin Lonelta apua eläinten hoitamisessa, kun tämä on asioillaan. Työsuhde vaatii kuitenkin ehdotonta vaito-olovelvollisuutta. Lone tulee huomaamaan, että Bergströmin talossa tapahtuu paljon outoa, eikä kaikkien ovien taakse hänellä ole pääsyä. Musta-hevosen hoidosta Lone nauttii kovasti, ja myös lähistön kanalassa työskentelevä Oliver alkaa kiehtoa jännällä tavalla. Mutta sitten Lone mokaa pahasti, suututtaa neiti Bergströmin, sairastuu ja löytää itsensä hyvon oudosta tilanteesta.

Kauhu täytti sydämeni, sillä olin varma siitä, että Mustalle oli tapahtunut jotakin. (s. 150)

Minun oli hiukan hankala päästä kirjassa alkuun, pidin juonta alussa hiukan tylsähkönäkin, mutta loppua kohti viihdyin jo tarinan parissa paremmin. Moni asia jäi kuitenkin melko harmillisesti kesken ja epämääräiseksi. Olisin kaivannut Lonen ja Oliverin suhteen etenemistä hiukan pidemmälle ja myös Musta-hevosen arvoitus selitettiin turhan yksioikoisesti. Lonen kahden äidin perhe rikkoo hienosti perinteistä nuortenkirjojen perhestereotypiaa, mutta perhesuhteita ei olisi tarvinnut minusta selitellä ja perustella niin paljon, saati  Lonen introverttiyttäkään. Ne olisivat tulleet ilmankin lukijan tietoisuuteen tarinan edetessä. Minua myös hiukan ihmetytti Musta-hevosen elimen kuvaukset kirjassa, tämä taisi toistua parikin kertaa. Varsinkin kun lopussa paljastuu totuus hevosesta.

Koutamäen noita on napakka, 200-sivuinen lukupaketti noin yläasteikäiselle nuorelle, joka haluaa kirjassa olevan hiukan fantasiaa, muttei liikaa, vähän mystiikkaa ja kauhumaista jännitystä ja ripauksen romantiikkaa.

Pidän kovasti Marjo Nygårdin tunnelmaan sopivasta kannesta, sille erityismaininta.

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjakaapin kummitus 
Kirjahullun päiväkirja 
Kirjan vuoksi 

Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

4. Kirjan nimessä on jokin paikka

Loitsun voima: Seita Rönkä. Haamu 2020. (Koutamäen noita #2)

Kansi: Marjo Nygård

"Lone asuu Koutamäen kylässä naapurinaan Katariina-noita ja yliluonnollinen muodonmuuttaja, hevonen nimeltään Musta.

Syksyinen arki täyttyy rauhallisista rutiineista. Yläkoulun lukuvuosi on alkanut ja noitaopinnot etenevät vauhdikkaasti. Kaiken vapaa-aikansa Lone viettää Mustan kanssa. 

Elämä näyttää olevan mallillaan, kunnes kalmanväki alkaa liikuskella Lonen läheisyydessä. Synkänharmaat hahmot tuntuvat odottavan jotakin.

Pian Lone ymmärtää, että hänen on pakko oppia lisää noitataitoja, eikä aikaa ole hukattavaksi. Kalmanväki tahtoo uhrinsa. Mutta kenet?(Haamu)"

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=t8849Spp6rM 

Oma arvio:

Tässä Koutamäen noita -sarjan toisessa osassa Lone-niminen tyttö tasapainottelee koulunkäynnin ja noitaopintojensa kanssa. Naapurin Katariina-noidan avustuksella Lone tekee transsiharjoituksia ja auttaa Musta-hevosen hoidossa, joka edellisessä osassa paljastui muodonmuuttajaksi. Katariinan ja Lonen harjoituksia häiritsee mahdollinen vakoilija, joka on jättänyt kiikarinsa läheisen männyn juureen.

-Ei ole olemassa kokonaisvaltaista pahuutta. Ei ole sellaista pahuuden ilmentymää, kuten pirua. Se mitä tapahtui, johtui siitä, että sinä mokasit! (s. 76)

Lone alkaa nähdä kalmanväkeä metsänrajassa, ja yhdistää nämä kuolemaa ennustavat otukset kauhukseen Oliveriin, jolla paljastuu olevan jotakin häikkää sydämessään. Lonen on pelastettava ystävänsä ja ihastuksensa! Katariina kuitenkin kieltäytyy auttamasta ja kieltää myös Lonea sekaantumasta asiaan, mutta Lone ottaa ohjat omiin käsiinsä. Erään epäonnistuneen transsin ja alisessa vierailun takia Musta joutuu vedenpeittoon ja muuttuu valkoiseksi. Sen takia Katariina määrää tämän olemaan ihmishahmossa niin kauan, että he saavat loitsittua tämän takaisin mustaksi. Muutenhan kyläläiset alkavat ihmetellä. Olettaisi, että orihevosen ihmismuoto on miespuolinen, mutta näinpä ei olekaan.

- Kun pääset transsimatkalle, oma apurisi tulee mukaan. (s.77)

Lonella ja Mustalla on erikoislaatuinen yhteys, jonka takia he osaavat kommunikoida keskenään erilaisin kuvin. Lone toivoisi, että Musta olisi hänen apurinsa alisessa, mutta Katariinan mielestä se ei voi olla niin, koska Musta on hänen apurinsa. Lonen pitäisi saada oma apuri-eläimensä, mutta sitä ei näy eikä kuulu. Tuntuu, että Katariina on hieman mustasukkainen Lonen ja Mustan läheisistä väleistä.

Lonen ja Oliverin välillä on jotain, mutta kipinät jää aika laimeiksi. Lonen pakonomainen tarve pelastaa poika kielii kuitenkin siitä, kuinka tärkeä tämä on hänelle, ja Oliverikin vaikuttaa selvästi ihastuneelta. Kirjan lopussa tapahtumat menevät hyvin dramaattisiksi, mutta Lonen ja Mustan saumattomalla yhteistyöllä asiat saadaan kuntoon ja eräs ihmishenki pelastettua. Oliver alkaa kuitenkin epäillä jotain  - kirja loppuu melkoiseen cliffhangeriin. Jatkoa on siis ilmiselvästi vielä tulossa.

Tässä osassa lukijalle paljastetaan Lonen oikea nimi, jota hän vihaa enemmän kuin mitään.  Minusta se on kyllä oikein persoonallinen ja kaunis nimi. Lonen perhe, äiti ykkönen, kakkonen ja pikkusisko, jäävät kirjassa taustahenkilöiden rooliin. Toisaalta lukija pääsee tutustumaan Lonen mummoon, joka näyttää Lonelle videon hänen nimiäisistään. Videolla vilahtaa todella tutun näköinen nainen, joka lausuu omituisen viestin koskien Oliveria.

Loitsun voima on sekoitus vanhaa kansanperinnettä ja urbaania fantasiaa. Kirjassa käydään alisessa, tehdään loitsuja ja neuvotellaan kuolleiden kanssa. Fantasiapainotteisen juonen lisäksi kirjassa on sateenkaarevuutta, ystävyyttä ja romantiikkaa sivuavat teemansa, jotka jäävät kuitenkin melko hentoisiksi. Näkökulmahenkilö Lone on vuoroin uhmakas ja vuoroin hyvin hämmentynyt yläkouluikäinen tyttö, joka hakee omaa identiteettiään. Oliver jää minusta hyvin etäiseksi ja  laimeaksi henkilöhahmoksi, kun taas Katariinasta jää melko kylmä vaikutelma, vaikka hän toki tässä osassa osoittaa enemmän empaattisuuttaan Lonea kohtaan.

Kirjan kansi on minusta oikein kaunis ja onnistunut, koska hevonen on kirjassa hyvin keskeisessä roolissa. Marjo Nygårdin taiteilema tyylitelty ja uljas hevonen vihjaa, että kyseessä on jotain muuta kuin pelkkä heppakirja.

Arvosanani 3-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 

Kirjahullun päiväkirja

 Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

20. Pohjoista luontoa kuvaava kirja

Samantyylistä luettavaa:

Louhi-sarja: Mervi Heikkilä

Vaskinainen: Anne Leinonen

Vaskinainen: Anne Leinonen. Osuuskumma 2015.

"Kun maailma on tuhoutumassa, omiensa hylkäämistä tulee sankareita.

Tuonelan ikiaikainen pyörä on rikkoutunut ja vaikutukset heijastuvat niin eläviin kuin kuolleisiin. Joet ovat ehtyneet ja naiset ovat hedelmättömiä, vainajat eivät pääse tuonpuoleiseen.

Niilas, kuolleita näkevä nuorimies saa tehtävän: hänen on löydettävä kaupungista apua, ennen kuin kotikylä autioituu.
Ulpukka, suolle vangittu noitanainen, on vapautunut, mutta kulkee ilman päämäärää ja anteeksiantoa. Kohtalon oikusta hän päätyy Niilaksen matkakumppaniksi.
Vaskinainen, joka on koko elämänsä komentanut alisen vaskisia siskoksia ja korjannut Vainajalan pyörää, ajetaan pois Tuonelasta. Hän päätyy maan päälle mestarisepän mielihalujen kohteeksi ja ennustajaksi, joka jakaa tuonpuoleista tietämystään kuolevaisille.

Yhdessä heidän kolmen on ratkaistava, mikä on rikkonut elämän ja kuoleman kierron. Heidän on mentävä Tuonelaan ja korjattava tapahtunut, ennen kuin on liian myöhäistä.

Vaskinainen on romaani elämän ja kuoleman kierrosta, luottamuksesta ja rakkaudesta. Se yhdistelee suomalaista kansanperinnettä, antiikin myyttejä ja luontokuvausta maagiseksi kokonaisuudeksi."

Oma arvio:
Vaskinainen on kirja, joka yllättää omalaatuisuudellaan, sillä en oikein osaa päättää, onko kirja nuorten- vai aikuistenromaani, onko se fantasiaa, kansantarua vai mitä ihmettä lajiltaan. Jos uuskumma ei sovi tämän kirjan tyylilajin määrittelyyn, ei sitten minkään muunkaan.

Tarinassa yhdistyy suomalaisten kansantarujen, pääasiassa Kalevalan ja Kantelettaren, kaiut sekä  fantasia.  Ihmeellinen Vaskinainen aloittaa tarinan ja myös päättää sen. Hän onkin minusta kirjan vahvin henkilöhahmo. Keskisen maailman päähenkilöt Niilas ja Ulpukka vain jäävät minulle harmittavan etäiseksi. 

Kuolema on kirjassa vahvasti läsnä, sillä Vaskinainen on osa Tuonelan väkeä, joka päättävät sielujen kohtaloista. Rakkaus ja siitä seurannut mustasukkaisuus koituu hänen kohtalokseen ja hänet karkotetaan Alisesta maailmasta Keskiseen maailmaan, ihmisten pariin. Ennen karkotustaan hän tulee rikkoneeksi suuren, pyörivän koneen, jota käytetään sielujen lajitteluun. Sen tähden Keskisessä maailmassa alkaa tapahtuu tuhon enteitä. Vaskinainen pääsee Sepän hoiviin, mutta huomaa pian olevansa tämän orja ja vallankäytön uhri. 

Tämä kirja ei ollut kovin kauheasti minun makuuni, mutta nautin todella Anne Leinosen kirjoitustyylistä ja loppuun asti hiotuista sanavalinnoistaan. Kirjan tarina on kokonaisuudessaan todella ainutlaatuinen ja vaiheikas, jokseenkin synkkä mutta lopussa toivoa antava. Seppä saa onneksi opetuksen, kun alkaa himoita valtaa liikaa ja luulee voivansa vangita Vaskinaisen orjakseen.

Lisäpisteitä annan E.Lappalaisen suunnittelemalle, järjettömän kauniille ulkoasulle!

Arvosanaksi annan 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitän!

Louhi-sarja: Mervi Heikkilä

Louhen Liitto: Mervi Heikkilä. Haamu 2015.

"Roona ei ole kuin muut ysiluokkalaiset tytöt. Roonalla on salaisuuksia. Sellaisia, että kaikki ihmiset on syytä pitää etäällä, myös sumusilmäinen Aleksi. Yllättäen myös Roonan äidillä on omat salaisuutensa. Niiden paljastuttua Roona joutuu seikkailuun, joka vie hänet pimeän porteille. Seikkailuun, josta kaikki eivät selviä hengissä. Mervi Heikkilän ”Louhen liitto” kulkee petojen polkuja synkän metsän reunaan ja puuttoman suon läpi suoraan lähteen silmään, ikiaikaisten arvoitusten äärelle."

Oma arvio: Olipas tämä mukava herkkuvälipala luettavaksi! Harmi, että tämä oli niin lyhyt (149 s.), sillä kaikki asiat tuntuivat etenevän tosi nopeaa eikä keneenkään henkilöön ehtinyt kunnolla kiintyä, kun olin jo lukenut kirjan. Toisaalta on mukava joskus lukea tarina napakassa paketissa. 

Tämä oli miellyttävälukuinen, mystinen tarina ripauksella vanhoja uskomuksia, intertekstuaalisilla viitteillä Kalevalasta ja 1600- ja 1700-luvun noitavainojen esittelyillä. Päähenkilö Roona oli sympaattinen henkilöhahmo, johon olisi ollut mukava tutustua syvällisemminkin. Roonan erikoiskyvyt sekä Suomen luonnonvaraiset eläimet mukana tarinassa olivat mielenkiintoisinta antia. Roonan äiti jäi hyvin etäiseksi henkilöksi, mutta biologinen noitaäiti Valpuri tuli tutummaksi.  

Romanttinen puoli kirjassa oli toki ennalta-arvattava, mutta oikein mukava herkullinen lisä. Valokuvaajapoika Aleksi oli symppis! Olipas virkistävää tutustua tällaisen ihan uuden tuttavuuden, pienen vaasalaisen Haamu-kustannuksen tuotantoon. Toivottavasti heiltä julkaistaan jatkossakin nuortenkirjallisuutta. Arvosanani Louhen liitolle 4+

Sain tämän kirjan kustantajalta, suurkiitokset!

Tuonella Kulkijat: Mervi Heikkilä. Haamu 2016.

"Roona ei ole kuin muut. Roonalla on salaisuuksia. Sellaisia, että lomareissu Turkuun muuttuukin ihan toisenlaiseksi matkaksi. Kaupungista ovat mystisesti kadonneet kaikki linnut, samoin Roonan isä, antikvariaatinpitäjä Eerikki Puujumala. Liike on kuin hävityksen kauhistus ja Roonan lisäksi sen ympärillä hiippailee outo, arpikasvoinen nuorukainen. Jotain pahaa on selvästi tekeillä, mutta mitä? Louhen liiton itsenäisessä jatko-osassa Roona joutuu tekemään vaarallisen matkan Turkuakin kauemmas. Paikkaan, josta paluuta ei ehkä ole. Mervi Heikkilän Tuonella kulkijat kulkee petojen polkuja synkän metsän siimekseen ja Tuonen virran rantaan, ikiaikaisten arvoitusten äärelle."
Oma arvio:

Minä odottelin kovasti jatkoa Louhen liitto -kirjalle, ja nyt sain yllättyä iloisesti, sillä pidin tästä jatko-osasta Tuonella kulkijat vielä enemmän. 

Tuttuun tapaan Roonan tarinaan on sekoitettu somasti suomalaisia kansanuskomuksia ja Kalevalaa. Mukaan tulee mielenkiintoisia henkilöitä, kuten Roonaa hiukan vanhempi Sampsa. Pidän heidän välilleen kehittyvästä ystävyydestä ja pienestä romanssin mahdollisuudesta. Roonalla on kuitenkin ihana poikaystävä Aleksi, joka esitellään jo ensimmäisessä osassa. Aleksi on kuitenkin suurimman osaa tarinaa poissa kuvioista. 

Roona huomaa itsessään uusia kykyjä ja hän oppii kutsumaan vaakalintua, jonka avulla hän voi lähettää viestin äidilleen Valpurille. Hän lähtee vaaralliselle matkalleen Tuonelaan pelastamaan isäänsä ja saa onnekseen itselleen apuhengeksi karhun. Onkin kirjan parasta antia, kun Roona saa kokea asioita karhun sisältä käsin.

- Hei, miten minä löydän sinut? Hei! huusin epätoivoisena apuhenkeni perään.

-Et sinä löydäkään. Minä löydän sinut kun tarvitset minua.

Kuiskaus oli tuskin kuuluva, mutta ymmärsin viestin. Se toi minulle rauhallisen varmuuden siitä, että Karhu olisi lähellä, kun tarvitsisin apua. Kaikkien maailman karhujen henki, niin halusin ajatella, suojeli minua.---

Tuonelassa Roona kohtaa Seppä Ilmarisen, Väinämöisen ja muita kansalliseepoksestamme tuttuja hahmoja. Kun unohtaa pienen korniuden häivähdyksen, voi nauttia täysillä tarinasta, joka vei minua ainakin täysin mukanaan.  Pidän myös Mervi Heikkilän huolellisesta kielestä ja soljuvasta tyylistä. 

Katsoin Aleksia ja taas mieleeni palasi aihe, jota en ollut saanut otettua puheeksi.

Aina oli jotain muuta. Väärä hetki tai tunnelma.

Roona miettii seikkailujensa lomassa hänen ja Aleksin suhdetta, joka on edennyt siihen pisteeseen, että on aika astua seuraavaan vaiheeseen. Tämä on ihan hyvä teema, ei sillä, mutta hiukan minua kuitenkin vieraannuttaa sana rakastelu nuortenkirjassa.

Tuonella kulkijat jatkaa viihdyttävää nuortensarjaa, jota suosittelisin erityisesti helppolukuiseksi kirjaksi sellaiselle, joka ei ole paljon lukenut. Äikänopet, vink vink! Voisin vielä mainostaa Haamu-kustannuksen sivuilta löytyviä,

näille molemmille  Louhi-kirjoille räätälöityjä tehtäväpaketteja (6.-9.-luokkalaisille), joihin pääset klikkaamalla tästä. 
Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka 
Luetaanko tämä? 
Kirjakaapin avain 

Pohjolan porteilla: Mervi Heikkilä. Haamu 2017.

 Kannen kuvitus: Suvi Kari

"Roona ei ole kuin muut. Roonalla on salaisuuksia. Sellaisia, että mikään elämässä ei suju tavallisesti, ei edes seurustelu Aleksin kanssa. Kun peilikuvassa alkaa vilahdella tumma varjo, ja Roonan isä, Eerikki Puujumala, saa huolestuttavan näyn, on syytä valmistautua pahimpaan. Roona päättää vahvistaa tietäjäntaitojaan ja hankkia oman rummun. Avukseen hän saa arpikasvoisen ystävänsä Sampsan ja kuvankauniin shamaanin, Iraidan. Louhen liiton ja Tuonella kulkijoiden itsenäisessä jatko-osassa Roonaa ovat vastassa entistä pelottavammat viholliset. Vaarallisten matkojen päätepysäkki on Pohjolan porteilla, itse Pohjan Akan valtakunnassa. Siellä Louhi ei hallitse, eikä armoa tunneta."(Haamu)

Oma arvio:

Roonan tarina jatkuu jo kolmannella osalla. Heti ensimmäiseksi minun täytyy kehua Suvi Karin taiteilemaa kantta, joka on minusta näistä kolmesta kaikkein kaunein! Huomasin taas lukevani ilolla kivasti etenevää tarinaa, jossa oli välillä seassa ihan tavallisia arjen ongelmia, ja välillä taas mentiin hyvin myyttisiin olosuhteisiin. 

Kuulin korvissani haukan viiltävän huudon juuri ennen kuin omatkin silmäni painuivat väkisin kiinni. Vajotessani mustaan kuiluun ehdin tajuta vain, että kaikki taisi olla nyt todella pahasti pielessä. (s. 82)

Roona on jo sinut apuhenkensä karhun kanssa, saati sen tiedon kanssa, että hänen poikaystävänsä Aleksi on myös Tapio, ja hänen apuhenkensä on hirvi. Roonan ja Aleksin välille jäi viime osassa viipyilemään seksin mahdollisuus, ja samalla teemalla jatkuu tässä osassa. Roona on vain hiukan ymmällään, haluaako Aleksi sitä yhtä paljon kuin hän, ja kun he lopulta tekevät sen, Aleksin käytös ei miellytä Roonaa - Kaikki ei menekään kuin elokuvissa. Roona tuntee itsensä mustasukkaiseksi Aleksin suunnistusharrastukselle ja -kavereille.

Pystyin pitämään Aleksin vain antamalla hänen mennä, elää omaa elämäänsä ja tehdä omat valintansa. Jos hän tekisi jotain tyhmää, saisin takuulla tietää sen ennemmin tai myöhemmin. Ja jos hän valitsisi jonkun toisen, sitten meitä ei ehkä ollut koskaan tarkoitettukaan yhteen. (s.36)

Roonalla on myös muuta mietittävää. Sampsan ja hänen isänsä varoitukset saavat hänet mietteliääksi. Myös Sampsa herättää Roonassa jänniä tunteita. Lisäksi Roonan äiti Valpuri kaipaa rakastettuaan ja Roona on luvannut hakea sen hänelle takaisin Tuonelasta. Hän tarvitsee vain oman rumpunsa, ja siinä auttaa mystisen kaunis shamaani Iraida. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää, ja kirjan loppua kohti tapahtumat menevät jännittäväksi.

Pohjolan porteilla on mukava, nopealukuinen kirja, joka jatkaa mielenkiintoisesti Roonan tarinaa. Toivottavasti sarja vielä jatkuu! Kolmiodraama Sampsan ja Aleksin kesken tuntuu luontevalta ja vanhaan suomalaiseen kansanperinteeseen nojautuvat fantasiaelementit elävöittävät juonta. Samalla lukiessa tulee oppineeksi rummunteon vaiheita. Hauska yksityiskohta on myös Heikkilän omakeksimä suomensukuinen kansa Hantsut, johon kirjan shamaani Iraida kuuluu. Tarinaan on sekoitettu myös puolihuolimattomasti ekoteemaa, sillä esimerkiksi Eerikin auton mainitaan kulkevan puoliksi biopolttoaineella sekä Hantsu-kansan kohtalo meinaa olla tuhoon tuomittu öljyputken takia.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Pohjolan porteilla muissa blogeissa:

   

Lukutoukan kulttuuriblogi 

Kirjapallon kirjablogi 

Luetaanko tämä?

Lastenkirjahylly


Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja (Kalevala)

Samantyylisiä kirjoja ja kirjasarjoja:


Siri Pettersen: Korpinkehät-trilogia 
 
Anne Leinonen: Vaskinainen

Hanna Morre: Tuonen tahto