Alex Stern -trilogia: Leigh Bardugo

Salatun tiedon seura: Leigh Bardugo. Suomentanut Meri Kapari. Aula & Co 2023 (Alex Stern #1)

Englanninkielinen alkuteos (2019): The Ninth House. Kansi: Vesa Lehtimäki.

"Leigh Bardugon ensimmäinen romaani aikuisille kertoo vallasta, etuoikeuksista, mustasta magiasta ja murhista huippuyliopistojen maailmassa.

Galaxy ”Alex” Stern on Yalen aloittavan vuosikurssin epätyypillisin opiskelija. Los Angelesin laitamilta kotoisin oleva Alex on koulunsa keskeyttänyt hippiperheen lapsi, joka on ajautunut hämärien huumekauppias-poikaystävien ja pätkätöiden maailmaan, ja vielä paljon pahempaan. Itse asiassa hän on nyt, kaksikymmenvuotiaana, raa’an ja selvittämättömäksi jääneen joukkomurhan ainoa selviytyjä. Joku voisi sanoa, että hän on haaskannut elämänsä. Mutta sairaalavuoteella Alexille tarjotaan uusi mahdollisuus: hän pääsee aloittamaan opiskelun yhdessä maailman parhaista yliopistoista. Mistä oikein on kysymys, miksi juuri hän?

Kun Alex saapuu New Haveniin toteuttamaan hyväntekijänsä antamaa tehtävää seurata Yalen salaseurojen toimia, hänelle ei vieläkään ole selvinnyt miksi. On yleisesti tiedossa, että seuroja on kahdeksan, vain harva on kuullutkaan yhdeksännestä, johon Alex on kutsuttu. Muiden seurojen kahdeksan ikkunatonta holvia ovat silmäätekevien vakiopaikkoja. Niissä käyvät valtiomiehet, Wall Streetin johtajat ja muut maan rikkaat ja mahtavat, joiden okkultistiset harrastukset ovat oudompia ja häikäilemättömämpiä kuin kukaan voisi kuvitellakaan. He leikkivät mustan magian kanssa. He herättävät kuolleita henkiin. Ja, silloin tällöin, he käyvät elävien kimppuun."(Aula & Co)

Oma arvio:

Tänä kesänä olen päässyt nauttimaan jo kahdesta aikuisten fantasiasta, joiden kirjailijoilta on julkaistu aiemmin YA-fantasiaa. Ensimmäinen on Sarah J. Maasin Maan ja veren huone, johon hullaannuin alkukankeuksien jälkeen. Onnekseni nyt tämä Grishaversumi- ja Paluu Grishaversumiin -sarjoista tunnetuksi tulleen Leigh Bardugon ensimmäinen aikuisten fantasiaromaani Salatun tiedon seura ei ole ihan niin pelottavan paksu järkäle kuin mainitsemani Maasin opus. Reilut viisi- ja puolisataa sivua ei tunnu enää missään. 

Mitä hän voisi sanoa? Auta minua. Suojele minua. Mutta kukaan ei voinut. Kukaan ei voinut nähdä, mikä häntä satutti. (s.165)

Olen tullut siihen tulokseen, etten voi tehdä enää mitään johtopäätöksiä siitä, kuinka hitaasti pääsen fantasiaromaaniin sisään, sillä viime aikoina minulle on tapahtunut niin lähes poikkeuksetta aina. Onneksi jatkoin sinnikkäästi lukemista tämän(kin) kirjan tapauksessa, sillä loppua kohti se vetäisi minut imuunsa ja sai hullaantumaan sen dark academy -henkisestä, salamyhkäisyyttä ja vaaraa huokuvasta maailmastaan. 

Vastaamme kaikkien taikuutta, ennustamista tai yliluonnollisia keskusteluja harjoittavien vanhempien seurojen riittien ja toimintatapojen valvonnasta pitääksemme kansalaiset ja opiskelijat turvassa henkiseltä, fyysiseltä ja hengelliseltä vahingolta sekä pitääksemme yllä seurojen ja koulun hallinnon ystävällismielisiä välejä. (teoksesta Lethen elämä: Yhdeksännen talon käytännöt ja protokollat, s. 80)

Alex eli Galaxy Stern on aivan huikea henkilöhahmo. Entinen huumeriippuvainen, nykyinen onnekkaan sattuman kaupalla Yalen opiskelija, joka pääsee Daniel Arlington -nimisen nuoren miehen Danteksi eli Yalen yhdeksännen Kallo ja luut -salaseuran jäseneksi. Darlington on siis Alexin mentori, eli Vergilius. Hänen on määrä johdattaa nuori Alex Lethen talon tavoille, kunnes tämä on kolmannen vuoden opiskelija ja ylenee itse Vergiliukseksi. Tämä mahdollisuus on saattanut pelastaa pohjalla olleen Alexin hengen. Alex löydettiin eräästä huumeluolasta keskeltä verilöylyä, jossa menehtyi myös hänen rakkaansa Hellie. Lethen elämä on seuran opaskirja, josta on myös lainauksia lukujen alussa. 

Kirjassa edetään alkuun kahdessa aikatasossa: ennen Darlingtonin katoamista ja tämän katoamisen jälkeen, kun Alex ja Lethen Okulus, Dawes, ovat hukassa ilman määrätietoista Darlingtonia. Se, miksi Alex on päässyt monien muiden maineikkaiden hakijoiden joukosta Lethen talon Danteksi, johtuu hänen erikoiskyvystään: hän näkee kuolleita ihmisiä, joita kutsutaan harmaiksi. Ne ovat pääosin vaarattomia, tai näin ainakin Darlington hänelle väittää, mutta Alexin kokemus on eri. Hänen lapsuudestaan paljastuukin traumaattinen tapahtuma, johon liittyy harmaa. Siksipä Alex ei ole kovin mielissään siitä, että eräässä Kallon ja luiden rituaalissa harmaat alkavat jostain syystä käydä levottomiksi ja lähentyä häntä. 

"Sinulla ei ole aavistustakaan, mitä ne voivat tehdä."

"Joko sinulle riittää vai haluatko rikkoa lisää laseja?" (s. 149)

Harmaita voi nähdä myös ilman Alexin harvinaista kykyä, mutta sitä varten täytyy nauttia erästä hyvin epämiellyttävää ainetta. Alexin tärkeimpiä tehtäviä onkin valvoa veren hajusta innostuvia harmaita silloin, kun Kallon ja luun jäsenet tekevät omia salattuja rituaalejaan Yalen-yliopiston salaisissa huoneissa. Kallon ja luun erikoisuuksiin kuuluu ihmisen ja eläimen sisälmyksistä ennustaminen, mitä varten he jopa kaivavat ruumiita ylös haudoistaan.

Kun sitten Darlingtonin katoamisen jälkeen kampuksella tapahtuu nuoren naisen, Taran, murha, Alex haistaa tutkimuksissa puutteita, hän alkaa epäillä Lethen talon johtajien aikeita. Hän yrittää liittoutua Darlingtonia surevan Dawesin kanssa, joka on nyt hänen ainoa turvansa ja pelastaa Alexin muutamasta hengenvaarallisesta tilanteesta. Komisario Turner liittyy myös asiaan, sillä hän on Lethen talon viranomaisedustaja eli Senturio, joka ei voi tosin sietää Alexia ja kehottaa tätä pysymään kaukana murhatutkimuksesta. Alex ei voi kuitenkaan pysyä erossa, ja hänen on myös selvitettävä, missä Darlington on. 

Talo tuntui humisevan ja särisevän ahdistuneena. Täällä on tuntematon. Tappaja on täällä. Valot rätisivät ja välkkyivät, ja stereoiden rätinä yltyi. (s. 479)

Pidän kovasti kirjan pahaenteisestä tunnelmasta ja okkultisisista menoista, mitä salaseurat harjoittavat. Huumeiden maailmassa elänyt Alex törmää nyt monenlaisiin uusiin huumaaviin aineisiin, joita eri seurat käyttävät omiin vilpillisiin tarkoituksiinsa. Kirjassa on paljon kiehtovia yksityiskohtia, kuten Lethen kirjasto, jossa haut tehdään kirjoittamalla hakusanat erääseen Albemarlen kirjaan, jonka jälkeen elävä kirjasto antaa oikeat kirjat hyllystä etsijälleen. Elävät, mystiset kirjastot taitavat olla suosittuja fantasiassa, sillä samantyyppisiä eläviä kirjastoja on mm. Sarah J. Maasin Maan ja veren huoneessa sekä Margaret Rogersin Kirjojen tytär -romaanissa.

Kirjasto oli myös hieman oikukas. Jos kävijä ei ollut kyllin täsmällinen pyynnössään tai kirjasto ei pystynyt löytämään kirjoja halutusta aiheesta, hyllyt vain jatkoivat tärisemistä ja lopulta alkoivat hohkata lämpöä ja ujeltaa korkealla ja kiihkeällä äänellä, kunnes vierailija nappasi Albemarlen kirjan ja mutisi rauhoittavia loitsuja sen sivuille samalla kun hyväili hellästi sen selkää. (s. 154-155)

Vaikka rakastan romanttisia juonenkäänteitä, en pahastunut, vaikka tässä ei kovinkaan siihen puoleen ole panostettu. Arvoitukseksi jää kytemään kuitenkin Alexin ja Darlingtonin välinen jännite, johon hiukan saadaan vihiä. Kaikista suurin mysteeri on kuitenkin Darlington: saavatko Alex ja Dawes häntä koskaan takaisin? Minä haluan ainakin kuollakseni salaperäisen, herrasmiesmäisen Darlingtonin kehiin!

Nyt malttamattomana odotan trilogian toista osaa, sillä kirja jää sen verran koukuttavaan kohtaan. Kiehtovaa, salaperäistä, jännittävää, hämärää, piinaavaa luettavaa. Ei ehkä helpoin kirja päästä sisälle, mutta sinnikkyys palkitaan. Suosittelen.

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Helsingin sanomat

Kulttuuritähdet

Helvettiin ja takaisin: Leigh Berdugo. Suomentanut Meri Kapari. Aula & Co 2024 (Alex Stern #2)

Englanninkielinen alkuteos (2022): Hell Bent. Kansi: Vesa Lehtimäki.

"Alex Stern on päässyt sinuiksi voimiensa kanssa. Samalla hänen ystävänsä ja mentorinsa Daniel Arlington on kuitenkin lähetetty helvettiin. Ei siis tarvitse muuta kuin löytää reitti alamaailmaan, napata sielu kiirastulesta ja palata takaisin – helppo homma, paitsi että harvempi sitä yrittänyt on koskaan palannut takaisin. Alex on kuitenkin valmis asettamaan vaakalaudalle kaiken pelastaakseen ystävänsä.

Yhdessä ystävänsä Dawesin kanssa Alex kerää joukon enemmän tai vähemmän luotettavia kumppaneita, joiden avulla uhkarohkea matka on määrä suorittaa. Salaisten tekstien ja esineiden ohjaamana joukkio pääsee Yalen yliopiston suurimpien salaisuuksien äärelle. Mutta kun tiedekunnan väkeä alkaa kuolla, Alex ymmärtää, että jotain synkkää on tekeillä. Lopulta hänen on kohdattava menneisyytensä haamut selvitäkseen hengissä yliopiston pimeillä käytävillä." (Aula & Co)

Oma arvio:

Arvatkaapa, olenko odottanut jatkoa Leigh Bardugon Salatun tiedon seuralle siitä asti, kun sen ahmaisin viime vuoden kevätpuolella? No kyllä vaan! Olin täysin lumoutunut kirjasarjan avausosaa lukiessani Yalen salaseurojen ympärille kietoutuneesta dark academy -henkisyydestä, sen rikkinäisestä mutta rohkeasta päähenkilöstä Alex Sternistä ja herrasmiesmäisestä, komeasta Darlingtonista, joka harmikseni imaistaan helvettiin ensimmäisessä osassa - miten vaatimatonta. (Äänestinkin sitä kolmella pisteellä tämän vuoden Blogistanian Globalian kirjallisuuspalkinnon saajaksi, ja se saikin saman verran pisteitä kuin kolmanneksi tullut Gabrielle Zevinin Huomenna, huomenna ja huomenna.) Koska Alex Stern -trilogian toisen osan nimi on Helvettiin ja takaisin, voi hyvin arvailla etukäteen, että nyt ollaan hakemassa Kallo & Luut -salaseuran arvostettua Vergiliusta takaisin tuonpuoleisesta. Tie helvettiin onkin kivetty hyvillä aikomuksilla.

"Sinä kuulostat häneltä."

Oliko Alex esittänyt Darlingtonia? Kaipa hän oli tehnyt niin. Joka kerta, kun hän puhui Lethen auktoriteetilla, se oli oikeastaan Darlingtonin ääni - vakuuttava, itsevarma, asiantunteva. Kaikkea, mitä hän itse ei ollut. (s.70)

Kirjan alussa väläytellään kammottavia tapahtumia, joita Alex kokee Darlingtonin talon kellarissa. Sitten hypähdetään ajassa taaksepäin aikaan, jolloin nuo kellarin tapahtumat saivat sysäyksensä. Alex, joka on nyt Darlingtonin menetyksen jälkeen Lethen salaseuran Vergilius, asiantuntija ja auktoriteetti, sekä Okuluksena toimiva Pamela Dawes yrittävät jatkaa elämää ilman Darlingtonia. He saavat uuden Preettorin, eli tiedekunnan ja Lethen yhdyshenkilön, petturimaisen Sandowin tilalle. Tämä on hyvin jäykkä, naisvihamielinen ja vanhoillinen ukko. Nämä molemmat omalla tavallaan Darlingtonia surevat naiset haluavat löytää keinon, jolla saisivat Vergiliuksensa takaisin manalasta. He eivät suostu luovuttamaan, kuten muut tuntuvat tehneen. Suunnittelu täytyy tehdä salassa, sillä Preettori saati Lethen auktoriteetti Michael Anselm eivät suosittele missään nimessä helvetin porttien aukaisua. Myös Darlingtonin edeltäjä, Michelle Alameddine saapuu New Haveniin varta vasten varoittamaan Alexia ja Dawesia tekemästä hölmöyksiä.

New Havenissa tapahtuu melko peräkkäin kaksi Yalen henkilökuntaan kohdistuvaa surmaa, joiden vuoksi komisario Turner pyytää Alexin apua, vastahankaisesti tosin. Näiden kahden välillä on epämääräistä piruilua ja irvailua, mutta he tietävät hyötyvänsä toisistaan tosi paikan tullen. Tämä juuri heitä ärsyttää. Turner epäilee, että näissä surmissa on jotain hämärää, vaikka ei millään surmin haluaisi uskoa taikuuteen ja henkimaailman asioihin, joita Alex edustaa. Tämän yhteistyön kautta Turner ajautuu kuitenkin, halusi tai ei, mukaan Alexin ja Dawesin suunnitelmiin hakea Darlington takaisin. Kun Turner näkee, mikä ilmestys istuu kultaisen kehän sisällä Mustan Jalavan tanssiaissalissa, hänen käsityksensä kaikesta järkkyy.

"Tarinat ovat olemassa kaikissa maailmoissa. Ne ovat muuttumattomia. Niin kuin kulta." (s. 129)

Välillä siirrytään loppuvuoden tapahtumista edelliseen kesään, jolloin Alex kohtaa ikäviä asioita menneisyydestään. Eitan, jolle Alex on aiemmin tehnyt epämääräisiä töitä, ottaa tähän yhteyttä ja haluaa tavata tämän, sillä heillä on vielä keskeneräisiä asioita. Alexin on palattava Los Angelesiin ja kohdattava tuo inhottava mies. Onneksi hän osaa ottaa voimaa itselleen kuolleista eli harmaista, mutta tulee huomaamaan, että mikään ei riitä, kun kyseessä on Eitan. Alexin on suostuttava vielä yhteen velanperintäkeikkaan, ja tämä osoittautuukin entistä kamalammaksi. Eitan lähettää Alexin suoraan suden suuhun. 

"--- Minä toin jotain mukanani. Jotain pahaa." (s. 405)

Kirjan keskiössä on kuitenkin jännite siitä, saadaanko Daniel Arlington pois helvetin tulesta. Ja jos saadaan, millaisena hän sieltä tulee? Monenlaisia esteitä tulee matkalle, ja kun Dawes ja Alex ovat viimein saaneet ratkaistua arvoitusten kautta, miten he pääsevät Käytävään, joka vie helvettiin, heidän on vielä koottava oikea joukko ja sotkettava mukaan Lethen talon ulkopuolisiakin. Alex kamppailee syyllisyyden kanssa: hän on huolissaan äitinsä kohtalosta, hän kokee olevansa syyllinen siihen, että Darlington imaistiin Helvettiin, hän on syyllinen siitä, että hänen rakas ystävänsä ja kämppäkaverinsa Mercy joutuu mukaan vaarallisiin touhuihin. Lisäksi painaa syyllisyys hänen rakkaan Helliensä kuolemasta, joka tapahtui ennen Alexin Yaleen pääsyä. Monenlaista painolastia siis kerrakseen. 

He olivat pyhiinvaeltajia. He olivat kosmonautteja. He olivat käytännöllisesti katsoen kuolleita. (s. 317)

Helvettiin ja takaisin on melkoisen upea lukunautinto. Se tarjoaa herkullisia yksityiskohtia Yalen salaseuroista ja rakennuksista (jotka pohjaavat todellisuuteen, lukuunottamatta yhdeksättä Kallo & Luut -sauraa, joka on keksitty, sekä Darlingtonin kotitaloa Mustaa Jalavaa), piinaavaa jännitystä, kaameita kohtaloita, palavaa uskollisuutta ja rohkeita tekoja. Kirjassa on yksi erityisen mieleenpainuva kohta, jossa neljän helvettiin matkaavan henkilön pahimmat teot käydään läpi. Matkalla siis nämä kaikki osalliset pääsevät näkemään toistensa sielujen syvyyksiin ja ymmärtävät tuon reissun jälkeen toisiaan hiukan paremmin. Mitä tapahtui tuona yönä, kun Alex Stern löydettiin asunnolta verisenä ympärillään tuhoisalla voimalla surmattuja narkomaaneja? Mitä tapahtui komisario Turnerin työparille? Mikä sai Dawesin pelastamaan halveksimansa Alexin silloisen Preettorin kynsistä, ja mitä tapahtui Trippin ylimieliselle serkulle, joka oli kiusannut tätä lapsesta saakka?

"Sinä et kääntynyt pois. Vaikka et pitänyt siitä, mitä näit minussa. Jatkoit katsomista." (s. 306)

Jos rakastat salaseuroja, dark academiaa ja menneisyyden haamuja, suosittelen tarttumaan tähän. Jos pidät kirjoista, joissa matkataan Manalaan ja kohdataan demoneja, suosittelen vielä enemmän. Jos odotat suuria rakkauskohtauksia, niitä tässä toisessa osassa ei valitettasti ole, mutta rakkaus on toki mukana syvemmässä merkityksessä. Voin myös paljastaa, että harmaiden ja demonien lisäksi tässä toisessa osassa mukaan tulevat myös vampyyrit. Ilokseni voinkin nyt sanoa, että....

...annan kirjalle arvosanaksi täydet 5

Ps. Vesa Lehtimäen taiteilema kansi on myös upea!

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Lujaverinen-trilogia: Sini Helminen

Kuolleetkin ghostaa: Mintie Das

Night school -sarja: C.J. Daugherty

Sarvijumala: Magdalena Hai

 Sarvijumala: Magdalena Hai. Otava 2023

Kansi: Karin Niemi

"Kun kuolema koskettaa, kaikki muuttuu.

Hiipivää kauhua nuorille.

Lauri herää sairaalasta kohtalokkaan auto-onnettomuuden jälkeen, eikä muista sitä edeltävistä tapahtumista paljoakaan. Äiti on kuitenkin kuollut ja koko elämä nuljahtanut uomistaan.

Kun Lauri aloittaa hitaan toipumisen pikkukylässä tätinsä luona, hänellä on epämiellyttävä tunne, ettei kaikki ole aivan kohdallaan. Kuolleet eivät pysy kuolleina eikä naapurin kaunis Vilja-Maaria halua elää. Kun ikkunan taakse ilmestyy jättimäinen sarvipäinen hahmo, Lauri alkaa nähdä kiihdyttäviä ja kammottavia unia, jotka tuntuvat aivan liian todellisilta.

Palkitun kirjailijan hyytävä kauhuromaani." (Otava)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Luotin ja uskoin siihen, että Magdalena Hai osaa kirjoittaa vetävän ja hyvän kauhuromaanin. Olen odottanut Sarvijumalaa todella innoissani, ja kun sain tiedon Otavan ankeasta arvostelukappalelinjauksesta, mieleni hetkeksi hyytyi. Onneksi sain tämän kirjan kirjastosta kuitenkin suhteellisen nopeaa. Karin Niemen kansi on upeine (ja karmeine) yksityiskohtineen ehkä paras tämänastisista, mitä minä olen päässyt ihastelemaan. Suorastaan karsean upea!

Lauri toipuu kohtalokkaasta auto-onnettomuudesta, jossa hän on menettänyt äitinsä - ja melkein isänsäkin, joka makaa koomassa sairaalassa. Vanessa-täti ja Niko-serkku ovat ensimmäiset vieraat sairaalassa, ja heidän mukaansa Lauri sitten viimein lähtee maalle, Raision seudulle toipumaan. Lauria innokkaasti fanittava kutosluokkalainen Tiuku eli Tikkeri on innoissaan vastassa. Vanessa ja Juho antavat surevalle ja toipuvalle Laurille tilaa, Niko yrittää piristää serkkuaan, minkä pystyy. Laurin mieleen putkahtaa välillä riita äidin kanssa ennen kolaria, itse kolari ja se, kun äidin ruumis makasi liikkumattomana maassa. 

Kun mua leikataan autosta ulos, palavan metallin haju peittää alleen kaiken muun. Saha vonkuu ja vinkuu. Joku huutaa.

"Menkää vittu nyt kauemmas!" (s.10)

Kauhuelementit hiipivät kirjan muutenkin surumielisen tunnelman sekaan: sarvipäinen kahdella jalalla seisova hahmo näkyy ensin metsänlaidassa, sitten jo lähempänä Lauria. Pienellä tytöllä metsässä ei ole silmien kohdalla mitään. Lauri pelkää tulevansa hulluksi. Johtuuko harhat lääkityksestä? Vai ovatko ne harhoja? Niko alkaa houkutella Lauria ihmisten ilmoille ja näin Lauri tulee kohdanneeksi hiukan häntä vanhemman Vilja-Maarian. Joku tietää sanoa, että tällä on ollut jotain mielenterveysongelmia ja isäkin on fanaattinen sotahistorian tutkija - ja rasisti. Oudon aidontuntuiset seksiunet Vilja-Maariasta sekoittavat Laurin pään. Samalla Lauri yrittää olla ajattelematta koomassa makaavaa isäänsä, eikä haluaisi Vanessan houkutteluista huolimatta käydä tätä katsomassa.

Silmähomma...niin kuin sillä ei olisi ollut silmiä ollenkaan, pelkät tyhjät kuopat. Ruskeiksi kuihtuneet. (s. 23)

Pidän kovasti kirjan surun ja kauhun sekoittamasta tunnelmasta. Silti seassa on myös mukavaa maalaiskunnan nuorten elämän kuvausta (joku taisi verratakin Häräntappoaseeseen tätä.) Kirjan seksikohtaus saa myös kiitosta uskottavuudellaan ja suoralla kuvaustyylillään. 

Vaikka kauhu kulkeutuu kirjan juonen mukana kuin hiipien, muuttuu se loppua kohti hyvin vallitsevaksi ja keholliseksi kauhuksi. Loppukohtaus, jota ei voi hengästymättä lukea, tuo minulle hiukan mieleeni Stranger Things -sarjan tapahtumat. Minä olen enemmänkin psykologisen kauhun ystävä enkä erityisesti nauti graafisista raakuuksista. Pidin kuitenkin niin paljon kirjan yleisestä tunnelmasta, ettei lopun okkultistiset menot verenvuodatuksineen vieneet ihan kaikelta pohjaa. Kirja jää sellaiseen kohtaan, että jatkoa todennäköisesti voisi olla tulossa.

Kirjassa sivutaan myös rasismia Laurin kokemusten pohjalta. Laurin isä on alkujaan amerikkalainen ja tummaihoinen, ja Laurin ihonväri tulee lähinnä esille siinä vaiheessa, kun Nikon ystävä Joona möläyttää rasistisia kommenttejaan kyydissä olevasta Laurista. Muutama muukin arjen rasismikokemus tulee kirjassa esiin. Ne ovat mielestäni tarpeellinen muistutus siitä, että rasismia on olemassa. Meilläkin. 

Arvosanaksi annan 4

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muualla:

Lastenkirjahylly

Siniset helmet

Satakunnan kansa

Kirjahilla

Turun sanomat

Savon sanomat

Samantyylistä luettavaa:

Sini Helminen: Lujaverinen-trilogia

Kärsimyskukkauuteaddiktio: Oona Pohjolainen ja Adile Sevimli

 Kärsimyskukkauuteaddiktio: Oona Pohjolainen ja Adile Sevimli. Otava 2022

Kansi: Iida Pohjolainen

"Kaksi maailmaa, kaksi eksynyttä nuorta. Huumaavan jännittävä tarina omien voimien etsimisestä.

Noituuttaan maaseudulla salaillut Juno muuttaa suurkaupunkiin ja liittyy noitapiiriin, mutta elämä uudessa paikassa on karua. Noitia vainoavat ihmiset tuhoavat ympäristöä ja uhkaavat luonnosta kumpuavaa valkoista magiaa. Noitapiirin kapinallinen Sadin tuntee vetoa pelättyyn mustaan magiaan, joka saa energiansa tuonpuoleisesta. Luonnon energian ehtyessä pimeät voimat houkuttavat Junonkin mukaansa. Mutta onko valkoinen magia täysin viatonta tai kielletty musta magia läpeensä pahaa?

Vangitseva romaani on ylistys luonnolle, nuoruudelle ja maailman pimeälle yöpuolelle."(Otava)

Oma arvio:

Onpas mukavaa lukea pitkästä aikaa YA-kirja noidista! Monenlaista taikuutta, magiaa ja yliluonnollisuutta toki on aiheena YA:ssa tasaisesti koko ajan, mutta näin selkästi noita-aiheisia tulee enää harvemmin. Magdalena Hain Royaumen aikakirjat -sarja muistuu muista kotimaisista ensimmäisenä mieleen.

Kärsimyskukkauuteaddiktio (mikä upea yhdyssana kirjan nimessä!) tuli minulle taas jostain puun takaa. Tiedä, katselinko taas Otavan kevään 2022 uutusluetteloa huolimattomasti vai oliko tätä siinä ollenkaan, mutta onneksi bongasin tämän kauniin kansikuvan ennakkoon jossakin somessa ja kiinnostuin heti. Kirjailijakaksikko Sevimli ja Pohjolainen on ennestään tuntematon, ja tämä onkin heidän yhteinen esikoiskirjansa.

"Sun metsästä saamasi energia alkaa vähitellen taas haihtua. Sä et ole koskaan ennen ollut näin kauan yhtäjaksoisesti poissa luonnon läheisyydestä. Siksi sä tunnet oireet erityisen voimakkaasti." (s. 159)

Kirjassa on kaksi näkökulmahenkilöä, Juno ja Sadin. Vastavalmistunut Juno on juuri muuttanut maalta kuvitteelliseen Pilmontin kaupunkiin, pois vanhempiensa hoteista, jotka eivät ole koskaan täysillä tukeneet hänen noituuttaan, vaan pikemminkin kehottaneet salaamaan tämän. Aivan, Juno on noita, ja elämä sellaisena sisäänpäin kääntyneessä maalaiskunnassa ei ole kovin hääviä, vaikka toisaalta siellä luonto on aina lähellä. Juno ei ole koskaan oppinut käyttämään voimiaan oikein, eli loitsimisen taito on häneltä hukassa, sillä kukaan ei ole häntä oikein opettanut, sillä hän ei tiedä suvussaan olevan yhtään noitaa. Nyt hän yrittää itsenäistyä oudossa kaupungissa ja löytää ystäviä. Hän aloittaa työt Old Rosie -kahvilassa, jossa hän tutustuu heti söpöön Simoneen ja ynseään Sadiniin. Simonen kanssa Junolla tulee hyvinkin lämpöiset välit, kun taas Sadinin on hirveän hankala hyväksyä tämä uusi noita, joka ei osaa edes loitsia, ystäväpiiriinsä.

Ennen kuolemaansa äitini kysyi, mikä tekee minut onnelliseksi, mitä minä haluaisin elämässäni tehdä. Silloin en osannut vastata hänelle mitään. Mutta nyt vastaus on tässä, kirkkaana mielessäni. Se on tämä, lävitseni kulkeva energia. Paras tunne, jonka olen koskaan kokenut. (s. 142)

Sadin on myös noita, ja hänellä on onnekseen oma noitapiiri, johon kuuluvat Tomas, Hosein, Renata ja Emina. Heillä on hyvin vahva yhteys ja luja ystävyys, ja yhdessä he käyvät välillä ammentamassa voimaa metsästä. Heille tärkein ajankohta vuodesta on Samhain, jolloin he uhraavat viiniä ja ruokaa maahan, jotta luonto antaa heille taas lisää voimia. Sadin on kuitenkin viime aikoina tuntenut vieraantuvansa omasta piiristään, sillä hän kokee, etteivät heidän rituaalinsa ole tarpeeksi. Sadinin isoäiti ja  isä harjoittivat mustaa magiaa hyvin kohtalokkain seurauksin, mutta jotenkin oudosti myös Sadinia kiehtoo tuo pimeämpi taikuus. Hän törmääkin yllättäen hurmaavaan Maxiin, joka lupaa johdattaa Sadinin mustan magian rituaaleihin ja vakuuttaa, että niistä saatava voima on paljon parempaa kuin valkoisesta magiasta. 

"Sä siis haluaisit kulkea isoäitisi jalanjäljissä, tehdä samaa taikuutta, jota se teki?"(s. 55)

Juno loksahtaa aika luontevasti osaksi Tomasin noitapiiriä, ja Sadininkin on tämä nieltävä. Hän houkuttelee kuitenkin myöhemmin myös Junon mustan magian piiriin, sillä tämä on utelias kaikelle, joka voisi auttaa häntä käyttämään omia noitavoimiaan. Juno viihtyy hyvinkin paljon Simonen kanssa, mutta tämän veli Noa on uhkaava - monet Pilmontissakaan eivät pidä noidista, ja Noa kuuluu juuri niihin. Lisäksi Junosta tuntuu, kuin joku stalkkaisi häntä somessa ja muutenkin.

Kirjassa luonto on hyvin vahvasti läsnä, onhan noitien elinvoima kiinni siitä. Yrtit ovat tärkeitä rituaaleissa ja hyvinvoinnissa, ja kärsimyskukkauutteesta tehty tee rauhoittaa noitien mieltä. Tomasin noitapiiri on kuitenkin huolissaan siitä, miten heille ja muille kaupungin noidille riittää elinvoimaa metsästä, joka kokoajan kutistuu ihmisen toiminnan takia. Seuraavan Samhainin lähestyessä noidat kuulevatkin ikäviä uutisia ja joutuvat miettimään, miten he pysyvät enää jatkossa voimissaan. 

"Mitä ikinä näetkään, älä katso sitä silmiin. Älä tuijota, älä vilkuile ympärillesi. Älä puhu, älä edes avaa suutasi, seuraa vain mun esimerkkiä." (s. 140)

Kärsimyskukkauuteaddiktio on viehkeä ja viihdyttävä kirja, josta luonnon arvostus suorastaan huokuu. Samalla mukana kulkee huoli tulevasta luonnon tilasta, kun saasteet ja ihmisen toiminta kutistaa metsäalueita ja valjastaa koskia. Tärkeänä teemana kirjassa on valkoisen ja mustan magian välinen tasapainottelu, joka tuntuu välillä kääntävän suuntaansa, mutta kallistuu aina hyvän eli valkoisen magian puolelle. Kirjan henkilöistä Sadin tulee ehkä tutummaksi ja lähemmäksi, kun taas Juno jää minulle vieraammaksi. Pidän kovasti siitä, miten kirjassa kuvataan tunteita, joita valkoisen ja mustan magian aiheuttamat energiaryöpyt aiheuttavat. Romantiikka ei saanut kovin suurta roolia kirjassa, mutta eipä tuo oikeastaan minua haitannut. En ihan osaa sanoa, pidänkö kirjan loppuratkaisusta. Se oli toki hiukan yllättävä, ja herätti monia kysymyksiä. Ehkä hitusen jotain kaipasin lisää kirjaan, jotta olisin sukeltanut ihan täydellä tunteella sen maailman syvyyksiin.

Arvosanani 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

--

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Seinäjoen kaupunginkirjasto: 22. Kirjassa ollaan puistossa tai puutarhassa

Popsugar haaste: A Book about witches

Myrskynsilmä: Meri Luttinen

Myrskynsilmä: Meri Luttinen. WSOY 2020

 

Kansi: Riikka Turkulainen

"Kaunis historiallinen fantasiaromaani esikoistekijältä

16-vuotias Kainu joutuu luopumaan entisestä elämästään ja tulevaisuuden haaveistaan, kun hänelle lankeaa suuren tietäjän rooli. Muinaissuomalaiseen fantasiamaailmaan sijoittuva seikkailu kertoo koskettavasti nuoren aikuisen oman paikan etsimisestä ja löytämisestä.

Keskikesän yöttömänä yönä Kainu seisoo punamultakehien reunalla. Nuoret tytöt löytävät riitissä paikkansa emännyyden, äitiyden tai käsityöläisyyden kehistä. Sisimpänä on viisi tietiän kehää, joista voimallisimpaan kukaan ei ole päässyt satoihin vuosiin. Kun Kainu astuu keskimmäiseen kehään, hänen osakseen lankeaa suuri tehtävä – eikä hän ole enää sama. Kainu joutuu lähtemään hurjalle ja pitkälle matkalle, jonka aikana hänen on myös selvitettävä, kuka hän itse on."(WSOY)

 Oma arvio:

Tämä(kin) kirja on sellainen, jota en oikeastaan aikonut lukea. Toisena syynä oli viimeaikainen fantasiaan kyllästyminen, toisena... niin, no, kansikuvalla ON väliä minulle! Jostain syystä kirjan kansikuva ei miellytä silmääni, sen värit on ankeat ja tyyli sellainen, että ajattelin kirjan olevan satufantasiamainen teos enemmänkin alakouluikäisille. Ei minun pirtaani tällä hetkellä sovi sellaiset. 

Kuitenkin tämä kirja osattiin vakuuttaa minulle, sillä niin muutamat työkaverit kuin kirjabloggaajatkin kehuivat kirjaa kovasti ja ajattelin sittenkin antaa tälle mahdollisuuden. Ei ole kirjaa kansiin katsominen, ajattelin. 

Kirjassa  alussa seurataan 16-vuotiaan Kainun aikuistumisriittiä kuvitteellisessa Kolmen kuninkaan kaupungissa, jossa eletään kuten muinaissuomessa. Tietiän riitissä kaikki nuoret naiset saavat tietää nyt kymmenen erilaisen kehän avulla tulevan tehtävänsä ja arvonsa kyläyhteisössä. Tulevaisuus määrittyy sen mukaan, pääseekö vaikkapa äitiyden, käsityön, emännyyden kehään vai johonkin viidestä tietiän kehistä. Kainu pääsee yllätyksekseen kymmenenteen tietiän kehään, joka on kehistä kaikkein arvovaltaisin. Riitin valmistanut kylän Tietiä vannottaa muita tyttöjä olemaan vielä vaiti Kainun kehästä, sillä sisimpään kehään pääseminen on todella harvinaista. Kainun elämä muuttuu nyt totaalisesti, sillä hän muuttaa Tietiän luo oppiin saavuttamaan parantamisen taidot.

- Näkijällä on vastuu. Näkemällä väärin voi vahingoittaa. Ja näkemällä oikein voi parantaa. (s. 53)

Kainu saa huomata, että kyläläiset suhtautuvat häneen oudoksuvasti siitä pitäen, kun tämä on aloittanut Tietiän opissa. Ystävät Hopea ja Miela alkavat etääntyä hänestä päivä päivältä enemmän. Kainulle mieheksi suunniteltu Vaito naitetaankin Hopealle siinä vaiheessa, kun Kainu löytää metsästä valkoisen suden, Viiman, joka on määrätty hänen voimaeläimekseen. Kainua susineen pidetään liian erikoisena, joten tämän on viisainta lähteä muualle, viereiseen Hohkalinnan kaupunkiin. Mukaansa Kainu saa Tietiän kaulassa riippuneen salaperäisen riipuksen. Taakse jää suru isosiskon kohtalosta, menetetyistä ystävistä ja sulhasesta. Arvostettaisiinko Kainua uudessa kaupungissa enemmän?

- Sen nimi on Myrskynsilmä. Ja se on voimakas. Muuta en tiedä.

Kainu toisti nimen hiljaa mielessään. Se kuulosti liian mahtavalta niin yksinkertaiselle esineelle. Kylmä metalli kihelmöi ihoa vasten, kun hän sujautti korun paidan alle. Osa tuntemuksesta oli jännitystä ja uteliaisuutta. (s. 95)

Hohkalinnassa Kainu törmää kuitenkin vielä isompiin ongelmiin, sillä kyläläiset kärsivät nälkää ja kurjuutta mielivaltaisesti käyttäytyvän Linnanherran takia. Yhdessä uuden ystävänsä Otavan avulla Kainu tajuaa riipuksensa, Myrskynsilmän, voiman, kunhan vain riipuksen toinen puoli on löydetty. Kainun on myös tehtävä matka salaiseen kolmanteen kaupunkiin, Sarajalaan, jonka olemassaolosta on kiistelty, mukanaan sinne kuuluva Myrskynsilmä. Matkalla Kainu oivaltaa hyvin olennaisia asioita siitä, mikä on tärkeää. Hän tutustuu nuoreen Oraan, joka auttaa Kainua tutkimaan Myrskynsilmän arvoitusta. Hän on vaikean valinnan edessä: jäädäkö turvalliseen ja täydelliseen Sarajalaan, jossa Oran silmät polttavat katseellaan, vai lähteäkö takaisin Hohkalinnaan tuhoamaan peili, joka on saattanut koko kaupungin asukkaat ahdinkoon.

- Ei kai mikään paikka - tai kukaan ihminen - ole täydellinen, vaikka haluaisi siltä vaikuttaa. (s. 281)

Kirjan muinaissuomalainen maailma kyläyhteisöineen ja parantajineen tuo minulle vahvasti mieleen viime vuosina ilmestyneet fantasiakirjat Maresin voima (Maria Turtschaninoff) ja Sinisen talon noita (Maria Carole). Kirjan alun aikuistumisriitti on myös hyvin tyypillinen monissa viime vuosina ilmestyneissä fantasioissa ja dystopioissa, esimerkkinä mainittakoon Kim Liggettin Armonvuosi ja Veronica Rothin Outolintu.

Myrskynsilmä on tasaisesti viihdyttävä fantasia, jossa on hiukan satufantasian piirteitäkin. Vaikka kirja sijoittuu kuvitteelliseen fantasiamaailmaan, tulee vaikutelma, kuin lukisi jotain muinaissuomalaista historiallista romaania. Esikoiskirja on saanut jo tunnustusta osakseen, sillä se on sekä Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia - että Topelius-palkintoehdokas vuodelle 2020.

Arvosanani 4+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

 

Muissa blogeissa/vlogeissa:

Lastenkirjahylly

Ruusun nimi

Siniset helmet

Kirjafile (Youtube)

Nörttitytöt (Katinka Sarjanoja) 

Kirjahilla

 

Samantyylistä luettavaa:

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Maria Carole: Sinisen talon noita 

 

Lisään kirjan seuraaviin 2021 lukuhaasteisiin:

 

Helmet:

16. Kirjassa eletään ilman sähköä

Popsugar:

A book set mostly or entirely outdoors

Vahvat naiset -lukuhaaste:

Nainen joka ei ole 2000-luvulta

Booklist Queen:

Recommended by a colleague

 

 

Ennen kuolemaani: S. K. Tremayne

Ennen kuolemaani: S. K. Tremayne. Suomentanut Antti Autio. Otava 2018.

Englanninkielinen alkuteos: Just Before I Died

"Mitä tehdä kun elämästä on yhtäkkiä kadonnut monta viikkoa? Uusi hyytävä trilleri Jääkaksosten tekijältä, jossa pahimmat pelot ja painajaisunet käyvät toteen.

Kate herää koomasta auto-onnettomuuden jälkeen eikä muista mitään viikoista ennen onnettomuutta. Miksi hänen läheisensä käyttäytyvät omituisesti? Mikä aiheutti onnettomuuden? Hän alkaa nähdä painajaisia, joissa joku läheinen satuttaa häntä. Kate tuntee olevansa vaarassa ja vajoaa syvemmälle epätietoisuuteen siitä, mikä on totta ja mikä vain unta." (Otava)

Oma arvio:

Olen lukenut (tai toisen olen kuunnellut) S.K. Tremaynen kaksi aiempaa psykologista jännäriä, Jääkaksoset ja Tulilapsi, ja pitänyt kovin hänen  tyylistään sekoittaa ripaus yliluonnollista ja kauhuntunnetta hyytävään jännitykseen ja mysteeriin.

Ennen kuolemaani noudattaa tutusti samaa kaavaa kuin aimmat Tremaynen teokset: keskiössä on yhden lapsen pariskunta, joiden lapsi käyttäytyy kummallisesti. (Kaikissa kolmessa hänen teoksessaan lapsi on avainasemassa juonen kannalta ja käyttäytyy erikoisesti.) Tapahtumat sijoittuvat niin ikään kirjailijan tyylille uskollisesti sääspiiskaamalle ja karulle Englannin rannikkoseudulle, tällä kertaa Dartmooriin. Hyytäviä juonenkäänteitä siivittävät siis nummimaisemat, lammasaitaukset, Dartmoorinponilaumat ja karut metsät pyhäinjäännöksineen. Pidän kovasti kirjan kannesta, joka tuo hyvin esille kirjan tunnelmaa.

"Miksi sinä teit sen? Miksi, miksi, miksi, äiti? Miksi sinä yritit jättää minut yksin? Etkö sinä rakastakaan minua?" (s. 260)

Kirjan päähenkilö Kath yrittää kovasti muistaa, mitä hänelle tapahtui ennen kamalaa auto-onnettomuutta, jossa hän ajautui Burratorin tekojärveen. Hänen miehensä Adam käyttäytyy oudon tylysti vaimoansa kohtaan, ihan kuin hänen tekonsa olisi ollut tahallinen. Adam on henkilönä melko luotaantyöntävä, sillä hänen reagointinsa itseään kokoilevaan Kathiin on kylmää ja tunteetonta. (Tremaynen kaikissa kolmessa romaanissa näyttää olevan tämä sama ilmiö.) Kaiken lisäksi heidän ainokaisensa Lyla käyttäytyy oudosti. Asperger-oireileva tyttö on alkanut nähdä jonkun miehen tarkkailemassa metsässä, ja väittää tämän olevan isänsä Adam, ja lisäksi hän järjestelee kuolleiden pikkueläinten raatoja säännönmukaisiin kuvioihin. Kath on kauhuissaan, koska ei muista onnettomuuspäivästään muuta kuin jäisen tien tekojärven kohdalla. Ja sitten hän kuulee, ettei sinä päivänä tiellä voinut mitenkään olla jäätä... 

"Onnettomuuteesi liittyy eräs asia, joka sinun on kuultava, eikä se voi enää odottaa." (s. 78)

Kirjan juoni punoutuu mukavasti sen ympärille, mitä Kath alkaa pala palalta muistaa asioita ennen veteen suistumistaan. Kath saa apua veljensä Danin vaimolta Tessalta, joka toimii psykologina. Hän yrittää olla kälynsä tukena ammattimaisesti, mutta kauhistuu jossain vaiheessa siitä, mitä Kath on nähnyt ja kokenut onnettomuuden jälkeen. Pikku hiljaa alkaa näyttää myös siltä, että Dan salailee jotain.

Kathin ja Dan-veljen taustalla on pienoista säröä siitä, kun heidän äitinsä on syöpään kuoltuaan jättänyt Danille perinnöksi talon, kun taas Kath on saanut vain joitakin arvottomia esineitä. Kaikenlaisesta okkultismista kiinnostuneeseen äitiin liittyy jotain muutakin hämärää, joka alkaa paljastua Kathin selvittelyiden myötä. Tapahtumat kietoutuvat toisiinsa, palaset loksahtelevat kohdalleen mutta lopputulos ei (tietenkään) ole sitä, mitä lukija aavistelee vihjeiden perusteella, vaan jotain ihan muuta. Täytyy myöntää, että loppuratkaisu ei ollut ihan minun mieleeni, ja muutama asia jäi kummallisesti auki. 

Kathin muistinpalautusyritysten ohessa tarinassa seurataan Kathin ja Adamin kiristyneitä välejä ja Lylan erikoisuutta, jota pariskunta ei ole koskaan halunnut diagnosoida lokeroimisen pelossa. Vanhemmilla on jatkuva huoli ja suru tyttärestään, jota muut lapset kavahtavat.  

Haluaisin ottaa tyttäreni syliin ja rutistaa häntä niin pitkään, että kaikki suru olisi poissa. Se ei kuitenkaan auttaisi. Tätä se on, ajattelen murheissani.Tällaisia ovat vanhemmuuden ikävimmät hetket, jolloin sitä tajuaa, että vaikka kuinka yrittäisi ja ponnistelisi, oman lapsen onnellisuutta on mahdoton varmistaa. Lapsiaan ei yksinkertaisesti pysty suojelemaan murheelta ja pettymyksiltä. (s. 209)

Nautin kovasti kirjan lukemisesta enkä malttanut odottaa, että saisin tietää lopullisen tapahtumakulun, joka vei pienen tytön äidin autolla veden syvyyteen. Tremayne saa vangittua hyvin Dartmoorin nummien ja syrjäisen kotimökin tunnelman kirjan sivuille. Pieni ripaus yliluonnollisesta jää hiukan minusta irralliseksi ja turhaksi, mutta psykologisen jännityksen ja kauhun tunteet tulevat takuulla lukijan luihin ja ytimiin. Suosittelen kaikille, jotka nauttivat hitaasti hiippailevasta jännityksen tunteesta.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin
Kirjat kertovat
Kaksi sivullista

Samantyylistä luettavaa:

Jäälapset: S. K. Tremayne

Tulilapsi: S. K. Tremayne

Annoin sinun mennä: Clare Mackintosh

Hyvä naapuri: Shari Lapena 

Nainen junassa: Paula Hawkins 

Lisään kirjan Kansikuvabingon kohtaan:

Sininen ja vihreä

Tuonen tahto: Hanna Morre.

Tuonen tahto: Hanna Morre. Osuuskumma 2016.

"Espoolaispariskunnan avioliitto järkkyy, kun heidän tyttärensä menehtyy rattijuopon uhrina. Tytti ja Timo yrittävät kumpikin selvitä menetyksessä omalla tavallaan – hinnasta välittämättä.

Tuonen tahto kertoo parisuhteesta, vanhemmuudesta ja syyllisyydestä. Teoksessa kauhuelementit yhdistyvät suomalaiseen mytologiaan."

Oma arvio: 

Hiukan pelkäsin kirjan nimen perusteella, että tarina veisi lukijansa jonnekin Tuonelan pyörteisiin, kuten esimerkiksi Anne Leinosen Vaskinainen -romaanissa, mutta onneksi näin ei ollut. Kirjan tarina on melko arkisesti kuvailtu kahden eri henkilön näkökulmasta, mutta menee loppua kohti yhä tummasävyisemmäksi ja sivuaa hieman suomalaista mytologiaa menemättä kuitenkaan siihen liian syvälle. Puhtaaksi kauhuromaaniksi en tätä luonnehtisi, vaan pääosassa on Tytin ja Timon avioliitto sekä sen murros lapsen kuoltua ja vasta lopussa hiipii sekaan kauhuelementtejä.

Tuonen tahto on hyvin väkevä kuvaus parisuhteesta, jossa molemmat osapuolet ovat hyvin  erilaisia: Tytti on lapsenkasvatuksessa huolettomampi, ehkä myös hiukan enemmän itselleen elävä persoona kuin Timo, jolla tuntuu olevan melkoinen määrä pelkoja, huolenaiheita ja rajoituksia. Timon neuroosit saavatkin hänet käyttäytymään Ainon kuoltua vaimoaan kohtaan tavalla, joka on anteeksiantamatonta. Lapsen kuoleman jälkeen tapahtuu kuitenkin käänne, joka saa Tytin sekoamaan johonkin sellaiseen, josta ei ole paluuta, kun taas Timo alkaa tasaantumaan ja osoittamaan katumuksen merkkejä aiempaan käytökseensä.

Kosketin sairaalassa Ainon elotonta kättä. Vastahan se käsi oli puristanut pikkusormeani Jorvin sairaalan ihan toisella osastolla. Silloin käsi oli ollut lämmin, punainen ja ryppyinen. Se oli juuri ja juuri ylettänyt sormeni ympärille. Nyt käsi oli kylmä, valkoinen ja sileä. Se lepäsi voimattomana kämmenelläni kuin lintu pesässään. 

Morre on kuvaillut pariskunnan surun niin elävästi, että lukiessani nieleskelin myötätunnon kyyneliä. Kirjan vahvuus onkin erittäin aidon tuntuisessa surutyön  sekä avioliiton kiemuroiden  kuvauksessa. Vaikka kirjan alussa annetaan jo vihiä tulevasta kauhusta hämähäkein, minulle oli hienoinen pettymys, miten vähäiseksi kauhun osuus kirjassa jäi. Koko ajan odotin ja odotin jotain saapuvaksi, mutta kuitenkaan ei tunnelma ehtinyt päästä täyteen huippuunsa. Kauhuelementteinä kirjassa esiintyy hämähäkkien lisäksi muun muassa lapsen naurua ja laulua, ovien aukeamista ja kalmamaisia hajuja, jotka ovat kyllä aina tehokkaita ja karmaisevia.

Huoneen lattialla on tummanpunaisia, verenpunaisia lehtiä, jotka muodostavat enkelin hahmon. Kyykistyn katsomaan tarkemmin. Korvissani kaikuu lehtien voimistuva kahina ja kuulen Ainon kikatusta. Ilma on ummehtunutta ja turpeen tuoksuista. Äkkiä tuulenpyörre puuskauttaa lehtien kuvion rikki. Märkä, limainen lehti lävähtää poskeeni.

Naapurin Ulpu Liekkiö jää tarinassa etäiseksi sivuhenkilöksi, jota Timo vihaa yli kaiken, sillä hän edustaa juuri sellaista boheemia huolettomuutta, johon Timo ei kykene. Timon menneisyyttä valotetaan sen verran, että hän on lapsena eksynyt metsään ja sen takia pelkää niin paljon metsää. Jotenkin uskoisin, että myös jotain muita traumoja täytyy hänellä olla, koska hänestä on tullut niin rajoittunut ja alituiseen huolestunut ihminen. Juuri Ulpu on kiinnostunut suomalaisesta mytologiasta ja johdattaa Tytin mystisten voimien äärelle. Kirjan loppu tarjoaa melkoisen käänteen, joka jättää mielikuvituksen liitelemään.

Magdalena Hain suunnittelema mustavalkosävyinen kansi on todella teemaan sopiva ja kammottava.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Tällä kirjalla osallistun kahteen lukuhaasteeseen: Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen, johon olen nyt lukenut viisi kirjaa ja saavuttanut Ihmissuden arvonimen, sekä Halloween-lukuhaasteeseen, johon luin nyt ensimmäisen kirjan.

Tuonen tahto muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi

Nörttitytöt (Minna Mari Leivo)

Hyllytontun höpinöitä

Kulttuuri kukoistaa

Kirjavinkit (Mikko Saari)

Samantyylisiä kirjoja:

Jääkaksoset: S.K. Tremayne

Talven hallava hevonen: Tuomo Jäntti

Kuiskaava tyttö: Marko Hautala

Kuiskaava tyttö: Marko Hautala. Tammi 2016.

"Se on kuin tinnitus. Mutta tarttuu. Lue omalla vastuullasi.

Ei tarvitse olla hullu kuullakseen kuiskausta. Se tarttuu valikoimatta, jos vain olet kuullut tai lukenut kuiskaavasta tytöstä.

Mitäpä siitä. Kuiskausta se vain on. Koko ajan. Taukoamatta. Myös nukkuessa. Joskus saattaa tuntea hengityksen. Aivan kuin perhonen lepattaisi korvalehteä vasten. Tai huulet olisivat niin lähellä, että ne välillä koskettaisivat. Se saa hieromaan korvalehteä, kunnes sitä alkaa kuumottaa, ehkä haavoille asti.

Työtoveri on kuollut oudolla tavalla ja jättänyt Antonille punaisen kansion, Iida Hallaston potilaskertomuksen. Anton ei ole nähnyt Iida-tytärtään vuosiin. Eikä kansiokaan paljon kerro, pelkkää huuhaata koko juttu. Vai onko? Ehkä joku kuiskaa vastauksen. Haluat tai et"

Oma arvio:

Olen saanut ensituntumani Marko Hautalaan Valkoiset varpaat -kauhukokoelman  kautta, jossa hänen kirjoittamansa novelli Varpaat sai kylmät kauhun väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Pitkään on ollut aie lukea lisää hänen tuotantoaan, ja nyt siihen tarjoutui loistava tilaisuus, kun häneltä ilmestyi nyt Kuiskaava tyttö.

Ihan ensimmäiseksi on pakko kehua Mika Tuomisen tekemää kantta, joka tuo pienen mielleyhtymän Uhrilampaat-romaaniin ja -elokuvaan, mutta on silti ihan oma, juuri tähän kirjaan täydellisesti sopiva luomuksensa.

 Helsinkiläinen psykiatri Anton  saa tietää kuolleesta työtoveristaan Unto Mäkilästä asioita, joiden takia hän joutuu keskelle pelottavaa, kuiskaavan tytön legendan ympärille kietoutunutta mysteeriä - ja joutuu myös siinä sivussa kohtaamaan menneisyytensä haamut. Hänen tyttärensä Iida taas toisaalla tulee tutustuneeksi väärään ihmiseen, Sanni Vuorioon, joka saa hänet oudosti otteeseensa. Anton haluaa pelastaa tyttärensä, johon hän ei ole ollut yhteyksissä sitten pikkulapsi-iän. Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu Vaasaan, jonne Anton lähtee etsimään tytärtään - ja missä hänen kuollut työtoverinsa työskenteli aiemmin.

Asetit tyttösi vaaraan.

Syyllisyys tuntui fyysisenä kipuna vatsassa. Jopa hurmoksen läpi.

Kuiskaava tyttö on kaikin puolin onnistunut kauhukirja. Se pitää minut heti alusta saakka otteessaan, sen henkilöt ovat mielenkiintoisia ja tapahtumat etenevät omalla painollaan paljastaen hiukan kerrallaan, muttei liikaa. Kirjasta henkii hyvin kaamea, psykologisen kauhumainen tunnelma. Marko Hietalan mutkaton ja eteenpäin vievä tyyli kirjoittaa miellyttää minua kovasti.

"Perhonen" Holmgren sanoi hitaasti, vaivalloisesti. Leukojen liike kirskui kuin ruosteiset sakset. "Tiedätkö miksi aina perhonen?"

---

"Perhonen ilmentää muutosta."

Kirjasta löytyy monia kauhulle tyypillisiä motiiveja, kuten nukke, yöperhoset, kuiskaavat äänet,  kulttimenot ja psykiatriset potilaat.

Nyt se vain katsoi tyhjyyteen laukun pimeydessä. Tavallinen typerä nukke. Rikkinäinen vanha lelu, täynnä verisiä sormenjälkiä. Ja sen sisällä joku toinen. Sekin lopullisesti rikki.

Mielikuva aiheutti äkkiä niin syvää kauhua, että Iida joutui ottamaan tukea pöydästä.

Kaiken taustalla on  paikallinen legenda 1800-luvulla eläneestä Nadja Forslin -nimisestä tytöstä, joka joutui nuorena kristillisen kastraatiokultin, skoptsien "valkaisemaksi". Siitä uskotaan syntyneen kuiskaavan tytön -kirouksen, joka tarttuu esimerkiksi sekavien kirjoitusten kautta ihmisestä toiseen (vrt The Ring-elokuva).

Kirjan lopussa auotaan monia solmuja ja kysymysmerkkejä. Kuiskaavan tytön mysteeri osin ratkeaa, mutta moni muu asia jää minulle arvoitukseksi. En ole ihan tyytyväinen lopussa tapahtuvaan juonenkäänteeseen, sillä se hiukan latisti tunnelmaa, mutta kirjan avoin lopetus on ihan mainio.

Aion ehdottomasti lukea myös  Marko Hautalan aiemman kauhuromaanin Kuokkamummo, josta olen lukenut paljon kehuvia arvioita.

Arvosanani tälle kirjalle 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Kuiskaava tyttö muissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin
Järjellä ja tunteella
Suomi lukee (Krista)
Kirjavinkit (Mikko Saari)
Luetut.Net
Nousu (Linda Rantanen)
Mielikuvakirja
Kuutar lukee
Kirjan vuoksi

Samantyylisiä kirjoja: 

Hylätty ranta: Andrew Michael Hurley
Talven hallava hevonen: Tuomo Jäntti
Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita: Anders Fager, Satu Grönroos, Marko Hautala (toim.), Sami Hilvo, Virpi Hämeen-Anttila, Essi Kummu ja Jaakko Yli-Juonikas.

Osallistun tällä kirjalla Orfeuksen kääntöpiiri -blogin Hämärän jälkeen -kauhukirjahaasteeseen, ja olen nyt neljä kirjaa luettuani yhden kirjan päässä ihmisusi-arvonimestä.

Yöperhonen: Katja Kettu

Yöperhonen: Katja Kettu. WSOY 2015.

"Universaali tarina sisusta, selviytymisestä ja oman kulttuurin merkityksestä.

Lappi, 1930-luku. Raskaana oleva valkokenraalin tytär Irga hiihtää takaa-ajajiaan pakoon Neuvostoliittoon. Rajan takana odottaa akiteeraaja Suenhammas ja uusi elämä.

Venäjä, 2015. Ruumishuoneella makaa kansatieteilijä Henrik, jonka suomalainen tytär Verna on saapunut etsimään isäänsä, liian myöhään. Verna joutuu selvittämään menneisyyttään ympäristössä jossa ihmiset on peloteltu hiljaisiksi ja jokaisella on syynsä valehdella. Suomensukuinen marilaisyhteisö jumaltaruineen ja uhrilehtoineen kamppailee kielensä ja kulttuurinsa säilyttämiseksi. Romaanissa henkilöiden kohtalot risteävät ja aikakaudet leikkaavat toisensa herkullisella tavalla; muodostuu suuri kertomus ystävyydestä, sisusta, oman heimon puolustamisesta."

Oma arvio:

Hyppäsin hetkeksi pois mukavuusalueeltani - kiitos siskoni, joka antoi tämän kirjan minulle joululahjaksi. Ajattelin, etten enää osaa lukea aikuisten "normaaleja" romaaneja, kun olen blogini myötä niin keskittynyt nuortenkirjallisuuteen ja eri toten spekulatiiviseen fiktioon.

Olen onnellinen, että luin mukavuusaluehyppäyksessäni juuri tämän kirjan. Yöperhonen imaisi minut tarinaansa mukaan, sai minut myötäelämään Irga Malisen rankkoja elämänvaiheita läpi, ihmettelemään ja hämmästelemään Vernan kanssa Mari-El Lavran kylän elämää ja hänen kuolleen Henrik-isänsä lopullista kohtaloa sekä rakastumaan suureen, mutta sydämellisen säyseään Kostjaan. Tarinaa siivittävät myös pienet fantasiaelementit, etenkin tarinan lopussa.

Tarinan lomassa saan tutustua suomen sukukielikansoihin ja heidän luonnonuskoonsa perustuviin tapoihin, myytteihin ja rituaaleihin. Katja Kettu on tehnyt valtavan taustatyön kirjaansa varten, hatunnosto hänelle! Tuntuu tosin välillä, että tarinaan on ujutettu tiedonrippeitä niin paljon, että tulee ihan infoähky. En voi kuitenkaan entisenä suomen kielen opiskelijana olla hymistelemättä, kun saan uppoutua suomalais-ugrilaisten kielisukukansojemme elämään.

Venäläisen vankileirin raadollisuus on ahdistavaa luettavaa, mutta Irgan vahvuus ja selviytymistahto eivät päästä lukijaa alimpiin masennuksen syövereihin. Aleksein ja Irgan romanssi jää minusta haaleaksi ja hiukan hämmentäväksi, kun taas Vernan ja Kostjan tarina jättää jäljen sydämeeni. Se on jotain alkuvoimaista, mutkattoman suoraa ja jäyhää rakkautta.

Kostja ottaa kiinni jalkateristäni, nuuhkii niitä. Hyvät jalat, kauniit jalat. Hiestynyt koivu leikkii auringonlaskun valolla kun kaadun tihenevään varjoon, puoliksi kaatuneen koivun runkoa vasten.

Elnan ja Irgan omintakeinen ystävyys on kuitenkin minusta koko kirjan ydin.

-Valossa on hyvä nukkua, tuumasi Elna venäjän ja marin sekoituksella. -Minun örtini lentää silloin vapaammin.

Pikkuhiljaa olin alkanut ymmärtää Elnan kummallista kieltä. Siitä oli tullut myös eräänlainen salakieli meille, sillä vaikka itse olinkin mykkä, saatoimme sitä kautta sopia vedenhausta, varoittaa ryöstöyrityksistä ja ihan vain lapsellisesti pitää hauskaa urkeimpien Kriminaalien kustannuksella.

Katja Ketun murteellinen kerronta oudoksuttaa minua aluksi, sekä muutamat karkeat ilmaisut hätkähdyttävät (vaikken ruukaa karkeutta puheessa kavahtaa), mutta pian huomaan nauttivani siitä, että voin tarinan edetessä jäädä makustelemaan murresanoja ja Ketun erikoista, kaunista kirjoitustyyliä. 

Pahkaukko kytjöttää kiikkutuolissa ja murisee:

-Salvaa pitäisi saada.

- Aina tuo räähkä. Vanhaa naista passuuttaa, minulla nivelet moukuu, sappi kiertäää veren tilalla, selkä kuni kysymysmerkki.

Suosittelen! Arvosanani tälle kirjalle 4,5.

Sain tämän kirjan joululahjaksi, kiitos isosisko!

Muissa blogeissa: Lukutoukan kulttuuriblogi , Tuijata.Kulttuuripohdintoja, Kirjakaapin kummitus, Kirsin kirjanurkka