Petovala: Heidi Nummi

 Petovala: Heidi Nummi. WSOY 2025 

Kansi; Riikka Turkulainen

"Moderni ekofantasia tytöstä ja ilveksestä

Laika, ilveksen suojelija, on epäonnistunut tehtävässään. Samalla kun ilves horjuu sukupuuton partaalla, elonkehällä yleistyvä väkivaltainen ääriliikehdintä tulee yhä lähemmäs myös Laikan elinpiiriä. Terävä seikkailuromaani yhteiskunnallisesta polarisaatiosta, lajienvälisestä rakkaudesta ja yhteisön voimasta.

Ekokriisin jälkeisen jälleenrakennuksen myötä yhteiskunta on vehreä mutta jakautunut. Suojelijoiden yhteisö joutuu seuraamaan sivusta, kun ihmisten ylivertaisia oikeuksia edistävä puolue nousee valtaan ja väkivaltainen ääriliikehdintä yleistyy. Samalla joku tuntuu tahallaan tekevän vahinkoa Laikan varjelemille viimeisille ilveksille.

Heidi Nummen esikoisromaani kysyy, millainen vaikutus ekokriisillä on yhteiskuntaan ja millaisia tunteita luonnonsuojelu herättää. Nummi kirjoittaa näkyväksi, mitä tapahtuu, kun ihmisryhmät eivät ymmärrä toisiaan." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Kirja, jonka kannessa on ilves, ei voi jäädä minulta lukematta! Heidi Nummen esikoisteos Petovala vaikutti heti ensi vilaisulta kiinnostavalta, etenkin kun varsinaisia ekodystopioita ei kovin monestikaan nuorille ilmesty nykyään.

Pihka asteli mieleni kankaalla, sen pehmeät tassut painuivat sydäntäni vasten. Uusi ravistus repi jälleen kehoani. Haukoin happea ja painoin nyrkkejä vatsaani vasten.

Minun parhaani ei ollut riittänyt. (s. 17)

Kirjan maailmassa suuri osa eläinlajeista on joko kuollut tai kuolemassa sukupuuttoon. Niinpä on perustettu ympäristöministeriön alainen suojelijoiden keskus, jossa asustaa koko joukko eri eläinlajien suojelijoita. Jokaisella on siis oma eläinlaji suojeltavanaan, ja yleensä eläintä suojellaan niin kauan, kunnes se julistetaan sukupuuttoon kuolleeksi. Sitä ennen on käytävä läpi raskas saattohoitovaihe, jolloin mitään toivoa lajin säilymisestä ei enää ole, mutta seurataan vielä viimeisiä yksilöitä. Maailma on jaettu yhteisiin suojelusmaihin, elonkehiin, joista Suomenlahden elonkehä on yksi viidestäsadasta.

Kun elämä pakkautui tiiviisti yhteen, syntyi jotain ainutlaatuista. Samalla oli tärkeää rajat ihmisille omat reviirinsä, yksi laji ei voinut enää vallata koko maapalloa. (s. 47)

Mitä suojelijalle sitten tapahtuu, kun hänen suojeltavansa kuolee sukupuuttoon? Sitten otetaan joku toinen suojeltava eläin, tai sitten aletaan surunkantajaksi. Surunkantajat ovat erillään muista oleva, naamioitu lahko, jotka tekevät päivittäisiä suruharjoituksiaan.

17-vuotias Laika suojelee ilvestä. Hän on saanut ensikosketuksensa rakkaimpaan suojattiinsa Pihkaan tämän ollessa poikanen, ja se on ilveksistä ainoa, joka antaa Laikan koskettaa tätä. Laikan päivärutiineihin kuuluu valvontakameroiden ja Pihkaan asennetun seurantalaitteen seuraaminen ja näin ollen varmistaminen, että ilveksillä on kaikki hyvin. Laikalla on kuitenkin suuri murhe kannettavanaan, sillä hänen suojelulajinsa on määrätty kuukausi sitten saattohoitoon. Nyt ympäristöministeriössä toimiva Amanda on sitä mieltä, että ilves olisi jo tuomittu sukupuuttoon kuolleeksi. Tätä Laika ei halua hyväksyä. Laika ei ole kertonut tästä kenellekään suojelukeskuksessa, varsinkaan hyvälle ystävälleen Nenekille, joka on viime aikoina tuntunut kumman etäiseltä. Nenek ja Laika ovat kasvaneet samassa kasvatuskodissa, josta molemmat ovat siirtyneet vartuttuaan suojelijaksi. Nenekin suojelulaji on palokärkitikka, ja sympaattinen Raiku onkin tuttu näky Nenekin lähellä. 

Kaikki eivät ole niin suosiollisia petoeläimiä kohtaan. Seuraavissa vaaleissa äänivyöryn saa Ihmiset ensin -niminen äärihenkinen puolue, jota johtaa provokatiivinen Vaaranmaa. Hän haluaa, että villipetojen metsästys sallittaisiin uudelleen ja vaaralliset ilvekset poistettaisiin ihmisten läheltä. Suojelijoiden kauhuksi Vaaranmaa nimitetään ympäristöministeriksi, ja myös suojelijoiden keskus saattaa olla vaarassa. 

Kirjassa seurataan myös Kira-nimisen parikymppisen naisen haastattelua. Hän on ollut vangittuna useita kuukausia toimittuuaan Verivartio-nimisessä äärijärjestössä yhdessä poikaystävänsä Joelin kanssa. Verivartio on toiminut Vaaranmaan suojeluksessa ja heidän pääkohteenaan on ollut nimenomaan ilvekset. Kira kertoo haastattelumuotoisissa osissa epävakaasta lapsuudestaan, pikkusiskostaan, jota ei ole enää nähnyt aikoihin, väkivaltaisuudestaan ja siitä, miten hän joutui Joelin kautta Verivartioon. 

Laika kiinnostuu surunkantajista ja tutustuu erityisesti Geoon, joka vastoin surunkantajien sääntöjä opettaa Laikalle suruharjoituksen tekemistä.  Laikalla on vain jokin, joka estää häntä pääsemästä täysin surun sisälle. Jokin muiston varjo, jota hän ei saa päähänsä. Laikan ja Geon välille syntyy syvä luottamus ja ystävyys, ehkä jotain vielä enemmänkin, mutta Laikaa ahdistaa se, ettei hän pääse etenemään suruharjoituksessaan. Muu surunkantajien yhteisö suhtautuu tosi nuivasti Laikan läsnäoloon yhteisössä, mutta Geo yrittää murtaa suljetun yhteisön sääntöjä. Geon suojeluseläin on ollut aikoinaan siili, nyt jo sukupuuttoon kuollut sekin.

Putosin tyhjyyden läpi, pimeään tunneliin, josta kaikki elämä oli imetty tyhjiin. Aika katosi, surussa oli vain tämä loputtomiin venytetty hetki. Paikka menetti merkityksensä, sillä suru oli kaikkialla. (s. 162)

Mutta mitä Nenekillä on meneillään? Hän on viihtynyt viime aikoina tosi tiiviisti Balkanilaislähtöisen DJ.n Pavelin seurassa, mutta miksi hän ei tunnu olevan suojelija enää koko sydämestään? Laika tuntee, kuinka heidän välillään on jokin kuilu. Samalla suojelijoiden keskuksessa kuohuu, kun kylmäkiskoinen Vaaranmaa uhkaa heidän tulevaisuuttaan ja äärijärjestö Verivartio kylvää propagandaansa. Laika on huolissaan ilveksistään, jotka käyttäytyvät levottomasti, ja lisäksi joku on sabotoinut hänen valvontakameroitaan viime aikoina. Laika on valmis suojelemaan Pihkaa ja muita ilveksiä vaikka omalla hengellään.

Ihmiset ensin, niinkö? Eikö juuri sellainen ajattelu ollut aiheuttanut Punaisen myrskyn? Eikö sellainen maailmankuva ollut syynä koko vanhan maailman kiroukseen? (s. 26)

Pidin ihan valtavasti tästä kirjasta! Olen myös hyvin iloissani siitä, että tämä on valittu Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. Dystopian keinoin Petovalassa otetaan kantaa uhanalaisten eläinten tilanteeseen ja salametsästykseen (kirjassa mm. sudet on salametsästetty sukupuuttoon), poliittisiin kahtiajakoihin yhteiskunnassa, ääriliikkeisiin ja myös suruun ja sen käsittelyyn. Kirja ei kuitenkaan paasaa eikä syyllistä, vaan siinä yritetään ymmärtää kaikkia osapuolia. Kira tuo oman näkemyksensä siitä, miten hän lähti väkivallan polulle ja liittyi äärijärjestöön. Vaaranmaa taas todistaa sen, miten pelko voi ajaa tekemään äärimmäisiä päätöksiä. Surunkantajat taas ovat uppoutuneet niin syvälle suruunsa, että ovat juuttuneet omaan sisäänpäin kääntyneeseen yhteisöönsä. Laika ei ymmärrä, miten joku voi ottaa uuden suojeltavan eläimen ja päästä surustaan yli - ja luopua toivosta.

Pihka hyppäsi suuren lohkareen päälle ja seisoi siinä aivan liikkumatta, eikä maailmassa ollut mitään kauniimpaa, vain kissapedon voima ja viisaus. (s. 50)

Kirja pitää sisällään todella mielenkiintoisia henkilöitä, erilaisia valintoja ja kohtaloita. Parasta kuitenkin ovat eläimet, erityisesti Laikan suojelemat ilvekset. Laika kokee uskomattomia tunteita juostessaan Pihkan kanssa metsässä ja tuntiessaan tämän turkin pehmeyden jalkaansa vasten. Heillä on hyvin ainutlaatuinen yhteys.

Kirjan juoni pitää tosi hyvin otteessaan. Loppua kohti tulee hyvinkin jännittäviä tilanteita, joissa sydämeni on pakahtua jännityksestä. Toiveikas kirja tämä on silti, ehdottomasti. Petovala on ehdottomasti parhaita lukemiani YA-dystopioita. Toivotan kirjalle kovasti onnea Finlandioihin!

Annan tälle arvosanaksi täydet 5+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Kun maailma keinahtaa radaltaan: Jandy Nelson

Kun maailma keinahtaa radaltaan: Jandy Nelson. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2025

Englanninkielinen alkuteos (2024): When the world tips over. Kansi: Theresa Evangelista. Sivujen kuvitukset: Jessica Cruickshank

"Villi romaani täynnä rakkautta, salaisuuksia ja lumoa

Kun maailma keinahtaa radaltaan on sisarusten välisen kilpailuhengen, sukukirousten ja rakkaustarinoiden ketju. Se on monisyinen tarina yhden perheen menneisyydestä, osoitus siitä, että vain historiansa tuntemalla voi muuttaa tulevaisuutensa.

Fallin sisarukset elävät Pohjois-Kalifornian viiniseudulla. Vuosia sitten heidän isänsä katosi salaperäisesti ja rikkoi perheen palasiksi. Nyt 12-vuotias Dizzy Fall näkee henkiolentoja ja toivoisi olevansa romanttisen kirjan päähenkilö. Miles Fall, 17, on komea älykkö ja koirakuiskaaja, joka haluaa epätoivoisesti löytää unelmiensa miehen. Yhdeksäntoistavuotias Wynton Fall vetää ihmisiä puoleensa ja on virtuoosimainen viulisti törmäyskurssilla tähteyteen… ellei tuhoa sitä ennen itseään.

Arvoituksellinen sateenkaaritukkainen Cassidy keikauttaa Fallien maailman raiteiltaan. Onko hän enkeli? Pyhimys? Vai ihan tavallinen tyttö? Jollain tapaa hänellä on voima muuttaa heistä jokaista. Mutta ennen kuin selviää, kuka hän on, tapahtuu onnettomuus ja Fallin perhe rikkoutuu pahemmin kuin koskaan. (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Huhhuh, onpas paksu järkäle, oli ensiajatukseni tästä Jandy Nelsonin kirjasta. Kauankohan minulla menee taas tämän  yli 560-sivuisen kirjan lukemiseen, tuskastelin. Noh, arvatkaapa, menikö minulla kauaa tämän lukemiseen? Eipä ei. Olen häkeltynyt, hämmentynyt, sanomattoman onnellinen, että sain lukea näin mahtavan kirjan! 

Kun maailma keinahtaa radaltaan kertoo Paradise Springissä asuvan Fallin perheen tarinan. Se esittelee hyvin omalaatuisen perheen: 12-vuotiaan Dizzyn, jonka tukka on tumma kikkarapehko, joka näkee heidän tilansa pihalla haamuja, mm. suutelevat mieshaamut, joka on kiinnostunut erikoisista tiedonjyväsistä, joka rakastaa hulttioveljeään Wyntonia sekä Täydellistä Milesia (joka ei taas anna vastarakkautta pikkusiskolleen) ja näkee sanat väreinä. Dizzy höpöttää (äidin mielestä) kohtaamastaan  sateenkaaritukkaisesta enkelistä, joka pelasti Dizzyn jäämästä rekan alle (tätä hän ei kerro äidille). Dizzy suree myös sitä, ettei hänen rakas ystävänsä Lisko enää pidä hänestä, vaan Melindasta. 

Jälleen kerran hän joutui kasvokkain sen tosiasian kanssa, ette rakkaus aina ollut kaksisuuntaista.

Heidän isänsä ei vastannut heidän rakkauteensa. Siksi hän oli lähtenyt. (s. 429)

Täydellinen Miles, 17,  ei ole oikeastaan täydellinen. Hän on vain verhoutunut täydellisyyden valepukuun. Oikeasti hän on lopettanut koulun ja viettää päivät mustan labradorinnoutajan, Sandron seurassa. Kukaan ei tiedä, että he voivat kommunikoida telepaattisesti. Miles kerää toki ihmisten katseet, sillä hän on uskomattoman komea. Hän on perinyt piirteensä isältään Theo Fallilta. Miles on myös melko vasta suudellut ensimmäistä kertaa poikaa ja tajunnut, että hän on homo. Hän rakastaa lukemista ja kirjoittaa runoja. Hän ei tiedä itkevänsä unissaan kadonneen isänsä perään. Hän vihaa isoveljeään Wyntonia, joka on tehnyt hänelle vastikään hyvin inhottavan teon. Hän kohtaa Sandron kanssa kirjoja rakastavan, sateenkaaritukkaisen tytön, joka tuoksuu kukilta.

Jokin ei tuntunut todelliselta. Hänelle oli joskus aiemminkin tullut samanlainen tunne, kun lukeminen muuttui enemmänkin hengittämisen kaltaiseksi ja hän tiesi jättäneensä todellisen elämän taakseen ja sielu oli siirtynyt hänen ruumiistaan tarinaan. Mutta hänestä ei ollut koskaan tuntunut tältä toisen ihmisen kanssa - toisen ihmisen takia. (s. 76)

19-vuotias Wynton on saanut perheen äidiltä, Bernadetteltä porttikiellon heidän taloonsa, sillä hän on romuttanut äidin auton ja joutunut putkaan rikottuaan isoisoisää, Alonsoa esittävän patsaan. Isoveljeään jumaloiva Dizzy on kuitenkin salaa päästänyt veljensä vintille nukkumaan. Wyntonilla on uskomaton musiikin lahja - sen hän lienee perinyt trumpettia soittavalta isältään. Wyntonin soitin on viulu, ja hänellä on tulossa pian merkittävä keikka. Häntä harmittaa, miksei äiti ole kiinnostuneempi hänen soitostaan. Wynton on käyttäytynyt kamalasti nuorempaa veljeään, Täydellistä Milesia kohtaan isän lähdön jälkeen. Wynton itkee aina soittaessaan, minkä takia hän pitää aurinkolaseja.

Hän yritti olla olematta kusipää, todella yritti, mutta ei koskaan oikein edistynyt tavoitteessaan. Kun hän ei soittanut viulua, hän tylsistyi. Niin kuin kaada-bensaa-kurkkuun-ja-sytytä-tulitikku-tylsistyi. Ja hänelle tuli nälkäinen olo, elämännälkäinen, elämänkyltymätön. Silloin hän teki kaikkea mitä ei olisi pitänyt. (s. 90-91)

Myös Clive-setä asuu Fallin perheen tiluksilla, joka on siis aiemmin ollut Fallin suvun suuri viinitila, jonka Alonso Fall on aikanaan perustanut vaimonsa Marian kanssa. He toivat Espanjasta mukanaan ihmeköynnökset, ja heidän viininsä on aikanaan saanut arvostelijat vuodattamaan ylisanoja. Theo Fallin katoamisen jälkeen viininvalmistus loppui. Bernadette ei salli alkoholisoituneen Cliven tulevan heidän taloonsa, mutta Dizzy ja Miles vierailevat setänsä luona säännöllisesti. Setä soittaa trumpettia ja näkee enneunia.

Sitten on äiti Bernadette, jonka The Blue Spoonful -ravintolan annokset saavat ihmiset sekaisin onnesta. Bernadette kaipaa yhä miestään, joka lähti hänen odottaessaan Dizzyä ja jätti hänet kolmen lapsen yksinhuoltajaksi. Hän kattaa yhä aterian miehelleen ravintolaan joka ilta. 

Sitten tapahtuu onnettomuus - Wynton jää auton alle sen jälkeen, kun on soittanut uskomattoman keikan. Hänet pelastaa sateenkaaritukkainen Cassidy, joka antaa pojalle ensiapua ja hälyttää ambulanssin. Wynton makaa koomassa, kun tuo mystinen tyttö vierailee juttelemassa hänelle kenenkään tietämättä. 

Cassidy kertoo Wyntonin vuoteen vierellä omaa tarinaansa. Hän ei suinkaan ole enkeli, vaikka Dizzy niin lujasti siihen uskoo. Hän on kulkenut 14 ensimmäistä vuotta elämästään äitinsä Marigoldin kanssa asuntoautolla ympäriinsä etsien täydellistä Pikkukylää, johon asettua. Cassidy on kärsinyt yksinäisyydestä, vakaan turvallisen aikuisen puutteesta, isän kaipuusta ja juurettomuudesta koko elämänsä. Ailahtelevainen, epävakaa äiti on ollut hänen ainoa ystävänsä, kotiopettajansa, roolimallinsa. Äiti nautti miesten seurasta, toi toinen toistaan erikoisempia tyyppejä heidän asuntovaunulleen ja Cassidy joutui kestämään niitä - ja seksin ääniä. Välillä äiti tipahti omaan Äänettömään maailmaansa, jolloin Cassidy oli ihan omillaan. Kun kaksikko sitten vieraili Paradise Springissä, 13-vuotias Cassidy tapasi ihanan vaaleahiuksisen, viulua soittavan pojan, jonka kanssa hän tunsi hämmästyttävää yhteyttä. 

Wyntonin onnettomuus saa liikkeelle tapahtumaketjun, jossa Miles lähtee hakemaan Cassidyä Felix-nimisen kokkipojan ja Dizzyn kanssa - heidän toiveenaan on saada tuo pelastava enkeli parantamaan Wynton (heillä ei ole aavistustakaan, että Cassidy vierailee Wyntonin luona jo säännöllisesti). Mitä heidän määränpäässään odottaakaan? Kaiken lisäksi tuo Felix tietää uskomattomia tarinoita Fallin suvusta. Felixin katse saa Milesin hämmentymään, vaikka tämä sanoo, ettei ole saatavilla. Kuitenkin Miles huomaa heidän välillään sähköä. Miten joku voi olla niin innostunut kaikesta näkemästään kuin Felix? Hän on Milesin mielestä ihmeellisin tyyppi, jonka hän on koskaan tavannut.

En halua paljastaa tämän enempää juonesta, joka avautuu lukijalle ällistyttävän upealla tavalla kerros kerrokselta. Cassidyn traaginen tarina hänen itsensä kertomana, Bernadetten lähettämättämät kirjeet pojilleen, joissa hän lopulta tunnustaa kaiken, Milesin surulliset sähköpostiviestit isälleen, Fallin sukutarina sadunomaisesti kerrottuna, ja se, miten kaikki lopulta kiertyvät toistensa tarinoihin ja kaikilla on joku tärkeä roolinsa tässä tarinassa, kaikki nämä saivat minut rakastamaan tätä kirjaa. Kaikessa takana on tietysti rakkaus, oli se sitten rakkaus veljeä, äitiä, isää kohtaan, tai kipinöivää romanttista rakkautta jotakin ihanaa kohtaan. Muitakin vahvoja tunteita tässä tarkastellaan: kateutta, joka kulminoituu Fallin suvun kirouksenomaisena sisaruskateutena sekä isän, aviomiehen, ensirakkauden tai äidin ikävää. 

Rakas isä,

missä sinä olet? Miten saatoit jättää minut näiden ihmisten luo?

 

Miles (s. 85)

Kirjan henkilöt ovat uskomattomia persoonia, joiden tarinoita suorastaan ahmin itseeni. Surullinen Miles ei ymmärrä, miksi isoveli on alkanut vihata häntä ja miksi isä jätti heidät noin vain. Sandro-koira nokkeline viisauksineen on aivan hulvaton hahmo. Paljastuu, ettei Miles ole ainoa, joka ymmärtää koiran puhetta. Wynton taas on herkkä, väärinymmärretty musikaalinen lahjakkuus, joka ei ehkä vihaakaan Milesiä, kuten tämä luulee. Dizzy on hilpeä esiteini, joka ei ymmärrä, miksei rakkaus voi aina olla kaksisuuntaista. Miksi Lisko ei rakasta häntä enää? Miksi isä jätti heidät ja Miles itkee joka yö? Miksi Miles ei tykkää Dizzystä ja hänen hienoista tiedonjyväsistään?

Tämä kirja sopii hyvin Pride-kuukauden kirjaksi luontevalla sateenkaarevuudellaan. Kirjan paksuuden vuoksi tätä en välttämättä ota vinkkauksiin mukaan, mutta suosittelen kyllä kovasti paljon lukeville (15+) nuorille, jotka rakastavat erilaisia ihmiskohtaloita, sukutarinoita ja rakkaustarinoita. Tätä suosittelen erityisesti myös aikuisille, etenkin sellaisille, jotka haluavat tietää, mikä tekee YA-kirjallisuudesta niin erityistä. Kun maailma keinahtaa radaltaan on siitä malliesimerkki, miten paljon erilaisia teemoja voi yhdistää luontevasti uskomattoman upeaksi lukukokemukseksi, jossa lukija ei kuitenkaan menetä toivoaan.

Annan tälle arvosanaksi täydet 5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Vajaa tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.).

Vajaa tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.). Art House 2024 

Kansi: Samppa Ranta

"Vajaa tusina on uusien novellien kokoelma nuorille - ja sopii se mainiosti aikuisillekin. Aiheiden kirjo yltää huijarisyndroomasta seurusteluun ja kulttuurien kohtaamisesta yhteiskuntaluokkiin. Teoksen jokainen novelli tutkii omalla tavallaan epätäyden, vajauden ja vaille jäämisen teemoja. Entä milloin vajaus on hyvä asia?

Kokoelman 11 novellia tarjoavat sukelluksen novellimuodon moni-ilmeisyyteen ja erilaisiin kirjoittamisen tapoihin. Mukana on niin yhdenpäivännovelli, historiallinen novelli, runoa ja proosaa yhdistävä novelli kuin monta muuta.
Teos soveltuu erinomaisesti sekä vapaa-ajan lukemiseksi että yläkoulun ja toisen asteen opetukseen.

Novellien kirjoittajat ovat Antti Halme, Marko Järvikallas, Markku Karpio, Ansu Kivekäs, Juha-Pekka Koskinen, Anni Kuu Nupponen, Aura Nurmi, Raisa Omaheimo, Katariina Romppainen, Johanna Sinisalo ja Tuutikki Tolonen." (Art House)

Oma arvio:

Vajaa tusina on jo kolmas Tusina-novellikokoelma nuorille. Olen aiemmin arvostellut toisena julkaistun Likainen tusina -kokoelman. Novellikokoelman nimellä on kaksi eri merkitystä: sarjan muista osista poiketen tässä on novelleja vajaa määrä eli kahdentoista sijaan yksitoista. Lisäksi novelleissa käsitellään vajautta eri näkökulmista. Pidän kovasti kokoelman teemasta, jota on hyödynnetty todella monipuolisesti, jälleen lahjakkaiden kirjailijoiden tarinoissa.

Kop. Raah. Kop. Raah Kop. Raah.

Eteisen käytävä oli pitkä. Sitä pitkin lähestyi musta hahmo. Aleksi jäykistyi paikoilleen sydän hakaten. Hänen suunsa kuivui kauhusta. (Kuolleen miehen kengät, s. 47)

Novelleissa käsitellään muun muassa ulkopuolisuuden tunnetta, aseksuaalisuutta, vääriin porukoihin ajautumista, orpoutta, sisaruskateutta (-ja vihaa), pakolaisuutta, itsemurhaa, vähävaraisuutta, heikkoa informaatiolukutaitoa ja heikkoa itsetuntoa. Realismin rajoja on Antti Halmeen novellissa Kuolleen miehen kengät, jossa rokkistaraksi haaveileva Aleksi saa uskomattomat kyvyt astuessaan UFF:ilta löytämiinsä saappaisiin, mutta joutuu maksamaan kyvyistään kovan hinnan. Aura Nurmen koskettava säenovelli Jotenkin se on kestettävä käsittelee läheisen itsemurhaa ja on omistettu Miki Liukkosen muistolle.

Sanot, että kipu kyllä lähtee, kun päästän sinusta irti.

Ja niin se lähtee, minä ajattelen, mutta se ei lähde. (Jotenkin se on kestettävä, s.147)

Markku Karpion Sormet tuo kokoelmaan kauhun aineksia, kun ikänsä veljensä varjoon jäänyt Anders on hukuttanut kalastusreissulla veljensä Ralf-Erikin ja kaverukset Joose ja Anders saapuvat TET-harjoitteluun heidän lomakeskukseen, jossa tunnelma alkaa olla hyvin omituinen. Tuutikki Tolosen Rajavyöhykeperhosessa pureskellaan rajavyöhykeasiaa eri kantilta, kehorauhan näkökulmasta: Pitäisikö jokaisella ihmiselläkin olla oma rajavyöhyke ja siellä vartija, rajavyöhykeperhonen, joka puuttuisi jokaiseen rajavyöhykeloukkaukseen. Juha-Pekka Koskisen Autuaita ovat orvot nakkaa lukijan keskiaikaiseen katoliseen kirkkoon, jossa orpo apulaispoika löytää karmean salaisuuden.

Alkaa tuntuu siltä että täs on nyt kohtaloa! Et universumi on määränny että mä törmään Indigoon uudestaan. (Laput; s. 156)

Minun suosikkinovellini on Johanna Sinisalon Laput, jossa Osma törmää kaupassa sattumoisin fanittamaansa Indigoon ja nappaa tämän kauppalapun. Hän alkaa paikkailla saamaansa puutteellista informaatiota oman etunsa mukaisesti ja keksii itseään miellyttäviä merkityksiä sieltä sun täältä. Allu yrittää tipauttaa intoilevaa ystäväänsä maan pinnalle, mutta Osma on täysin päätelmiensä pyörteissä. Huipulta tulee kuitenkin väistämättä romahdus alas, kun Osma tajuaa, mikä on oikeasti totta ja mikä ei.

”Niin mut mitä mä nyt teen? Mä en voi mennä Tyynen luo vanhoissa resuissa alkkareissa, en vaan voi” (Yhteisiä asioita, s. 178)

Katariina Romppaisen Yhteisiä asioita taas käsittelee minusta kivan arkisella tavalla epävarmuutta omasta itsestään ja miten se näkyy vaikkapa tavallisella mökkireissulla kaverin perheen kanssa, joka on varakkaampi kuin oma perhe. Odotin, että lopussa olisi tapahtunut jotakin mullistavaa, mutta sitten olinkin hyvin tyytyväinen, ettei tapahtunut mitään sen ihmeellisempää, kuin että päähenkilö tajusi jännittäneensä ihan turhaan. Suosikkejani olivat myös Markku Karpion kauhunsekainen Sormet sekä surullinen avausnovelli, Raisa Omaheimon Särö luokassa, joka kuvaa kuulumattomuuden tunnetta koskettavalla tavalla. Novellin lopussa kuitenkin näkyy pikkuinen toivon pilkahdus.

Tämän piti olla uusi alku, kaikki muuttuu, sanottiin, mutta kaikki on kuten aina. (Särö luokassa, s. 9)

Vajaa tusina käsittelee vajauden kokemusta todella monipuolisesti ja laadukkaasti. Nämä ovat myös varmasti tosi hyviä yläkoulun äidinkielen tunneille. Itse olisin kaivannut ehkä vielä jotakin pientä yhteyttä (vajauden teeman lisäksi) novellien välille, mutta toki se on hankala toteuttaa, kun kirjoittajia on 11 ja novellien aiheet ja maailmat osin niin kovin erilaisia. Lisää vain näitä tusinakokoelmia nuorille!

Annan kirjalle arvosanaksi 4.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta. 

Muualla:

Siniset helmet

Lisää novellikokoelmia:

Yöuinti - ja muita novelleja: Terhi Rannela

Likainen tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen

Sade on kaikille sama: Nadja Sumanen

Odota minua järven rannalla: Carley Fortune

Odota minua järven rannalla: Carley Fortune. Suomentanut Mari Hallivuori. Tammi 2024

Englanninkielinen alkuteos (2023): Meet Me at the Lake. Kansi; Vi-An Nguyen & Elizabeth Lennie

"Yllättävä kohtaaminen. Romanttinen sopimus. Rikottu lupaus.

Odota minua järven rannalla on Tiktok-maineeseen nousseen Carley Fortunen iki-ihana romaani rakkaudesta, petetyistä lupauksista ja uusista mahdollisuuksista.

Kun Fern Brookbanks tapasi Will Baxterin, vetovoima oli kiistaton mutta ajoitus täysin väärä. Silti he solmivat romanttisen sopimuksen: vuoden kuluttua he kohtaisivat Muskokajärven rannalla. Fern saapui paikalle, Will ei. Yhdeksän vuotta myöhemmin Fern ei haluaisi enää muistaa koko miestä, sillä äidiltä perityssä lomakylässä kotiseudulla on riittävästi murehtimista. Kun majataloon astelee tyylikäs pukumies, joka näyttää etäisesti tutulta, Fernin elämä menee aivan sekaisin: voiko tuo tuntematon olla vapaa ja taiteellinen Will – ja miksi hän tulee juuri nyt?" (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Ihastuin ikihyviksi viime kesänä julkaistuu Carley Fortunen esikoisromaaniin Joka ikinen kesä, joten tottahan minun piti lisätä tämän kesän lukulistalleni kirjailijan uusin suomennos Odota minua järven rannalla. Näyttää siltä, että Fortune on kesäkirjojen kirjoittaja ja rakastaa erityisesti järviä, sillä kuten esikoisessa, myös tässäkin ajankohta painottuu kesään ja järven ranta on keskeisin tapahtumapaikka. Nappasin eilisellä kaupunkireissullani mukaani vielä kirjailijan uusimman, vielä suomentamattoman This Summer Will Be Different, joka vaikuttaa jatkavan samaa, hyvin toimivaa linjaa.

Kolmikymppinen Fern on palannut lapsuudenmaisemiinsa, Muskoka-järven rannalla sijaitsevaan Brookbanksin lomakeskukseen ikävissä merkeissä, sillä hänen lomakeskusta johtanut äitinsä on menehtynyt, ja nyt ainoan tyttären on tarkoitus tulla tsekkaamaan lomakeskuksen tilanne - jatkaisiko hän äitinsä jalanjäljissä vai möisikö hän perheyrityksen toteuttaakseen oman unelmansa, oman kahvilansa Torontossa. 

Lomakeskuksessa työskentelee yhä hänen hurmaava ex-poikaystävänsä Jamie sekä liuta äidin uskollisia työntekijöitä, joista osa suhtautuu hyvin epäilevästi tyttäreen, jota ei ole juuri viime vuosina leirikeskuksessa näkynyt. Ferniä kalvaa hänen ja äitinsä viilentyneet välit, jotka saivat alkunsa hänen kapinallisista teinivuosistaan ja kulminoituivat siihen, ettei tämä halunnut enää viettää opiskeluvuosiensa kesiään lomakeskuksessa, vaan jäi kaupungin vilskeeseen toteuttamaan omia haaveitaan.

Kaiken lisäksi Fernin epämukavuutta saapuu lisäämään erikoinen vieras, pitkä ja komea suittu mies, joka osoittautuu erittäin tutuksi. Käy ilmi, että äidin konsulttiavuksi palkkaama herrasmies on Will Baxter, sama tyyppi, jonka kanssa parikymppinen Fern vietti unohtumattoman vuorokauden Torontossa. Hän huomaa, että tuntee yhä sanoinkuvaamatonta vetovoimaa tuota miestä kohtaan, jonka koki jo yhden päivän arviolla omaksi sielunkumppanikseen, ja jonka takia osittain suhde Jamien kanssa tuolloin kymmenen vuotta sitten päättyi. 

"Kun tapaa ihmisen, jota ei luultavasti näe enää koskaan uudelleen, siinä on se hyvä puoli, että voi kertoa itsestään kaiken ilman että tarvitsee pelätä seurauksia." (s. 67)

Fern hämmentyy Willin tulosta, ja hämmennyksestä hieman toivuttuaan on myös hieman hämmentynyt siitä, miksei tämä saapunut sovittuun tapaamiseen vuosia sitten. Tuon ikimuistoisen vuorokauden jälkeen he sopivat nimittäin tapaavansa tasan vuoden kuluttua Brookbanksin lomakeskuksessa järven rannalla. Fern joutui tuolloin kovasti pettymään, ja haluaisi kovasti selityksen siitä, miksei Will kokenutkaan tarpeelliseksi tulla.

"Tuotit pettymyksen, kun et tullut", minä kuiskaan. "Tuntui kuin olisin kuvitellut sen kaiken." (s. 135)

Kirjassa vuorotellaan tuttuun tapaan nykyhetken ja menneisyyden välillä. Kerrotaan siitä, miten Will ja Fern aikoinaan tapasivat, kun tuolloin opintojensa ohessa kuvataiteilijana työskentelevä Will tuli maalaamaan seinämaalausta Fernin työpaikan eli Two Sugars -kahvilan seinälle. Miten heidän nolosti alkanut sanailunsa muuttui leikitteleväksi ja kujeilevaksi, ja miten he päätyivät viettämään loppupäivää kaupunkikierroksen merkeissä. Fern seurusteli tuolloin Jamien kanssa, mutta vannotti, ettei ole pettäjä. Silti hän sortui henkisen pettämisen puolelle, sillä tuo pitkänhuiskea, hauska mutta jotain synkempää lastia mukanaan kantava Will vei hänen sydämensä. Hän teki ratkaisevan päätöksen tuon päivän ja yön aikana, joka vaikutti lopullisesti hänen ja äitinsä väleihin.

Olen yrittänyt työntää pois mielestäni sen, mitä yhdeksän vuotta sitten tapahtui - miten suurilta tunteiltani putosi pohja kertaheitolla. Olen yrittänyt olla ajattelematta sitä, miten paljon voimakkaammiksi ne tunteet ovat nyt kasvaneet. (s. 238)

Pidän kovasti siitä, miten taidokkaasti Fortune saa luotua kuumottavan ja kiusoittelevan vetovoiman kahden ihmisen välille. Minun oli taas ahmittava tämä kirja päivässä, sillä jouduin ikään kuin jonkinlaisen vastustamattoman vetovoiman tilaan lukiessani Willin ja Fernin tarinaa. Seksikohtauksissaan hän on melko yksityiskohtainen, mutta voin vannoa, että olen lukenut tänä kesänä niin monta graafista sekstailukohtausta, ettei tämä enää punastuttele. Erityisesti pidän kuitenkin siitä kiusoittelusta ennen varsinaista hekuman hetkeä. Sen jälkeen tunnelma jopa hetkellisesti läsähtää, mutta onneksi loppuun on vielä saatu ahdettua hiukan, joskin ennalta-arvattavaa, draamaa. 

Hiukan arvosanaani laskee juonen epäuskottavuus, sillä tuntuu, että Fern on muodostanut hyvin vahvan luonneanalyysin miehestä, jonka on tuntenut vain yhden päivän ajan joskus kaksikymppisenä. Hiukan pistää epäilyttämään, kuka parikymppinen odottaisi vuoden ajan jonkin tyypin tapaamista, johon ei ole edes ollut missään yhteyksissä koko aikana? Kyyninen minä nostaa hieman päätään. Olisihan se toki ihanaa ajatella, että joku ihminen tekisi niin lähtemättömän vaikutuksen, että vielä 10 vuoden jälkeenkin samat tunteet nousisivat pintaan hänen lähellään. Vaikka periaatteessa he tuskin tunsivat toisiaan kunnolla. 

Odota minua järven rannalla on ihanan hekumoiva kesän guilty pleasure -kirja, jota ei toki kannata ottaa liian ryppyotsaisesti. Romanttisen juonen lisäksi molemmilla päähenkilöillä on ongelmia elämässään takanaan, joten synkempiäkin teemoja toki löytyy, eli kirja ei ole pelkkää rakkausilottelua. Sivuhahmoista vielä mainittakoon Fernin pitkäaikainen ystävä Whitney, joka suorapuheisuudellaan hätkähdyttää, välillä jopa ärsyttää, mutta osin myös naurattaa.

"Olet vähän turhan nätti ja turhan pitkä, mutta osaat käsitellä vauvoja ja vaikutat fiksulta. Ja jos totta puhutaan, en ole koskaan syönyt yhtä hyvää risottoa. Mutta jos panet ystäväni taas säpäleiksi, tulen Torontoon ja listin sinut." (s. 235)

Villi veikkaukseni on, että kirjailijan seuraava teos ilmestyy suomeksi taas ensi kesän kynnyksellä. Minä aion kuitenkin ottaa varaslähdön ja lukaisen alkukielisen ostokseni vielä jo ennen tätä, koska Fortunen kirjoissa vain on sitä jotakin.

Annan arvosanaksi 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Amman lukuhetki

Samantyylistä:

Joka ikinen kesä: Carley Fortune

Lomalla kaikki on toisin: Emily Henry

Zeno: Dess Terentjeva

 Zeno: Dess Terentjeva. WSOY 2024

Kansi: Riikka Turkulainen

" 'Eikö ole muita keinoja kuin heiluttaa lippua?'

Sateenkaariaiheista kirjoittavan Dess Terentjevan uusi säeromaani pohtii, onko pakko olla vähemmistöaktivisti, jos kuuluu vähemmistöön.

Kasiluokkalainen Nella asuu pienellä paikkakunnalla, missä helpointa on sulautua joukkoon. Luonto on hänelle rakas ja Joutsenossa on kaikki, mistä Nella haaveilee. Kun poikaystävä möläyttää koulussa Nellan olevan biseksuaali, se näyttää kuitenkin olevan ympäristölle liikaa. Nella haluaisi olla vain oma itsensä ja elää ihan tavallista elämää eikä taistella vähemmistöjen asialla. Mutta onko se mahdollista?" (WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Dess Terentjevan säeromaaneistä kolmannessa tapahtumat sijoittuvat etelä-karjalalaiseen pikkupaikkakuntaan Joutsenoon, josta myös paikkakunnan lempinimi Zeno on antanut kirjalle nimensä. Säeromaanin lukujen välissä on hauskoja knoppitietoja tai muita lausahduksia joutsenista tai Joutseno-paikkakunnasta, joka on nykyisen kuntaliitoksen myötä osa Lappeenrannan kaupunkia.

Nellaa hävettää, sillä hänen avoimesti biseksuaali isosiskonsa Miisa liehuu sateenkaarilippunsa kanssa koulun pihassa. Koulussa sipistään ja supistaan Nellan aktivisti-isosiskosta, mutta Nella haluaisi olla puhumatta koko aiheesta. Hän haluaisi vain olla söpön Eetun kanssa. Miksi Nella on sitten niin vaivautunut? Koska hänellä itselläänkin olisi jotakin kerrottavaa. Hän nimittäin on itsekin bi, eikä tiedä, kannattaisiko hänen kertoa asiasta Eetulle. Tai Miisalle. 

Nellasta bi-lippu on kauniin värinen

Violetti ja pinkki eivät kuitenkaan sovi Nellalle,

hän tykkää enemmän maanläheisistä sävyistä (s. 32)

Nella uskoo, että Eetuun voi luottaa, sillä tämä ei yleensä lähde mukaan muiden poikien, kuten Matiaksen, tapaan yleiseen nälvimiseen ja suunsoittoon. Niinpä Nella rohkaisee mielensä ja kertoo. Eetu ottaa asian aika hyvin, tai niin Nella kuvittelee. Kun hän kertoo Miisalle saman, isosisko tulistuu, sillä hänen mielestään Eetun suhtautuminen ei todellakaan ole okei. Hän on huolissaan, että pikkusisko saa siipeensä. Nellaa suututtaa - onko Miisan aina pakko olla tuollainen.

"Mie en jaksa siun aktivismia koko ajan!!!!!" (s. 51)

Nella saa huomata, että ei ehkä ollutkaan niin hyvä idea luottaa Eetuun. Koulussa kaikki ovat niin ahdasmielisiä, että Setasta koululla vieraillut mies saa pelkkää kettuilua osakseen. Toisaalta, hän ei välitä siitä pätkääkään. Nellaan kuitenkin sattuu Eetun lavertelu hänen biseksuaalisuudestaan ja Matiaksen ja muiden ilkeily, joka paisuu  kiusaamiseksi. Nella yrittää olla kiva koulun uudelle oppilaalle, Akselille, jota muut kiusaavat erikoisen tyylin takia, mutta saa tältäkin vain haistatteluja osakseen. Iskä juo hiukkasen liikaa, se on tehnyt sitä äidin kuoleman jälkeen. Onneksi Nellalla on isosisko tukenaan.

"Mie haluisin että

elämä ois vaan yksinkertaista" (s. 69) 

Zeno jatkaa Terentjevan sateenkaarevien säeromaanien sarjaa, jossa tällä kertaa on aiheena harvinaisemmin nuortenkirjoissa esille tuleva biseksuaalisuus. Tosin tässä  ei pohdinnan aiheena ole sinänsä biseksuaalisuuteen liittyvät identiteettiongelmat, vaan lähinnä se, onko pakko olla aktivisti, jos on sateenkaariväkeä. Isosisko Miisa on vastakohta syrjäänvetäytyvämmälle pikkusiskolleen Nellalle, joka ei haluaisi taistella vähemmistöjen puolesta vaan olla vaan rauhassa oma itsensä. Kaikki eivät halua marssia Pride-kulkueessa ja liehutella sateenkaarilippua. Sisarukset löytävät onneksi pienten vastoinkäymisten jälkeen yhteisen sävelen, jolloin molemmat voivat olla omia itsejään.

miks työ haluutte niin paljon huomiota jos se ei kelpaakaan (s. 96)

Minä en saanut hirveästi tarttumapintaa kirjan henkilöihin ja teemoihin. Tärkeä, puhutteleva aihe ja kaunista kielellä leikittelyä, kuten kaikissa kirjailijan säeromaaneissa on ollut, mutta minun sydämeni ei nyt sykähdellyt niin vimmaisesti tälle säeromaanille, kuin olisin halunnut sen sykähtelevän.

Arvosanaksi annan tälle 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta

Samantyylistä luettavaa: 

Freestyle: Dess Terentjeva

Muualla:

Paikallislehti Joutseno

Siniset helmet

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2023: Luukku 18 ~ Charlien joulu: Alice Oseman

Tervetuloa Kirjabloggaajien joulukalenteriin. Nyt pääsette aukaisemaan blogissani luukun 18. Esittelen jouluun sijoittuvan YA-pienoisromaanin Charlien joulu, jonka on kirjoittanut Alice Oseman. Huomasin vasta nyt, että sama kirja on ollut esillä myös luukussa 10 Lastenkirjahylly-blogissa, mutta hei, kertaus on opintojen äiti ja lisäksi saadaan nyt toinen näkökulma tähän jouluiseen, mutta vakavateemaiseen kirjaan. Extrana lopussa on vielä vinkkejä blogissani esillä olleisiin muista jouluteemaisista nuortenkirjoista.

Eilen avautui luukku 17 Kirjakaapin kummitus -blogissa, ja huomenna luukku 19 avautuu Kirjan jos toisenkin -blogissa. Listauksen kaikista joulukalenterin luukuista löydät Yöpöydän kirjat -blogista. Upeat kuvat on taiteillut meille niin ikään Niina T. Yöpöydän kirjat -blogista.

Charlien joulu: Alice Oseman. Suomentanut Johanna Auranheimo. Tammi 2023 

Englanninkielinen alkuteos (2015/2020): This winter. Kansi: HarperCollinsPublishers

"Aika esittää tavallista perhettä.

Heartstopper-sarjakuvaromaaneista ja Netflix-sarjasta tutun Charlie Springin joulumieli on kateissa. Hänellä on ollut rankka talvi, ja lähestyvä joulu nostaa ahdistuksen pintaan.

Joulu ei ole kaikille iloista aikaa. Charlie on kamppaillut syömishäiriönsä kanssa, ja juhlapyhät aterioineen tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Isosisko Tori yrittää olla pikkuveljensä tukena, mutta Charlie lähtee viettämään joulua Nickin luo. Onko poikaystävänkään luona silti helpompaa?

Alice Osemanin miniromaanissa tarinaa kerrotaan Torin, Charlien ja Charlien pikkuveljenkin näkökulmasta, ja joulupäivä tuo mukanaan uusia oivalluksia.

TORI: Ajattelin ennen, että tylsyys on vielä pahempaa kuin vaikeudet, mutta nyt olen toista mieltä. Viimekuukausiin on mahtunut paljon vaikeita päiviä. Niitä oli ihan liikaa. Päätän olla ajattelematta niitä, Charlieta ja itseäni, kaikkea meitä ympäröivää surua. Aion sulkea sen kaiken mielestäni. Ihan vain täksi päiväksi.”Hyvää joulua”, toivotan." (Tammi)

Oma arvio: 

Charlien joulu ei ole mikään iloisen hilpeä joulukirja. Itse asiassa sen alkuteoksen nimessä ei edes mainita joulua ollenkaan (This winter), mutta koska siinä ajankohta on yksi joulupäivä Heartsstopper-sarjakuvista tutun Springin perheessä, suomennoksen nimi on minusta oikein osuva. Ja onhan tämä joulukirja, vaikkei niin iloinen olekaan. 

Ajallisesti tämä kirja sijoittuu kolmannen ja neljännen Heartstopper-sarjakuvaromaanin väliin, mutta ennen Charlien isosiskon Torin elämästä kertovan Yksinpelin tapahtumia. Tämä taustoittaakin hyvin sitä aikaa, kun Tori-sisko alkaa kokea syömishäiriötä sairastavan veljen tukemisen raskaaksi. 94-sivuinen kirja alkaa Torin näkökulmasta, jatkaa sitten Charlien näkökulmasta ja viimeisenä saadaan ääneen myös valloittava Oliver-pikkuveli. Mukana on jälleen Osemanin upeaa kuvitusta.

                              Piirros: Alice Oseman; Charlien joulu, s. 95

Tämä joulupäivä on kuitenkin vähän erilainen. (s. 13)

Joulupäivä alkaa normaalisti Springin perheessä. Yli-innokas Oliver herättää Torin liian aikaisin ja lopulta myös Charlie kömpii siskonsa sänkyyn. Lahjojen aukaisun jälkeen on mukava pelata kolmisin Mario Kartia verkkareissa, mutta pian on valmistauduttava väistämättömään: sukulaiset tulevat heille viettämään joulua. Charlie on ollut vastikään psykiatrisessa sairaalassa syömishäiriönsä takia, mutta on pikku hiljaa toipumassa. Uteliaat sukulaiset kyselevät ensin suoria, mutta asiallisia kysymyksiä Charlien poikaystävästä Nickistä, mutta sitten asia kääntyy Charlien homouteen. Ruokapöydässä sukulaisten asiattomat kommentit mielisairaalasta pakkopaitoineen saavat Charlien mitan täyttymään. Riita äidin kanssa kulminoi kaiken: Charlie lähtee ovet paukkuen Nickin luo, suoraan tämän lohduttavaan syliin.

"Vai yritätte parhaanne? Haluatko jonkun vitun kunniakirjan vai?" (s. 37)

Nickin luona hän saa esittäytyä tämän suvulle, mutta saa viettää aikaa rakkaansa kanssa ja tavata tämän uuden lemmikin, suloisen mopsipennun nimeltä Henry. Nickin idioottimainen isoveli David saa toki kommentteineen Charlien taas häkeltymään, mutta onneksi Nick on hänen turvanaan. Jossain vaiheessa on kuitenkin palattava kotiin, sillä Oliver ja Tori kaipaavat häntä. Ja äitikin on katumapäällä.

                             Piirros: Alice Oseman, Charlien joulu, s. 57

Olisin lukenut ehkä hiukan enemmänkin Charlien joulusta. Juuri kun pääsen vauhtiin, kaikki onkin jo ohi. 

Charlien joulu on lohdullinen surullisesta teemastaan huolimatta. Charlie ja Nick ovat edelleen söpöjä, ja Tori ja Oliver parhaita sisaruksia ikinä. Tämä on ihan mukava jouluinen välipala Osemanverse-faneille. En tiedä, avautuuko tämä oikein muille tämmöisenään. Kirjan lopussa on vielä teaserina ensimmäinen luku Yksinpeli-romaanista, jossa tarina jatkuu, sekä Charlien, Nickin, Torin ja Oliverin joululahjatoivelistat.

Arvosanaksi annan tälle 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muita jouluteemaisia, 2000-luvulla ilmestyneitä YA-kirjoja blogissani:

Kiss me - rakkautta New Yorkissa: Catherine Rider

Stay another day: Juno Dawson

10 x sokkotreffit: Ashley Elston

My true love gave to me - twelve winter romances: Stephanie Perkins (toim.)

Let it snow - kolme talvista rakkaustarinaa: John Green, Maureen Johnson ja Lauren Myracle.

Charlien joulu muualla:

Lastenkirjahylly

Lue myös muut Alice Osemanin  kirjat:

Heartstopper-sarja

Yksinpeli

Nick ja Charlie

Näkymättömät: Sanna Isto

 Näkymättömät: Sanna Isto. Tammi 2023

Kansi: Laura Lyytinen, IStockphoto

"Talo, jossa kummittelee. Se tästä enää puuttuikin.

Lomanvietto kaukana kaupungista ja kavereista ei ollut se, mitä Pii toivoi hartaasti odottamaltaan kesältä. Ja sitten vielä lomatalokin osoittautuu oudoksi ja arveluttavaksi. Kuka on poika, joka liikuskelee huoneissa kuin kotonaan, ja miksei kukaan muu näe häntä?

Piin ulkopuolisuuden kokemus kääntyy vahvuudeksi, sillä hän näkee asioita, joita muut eivät huomaa. Pian hän on keskellä pikkukylän aurinkoista idylliä varjostavaa salaisuutta. Liittyvätkö lomataloihin kohdistuvat varkaudet sekä puoli vuotta aiemmin tapahtunut, selvittämättä jäänyt kuolemantapaus toisiinsa? Entä mitä tekemistä salaperäisellä vihreäpipoisella pojalla on tämän kaiken kanssa?

Vastauksia on etsittävä syvältä pinnan alta, ja niitä sukeltaessaan Pii joutuu kohtaamaan myös itsensä. Tylsäksi kuviteltu lomamatka muuttuu löytöretkeksi omaan itseen, eikä lopulta mikään – kummituksetkaan – ole sitä, miltä se ensi alkuun näytti." (Tammi)

Oma arvio:

Pidin kovasti Sanna Iston edellisestä romaanista Sirpale, jossa oli historiallisia ja maagisia sävyjä. Näkymättömät on myös maagisrealistinen romaani, joka tosin on laitettu Risingshadow -sivustolla fantasian alle. Joka tapauksessa, Iston nuortenromaanit näyttävät sisältävän useampia tasoja, mikä tekee niistä oikein nautittavia lukuelämyksiä myös aikuiselle lukijalle.

Kirjan alussa ei käy epäselväksi, mitä mieltä Piisku eli Pii on siitä, että hänen äitinsä ystävänsä Kettusen kanssa on päättänyt vuokrata heille kesäksi Tuulispää-nimisen talon jostain korvesta. Talon edellinen omistaja, Niilo, on kuollut ja siksi talo on tyhjillään. Piin kesä on siis armottomasti pilalla, sillä hän joutuu viettämään sen ärsyttävän isosiskon Mimon ja Kettusen tyttären Iiriksen kanssa jossain lautahökkelissä, jossa kahvikupitkin on eri paria. Paljon mieluummin hän viettäisi kesän Laura-ystävänsä kanssa. Pii on jo tottunut siihen, että hän tuntuu olevan välillä täysin näkymätön. Iiris ja Mimo eli Kukkaset viihtyvät kahdestaan ja naljailevat nuoremmalle Piille, äidillä ja Kettusella on omat juttunsa. Ja sitten heti alkumetreillä Pii tajuaa, että talossa kummittelee: miten muuten selittyy se, ettei kukaan muu nää talossa vierailevaa, söpön tummatukkaista, pipopäistä poikaa. Kaikki pitävät Piitä höyrähtäneenä, kun hän mainitsee pojan.

Pahinta on nähdä toisten reaktiot. Katseet, jotka hädin tuskin koskettavat. Ne lipuvat ohitse tai lävistävät niin kuin ihminen ei enää olisikaan siinä. Muu ryhmä tiivistyy, mutta itse ei enää ole osa sitä. (s. 69)

Kyläläiset ovat turhankin uteliaita ja juoruisia. Heti alkuun kesälomalaisia käydään varoittamassa varkauksista ja näpistyksistä, joita on viime aikoina sattunut paljon. Iiris ja Mimo innostuvat ja haluavat leikkiä Miss Marplea miettiessään syyllisiä. Voisiko se olla puutarhuri? Puutarhuri paljastuu komeaksi moottoripyöräileväksi Jooseksi, joka vie Mimon huomion mennessään, ja saa Iiriksen kiristelemään hampaitaan. Vanhempi rouva Meeri taas käyttäytyy oudon erikoisesti Piitä kohtaan. Kylässä asuu myös äkäinen Ukko, jolla on värikäs papukaija. Monenlaista mysteeriä siis kylässä kerrakseen.

"Mitä sä etsit?"

Poika säpsähti niin rajusti, että tönäisi ruokapöytää ja sai pippurimyllyn kaatumaan. Hän ryntäsi ulos samaa tietä, mitä oli tullutkin. (s. 37)

Pii alkaa viihtyä näkymättömän pojan seurassa. Piin läheiset luulevat hänen viettävän aikaa yksinään, vaikka todellisuudessa hän on pojan seurassa. Mutta miksi myös Pii tuntee välillä olevansa näkymätön? Hän ajautuu yhä kauemmaksi lomaseuruettaan, vaikka etenkin äiti yrittää saada Piitä juttelemaan kanssaan. Äidillä ja Kettusella tuntuu olevan joku salaisuus, jonka Pii saa lopulta selville kuunnellessaan salaa heidän keskusteluaan. Pii on hyvin vihainen ja turvautuu yhä enemmän pojan seuraan. Mutta poikakin tuntuu välillä pysyttelevän piilossa ja salaavan jotakin.

"---Kaikkein viisainta on olla kertomatta nimeään kenellekään." (s.111)

Näkymättömät avautuu kerros kerrokselta ja antaa uusia oivalluksia, mitä pidemmälle sitä lukee. Kirja ei ole kuitenkaan moniulotteisuudeltaan vaikea, joten voisin tätä suositella jo varhaisnuorillekin. Syvemmältä kirjan tarinan takaa kumpuaa monenlaisia teemoja, kuten yksinäisyys, huomatuksi ja hyväksytyksi tulemisen tarve, sisaruskateus, ihastuminen, omien juurien etsiminen. Paljon on myös väärinkäsityksiä, joista on kummunnut sitten syvempiä ongelmia. 

Kirjassa on oma, arvoituksellinen tunnelmansa, joka jää mieleen. Piin ikää ei taideta kertoa missään vaiheessa, mutta arvelisin hänen olevan 13-14-vuotias. Kirjan lopetus on minusta oikein ihastuttava, hiukan haikeakin, mutta oikein sykähdyttävä.

Annan arvosanaksi tälle 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Marisha Rasi-Koskinen: Pudonneet

Hylätyt: Hanna van der Steen

 Hylätyt: Hanna van der Steen. Kvaliti 2022

Kansi: @ Michael Kingdom

"Kolme erityistä sisarusta, Saaru, Jami ja Madu, on hylätty pieninä metsän keskellä sijaitsevaan Huvilaan. Heidän karua elämäänsä piristävät Lumottujen esitykset, joita he käyvät katsomassa salaa tunteettomien Gammo-olentojen hallitsemassa Vilagossa.

Eräänä päivänä Huvilan hirsien välistä leijailee kirjekuori. Se työntää nuoret seikkailuun, jonka aikana heille selviää, miten he liittyvät yhteen maan kohtalon kanssa.

Hylätyt on ajankohtainen, moderni fantasiaromaani maailmasta, jota hallitsee vallanhimon turmelema ja laittomasti vallan kaapannut hallitsija. Diktaattori orjuuttaa alamaisensa kutomansa valheiden verkon avulla, mutta onneksi on myös niitä, jotka näkevät verkonsilmien läpi."

Oma arvio:

Hylätyt oli vuoden 2022 viimeisenä ilmestynyt kotimainen YA-kirja. Kirjan synkänpuhuva, aika koruton kansikuva antaa vihiä synkästä ja pimeästä sisällöstä. Eikä tämä fantasiaromaani olekaan maailmaltaan mikään aurinkoisin mahdollinen.

*** Tähän alkuun spoilerivaroitus: paljastan jonkin verran juonikuvioita, joten jos et haluaa tietää liikaa, älä lue enempää. ***

Kirjan alussa esitellään keskenään metsän keskellä asuvat erikoiset sisarukset, Saaru, Jami ja Madu, ikäjärjestyksessä kuudestatoista yhdeksään. Saaru on erikoisen karvainen ihmiseksi, Jami osaa muuttua näkymättömäksi (ja myöhemmin hän saa myös outoja leijumiskohtauksia tunnekuohuissaan) ja nuorimmainen Madu ei osaa kommunikoida kuin murisemalla ja ölisemällä epämääräisesti. Hän kärsii ilmeisesti erilaisista aistihäiriöistä. Lukijalle ei tietenkään aluksi paljasteta hirveän paljoa, mutta sen saa heti tietoonsa, että kolmikon äiti on jättänyt heidät vuosia sitten jostain pakottavasta syystä Huvila-nimiseen mökkiin turvaan. Mitä vaarallista kirjan maailmassa sitten on? 

Davastia-nimisen kaupungin on ottanut haltuun joku hirmuhallitsija, jossa työläisten vartijoina toimivat androidimaiset olennot gammot. Kaupungissa, jossa lapset vierailevat ruokaryöstöretkillään, ihmisten ainoa ilo työteon ja kurjuuden keskellä on Lumottujen esitykset. Lumotut ovat lapsilahjakkuuksia, jotka esittävät toinen toistaan upeampia esityksiä ja näitä vilagon asukkaat saavat katsella lumovisioillaan. Lumottuja myös kirjan päähenkilökolmikko ihailevat, ja Saaru on erityisen ihastunut nuoreen poikaan, joka esiintyy nimellä Absarokee.

Lapset löytävät äidin jättämän viestin mökistä, jossa tämä kehottaa heitä etsimään A. Lumo nimisen, Lux-saarella asuvan herran. Alussa he jättävät viestin omaan arvoonsa, mutta myöhemmin olosuhteiden pakottamana kolmikko lähtee vaaralliselle matkalleen etsimään äitiään. Kirjan maailma vilisee mitä erikoisempia eläimiä, kuten korppingeja, faaksiaisia, buffalontteja, kasveja ja hedelmiä. Hirviö on kolmikon oma lemmikki, sammalsusi, joka kykenee tarvittaessa naamioitumaan ympäristöönsä. Lapset tulevat myös huomaamaan, ettei kaikki hedelmiä kannata syödä, sillä osalla on päihdyttäviä vaikutuksia. 

Kultainen hedelmä tuntui lämpimältä, sileältä ja painavalta Jamin kädessä. Sen savuinen, makea tuoksu sai hänet melkein pyörtymään ilosta. (s. 66)

Lux-saarella he tapaavat ystävällisen, mutta hiukan erikoislaatuisen naisen, Rouva Adelen, joka paljastuukin Lumottujen kouluttajaksi! Nyt Saarulla, Jamilla ja Madulla on mahdollisuus päästä itsekin esiintymään. Lasten täytyy vain allekirjoittaa eräs sopimus. Tosin Jami on näkymättömyydessään ja Madu tottelemattomuudessaan ja kommunikointiongelmiensa vuoksi pois pelistä, mutta Saaru pääsee treenaamaan esiintymistä karvoituksineen päivineen. Stailattuna hän jopa tuntee itsensä kauniiksi.

Hänellä on silti huono itsetunto liikakarvoituksensa takia, eikä harjoittelukaan alussa tuota toivottua tulosta. Viimeinkin Saaru tapaa myös ihailemansa Absarokeen, joka vaikuttaa kuitenkin melko vetäytyvältä. Lux-saarella paistaa aurinko, ja lapset saavat syödäkseen mitä herkullisinta ruokaa. Shaala-juoma vie janon mennessään. Lux-puistoon pääsevät huvittelemaan aina ne, joiden esitys on mennyt rouva Adelen mielestä parhaiten. Tosin Saaru huomaa, etteivät Lumotut lapset olekaan niin täydellisiä läheltä katsottuna kuin lumovision kautta katsotuissa esityksissä. 

Löytävätkö lapset herra A. Lumon ja äitinsä? Kirja juonikuvioissa vilisee taikuutta ja valtakeinottelua - hiukan minulle tulee mieleen Stephanie Garberin Caraval-trilogian maailma. Välillä kirja vaikuttaa  saturomaanimaiselta, etenkin kun lapset seikkailevat metsässä outojen mielikuvituksellisten eläinten seassa. Kirjan kammottavat valtarakenteet gammoineen ja älylaitteet, kuten ranteisiin kiinnitetyt lumovisiot ja tietokonetta muistuttava tarinakone, jota lapset kantavat kirjan alussa mukanaan, taas tuovat kirjaan dystopiamaisia piirteitä. Minulle tulee hiukan mieleen Veera Salmen Oboin kirjan maailma.

Minulla oli hieman käynnistymisvaikeuksia kirjan alussa. Oli hirveän hankala päästä sisään näiden erikoisten lasten elämään ja siihen, miksi he siellä metsän mökissä asustelivatkaan. Nuorimmainen, puhekyvytön Madu, joka jatkuvasti sooloili ja oli tottelematon, aiheutti jostain syystä ärsytystä minussa sympatian sijaan. Todella rasittavaa, että hän jatkuvasti tyyliin poltti tärkeitä juttuja ja pölli hedelmät itselleen.  En oikein kiintynyt keneenkään henkilöistä sen syvemmin, ja Saarun liikakarvoitus vaikutti jotenkin liian omituiselta ja vastenmieliseltä, kun hän kuitenkin on ihminen eikä peikko. (ehkä nyt minun ennakkoluuloisuus ja suvaitsemattomuus vain paljastui, tiedä häntä.) Jamin taito muuttua näkymättömäksi oli ehkä kiehtovinta. Kaikki kai haaveilee joskus siitä, että voisi olla näkymättömänä eli kärpäsenä katossa. Näkymättömyydessä on myös huonot puolensa, kuten Jamikin välillä kokee.

Kirja alkoi mielestäni kunnolla kiinnostaa vasta siinä vaiheessa, kun Saaru, Jami ja Madu saapuivat Lux-saarelle rouva Adelen hoteisiin. Lopussa valui lukijan tyydytykseksi lopultakin tietoa siitä, miksi erikoiset lapset olivat kirjan alussa keskenään keskellä metsää, missä heidän äitinsä on ja miten kaupunki oli joutunut kurimuksen alle. Ja miten sen voisi mahdollisesti pelastaa. Mielenkiintoinen yksityiskohta on unelmat, joita vilagossa imetään pois ihmisistä ja ne jäävät kellumaan taivaalle varjostaen kaupunkia. Siksikin ihmisten elämä kaupungissa oli niin ankeaa, kun heiltä oli viety unelmatkin pois ja auringonvalo blokattu. Lux-saaren yllä taas unelmia ei kellu, joten siksi siellä paistaa aurinko.

- Unelmien hautuumaa taivaalla! Miten merkillistä, Saaru kuiskasi. (s. 45)

Selkeä kieli ja lyhyehköt luvut tekevät kirjasta melko helpohkolukuisen. Toisaalta taas nopeasti vaihtuvat juonikuviot, etenkin ensimmäisellä puoliskolla, vaikuttavat minusta hiukan sekavilta. Hylätyt on kuitenkin hyvin omalaatuinen, kiehtova ja eteneväjuoninen fantasia, jota suosittelen noin 14-vuotiaista eteenpäin. Siinä on myös selvästi syvempää, yhteiskunnallista, kehollista ja somen tuomaan julkisuuteen liittyvää sanomaa, johon en nyt kuitenkaan pureutunut tässä arviossani. Olen liian laiska miettimään syvempiä merkityksiä.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Hylätyt muualla:

STT info

Goodreads

Risingshadow

Emotion Zine

Hämeenlinnan kaupunkiuutiset

Samantyylistä luettavaa: 

Veera Salmi: Oboin kirja

Stephanie Garber: Caraval-trilogia

Rakkauden askelkuviot: Nicola Yoon

Rakkauden askelkuviot: Nicola Yoon. Suomentanut Helene Bützow. Tammi 2022

Englanninkielinen alkuteos (2021): Instructions for dancing. Kansi: Renike, Jyotirmayee Patra.

"Onko rakkaus riskin arvoinen?

Ihastuttavan nuortenromaanin tunnelma on kuin La La Land -elokuvasta! 17-vuotias Evie ei vanhempiensa eron jälkeen usko rakkauteen. Varsinkaan kun hän yhtäkkiä saa kyvyn nähdä, miten kaikkien rakkaustarinat ovat alkaneet -- ja ennen kaikkea miten ne päättyvät. Mutta sitten Evie kohtaa tanssistudiolla pojan, joka on kaikkea mitä hän itse ei ole: seikkailunhaluinen, intohimoinen ja rohkea.

X-niminen poika haluaa osallistua tanssikilpailuihin Evien kanssa, johon on aivan vastikään tutustunut! Evie ei todellakaan ollut suunnitellut ihastuvansa, mutta tanssiessaan X:n kanssa Evie joutuu kyseenalaistamaan kaiken mitä luuli tietävänsä elämästä ja rakkaudesta." (Tammi)

Lukunäyte

Traileri

Oma arvio:

Ai että, tätä kirjaa olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Tanssia yhdistettynä romantiikkaan, voisiko olla kiehtovampaa yhdistelmää? Harrastan itse tanssia ja innostun aina hiiteen, jos leffassa tai kirjassa tanssitaan. Olen tykännyt kovasti Nicole Yoonin aiemmista YA-romaaneista Kaikki kaikessa ja Aurinko on tähti. Molemmista on myös tehty leffat, joten toiveikkaana olen, että tästäkin tehtäisiin. Vielä en ainakaan löytänyt infoa moisesta.

Särkyneen sydämen ongelma ei ole siinä, että se tappaa. Ongelma on, että se ei tapa. (s. 264)

"Kirjat eivät enää lumoa minua." Näin surullisesti alkaa Evien kerronta. Hän on rakastanut aina erityisesti romanttisia kirjoja, mutta on nyt menettänyt uskonsa rakkauteen ja näin ollen myös rakkaudesta kertovaan kirjallisuuteen. Vanhempiensa avioerosta kyynistynyt Evie kantaa siis kaikki lempparikirjansa kierrätykseen. Viedessään kirjoja erääseen Pieneen ilmaiseen kirjastoon hän törmää merkilliseen naiseen, joka kehottaa Evietä ottamaan mukaansa vastalahjaksi hyllyssä nököttävän kirjan nimeltä Tanssikoulu. Kirjassa opetetaan kirjaimellisesti erilaisia tanssilajeja. Kohteliaisuudesta Evie nappaa kirjan mukaansa sen kummemmin ajattelematta. Hänpä ei arvaakaan, että tuo kirja määrittää hänen kohtaloaan enemmän kuin uskoisikaan.

Tuon kohtaamisen jälkeen Evie huomaa, että pystyy näkemään rakastuneiden parien kohtalot niin ensitapaamisesta suhteen loppuun aina, kun nämä suutelevat hänen nähden. Kun Evie näkee ennalta siskonsa Danican suhteen erääseen Ben-nimiseen poikaan kariutuvan pojan pettämiseen, ja kun näin sitten oikeasti tapahtuu, hän epäilee ensin tulleensa hulluksi. Onneksi Evien ystävä Martin uskoo häntä, mutta Evie ei voisi kuvitellakaan kertovansa tästä oudosta kyvystään kenellekään muulle, kuten vanhemmilleen tai ystävilleen Cassidylle tai Sophialle. 

Tanssikoulu-kirjan johdattamana hämmentynyt Evie ajautuu pieneen La Brea Dance -tanssikouluun, jossa hänet lähes pakotetaan osallistumaan opetukseen. Kokeilun jälkeen Evie huomaa nauttivansa tanssista, ja kun tanssinopettaja Fifi ehdottaa, että Evie lähtisi edustamaan tanssikoulua LA Danceball -nimiseen kisaan, hän huomaa suostuvansa. Mutta mistä Evie saisi kavaljeerin, kun Martinkin on melkoinen puupökkelö? Noh, tanssikoulun omistajien pitkänhuiskea, superkuuma ja itsevarma lapsenlapsi Xavier eli X pestataan Evien pariksi. Alkuun tanssi ei meinaa sujua, koska Evien ja X:n kemiat ei kohtaa, mutta kun Fifi pakottaa heidät tutustumaan toisiinsa, alkaa parin välit lämmetä ja myös tanssi sujua paljon paremmin. 

"Olet oikeassa" minä sanon. "Inhoan sinua."

"Et edes tunne minua", X sanoo.

"En niin, mutta todennäköisesti inhoan sinua sitten, kun tunnen." (s.83)

Rakkauden askelkuviot on ihanan kevyttä ja kuplivaa luettavaa, mutta surullisiakin teemoja kirjasta löytyy. Evie kipuilee sen kanssa, kun isä hylkäsi perheen uuden naisen takia, ja on tämän vuoksi tosi vihainen isälleen. Hän ei voi tajuta, miksi äiti ja Danica suhtautuvat kaikkeen tähän niin kevyesti. Nyt Evie saa vielä taakakseen näyt, jotka toinen toisensa jälkeen todistavat, että kaikki rakkaussuhteet on tuomittu epäonnistumaan. Uskaltaako hän rakastaa X:ää, etenkään, kun hän näkee myös tästä näyn. Miten käy ystävyyssuhteiden, kun Evie näkee heidänkin rakkaussuhteiden kariutumisen näyissään?

1. Vihollisista rakastavaisiksi - Ikuinen kysymys kuuluu, tappavatko he toisensa vai suutelevatko? vitsi, vitsi. Tietysti suutelevat. (s. 16: (Entiset) rakkausromaanien suosikkigenret.)

Yoon ripottelee tapansa mukaan kerronnan väliin mukavia keventäviä listoja: mukana on mm. Evien rakkausromaanien suosikkigenret ja rakkausromaanien mieshenkilöiden ominaispiirteitä (kyllä vain, virnistykset ja vinot hymyt mainittu). X soittaa bändissä ja he yhdessä Evien kanssa kirjoittavat yhden biisin sanat, jotka myös on tipautettu kerronnan väliin. Lisäksi luvut ovat lyhyitä, osa jopa alle yhden sivun mittaisia, joten kirjaa on tosi helppo ja kevyt lukea. 

Rakkauden askelkuviot leikittelee rakkausromaanien kliseillä itseironisesti. Se pistää myös miettimään, kannattaako ottaa riskejä, vaikka tietäisi ennalta lopputuloksen? Onko tärkeämpää matka vai määränpää?

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Tahereh Mafi: Rakkaus suurempi kuin meri

Holly Bourne: Niin käy vain elokuvissa

Vihreän lohikäärmeen risteys: Leena Lehtolainen.

 Vihreän lohikäärmeen risteys: Leena Lehtolainen. Tammi 2022.

Kansi: Laura Lyytinen, istockphoto

"Miksi vihreän lohikäärmeen kuva ilmestyy seinään yhä uudestaan?

Vihreän lohikäärmeen risteys on nuortenjännäri menetyksestä ja ystävyyden voimasta. Asioista, joita ei haluta paljastaa aikuisille. Maailmasta, jossa pelko ja toivo kietoutuvat toisiinsa, eikä kukaan lopulta pärjää yksin.

Kuka on maalannut kävelyteiden risteyksessä olevaan sähkökaappiin lentoon lähdössä olevan vihreän lohikäärmeen? Miksi kuva ilmestyy seinään yhä uudestaan, vaikka se maalataan peittoon tai koetetaan pestä pois?

Juuri lukion aloittanut Viggo tietää, että alkuperäisen maalauksen teki hänen veljensä Joel. Joel harrasti mahjongin japanilaista versiota riichiä ja vihreä lohikäärme oli hänen lempitiilensä pelissä. Joel on ollut kadoksissa yli kaksi vuotta, eikä poliisilla ole minkäänlaista johtolankaa. Onko hän lähtenyt vapaaehtoisesti vai joutunut rikoksen uhriksi?

Selma ja hänen ystävänsä Sennu Koivu kävivät usein katsomassa lohikäärmettä. Vietnaminkiinalaisen äidin tytär Sennu oli heidän leikeissään itäinen lohikäärme, Selma läntinen. Tytöt keksivät yhdessä lohikäärmeiden kielen, jota ei ymmärtänyt kukaan muu kuin he. Nyt Sennua ei enää ole, mutta Selma käy lohikäärmeen luona etsimässä yhteyttä kuolleeseen ystäväänsä.

Selman sisaruksella Savulla on omat huolensa. Roadman-kulttuuria ihannoiva jengi on saanut kiristettyä hänet mukaan ryöstelemään merkkivaatteita. Selma ei halua katsoa vierestä, kuinka Savu tuhoutuu. Uskaltaako hän kertoa murheestaan Sennun isälle Pekka Koivulle, joka on töissä Länsi-Uudenmaan poliisin nuortenyksikössä? Minkä neuvon Vihreä lohikäärme antaa Selmalle ja Viggolle?" (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Leena Lehtolainen on tullut tunnetuksi muun muassa Henkivartija- ja Maria Kallio -dekkarisarjoistaan, mutta nyt hän on kirjoittanut - ja hyvä niin - jännärin myös nuorille lukijoille. Vihreän lohikäärmeen risteys on itse asiassa Lehtolaisen kolmas nuortenromaani, sillä hän on uransa alkuvaiheilla kirjoittanut kaksi nuortenkirjaa: Ja äkkiä onkin toukokuu (1976) ja Kitara on rakkauteni (1981) (Lähde: Wikipedia.) Tämä kirja on minulle ihka ensimmäinen kirjailijalta luettu kirja, sillä kotimaiset dekkarit eivät ole minua erityisesti koskaan kutsuneet puoleensa. 

Lukiolainen Viggo näkee kirjan alussa, miten oranssitukkainen tyttö seisoo kynttilä kädessään sähkökaappiin maalatun lohikäärmekuvan edessä, jonka on maalannut hänen Joel-veljensä ennen katoamistaan. Viggo ei ehdi sanoa tytölle mitään, kun tämä on jo poistunut paikalta. Tästä lähtien Viggoa kiehtoo tuo tyttö, joka saattaisi mahdollisesti olla se mystinen tyyppi, joka maalaa tuhritun lohikäärmeen aina uudelleen kuosiinsa. Tunsiko tuo tyttö Joelin? Viggon on päästävä tytön puheille. Eräänä toisena päivänä hän näkee tytön hiippailemassa pusikossa, aivan kuin tämä olisi ottanut Viggosta kuvan kännykällään.

Oli ärsyttävää ja väärin, että että hän joutui sepittelemään valheita Savun suojelemiseksi! (s. 98)

Ysiluokkalainen Selma ei tiedä, kuka lohikäärmeen käy maalaamassa aina uudelleen. Maalaus on hänen muistopaikkansa, jossa hän käy sytyttämässä kynttilän syöpään menehtyneen Sennu-ystävänsä muistolle. Lohikäärmeet olivat heidän yhteinen juttunsa, joten maalaus on oikein oiva muistoalttari. Selmalla on ystävän menetyksen lisäksi toinenkin huoli, nimittäin hän uskoo, että hänen Savu-sisaruksensa on sekaantunut johonkin rikosvyyhtiin. Savu ilmestyy kotiin murjottuna, hänen huoneestaan löytyy merkkitavaraa ja hän vaikuttaa erilaiselta. Äidillä ei tunnu olevan aikaa eikä silmää huomata, mistä on kyse. Sisarus vannottaa Selmaa pitämään huolta omista asioistaan. Niinpä Selmalla on melkoinen taakka yksin kannettavanaan. Onneksi hänellä on muistonsa Sennusta, parhaasta ystävästään, ja hän käy yhä tämän kanssa keskusteluja mielessään. 

Mitä hän oikein oli kuvitellut? Että kynttilän polttaminen Selma-nimiseksi osoittautuneen tytön kanssa Vihreän lohikäärmeen luona toisi jotenkin Joelin takaisin? (s. 53)

Viggo ja Selma alkavat tutustua ja sopivat myöhemmin tapaamisen lohikäärmemaalaukselle. He päättävät selvittää maalauksen ja Joelin katoamiseen liittyvän arvoituksen yhdessä. Samalla he tulevat jakaneeksi omat huolenaiheensa: Selma ystävänsä menetyksen ja sisaruksensa oudot puuhat, Viggo taas sen epätietoisuuden, jonka veljen äkillinen katoaminen on aiheuttanut niin hänessä kuin koko perheessä. Viggo tuntee, että veljen katoamisen jälkeen häntä ei ole huomattu enää kotonaan. Äiti saa romahduskohtauksia ja isä on kiireinen ja etäinen. 

Pyhä Joel, tahraton ja kuuliainen. Sellaisena vanhemmat nyt veljen esittää. Viggo ei ollut edes kuvitellut pystyvänsä täyttämään Joelin saappaita. (s. 207)

Vihreän lohikäärmeen risteys on huolella ja vetävästi rakennettu nuortenjännäri, jossa vilahtaa myös Maria Kallio -sarjasta tutut rikospoliisit. Kirja muistuttaa mukavalla tavalla perinteistä nuortenkirjaa, mutta siinä on toki nykyaikaan sopivat elementit kunnossa, kuten Savusta käytetty sukupuolineutraali sisarus-termi ja kulttuurinen inklusiivisuus. Viggon ja Selman ystävyys kehittyy omaan tahtiinsa, syvenee joksikin muuksi - ihastumiskuviot on hyvin kesysti kirjoitettuja, joten kirjaa voi hyvin suositella vaikka jo kutosista eteenpäin. Erittäin kantavana teemana on se, miten käy, kun nuori pitää kaiken huolen sisällään, ja miten vastuulliset aikuiset voivat ottaa ohjat käsiinsä ja vähentää näin nuoren huolitaakkaa.

Minä viihdyin kovasti kirjan parissa ja pidin kovasti Lehtolaisen selkeästä, lyhyitä virkkeitä suosivasta ja mukaansatempaavasta tyylistä. Aion ottaa tämän yläkoulun vinkkauksiin mukaan ehdottomasti!

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Leena Paasio: Harmaja luode seitsemän